Osa 33: Marlborough Sounds 24.3.2008

Sunnuntai 16.3.2008-Tiistai 18.3.2008


Sunnuntain kisapäivälle oli aiempaan verrattuna luvattu suorastaan vilposta, ”vain” 37 astetta. Ero oli kieltämättä huomattavissa radan äärellä, nyt ei ollut niin kauheaa hätää mennä aina välillä varjoon kököttämään.

Iltapäivällä, pari tuntia ennen kisaa kaikki kuljettajat osallistuivat paraatiin jossa he kiersivät radan heidän mukaansa nimetyillä autoilla. Vierestäni löytyi pari suomalaissälliä, ja pidimme kauheaa elämää kun suomalaiskuljettajat suhasivat ohi. Varsinkin Kovalainen ilmiselvästi huomasi meidän riehumisen ja omisti meille tuplapeukutuksen.

Itse kisasta lienee turha kertoa sen enempää, kait tiedätte että vain kahdeksan autoa pääsi maaliin. Eilen olin todistanut Räikkösen auton hyytymisen varikkosuoralle ja tänään sain taas olla paikalla katsomassa samaa. Pari kierrosta ennen Kimin keskeyttämistä alkoi miehen auto pitää selkeästi omituista ääntä ja menettää vauhtiaan, jolloin katsahdimme hämmentyneinä toisiimme, vieressä istuvan brittifanin kanssa. Eihän siinä sitten kauaa mennytkään kun Kimi oli tien sivussa.

Pitkän ajopäivän päälle kaikki pääsivät radalle katsomaan kun riehaantunut Hamilton ruiskutteli samppakaljaa. Olihan poika innoissaan. Mun kaikki kuvamatsku Australiasta tuhoutui koneen mukana, joten siitä ei jälkipolville kauheasti jäänyt näytettävää. Kissin konsertti alkoi tunnin kaikkien juhlallisuuksien jälkeen radan vieressä, pienenä sivutapahtumana. Kattelin väsyneitä vanhoja rokkitähtiä mustavalkoisissa maskeissaan hetken ja palasin hostellille.

Formulat oli hauska nähdä, mutta pienoinen pettymys oli se miten kisa päättyi Suomalaisten kannalta. Paikan päällä autojen näkeminen on hieno juttu, mutta se ei kieltämättä mennen tullen voita kisan katsomista television välityksellä. Olihan kisat mahtava nähdä kerrankin vierestä, ja autojen ääni ja vauhti jaksoi hämmästyttää.

Sunnuntai-illan vietin pakkaillen laukkujani, ja mietin miten pääsisin parhaiten lentokentälle huomenna. Lento oli vähän myöhempään illalla, ja ajattelin taktikoida hostellilla hiukan, ja viivyttää lähtöäni hitusen. Varsinkin kun mulla oli painava rinkka kannettavana, ja huomiselle oli luvattu taas se nelisenkymmentä lämmintä.

Aloitin aamun rauhallisesti, nautiskellen aamupalan ja paikkaillen laukut juuri sopivastI uloskirjautumista varten. Sitten kannoin laukkuni yhteistiloihin ja linnoittauduin muutamaksi tunniksi. Ruotsalaisystäväni saapui yhteistiloihin myös, ja nyt molemmilla oli aikaa höpistä oikein kunnolla. Sain sen nimenkin tietooni, jota en ollut kehdannut kysyä, kun juonikkaasti kysyin herran Facebook -kontaktia. Nimi oli Andreas Wijk, ja se kuului 22-vuotiaalle herrasmiehelle Göteborgista. Andreas oli saapunut Australiaan muutamia kuukausia sitten, jätettyään työnsä ruotsalaiselle tennisseuralle. Hän oli ollut melkoisen lähellä ammattilaisuutta, mutta paukut eivät aivan olleet riittäneet huipulle asti. Sen sijaan valmennuksen puolella pojalle varmaankin on töitä vuosiksi, ellei loppuiäkseen. Australiaan hän oli tullut tarkastelemaan olisiko täältä mahdollista löytää tennisvalmentajan hommia jostain hotellista tai tai muusta.

