Osa 7: Marlborough Sounds 5.2.2008

Sunnuntai-Maanantai 3.-4.2.2008

Lento oli menny.

Vitutuksen määrää on vaikea lähteä arvioimaan, ja mielessäni tein luvattoman raakoja juttuja niille korealaismiehille. Eivät sitten olleet herättäneet.

No. Turha sitä on jäädä puimaan, minkäs teet. Pakkasin kamat pikaisesti ja asettauduin hostellin yhteistiloihin lentoja etsien. Ongelmana mun alkuperäisessä lennossa sinällään oli, että se olisi mennyt aucklandiin, tuhannen kilometrin päähän mun määränpäästä. Picton oli salmen toisella puolella Wellingtonista, jonne luonnollisesti nyt tarkastin ensimmäiset lennot. Kauhee säkä. Wellingtoniin oli mahdollista saada iltakuuden lento reilulla kahdella sadalla eurolla. Ei siinä auttanut kuin ostaa lippu ja nauttia perin kitkerät aamuteet.

Ketutus väistyi pikkuhiljaa, ja läksin lentokentälle. Jono oli Air New Zealandilla melkoinen, mutta varaamani kahden tunnin puskuri riitti ihan mukavasti. Air New Zealandin kone muistutti melkoisesti Finnairin konetta, penkkejä ja näyttöjä myöden. Lento kesti kolmisen tuntia, ja taas karkasin kahden askeleen verran suomen aikavyöhykkeestä. Nyt aletaan olla aika kaukana kotoa.

Tällä kertaa selvisin vailla kummempia pedofiliaepäilyjä tullissa. Wellingtonin lentokenttä oli todella pieni verrattuna kolmeen edelliseen, jotka olivat kaikki massiivisia. Tullissa meni hetkinen, tuntui siltä että täällä kontrolli on aika tiukka. Lähtölippu pitää olla näyttää tullivirkailijalle.

Astuin lämpimään Wellingtonin ilmaan myöhään illalla, ja nappasin taksin. Iranilaissyntyinen kuski oli todella auttavainen, varsinkin kun kerroin ettei mulla ollut hajuakaan missä yöpyä. Ukko kuuli millä lautalla lähden aamulla ja ajoi mut ihan viereiselle hostellille. Rupattelimme mukavia reissun ajan, mies oli asunut kymmenen vuotta Uudessa Seelannissa ja ihastunut maahan heti aluksi, aikanaan.

Wellington on Uuden Seelannin pääkaupunki, mutta todella hiljaisen ja rauhallisen oloinen. Asukkaita on alle 400 000, tehden siitä maan kolmanneksi isoimman kaupungin.

Huvittavaa että ensimmäinen Kiwi (uusiseelantilainen) jonka kohtaan on ihan täysi kopio Peter Jacksonista. Hostellin vastaanottovirkailija rahastaa multa 21 dollaria (n. 10 eur) halvimmasta mahdollisesta huoneesta, onhan huomisen lähtö jo klo 07. Samalla mies rehentelee Suomen tietoudellaan, kertoen että toisella puolella on ruotti ja toisella ryssät. Bravo.

Raahaudun ylös, tietäen ettei tässä unta tuu saatua. Yritetään nyt silti. Aussikellon mukaan kello on vasta n. 22 ja meikähän tunnetusti nukkui melko myöhään. Lisätään tähän se, etten uskalla enää ikinä nukahtaa kun en herää mun perkeleen kelloon.

Huoneessa nukkuu 19 muuta henkilöä, mutta ei se niinkään haittaa. Mikko se pyörii sängyssä, kunnes klo puoli kuusi luovuttaa.

Suihkuun ja leikkimään psp:llä, kunnes lautta lähtee. Aivan niinkuin ruotsinlaivalle olis nousemassa. Paitsi että terminaali ja kaikki on kovin vaatimatonta ja pienimuotoista. Klo kahdeksalta laiva nytkähtää liikkeelle, ja selailen puhelimesta kontaktini Marissan numeroa. Ei vielä kehtaa soitella, klo kahdeksalta.

Ilma on todella puhdasta, kun sitä oikein rupeaa nuuhkimaan. Lautalla kanssani matkustaa n. 50 muuta, rupattelen kannella merelle tsiigaillen tsekkikaverille joka on on saapunut Uuteen Seelantiin vaeltamaan. Eteläsaarella, huolimatta isosta koostaan, asuu vain miljoona asukasta. Se onkin suurin osin rauhoitettua aluetta, ja sieltä löytää mielettömiä maisemia – vuoria, saaristoja, koralleja.

Lauttamatka kestää kolme tuntia, ja loppuvaiheessa soitan Marisalle. Mulle on varattu jatkoyhteys – water taxi – Pictonista Portageen. Lautan kauhea moottorimöly taustalla. Välillä tämä paikallisten murre aiheuttaa mulle ongelmia, mutta alkaa se auetakkin. Pakko ruveta.