Osa 44 Auckland 30.4.2008

Lauantai 26.4.2008 - Torstai 30.4.2008

Se olis vissiin Uudesta Seelannista huomenna pois lähettävä. Tuntuu tosi hassulta lähteä.

Heräsimme Hamiltonilaisesta pikkuhostellista, ja ketään meistä ei huvittanut nousta sängystä. Heitin ilmoille ajatuksen, että mitä jos ei ajettaisi Bay of Islandseille ollenkaan, ja vaan lusmuiltaisiin Hamiltonissa yksi lisäpäivä. Ei tarttis bensaa ostaa eikä mitään, ja ajettas vain päivää aikasemmin Aucklandiin. Sain kannatusta idealleni, mutta vielä piti varmistaa olisiko homma hostellin puolesta ok. No eipä ollut. Joten nostimme kytkintä rannikkoa kohti.

Koko pohjoissaaren aikana olimme sormusherramaisemista tsekkineet vain Ruapehun Mordor-skenet, ja Matamatan hobitti-kylä osoittautui vain halvaksi turistirahastukseksi (sinne pääsi vain bussilla, hinta 58 dollaria). Viimeinen mahdollinen mesta oli Port Waikato, jossa oli kuvattu Weathertopin rinne (paikka jossa sormusaaveet hyökkää hobittien kimppuun). Lähdimme ajamaan kinttupolkuja rannikkoa pitkin, ja Lonely Planet kertoi meidän olevan lähellä vesiputousta, nimeltä Bridal Veil Falls.

Ei tarvinnut ihan mahdotonta poikkeamaa päätieltäkään tehdä, että löysimme putouksen, joka kieltämättä oli ihan nätti. 57 metriä pudotusta, mutta ei auta ku ihmetellä ku Mikko ja Anu kertoivat nähneensä maailman viidenneksi suurimman vesiputouksen vaelluksellaan eteläsaaren Fjordlandsissa, joka oli ollut yli 550 metriä. Maharotoonta hommaa. Sääntöhän on että jos näet jotain siistiä niin pitää kertoa nähneensä jotain VÄHINTÄÄN kymmenen kertaa yhtä siistiä.

Kovasti luulimme olevamme kartalla kun ajoimme Raglaniin, mutta sieltä ei oikein mitenkään päässyt ylos, kohti Port Waikatoa. Sen sijaan käväisimme muutaman kilometrin etelässä tsekkailemassa surffaajia rannalla. Istuimme korkean rinteen päällä, ja katselimme kun urpot märkäpuvuissaan räpiköivät meressä. Tai Mikko ja Anu katsoi, mä vain makasin selälläni ja tapitin taivasta. Raglanin keskustasta nappasimme mukaan ruokaostokset.

Pakko sinne Aucklandiin oli suunnata, Port Waikatoon olisi ollut hiukan liian vaikea navigoida, ja se Weathertopin rinne sijaitsee yksityismailla, eikä huvittanut lähteä yrittämään tuuriaan jos vaikka olis tullu tenkkapoo kaikkien kilometrien jälkeen. Ajomatka Aucklandiin taittui matkapeliä "Keksi artistin kautta bändin nimi joka alkaa kirjaimella X". X oli muuten aika paha.

Kun saavuimme kaupungin rajoille, Anu alkoi valittaa pahaa oloaan. Ajattelimme kyseessä olevan matkapahoinvointia. Mä lähdin palauttamaan autoa kun Mikko ja Anu menivät kokkailemaan safkat meille, hostellillamme Liverpoolin ja City Roadin risteyksessä (YHA Auckland City). Ilahduttavasti autovuokraamon täti ei pitänyt minään sitä ettei tankki ollut ihan täynnä, vaan antoi mun lähteä maksamatta mitään ekstraa.

Palasin hostellille ja keittelimme ruuat. Anu alkoi tosissaan vaikuttaa pahoinvoivalta, eikä sitä enää oikein voinut laittaa matkapahoinvoinninkaan piikkiin. Illemmasta tyttö mittasi itselleen reilun 38 asteen lämmön. Ilta-aktiviteetteja ei kauheasti tullut harrastettua, ja Mikkokin halus pitää Anulle luonnollisesti seuraa. Mä kävin vilkasemassa leffateatterin keskustassa, ja toteamassa että 1,5 miljoonan hengen Aucklandissa taitaa asua 1,4 miljoonaa kiinalaista. Teatterissa tuli katsottua "2000 -luvun Karate Kid" Never Back Down. Ei siitä nyt oikein muuta voi sanoa, että ei mitään yllättävää, ja hyvä niin. En ollut taide-elokuvan perässä.

