Osa 8: Marlborough Sounds 6.2.2008

Maanantai 4.2.2008

Nousimme rannassa bussiin josta varmasti 60 –vuotias kuljettajamme tiputteli ihmisiä ympäri Pictonia. Hurtilla huumorintajulla varustettu mies kommentoi näpsäkästi kuskaillessaan. On tää vieläkin huvittavaa, tää kuinka kaikki on peilikuvaa kotimaasta. Bussien vessat on vasemmalla puolen käytävää.

Kuski pudottaa mut kantamuksineni West Bay Water Taxin laiturin luo ja toivottaa hyvää oleskelua maassa. Heitän kamat laiturin päähän, aikaa kun on ennen veneen tulemista tunti pari. Ja sitten tulee katsottua ympärilleen. Herranisä että on nättiä. En tiedä onko sitten väsymys unettoman yön päälle vai mikä, mutta meinaa ukko liikuttua kyyneliin. Täällä sitä nyt ollaan. Kolme kuukautta. Tiedä nyt sitten, hyvä vai huono, mutta kaunista on.

Puolinälkäisenä päätän käydä tsekkimässä mitä Pictonin keskustasta löytyy. Ilmiselvästi Picton on ennen kaikkea turistikeskus. Hotelleja, hostelleja, kahviloita, ravintoloita, pikkuputiikkeja. Toki sen ymmärtää, kun tämä pieni kaupunki on monelle ensikontakti eteläsaareen, ja yleisin kulkulinkki Wellingtonista.

Ja kaikki on jotenkin ihastuttavan 90 –lukulaista. Menen nettikahvilaan, joka on samalla videovuokraamo. Ja siis nimenomaan videovuokraamo. Koneet on samaa osastoa, samoin suuri osa kaduilla olevista autoista. Tulee mieleen vähän villi pohjola –sarja, sijoitettuna tänne pikku paratiisiin.

Kaikki tähän asti syömäni lounaat ovat olleet siinä määrin lihapitoisia että nappaan vihanneskeiton (kyllä, luitte oikein. Nautin juureskeiton.) ja ihan hyväähän se oli. Kello tikitti jo sen verran paljon, että oli aika hypätä venheeseen.

Moottorivene halkoo meren aaltoja saaristossa, jota katsellessa kyllä unohtuu uneksimaan. Sitä en ymmärrä miten paljon havupuita näkyy kaikenmaailman palmujen seassa. Kauheeta hyppyytystä ajelu, kun aallokko käy kovana. Portagen hotellille kestäisi ajaa puolitoista tuntia teitä pitkin, niin vuoristoista ja mutkikasta polkua sinne pitäisi hurauttaa. Veneellä sinne ajaa vartissa, ja vastassa meitä onkin jo oranssiin paitaan pukeutunut heppu, laiturilla. Vantteran rakenteinen kaveri on ilmiselvästi mun tulevia työkavereita, ja tämä laituri tullee aika tutuksi tulevina kuukausina.
Autan purkamaan kaikkien muiden matkustajien laukut veneestä ja esittelen itseni. Sälli esittäytyy Blairiksi, jonka tulkitsen jotenkin Aussilaiseksi. Ajomatkan aikana hän kertoo syntyneensä ausseissa, mutta kasvaneensa pienestä asti Christchurchissa. Ajamme mutkikasta tietä ensin mäen päälle josta aukenee mielettömät näkymät. Portage bay. Vesi on sen väristä, etten oo ikinä nähnyt. Ja kerrankin, jokin paikka ylittää odotukset, sen perusteella mitä kuvista on olettanut (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=75615418 ). Laskeudumme alas hotellille, jonka aulassa Blair pyytää mua odottamaan Marisaa.

Luen päivän lehteä, ja Marisa hiihtää paikalle. Pisamanaamainen nainen, kolmissakymmenissään. Mukava kuin mikä, tai kai sitä sietää ollakin kun henkilöstö on sun alaa. Höpisemme kaikkea maan ja taivaan välillä kun Marisa opastaa mut ensin huoneelleni. Siellä onkin soppeli kenkähien haju, kun joku kaveri nimeltä ”Alistair” on suihkussa, juuri työvaatteet päältään heittäneenä. Tämä sälli on ilmeisesti kämppikseni, mutta siihen emme pitempään perehdy. Marisa tarjoaa ruuan tai kahvit hotellin ravintolassa, johon totean kahvin riittävän. Jo tässä vaiheessa oon törmännyt moneen tulevaan työkaveriin, mutta tähän tosielämän saippuaoopperaan mulla on aikaa palata näissä kirjoituksissa moneen kertaan.

