Osa 40: Marlborough Sounds 16.4.2008

Keskiviikko 9.4.2008 - Maanantai 14.4.2008

Kyllä sitä kieltämättä laskee jo päiviä, kun pääsee eteenpäin. Varsinkin koska niin moni hyvä tyyppI on lähtenyt jo pois. Anua sapettaa paskan jynssääminen ja Mikkokaan ei oikein enää jaksaisi tehdä pitkiä päiviä Lanin möksyttäessä vieressä. Mulla päivät on ruvennu olemaan kovin hiljaisia, ja en tykkää ollenkaan siitä kun pitää ruveta ettimään hommia itelleen.

Toisaalta täällä on löytäny sopivastI paikkansa. Voi olla aivan rauhassa oma ittensä eikä oo pakko lähteä mukaan pöhnäilemään kun ei siltä tunnu. Ja silti tulee toimeen hienosti kaikkien kanssa.

Asioita joita mun on jo kauhea ikävä? Kummipoikaa. Perhettä. Kavereita. Playstationia. Leffakokoelmaa. Jonkinlaista palkkaa. Pernamuussia. Ruisleipää. Lauantaimakkaraa. Mutta muuten täällä vielä on kovin mukavaa.

Koko tämän työviikon ajan Trish (housekeepingin pomo) oli hiukan kipeänä, ja Salomen tilalle kakkosnaiseksi tullut Amanda, n. 32 -vuotias entinen jockey ja yhden 4 -vuotiaan tyttären äiti, oli ruorissa. Tästä naisesta on vaikea pitää. Se ilmiselvästi ei aikonut tehdä mitään hyödyllistä koko Trishin poissaolon aikana, ja istuikin yleensä röökillä, kahvilla tai juoruamassa. Anulla meinas hermo pettää sen kanssa jo muutamaan otteeseen, mutta torstaina Amanda teki tempun joka sai tytön todella näkemään punaista.

Anun työaikataulussa oli merkattu töitä neljään asti, ja luonnollisesti hän oletti saavansa pitää tunnit. Amanda, jonka en ollut nähnyt laittamassa tikkua ristiin koko päivänä, lusmuili transport officessa ja puhui puhelimessa kun menin toimistoon. Hän kertoi Trishille ongelmallisesta tilanteesta jonkin työntekijän kanssa, kun ei ollut suostunut lopettamaan työpäivää. Kyseessä oli Anu, jonka Trish pyysi sitten soittamaan takaisin hänelle. Anu oli niin täynnä pyhää kiukkua Amandaa kohtaan, että tyttö ilmiselvästi kiehui. Hän oli joutunut koko päivän siivoamaan Amandan jättämiä paskoja, ja nyt se oli sitten soittanut ensitöikseen Trishille kun Anu oli tarjoutunut auttamaan loppujen huoneiden kanssa. Aika turha tyyppI, tuo Amanda.

Ei munkaa päivä huippu ollut. Mä olin viimeiset pari päivää jättäny yöksi läppärini lataamaan jotain sarjoja ja vastaavaa sälää transport officeen, kunnes torstaina tajusin että täällä ”laajakaista” ei todellakaan tarkoita samaa. Dean asteli luokseni ja oli melkoisen vihaisen näköinen, syystäkin. Hotellille tulisi varmaan lisälasku ylitetyn datamäärän takia, ja Dean kysyikin multa suoraan että oliko mun kone ollut latailemassa. Myönsin heti ja pahoittelin etten tiennyt datasiirron toimivan täällä näin. Tarjosin heti luonnollisesti, että voivat lyhentää palkastani jos lisälaskua tulee. En halua tuota miestä suututtaa mistään hinnasta, niin reilu ja mukava kaveri se on ollu. Oli aika syyllinen olo, kyseisen illan ajan. Onneksi pystyin heti Deanille korvaamaan tilannetta vähän tarjoutumalla ajelemaan myöhään samana iltana konferenssivieraita laiturilta hotellille ja takaisin. Humalaisten vieraitten kuskaaminen on homointa hommaa mitä MÄ tiedän.

