Osa 34: Marlborough Sounds 27.3.2008

Keskiviikko 19.3.2008 - Sunnuntai 23.3.2008

Kun veneeni rantautui Torean laiturille oli sellainen hassu olo että olisi kotona. Onhan täällä tullut kuitenkin aikaa tullut jo vietettyä. Vastaanottokomiteana puoli yhdeksältä aamulla olivat Blair ja Craig. Craig on Chicagosta kotoisin oleva, eräs hotellin pitkäaikaisimmista “kesätyöntekijöistä”. Hän saapui Portageen jo viime kesänä, silloisen tyttöystävänsä kanssa, ja vietti täällä mahtavan kesän. He palasivat jenkkeihin vain muutamaksi kuukaudeksi, mutta mies sai järkytyksekseen kuulla saavansa lähteä takaisin yksin. 29 -vuotias Craig ei oo oikein ollut oma itsensä viime aikoina, kuukausina jotka hän on viettänyt yksin Portagessa. Mikään ei oikein oo tuntunut hyvältä, ja muistan pari kertaa kuunnelleeni miehen purkauksia ennen reissuun lähtöäni. Nyt tulin takaisin ja hän tervehti mua leveällä hymyllä, ja ilmoitti keksineensä meille ilta-aktiviteettia - opossumiammuskelua.

Saavuin takaisin Portageen, ja vastaanotin monen monta iloista tervehdystä. Oli mukava nähdä kaikki taas. Työpäivä ei oikein tuntunut miltään, paitsi että edelleen vihaan keskiviikkoja. Tavaraa tulee niin maan pjärkeleesti, keittiölle ja kaupalle. Päivän ihan loppuvaiheessa tunaroin. Ajoimme Craigin kanssa toisiamme todella läheltä mutkaisella polulla joka johtaa Torean laiturille, ja mun ajovirheen myötä Ford -mallisen pikkubussin kylkeen tuli näyttävä naarmu. Heti palattuamme menin kertomaan asiasta Deanille, joka otti uutisen melkoisen tyynesti. Mutta voi stana että sapetti.

Työpäivän päätyttyä nousin uudelle asumukselleni “vihreälle talolle”, josta Tariq ja Jeff olivat jo eilen lähteneet. Niillekään ei oikein kunnolla ehtinyt sanoa hyvästejä. Mutta talo oli kieltämättä huomattavasti paremmassa kuosissa. Herrat olivat oikein vaivautuneet siivoamaan! Laitoin pitkäkseni ja suljin silmät hetkiseksi, yhä auton kylkeä sadatellen. Kauneusuneni tuli keskeyttämään Craig, joka huhtoi että nyt oli aika mennä tappamaan Opossumeja. Pihalla odotti Sharpie, pickup -autonsa kanssa, ja me loikkasimme auton lavalle. Sharpiella on “puolilaillinen” 22-kaliperinen kivääri, joka sopii vallan mainiosti pienten karvattien ampumiseen. Opossumit ovat yksi maan suurin tuholaisongelma. Ne saapuivat Australiasta joskus viime vuosisadan puolivälissä ja aiheuttavat mielettömän määrän tuhoa Uuden Seelannin metsissä. Nyt kun ajaa Portagesta ihan minne vaan niin viidessä minuutissa on taatusti nähnyt muutaman paskiaisen, silmät kiiluen keskellä tietä.

Hihittelimme auton päällä kun toinen osoitti isolla valolla puskiin ja toinen piti kivääriä käsissään. Oli todella vilpoinen ulkosalla, ja tänään opossumeja ei tietenkään näkynyt missään. Craig oli ensimmäisenä ampumavuorossa, ja kun lopulta näimme yhden ei kaverin sihti ollut lähelläkään totuutta. Laukaus pelästytti opossumin todella menestyksekkäästi, tosin. Ei munkaan metsästäjätaidot häävejä olleet. Osuin kyllä opossumiin joka oli puun latvoissa, mutta emme koskaan löytäneet paikkaa jonne se putosi. Olisi ollut hienoa nähdä Sharpien kynivän yhden elukan, ilmeisesti sen pitää tapahtua lähes välittömästi nirhaamisen jälkeen, ja se onnistuu ihan paljain käsin. Opossumin turkki on lämpimin olemassa olevista, ja on yllättävän arvokasta matskua. Sharpien osallistuminen metsästysreissulle oli osittain myös taloudellinen, siis.

Ajelimme aikamme kunnes totesimme ettei niitä enää taida olla missään. Sitten Sharpie ajoi auton sivupoluille ja aloitimme jyrkän nousun läheisen rinteen päälle. Neliveto ei paljoa tuskaillut, toisin kuin minä ja tuore Chicagolaisystävämme. Oksa, väistöliike, osuma. Rinteen päällä Sharpie kehotti meitä teroittamaan ampumataitojamme, ja ammuskelimme muutaman kymmenen metrin päässä olevia paaluja. Osuin kaikilla yrittämillä, joka yllätti mut. Olin kuitenkin ehkä armeijan huonoin ampuja aikanaan. Craig ei osunut, ei yhteenkään. Sharpielle palkaksi riitti muutama olut, joita hän litki ja naureskeli räkänokille.

