Osa 43: Auckland 27.4.2008

Torstai 24.4.2008-Perjantai 25.4.2008

Herätyskello rupesi pirisemään jo seitsemältä, että ehtisimme tekemään kaiken suunnitellun mukaisesti. Pisut, pesut ja aamumurot vedettiin, ja auto pakattiin. Ruapehun tulivuorelle ei ollut kuin 6 kilometriä Skotelilta, ja Mikko loikkas rattiin. Pilvet alkoivat rakoilla lupaavasti, joten uskoimme hissien lähtevän käyntiin tänään. Eilenhän oli pilvinen päivä eikä hissejä pidetty käynnissä ollenkaan.

Noh, Mordoriinhan saavuttiin. Hiihtokeskukselta, jonne menimme, oli mainio näkymä viereiselle tulivuorelle, joka oli suoranainen tulivuoren arkkityyppi. Mikko muotoilikin hienosti, että jos lasta pyytäisi piirtämään tulivuoren, tuolta se näyttäisi. Ajelu Ruapehun rinteelle maksoi 20 dollaria, ja edestakainen hississä istuskelu kesti sellaset 40 minuuttia. Anua olis hirveesti hinguttanu kiivetä kraaterille asti, mutta sillä oli kaks saamatonta äijää mukana. Sää oli mitä mainioin ja näkymät olivat mahtavat. Ei ollu vaikea nähdä miksi tämä oli valittu kuvauspaikaksi Mordorin rinteiteille sormusherroissa. Ruapehu oli viimeksi purkautunut 90 -luvun puolivälissä, ja ylhäällä olevassa kahvilassa oli paljon aika mainioita fotoja purkauksesta.

Olimme kaikki jokseenkin hiljaisia koko päivän, koska kaikki tunsivat pientä kutitusta vatsanpohjissaan. Anu oli jotakuinkin varma hyppäämisestään, ja se hoki mulle koko ajan ettei sillä olisi tälläistä oloa jos sen kroppa ei valmistuisi johonkin. Sillä se perusteli myös että mun oli pakko olla alle 100, koska muutenhan me ei hypättäisi. Mä halusin intissä mennä laskuvarjokurssille mutta se silloin aikanaan tössäsi siihen. Siihen aikaan taisin olla 104kg. Nyt ajoimme Taupon Tandem Skydivingin pihaan ja menimme sisään. Halusin punnituksen samoin tein pois tieltä enkä voinut uskoa silmiäni: 100,1kg. Eli hyväksyttävä paino. Tein muutaman lisäpunnituksen jotka näyttivät kaikki jotain 99,8kg:n ja 100,2 kg:n välillä. Mä pääsisin hyppäämään laskuvarjohypyn! En oo ollu alle sataa kiloa kahdeksaan vuoteen! ...ja ajatella että reilu vuosi sitten painoin 125kg.

Mikko oli vähän valkoinen, ja se olikin jo puhunut ettei se välttämättä halua hypätä. Kävelimme neuvottelemaan aiheesta kahvikupposten äärelle. Anu oli niin jännityksissään ettei aluksi muistanut maksaa kahviaan ja sitten se ei tainnut juoda kupistaan hörppyäkään. Mikko päätti että kerranhan sitä vain kuollaan, ja lähdimme porukalla kirjoittamaan omaisten yhteystietoja lapuille. 4 kilometristä tapahtuva loikka maksoi 219 dollaria, eli 110 euroa. Ei paha ollenkaan. Käsi tärisi niin maan perkeleesti kun yritin kirjoittaa äiti jokipiin numeroa lappuun.

Sitten meidät istutettiin alas ja kerrottiin että nimet huudetaan pian. Olimme menossa viemään tavaroita autolle kun kuulin huudon "Mikko?". Ei helavata. Esa. Se jamppa Queenstownista, joka hengasi niitten norjalaisten kanssa, oli täällä. Ja vieressä istui yksi niistä norskeista. Ne oli saapunu tänne samalla kellonlyömällä ja olivat hyppäämässä samasta korkeudesta. Heh.

Vaihdoimme kuulumisia muka rentoina kunnes saimme vihdoin kutsun tulla vetämään haalarit päälle. Mun parini oli selkeästi porukan kokeneimmasta päästä, mies jolla oli yli 2000 hyppyä takanaan. Onhan se nyt ihan eri asia tuoda maahan satakiloinen mies kuin puolet pienempi Tienahon Anu. Mies jutteli mukavia ja kiristeli remmejä ympärilläni. Katselimme Mikon kanssa toisiamme epäuskoisena, että mihinkäs sitä ollaan nyt menossa. "Koulutusvideo" kesti noin 5 minuuttia, ja sitten meitä jo vietiin koneeseen. Pakkauduimme ahtaaseen hyttiin ja parimme joka istui selkäpuolellamme jutteli mukavia sitoessaan itseään meihin kiinni. Täysin epätodellinen olo. Totaalisen epätodellinen.