Craig luetteli koko viikon kaiken tapahtuvan nyt viimeistä kertaa, eli mua ei lohduttanut kun rekkaa purettiin nyt ”toiseksi viimeistä kertaa”. Sain Jussilta, Terhiltä ja Luukakselta hauskan kirjeen jossa oli paitsi kolme dvd:llistä kaikenlaista viihdettä, myös 10 us dollarin seteli, että voin ostaa San Franciscosta hampurilaisen. Nauratti vähän.

Blairille ja Craigille pidettiin iltapäiväteen yhteydessä puheet ja kiitettiin kesästä. Gabi ja Mike olivat lähdössä myös, sunnuntaina. Niitä ei välttämättä tulisi kauhea ikävä. Blairin kanssa oli ollut mukava työskennellä, pojasta voi tulla vielä vaikka mitä. Käteltiin ja sanottiin toisillemme moro.

Minä ja Craig ollaan hyvin samantyyppisiä kavereita, mutta yhellä osastolla meidän mielipiteet eroaa kovasti. Se tykkää sekoilla sienien sun muitten kanssa. Nyt ne oli Blairin kanssa keksineet valmistaa itelleen kotitekoista meskaliinia, kun olivat löytäneet kaktuksen. Netistä ohjeet ja valmistamaan. Pyysivät mua mukaan katselemaan mutta vastaukseksi riitti epäluuloinen katsahdus kulmien alta. Ei nyt varsinaisesti kiinnosta.

Ilmeisesti poikien trippi oli ollut kovin hauskanlainen, olivat siirrelleet jokaikisen tavaran Naomin ja Cambellin kämpillä. Ihan jokaisen. Tottakai ruotsalaisen sekopääystävämme Andreaksen silmät paloivat halusta kokeilla samaa mömmöä.

Lounaalla istuin monen päivän tapaan kahdestaan Even kanssa samassa pöydässä. En tiedä miksi jutunaiheita löytyy paljon enemmän 50+ -vuotiaan maorinaisen kanssa kuin kenenkään 20+ työkaverin kanssa. Jonkinlainen sielunsisaruus/veljeys lienee kyseessä. Nyt puhuimme siitä miten hienoa oli kun Mikko ja Anu olivat kihlautuneet. Sitten se rupesi ihmettelemään miksei mulla oo tyttöystävää, johon vastasin siteeraamalla Darwinia. ”Oh, don´t be silly, if my daughter was not taken I hope you were my son-in-law.” Oikeasti, mulla menee aina ihan hemmetin hyvin anoppiehdokkaiden kanssa, ei niitten tytärten.

Viimeinen Shake´n Bake -viikonloppu oli luvassa, ja ihan kuin tilauksesta taas satoi. Craig ei antanut pikkuasioitten vaivata, ja hurtti huumori lensi edelleen. Hän yritti mulle kovasti perustella eräänä hiljaisena hetkenä asennettaan noihin pikku hallusinogeeni -kokeiluihinsa liittyen. Mä sanoin vain että anna olla, ei mua oikeestaan kiinnosta. Kaikilla on omat rajansa, mun raja vain sattuu menemään reippaasti eri paikassa.

Ensi viikolla mun pitäisi työskennellä lähinnä Sharpien kanssa, joka ei innostanut kauheasti. Se tarkoittaisi vain sitä että saan kantaa kaiken itse ja yrittää pitää hommaa kasassa. Viimeinen työpäivä Craigin kanssa sujahti ohi nopeasti ja mies julisti iloisena olevansa vapaa. Mä jäin vielä kuskaamaan viimeisen porukan veneeltä.