Palasimme alas ja menimme nukkumaan. Seuraavana iltana luvassa oli läksiäiskekkerit Michalille ja Claralle, taas hyviä tyyppejä lähdössä pois. Mikko ja Anu olivat uupuneita eivätkä jaksaneet ylös illalla, mutta minä ja Craig menimme. Aluksi ilta ei vaikuttanut kovinkaan vauhdikkaalta, mutta ei tilanne ikinä vaadi kuin Michalin paikalle saapumisen ja bileet alkavat. Itse ei niinkään tullut otettua, mutta oli hauska seurata vierestä kun ihmiset tekivät itsestään naurunalaisia, vapaaehtoisesti. Jamiella ja Claralla oli taas kuuma meininki päällä. Craig päätyi avautumaan mulle oikein kunnolla, pöhnäpäissään. Siinä tuli kaikenlaista, katkeruutta ex-tyttöystävää kohtaan, pientä kolmenkympin kriisiä ja litrakaupalla todistelua siitä “miten nuori mä oon ja mulla on vielä kauheasti nähtävää ja koettavaa”. Jotenki hassua, puhutaan kuitenki nuoresta miehestä. Yritin jelppiä parhaani mukaan ja taputella olkapäälle. Craigilla oli ollut omat pikkukriisinsä Portagessakin, oli mennyt humalassa antamaan Mornaylle (muistatteko, se kuspää Etelä-Afrikasta?) mielikuvan että se lähentelee sen tyttöä. Mornay oli meinannut heittäytyä vaikeaksi jonka seurauksena miehet olivat likimain käyneet toisiinsa käsiksi. Nyt näennäinen rauha oli maan päällä.

Torstaista ei paljoa muuta jäänyt mieleen, kuin kyseiset kekkerit. Mikko ja Anu olivat lähdössä omalle kymmenen päivän karkumatkalleen tiistaina, Queenstownin lähistöön Fjordlandiin. Mulla oli lusittavana kuukauden verran Portagessa, jonka jälkeen suuntaisin pohjoiseen. Mikko ja Anu olivat mahdollisesti lähdössä samaan suuntaan, ja tarkoituksena oli päästä pois 20. Päivä huhtikuuta.

Perjantaiaamuna Craig kertoi keksineensä meille lisää tehtävää vapaapäiviksemme maanantaille ja tiistaille. Hän pyysi mua valmistautumaan pakkaamalla mukaan vaatteita ja jotain pikkupurtavaa, kävisimme vaeltamassa ja kalastamassa Tittirangissa.

Pääsiäinen oli nyt virallisesti täällä, ja se todella näkyi hotellilla. Lähinnä valtavana vieras- (ja laukku-) määränä. Minä, Craig ja Blair paiskimme koko päivän kauhealla sykkeellä, ja aika riitti niukin naukin. Perjantai-illalla mulle sattui jo eilen mainittu tietokone -insidentti, joka aiheutti mussa melkoisen raivonpuuskan. Syvällä sisällä.

Lauantain ja sunnuntain työskentelimme Craigin kanssa kahdestaan, ja huomasimme muodostavamme melkoisen tehokkaan tiimin. Ensimmäistä kertaa Portagessa meille tultiin oikein ojentamaan juomaliput sunnuntaina, olimme menestyksekkäästi liikuttaneet yli 300 laukkua työpäivän aikana, mokaamatta kertaakaan. Sunnuntaina ihmettelin myös paikallista tapaa piilottaa suklaamunia ympäriinsä, hotellin pusikot ja istutukset olivat täynnä värikkäisiin folioihin piilotettuja suklaamunia ja -jänöjä. Tottakai meitsi kävi napsimassa muutaman, ja Adellekin vielä lahjoi kuljetusosaston poikiaan ekstrasuklaalla. Lievän ähkyn puski päälle.

Pyysin koneasiassa erikoiskonsultointia kotopuolen kone-ekspertiltä. Jussi neuvoi että huolimatta halvoista hinnoista on ihan turha ostaa täältä kallista läppäriä, kehotti ostamaan halvimman kurakoneen jonka löytää, ja myydä pois kun lähtee tai sitten suomessa. Olin samaa mieltä. Blenheimin Dicksmithissä oli pääsiäisale, ja uusia Acerin Vistalla varustettuja koneita myytiin 700 dollarilla (360 eur). Blair oli menossa sinnepäin, joten annoin pojalle rahat mukaan ja pyysin tuomaan uuden blogikirjoittimen.

Sunnuntaina Blair palasi Portageen, ja pääsin leikkimään uudella koneellani, joka oli kieltämättä aika hyvä vastine niin pienelle rahamäärälle. Jos jotakuta kiinnostaa uusi läppäri kolmella satkulla, nyt sais. Tai siis toukokuussa sais, kunhan toi mun toinen kone palaa takuuhuollosta. Toivottavasti.

Työviikko oli ohi nopeasti, ja maanantaiaamuna oli tarkoitus lähteä vaeltamaan Craigin kanssa.