Kone nousi ilmaan 20 minuutin ajan, ja ovi repäistiin auki. Pieni kone heilui vimmatusti ja ensimmäisenä ovella olikin Mikko pareineen. Itse olin koko jengin viimeisenä. Mikko kuvaili myöhemmin että oli aika järkytys kun ovi aukesi ja siinä sitten killuttiin jalat ulkopuolelle päin puolisen minuuttia. Ennenkuin huomasinkaan, olivat ensimmäiset tyypit jo ulkosalla. Hyi olokohon kuinka nopeeta ne katos alas! Anuakin vietiin jo, ja me raahauduimme parini kanssa viimeisenä ovelle. Otin sovitun asennon, eli asetin takaraivoni parin hartijaa vasten, ja sitten se oli menoa.

Se 45 sekuntia jonka vietimme vapaassa pudotuksessa oli ihan mieletön. Koittakaapa itse, sitä ei voi mitenkään kuvailla. 2 kilometriä tuollaisessa tahdissa alas, 200 kilometriä tunnissa. Mun suu oli auki ihmetyksestä kunnes huomasin että mun ikenet olivat melkoisen kuivat todella kovasta ilmavirrasta. Muistan karjuneeni parilleni jotain malliin "YOU HAVE THE BEST FUCKING JOB EVER". Sitten varjo aukesi, ja tuntui kuin olisimme pysähtyneet keskimatkaan. Kirjaimellisesti pysähtyneet. Ei sitä tietenkään voi kuvailla miltä tuntui, kun oot leijailemassa 2 kilometrissä ja sulla on 360 astetta näkymiä ympärilläs. Hyppykaveri korjas mun remmejä hiukan, ja mun pulssi alkoi tasaantua. Hiukan hämmentävää oli tosin kun remmit mun reisien alla natisi ja antoi periksi millin kerrallaan. Ei ole mukava olla maksimipainoinen kaveri tälläisessä tilanteessa. Ohjeitten mukaisesti nostin jalkani niin ylös kuin mahdollista, ja pari ohjasti meidät nurmikolle. Muut väittivät että meidän laskeutumisemme oli rajuimman näköinen kaikista, mutta ei se pahalta tuntunut. Laskeutumisesta on myös videomateriaalia, teille joita kotona kiinnostaa.

Sitten piti mennä halailemaan hyppykavereita, oltiin näköjään selvitty hengissä. Pakko suositella tuota kokemusta. Pakko.

Jatkoimme matkaamme pohjoiseen, ja Anu lueskeli Lonely Planetin oppaasta että kaupunki jonne olimme menossa yöpymään - Rotorua - on melkoisen tuliperäistä maata. Matkan varrella oli joku tunnettu kuumien lähteiden keskittymä, mutta tottakai se oli valjastettu mahottomaksi turistirysäksi. 30 dollaria että olis päässy kävelemään 800 metrin polun edestakas.

Ajoimme suoraan rotoruaan, ja kuuntelimme Tapio Rautavaaraa. Hyvvöö elämää.

Rotoruassa mua tervehti tuttu haju. Vanha kunnon rikinkatku, joka oli tullut tutuksi Reykjavikissä 2005. Ja täällä se oli, jos mahdollista, vielä pistävämpi. Haju ei auttanut meitä yhtään kun etsimme hostelliamme ja aloimme jo olla turhautuneita. Lopulta hostelli löytyi, ja menimme huoneeseen lepäilemään. Mikko huomasi järkytyksekseen että sen lompakko oli hukassa, ja kävi penkomassa auton löytääkseen sen Anun kanssa. Ei löytynyt. Parivaljakko kävi tarkastamassa kuumia lähteitä kaupungin keskustassa ja mä lähin kiertelemään naapurustoa, tottakai leffateatteria katsellen. Nurkan takaa löytyi todella hassu pieni teatteri jossa pyöri paljon indie -ja eurooppalaisia elokuvia. Mun kiinnostuksen herätti Nelson Mandelan vanginvartijasta kertova Goodbye Bafana. Se lähtisi pyörimään kasilta.

Mikko ja Anu olivat takaisin huoneessa ja taktikoimme että soittelisimme Mikon lompakon perään aamusta kaikkiin hostelleihin joissa olemme olleet. Äpän tyypit jäivät nukkumaan tapahtumarikkaan päivän väsymystä pois kun itse vielä halusin käydä katsomassa bongaamani leffan. Teatteri oli todella viehättävä, pieni kokonaisuus, joka olisi mahtava omassa kotikaupungissa. Anniskeluluvat, pieni ravintola ja kaiken sai viedä mukanaan "saliin" joka istutti 23 ihmistä. Jotain paikan hengestä kertoi se, että kun saavuin paikalle kertoi omistaja että "odotellaan vielä 10 minuuttia, pari tyyppiä tulossa tuolta kaupungin laidalta".