Nyt puhuimme kuitenkin Formuloista, ja moottoriurheilua kaikissa muodossaan rakastavan svedun silmät paloivat innosta kun hän selitti miten siistiä oli ollut nähdä autot livenä. Jutun juurta löytyi muutamaksi tunniksi, jonka jälkeen heitin rinkan selkään ja sanoin “mories”.
Ihan hostellin ulkopuolelta lähti raitiovaunu, joka vei mut keskustaan. Kiertelin kirjakauppoja ja ostin lentomatkalle pari halpaa lehtiläpyskää, sekä jostain omituisesta sekatavarakaupasta halvimman mahdollisen irtonäppäimistön, mun koneen näppis ei oikein meinannut toimia. Noh, nyt ei koko kone oikein meinaa toimia.

Hyppäsin bussiin ja nousin koneeseen joka lennätti mut takaisin Christchurchiin. Oli mukava päästä takaisin lämpötilaan joka oli etäisesti siedettävä. Edelleenkään multa ei laskutettu ylimääräistä mun kevyestä “käsimatkatavarasta”, joka oli jopa isompi kuin tänne tullessa. Kello oli jo yksitoista kun saavuimme takaisin Christchurchiin, ja nyt oli asteen ongelmallista päästä takaisin keskustaan. Tällä kertaa en ollut valmis kävelemään.

Onneksi ulkosalla oli vielä yksi pikkubussi joka vei porukkaa keskustaan. Istuin autoon, ja viereeni istahti vanhempi herrasmies joka puhui selkeästi skandinaavisella aksentilla. Kysyin heti onko kyseessä ruotsalainen, johon hymyilevä vanhus vastasi “No, I’m an Aussie”. Olin tavannut jo yhden vastaavanlaisen kaverin Queenstownissa, mutta tämä Norjasta syntyisin oleva 78 -vuotias mies veti pohjat. Hän oli lähtenyt kotoaan Bergenistä 16 -vuotiaana, sodan jälkeen, ja matkustellut ympäri maailmaa. Hän ehti kertoa mulle monta tarinaa matskustaessamme keskustaan, mm. siitä miten hänen henkensä oli käytännössä kerran pelastanut vanhempi suomalaismies, Etelä-Amerikassa. Tornin kokoinen Ahvenanmaalainen oli maistanut pienessä Brassikahvilassa juomassaan jotain erikoista, heitellyt koko paikan henkilökunnan ympäri seiniä ja kehottanut nuorta norjalaismiestä lähtemään mukaansa ennenkuin heidät huumattaisiin ja ryöstettäisiin.

Tästä oli aikaa jo pitkälti yli 50 vuotta, ja tämän jälkeen parivaljakko oli jopa matkustellut yhdessä aikansa, kunnes heidän tiensä oli eronnut Hong Kongissa 50 -luvun loppupuolella. Yritin pukea miehelle sanoiksi miten hauskaa oli kuulla tarinoita noin kaukaa, ja mieheltä joka kertoi ne kaikki niin elävästi. Hän oli ehtinyt elämässään ilmiselvästi näkemään yhtä sun toista.

Pääsin hostellille, kiitin vanhusta tarinoinnista ja kirjauduin sisään. Tarkistin huomisen bussiaikataulun, jonka mukaan linjuri lähtisi Pictoniin vasta iltapäivällä neljän aikaan. Pikaiset yöunet nukuttuani ei siihen enää pitkä ollutkaan. Edessä oli kuuden tunnin bussiajelu, jonka aikana pysähdyimme kerran Kaikourassa. Oli jännä nähdä samat maisemat takaperin, ja muistella mitä sitä oli tullut tehtyä kaksi viikkoa sitten. Nyt oli aika palata takaisin.

Pictonissa asetuin backpackersiin, jossa huomasin suureksi yllätyksekseni ja melkoiseksi pettymyksekseni kadottaneeni sen Vodafone -modeemin, jonka olin vaivalla hankkinut. Soitin Vodafonelle ja irtisanoin sopimuksen, ja sadattelin itseni uneen. Aamulla piti jo töihin.