Ihmettelen maisemia Marisalle ääneen, joka toteaa että vähän kauempana rannasta voi päästä pulikoimaan delfiinien kanssa. Toisella puolella saarta on valaita. Miettikää nyt herranjumala. Mä oon kuitenki Jalasjärveltä. Marissa kertoo olevansa ikävä kyllä viimeistä viikkoa töissä, ja mä oon hänen seitsemän vuoden rutistuksen viimeinen työntekijä. Ensimmäinen suomalainen tosin, jota hän piti suoranaisena ylpeyden aiheena. Hän on jo pitkään puhunut että ”my finn’s coming soon”. Syy miksi hän lopettaa, on yksinkertaisesti pieni lapsi kotona Pictonissa. Jokapäiväinen kulkeminen on hankalaa, ja hän onkin ostanut pienen kahvilan Pictonista, elämäänsä helpottaakseen.

Uniformun sun muut tulisin saamaan myöhemmin, ja heti huomenna tulisin aloittamaan harjoittelun. Mikäs siinä. Hyökkään huoneeseeni, ja kättelen kämppistäni. Joistakin jampoista näkee, että ne on vähän sellasia hössöttäjiä. Tämä Alastairiksi itsensä esittelevä brittinuorukainen (21 vuotta) kertoo ensimmäisenä siitä kuinka hän käy joka päivä mahdottomalla lenkillä ja tekee niin maan perkeleesti punnerruksia. No, se nyt ei vaan heti näy päälle. Tommonen perusruippana. Mutta symppiksen oloinen kaveri. Hän on toisessa huoneessa, kun mulle jää kämppä jossa on kaksi kerrossänkyä ja ihan käsittämätön siivo.

Käyn tepastelemassa rannalla, ja käyn liottamassa jalkojani lämpimässä vedessä. Ei tätä voi sanoin kuvailla, kuinka nättiä täällä on. Haaveiluni keskeytyy kun käännyn katsomaan Alastairin huhtomista. Poika punnertaa käytännössä hotellivieraitten nenän alla. Way to go.

Tutustun laumaan ihmisiä, kun palaan kämpälle. Penkillä istuvat Brittiläiset Lee ja hänen tyttöystävänsä Jak, jotka molemmat ovat olleet täällä marraskuusta asti. Pitkällä reissulla muutenkin, Indonesiassa ensin kolme kuukautta ja tästä jatkaisivat Australiaan helmikuun lopussa. Lee vaikuttaa oikein mukavalta kaverilta. Näyttää ihan joltain espanjalais-italialais –oriilta. Lupaan laittaa kuvan, naislukijat.

Lätkin lakanat sänkyyni ja suuntaan päivälliselle, henkilökuntatiloihin. On tavallaan vähän persiistä olla se uusi kaveri, saa sanoa kaikille saman perkeleen litanian. Ihmisiä alkaakin naurattaa kun aloitan esittelyn ”i’m the new guy”. Sosiaalinen haastehan tämä on, kun suuri osa tuntee toisensa entuudestaan. Ruokalassa kohtaan monenlaisia kasvoja, jopa ensimmäisen josta olen melko varma että en tule pitämään. Etelä-Afrikkalainen, juuri uuden seelannin kansalaisuuden saanut Mornay vastaa kysymykseeni pitkällä mittailutuijotuksella. En rupea luovuttamaan, joten pällistelen takaisin. Pitkän hiljaisuuden jälkeen mies suostuu esittelemään itsensä. Röyhkeä pashka.

Pöytään liittyy kiharatukkainen laiheliini, nimeltään Luke. Harvasanainen mies kertoo majoittuvansa tämän viikon mun kämpässä, mutta kun tilaa vapautuu hän siirtyisi muihin tiloihin.

Ruoan päälle vaellan vastakkaisen rinteen päälle ihailemaan maisemia. Adjektiivithan multa on jo loppunut, mutta soitan kotiin kuitenkin. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=75608601 ) Kellon ollessa täällä iltaseitsemän, kotisuomessa se juuri on ylittänyt aamukahdeksan rajan. Kylmä viima puhaltaa mäen päälle, ja käppäilen kämpille ottamaan välikörmyt.

Herään puoli kymmeneltä, ja menen vilkaisemaan ulkosalle onko muita tullut paikalle. Tapaan paljon mulle puhutut tsekkiläiset Michalin ja Claran. Michal vaikuttaa huumörmieheltä, ja heitämme huulta tovin. Mies on matkustellut kolme vuotta käytännössä putkeen, käynyt kotimaassaan silloin tällöin lomalla. Mies tarjoaa mulle oluen, jonka jälkeen totean univelan ylivoimaiseksi tekijäksi. Ei auta kuin mennä petiin, herätys ensimmäiseen työpäivään oli luvassa kahdeksalta.