Osa 29: Melbourne 13.3.2008

Sunnuntai 9.3.2008

Heräsin siihen kun sadetta ropisi ahtaan Toyota Echoni päälle. Sunnuntai. Kaikki kiinni. Leirintäalueella sentään pääsi suihkussa käymään, ja lähdin jatkamaan etelää kohti. Miltonissa pysähdyin tutkailemaan jos löytyis paikka mistä ostaa lisää tonnikalapurnukoita ja kaikkea mahdollista halpaa jäystettävää.

Oli siellä peräti yksi kahvilakin auki, jonne istahdin mailit tsekkimään. Päätin itärannikon olleen nähty, ja painoin navigaattoriin osoitteeksi Queenstown.

Maisemat olivat olleet majesteettisia jo rannikolla, mutta nyt ajoin ensimmäistä kertaa Uuden Seelannin alpeille, vuorten läpi Queenstownia kohti. Ja täytyy sanoa etten ole mitään vastaavaa ennen nähnyt. Auto piti pysäyttää tuon tuosta että sai jonkinlaista otetta maisemista, muuten olisi tullut ajettua rinteeltä alas muutamaankin otteeseen.

Sääkin kirkastui. Kaikki väittävät että eteläsaaren pystypäin halkaisevat alpit toimivat eräänlaisena säämuurina. Tämä tarkoittaa sitä että jos itärannikolla sataa, on länsirannikolla yleensä nättiä ja aurinkoista, ja toisinpäin. Seuraavan parin päivän aikana opin väitteen todella pitävän paikkaansa.

Queenstownin nurkilla näkyi tienviitta joka osoitti maailman ensimmäiselle benjihyppypaikalle. AJ Hackett on tätä nykyä valtava bisnes joka pyörittää pelkästään Queenstownissa 4-5 erilaista benjipistettä.

Tällä pisteellä löytyi paljon tietoa benjihypyn historiasta. Kaiken maailman videoita, esitteitä sun muuta. Teki kovasti mieli itsekin hypätä, mutta matkabudjetista oli pidettävä kiinni. Erityisen houkutteleva olisi ollut hypätä aiemminkin mainittu Nevis (heh) –benjihyppy, korkeudeltaan 146 metriä.

Niin, katselin piruparkoja jotka hyppivät aurinkoisessa säässä (http://www.youtube.com/watch?v=COBvXQZbzoE ). Hauskaltahan se näytti.

Saavuin Queenstowniin, ja heti huomio kiinnittyi kaupungin pieneen kokoon. Oikein mukavan kokoinen, mutta oletin sen olevan varsinainen kaupunki. Täynnä turisteja, reppureissaajia, extreme-elämysten perässä matkaajia, vaeltajia. Hostellia ei ollut varattuna, ja tänään halusin nukkua oikein sängyssä. Mukaani oli jostain tarttunut paikallinen opas josta löytyi hostelleiden puhelinnumeroita. YHA –hostellit on tavaksi muodostunut, sellaiseen tuli ensimmäisenä soitettua taas. Ja niillä oli mulle punkka!

Asettauduin hostellille ja keitin itselleni jo puulta pikkuhiljaa maistuvan setin makaronia ja tonnikalaa. Hellan äärellä tutustuin erittäin mielenkiintoiseen herraan, erääseenkin Ernstiin. Miehellä oli ikää 66 vuotta, ja hän oli viettänyt tien päällä VIIMEISET 50 VUOTTA. Hän oli käynyt 111 maassa, ja omasi ihan käsittämättömän muistin. Hän luetteli mulle suoraan kaikki pikkukaupungit joita oli nähnyt Suomessa, 80 –luvulla, ja kertoi mulle miten paljon piti nuorena miehenä Kekkosesta.

En tiedä kauanko kuuntelin miehen tarinoita, mutta tunteja siinä meni. Ihan käsittämätön ukko. Koko ikänsä aikana hänet oli ryöstetty kolme kertaa, kaikki tapaukset Etelä-Amerikassa. Kerran myös se oli teknisesti ryövätty Bulgariassa, mutta se oli ollut tyrmäystipoilla toteutettu ryöstö. Se, miten tämä mies pystyi elämään näin hämmästytti mua kauheasti, ja sitä yritinkin udella.

Saksalaishoudini oli tässä onnistunut tekemällä töitä aina silloin kun siltä oli tuntunut. Pisin työjakso oli ollut Etelä-Korealaiselle yritykselle, jolle hän oli luennoinut englantia 23 vuoden ajan. Parasta siinä työsuhteessa oli ollut vuosittaiset viiden kuukauden palkalliset lomat. Luonnollisesti niitten ajaksi hän oli aina poistunut maasta. 54 –vuotiaana Ernst oli jäänyt varhaiseläkkeelle, todettuaan että hänellä on tarpeeksi rahaa reppureissata lopun elämäänsä.

Keskustelimme ruuasta, ja Ernst kertoi kaipaavansa suomesta erityisesti lohta. Sattumoisin mulla oli purkki lohta laukussani jonka ilomielin lahjoitin ukolle. Ystävällinen eleeni veti miehen vallan sanattomaksi, ja vastusteluistaan huolimatta hän lopulta suostui vastaanottamaan purnukan. Liikuttunut vanhus kertoi ostavansa mulle jotain tilalle, kaupassa käydessään.

Kunpa voisin kertoa tarpeeksi tästä miehestä, mutta sormet väsyy. Joten en. No okei, pakko vielä kertoa että sen isä oli natsisotilas joka katosi maan päältä toisen maailmansodan loppuhetkillä. Noni.

Hostellilta ei tuntunut pääsevän pihalle ollenkaan, sillä seuraavana törmäsin suomalaisiin. Ruokaa valmistamassa ihan vieressäni illalla oli kaksi hauskan oloista kaverusta, sekä suomalaistyttö. Tyttö oli Helsingissä nykyään asusteleva Lilly, pojista toinen oli saksalainen Nico, ja toinen espanjalainen jonka nimeä en enää muista.

Kun horisimme suomeksi Lillyn kanssa, nurkan takaa hyppäsi kolmas suomalainen! Esaksi esittäytyvällä kaverilla oli kiire jonnekin, ja tapaaminen jäi lyhyeksi. Lillyn ja poikain kanssa istuimme alas. Lilly oli myös työviisumilla maassa ja kertoi työskentelevänsä täällä karkkikaupassa. Kutsui huomenissa poikkeamaan liiketiloissa.

Pojat olivat mukavia jututettavia, oikein sarkastista läppää tuli heitettyä pitkästä aikaa. Seurue suuntasi baariin, ja itse halusin käydä ensin suihkussa. Päästyäni kaupungille en löytänyt paikkaa josta he puhuivat, mutta tästä huolimatta pääsin naureskelemaan humalaiselle brittiseurueelle eräässä yökerhossa. Oikein kunnon kaatumis/oksentelumeininkiä.

Hymyni hyytyi yöllä kun tajusin heidän olevan mun hostellihuoneessa, ja valopäät oli tuoneet naisia mukanaan. Ykskin parivaljakko hyppäsi mun yläpunkkaan. Nukahdin levolliseen nytkyttävään liikkeeseen, kuin vauva kehdossa.