Veneestä loikkasi puheliaan oloinen brittityttö, joka heti reippaasti esitteli itsensä Jeniksi. Hän oli työskennellyt neljän viikon ajan Portagea edeltävässä patikkastopissa Punga Covella, ja oli nyt tullut vilkaisemaan yhdeksi yöksi Portagen meininkejä. Esittelin tytölle pikaisesti hotellin nurkat ja menin takaisin toimistolle lukitsemaan paikat. Palasin respaan jossa Luke viittoi mulle innoissaan että sisään oli kirjautunut ”kuuma brittikissa, NÄITKÖ?!”.

Ilta meni biljardia pelaillessa, ja jostain syystä minä ja Mornay ajauduttiin pelaamaan parina. Me voitettiin kaikki, ja oli jotenkin outoa tuntea peliveljeyttä tämän paskanjäyheän eteläafrikkalaisen kanssa. Parin tunnin pelailun jälkeen istuin Even, Naomin ja tämän Jenin kanssa. Olimme Even kanssa jo pitkään puhuneet että kajakkireissu on pakko tehdä ennenkuin täältä lähtisi pois. Nyt myös Naomi, Cambell ja Joe olivat lähdössä mukaan parikajakkiajelulle.

Ehdotin Jenille että liittyisi joukkoomme, ja Eve rupesi sitten todella hienovaraisesti ”auttamaan” tilannetta. Jeninhän oli luonnollisesti pakko olla mun pari kajakissa. Yritin peitellä vaivaantuneisuuttani ja menin pelaamaan vielä pari peliä. Palasin pöytään ja paikalla oli enää Jen. Loppuilta höväättiin ja kuljettiin Amardeepin kämpillä juomassa parit juomat, ja sitten sovittiin tapaavamme aamulla uudestaan.

Kun menin etsimään kajakkiseuruettani, oli paikalla ainoastaan Jen. Evekin saapui paikalle, ja kertoi kaikkien ilmeisesti jänistäneen, tai yksinkertaisesti ottaneen liikaa edellisenä iltana. Vuokrasin kajakin joka tapauksessa, koska tämä varmaankin oli viimeinen tilaisuus sille. Jen istui eteen, minä taakse, ja meidät puskettiin vesille. Päivä oli kauniin aurinkoinen, ja viihdyimme vesillä puolentoista tunnin ajan. Sana ”viihdyimme” saattaa olla harhaanjohtava, sillä mä olin yksinkertaisesti liian pitkä siihen paattiin. Kun nousin pois, en tuntenu jalkojani ollenkaan ja niitä herätellessä meni tovi.

Jen oli lähdössä kävelemään Queen Charlottea Anakiwaan, jonka jälkeen edessä olisi 10 päivän kiertoajelu eteläsaarella. Heitin hänet firman autolla mäen päälle ja vaihdoimme facebook -kontakteja, jos vielä pohjoissaarella vaikka törmättäisiin.

Palasin alas, ja kaikki katsoivat mua hassusti, niinkuin olisin suurempikin naissankari. Yritin selittää, mutta olin ilmiselvästi nyt äijistä kovin yhden päivän ajan. Jengi oikeasti oletti että olin edellisenä iltana tehnyt jotain muuta kuin kävelyttänyt sen tytön kotiovelle. Annoin heidän pitää huvittavat mielikuvansa, kerranhan sitä Jokipiin Mikkoa voidaan erehtyä casanovaksi luulemaan.

Eveparka ei ollut päässyt vesille ollenkaan, joten velvollisuudentunteesta menin takaisin vesille hänen kanssaan. Sitä epämukavuuden tunnetta on mahdoton kuvailla, mikä mun jaloissa oli. Eve piti lisäksi kauhean kovaa tahtia, oli viimeiset 20 vuotta harrastanut ryhmäveneilyä, ja ruista oli ranteessa niin maan perkeleesti. Mä yritin näyttää mieheltä ja pysyä samassa tahdissa. Kauhean voimakkaita naisia nää kiwit.