Elokuva oli hyvä. Joseph Fiennes näyttelee Etelä-Afrikkalaista uranousussa olevaa vanginvartijaa joka kohtaa Mandelan 60 -luvulla, ja päätyy miehen henkilökohtaiseksi vartijaksi koko hänen 27 -vuotiselle vankilareissulleen. Miehet ystävystyvät ja käyvät läpi monenlaista koettelemuksia vuosien aikana, Mandela mm. siirretään muutamaankin otteeseen, molemmat menettävät pojan liikenneonnettomuudessa sun muuta. Dennis Haysbert näyttelee Mandelaa rimaa hipoen, ja selvittää ison urakan juuri ja juuri. Haysberthan on se sama kaveri joka näytteli Yhdysvaltain Presidenttiä 24 -sarjassa.

Palatessani hotellille käyn mesettelemässä kaikille laskuvarjokokemuksestani ja sitten menen vetäydyn nukkumaan. Unen päästä ei meinannut vaan saada kiinni kun kaupungin haju oli niin kamala.

Aamulla päätimme ettei meitä taida kiinnostaa ajaa Bay Of Islandseille, joka on saaren pohjoiskärjessä oleva 150 saaren rykelmä. Ilmeisen kauniin paikan parhaita aktiviteetteja olivat kajakkiajelut ja vaellukset joihin meillä ei virta eikä raha riittänyt. Sensijaan otimme suunnan kohti Hamiltonia, maan suurinta sisämaakaupunkia.

Hamilton olikin yllättävän iso kun sinne saavuimme. Ennen asettumista halusimme tehdä jotain mielekästä, ja siihen tarkoitukseen löytyi sopivasti Lonely Planetista Hamiltonin eläintarha. Luonnollisesti harhailimme hetken taas, mutta lopulta löysimme oikean reitin. Puolustukseksemme on sanottava että kaupungissa oli juuri pidetty isot V8 -kisat, ja mikään kartassa ilmoitettu liikennejärjestely ei oikein tuntunut pitävän kutiaan.

Eläintarhaan pääsi soppelilla 9 dollarin opiskelijahinnalla, ja siellä tapettiin varmaan 3 tuntia. Mikolla ja Anulla on taas kerran jotain kuvamateriaalia tuolla matka-albumissaan. Olimme eilisen jäljeltä yhä puhki, joten päätimme mennä katsomaan missä tänä yönä lepuuttaisi päätään. Mikko ja Anu lähtivät ruokaa hakemaan kun itse yritin löytää hostellin. Jostain syystä koko kaupunki oli täynnä, ja järkevän hintaista huonetta ei tuntunut löytyvän. Oli ilmeisesti pakko ajaa vielä tänään Aucklandiin. Venasin autolla Mikkoa ja Anua, kun Information Centren työntekijä juoksi pihalle ja kertoi yhdestä hostellista juuri vapautuneen kolmen hengen huoneen, joka oli vuokrattavissa 60 dollarilla. Totta munassa mä sen otin.

J´s Backpackers oli ihan keskustan laitamilla, ja oli luonteeltaan juuri yksi niistä kodeista jotka oli muunnettu hostelliksi. Mainio pieni majoituspaikka. Rupesimme heti ruuanlaittoon, ja Anu tutustui kokkaillessaan ruotsalaissälliin jonka nimeä en tietenkään muista. Mikko lähti viinikaupoilla käymään. Herranie että teki likka taas hyvää ruokaa. Siinä sitten istuttiin mahat täynnä ja smalltalkkailtiin sen (taas Göteborgista kotoisin olleen) svedun kanssa. Tyypit päättivät että baarissa olisi kiva käydä, ja mä olin enemmän kuin innokas ryhtymään kuskiksi. Se tarkoittaisi että voisin käydä katsastamassa... vaikka leffan?

Jengi loikkasi autosta keskustassa, ja mä suuntasin Hamiltonin isoimmalle leffateatterille, tasapainottamaan eilistä pikkuleffaa totaalisen aivottomalla hollywood-mömmöllä. Street Kings, pääosassaan taas viisi vuotta ja viisi kiloa vanhempi Keanu Reeves. Koko leffassa ei ollut yhtään mielikuvituksella tehtyä näyttelijävalintaa, kaikki maistui niin kaavamaiselta ja turvalliselta kuin olla ja voi. PLUS, ilmeisesti monimutkaiseksi tarkoitettu juoni oli uskomattoman ennalta-arvattava. Mutta onneksi mä tykkään huonoistakin elokuvista. Niin, ja sain jostain syystä ilmaiseksi isot popkornit, jäätelön ja juoman. Vaikken edes tilannut. En jääny kyselemään että miksi.

Hain pikkupöhnissä olevan pohjoismaalaisen seurueen ja ajoimme takaisin hostellille. Huomenna pitäis vissiin Aucklandiin ajaa.