Seuraava päivä alkoi sateella, ja jatkui sateella. Menin poikkeamaan Mikon ja Anun huoneessa, ja molemmat olivat yöllä sairastaneet. Mikkokin? He olivat tulleet siihen tulokseen, että pakko olla kyseessä jonkinlainen ruokamyrkytys, ja ainut mitä he olivat syöneet, ja minä en, oli kiikunkaakun päivätty homejuusto eläintarhan nurkilla Hamiltonissa. Luonnollisesti eivät oikein ollet pelikuntoisia, joten mä lähdin sateesta katselemaan jonkinlaista ruokakauppaa. Sellainen löytyi parin korttelin päästä, mutta APPAJEE mitä siitä vierestä löytyi. Pelikonsolikahvila. Semmonen, niinku nettikahvila, mutta pelikonsoleilla varustettu. Ja GTA4 - kaikkien pelijulkaisujen äiti - oli tapahtumassa huomenna. Mä kerroin kassasedälle että tulisin palaamaan vielä, ja kävin ostamassa ruokatarpeita ja mehua sairahille.

Seuraava 24 tuntia meni melkolailla lusmuillessa (pihalla satoi ja Mikko ja Anu sairastivat), ja leffoja katsellessa. Ähtäriläiset kävivät lopuksi oikein lääkärissäkin, ja saivat kunnon kuurin. Lääkäri oli veikkaillut ihan samaa kuin hekin, vaikkakin oli heittänyt ilmoille myös mahdollisuuden että kyseessä voisi olla loinen. Mä puolestani odotin herkeämättä puoltayötä, että saatoin päästä GTA:n kimppuun. Kyseessä ei ollut niinkään pelikauppa, vaan a-oikeuksin varustettu ravintola johon ei yhdeksän jälkeen ollut alaikäisillä asiaa. Saavuin mestoille yhdentoista aikaan, ja voitin ilmaista peliaikaa pyyhkimällä pöytää henkilökunnalla Guitar Hero 3:ssa. Niin, ja palkintona pääsin hakkaamaan myös uutta Rock Bandia, josta on sanottava, että se tulee mättämään Guitar Heron mennen tullen. Ja mä pääsin vain testaamaan kitaraa.

Sitten kello löi 12, ja pääsimme pelin kimppuun. Varmasti monet teistä ovat siellä kotimaassa tähän peliin tutustuneet, mutta jos siitä ihan parilla sanalla jotain sanois. Se on ihan käsittämätön. Ne on mallintanu aika ison siivun New Yorkista, ihan uskottavasti jopa. Ja se miten paljon vaivaa on nähty sen pelimaailman luomisessa... laitat television päälle asunnossas, niin ne on tehny n. 20 tv-kanavaa, sama jos laitat radion päälle autossas. San Andreas oli jo melkoinen jytky tavaraa, mutta tää on vielä isompi - ei välttämättä ympäristön koossa, tosin. Mutta se puhdas sisältö mitä tuohon on upotettu. En ehtinyt hakata kuin 3 tuntia ja ne sulki paikan, mutta kauhea nälkä jäi päälle. Sitä tuntee olevansa iso lapsi kun tuollaiseen saa näppinsä kiinni.

Seuraavana aamuna Mikko ja Anu tekivätkin jo lähtöä, ja minä punasilmäisenä olin hyvästelemässä heitä. Nautiskelimme aamupalat, ja silminnähden parempikuntoinen pariskunta hyppäsi bussiin. Luonnollisesti mun päivästä jonkinlainen siivu meni GTA:ta ja Rock Bandia hakatessa. Liikkeen omistaja oli mukava mies, joka ilmiselvästi oli yhtä innoissaan molemmista.

Illasta kävin tsekkaamassa eteläisen pallonpuoliskon korkeimman rakennuksen, Aucklandin Sky City Towerin. 328 metrin korkeuteen kohoava näsinneula on vähän fuskua, tosin, koska sen observointikannet sun muut on aika matalalla, vain noin 200 metrin korkeudessa. Vaikka koko rakennus onkin esim. Eiffelin tornia korkeampi, on näkymä Eiffelin tornista paljon korkeammalla vierailijoille. Oli kuitenkin mukavata.

Illasta kävin katsastamassa Lars and The Real Girlin, joka oli mainio pieni elokuva. Kertoi yksinäisestä miehestä joka jonkinlaisesta yhteisön paineesta johtuen ostaa itselleen tyttöystäväksi valtavan nuken. Ryan Gosling tekee Oscarin arvoista työtä pääosassa, ja elokuvasta jäi kamalan hyvä mieli.

Tänään, keskiviikkona, tuli tsekattua Aucklandin museo, joka esitteli aikamoisen valikoiman seudun omaa taidetta, historiallisia maoriesineitä ja paljon luonnontieteellistä dataa siitä miten Uuden Seelannin saari on syntynyt.

Pysähdyin museon lähellä viehättävään pieneen kahvilaan joka oli erikoistunut puhtaasti suklaaseen. Suklaajuomia, leivoksia, keksejä, kakkuja... Clintonit olivat olleet vierailulla Uudessa Seelannissa vuosia sitten ja olivat päätyneet pysähtymään samaan paikkaan silloin. Seinällä oli kehystettynä artikkeli aiheesta.

Tuli paljon patikoitua ympäri kaupunkia, ihmetellen että tämä tosiaan on viimeinen päiväni Uudessa Seelannissa. Ja niinhän se oli.