Osa 12: Interislander Ferry 11.2.2008

Perjantai 8.2.2008

Perjantai sujui töitten puolesta mainiosti, ja rutiini alkoi jo löytyä. Blair teki aamuvuoron, ja mä olin saanut (kyseenalaisen) kunniatehtävän illalle. Dean pyysi mua henkilökohtaisesti kuskaamaan jonkin Pernod Ricardin megavippiporukan hotellille, klo 22.30 illalla. Oikeastaan mä olin ainoa vaihtoehto tekemään tämän, koska iltapäivälle oli salaa sovittu läksiäiset Marissalle, ja kaikki ylemmän portaan työläiset olisivat tuubassa tuossa vaiheessa.

Blairin jäätyä pois sain tehtäväksi noutaa pari reppumatkailijaa laiturilta, ja heittää heidät hotellille. Tytöt olivat menossa jatkoveneellä pari tuntia myöhemmin jonnekin backpackers –mestaan lähistölle. Kannoin tyttöjen kanssa tavarat laiturille ja rupattelimme hetken. Plikat oli saksalaisia, ilmeisesti ystävyksiä. Vanhempi tytöistä, Liz (~28v) oli suuntaamassa kotisaksaan jo tämän viikon päätyttyä, mutta nuorempi, Monica (~22v) jäisi vielä noin kuukaudeksi pyörimään ympäri maita ja mantuja. Tosi mukavan oloisia tyyppejä olivat, heidän mielestään mulla oli ihan käsittämätön mäihä kun olin saanut tälläisen työpaikan ainoalla hakemuksella jonka olin lähettänyt. Sääli että he loikkasivat veneeseen ennenkuin ehdittiin vaihtamaan numeroita, olisi ollut mukava nähdä vielä. Samaan aikaan laiturille saapui Sharpien vene, joka kantoi käytännössä kaikkia pitkäaikaisia hotellin työntekijöitä. Tyypit oli ollu merillä juhlistamassa Marisan lähtöä melko kostealla meiningillä. Hulvaton konkkaronkka vetäytyi hotellin ravintolaan, Snapperiin, nauttimaan lisävirvokkeita.

Mun päivän viimeinen homma oli ryhmästä neljän naisen kuskaaminen takaisin laiturille, klo 6.30. Omituisen varhainen aika, ajattelin, mutta Marissalla toki on pieni tytär kotona. Ikävää sinänsä, että jouduin menemään keskeyttämään juhlinnan 20 yli kuus. En tosin onnistunut siinä kovinkaan hyvin. Kun ilmoitin Marissalle ja kumppaneille veneen olevan pian laiturilla, ja että pitäisi loikata autoon, en saanut ensin vastausta ollenkaan. Toistin pointtini toiseen kertaan, johon sain vastaukseksi puolivälinpitämättömän ”They will wait”. Okei.

Tosiasia kuitenkin on, että veneillä on tiukka aikataulu. Ja mun pitäis hoputtaa seitsemän vuotta talossa ollutta ihmistä ja juhlaseuruetta? En lähteny siihen hommaan ollenkaan, vaan kävin hajoilemassa aiheesta receptionissa työskentelevälle Alabaman tytölle, Lindsaylle. Hänen päivänsä ei ollut siihen mennessä parhain mahdollinen, mutta päätti kuitenkin yrittää jelppiä mua. Hän palasi aika pian takaisin ylös ja kertoi saaneensa saman vastauksen. Hän myös sanoi, ettei syytä huoleen, mä olin tehny kaiken voitavani. Mua silti vähän harmitti sen laiturilla istuvan veneen puolesta.

Menin sitten istuskelemaan toimistoon, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Vartin päästä Lindsay ilmoitti radiopuhelimella seurueen olevan nyt valmis. Ajoin pikkubussin Snapperin taakse, ja katsoin kun kunniakuja saattoi Marissan autoon. Marissa on mainio tyyppi, ja oli tämänkin asian hoitanut kuntoon – soitto veneen kuljettajalle oli riittänyt. Täällähän kaikki tuntee toisensa. Olen tainnut unohtaa mainita, että ensimmäinen juttu minkä Marissa mulle ensimmäisenä päivänäni oli, oli maininta tv:ssä pyörivästä mainoksesta ”Finnish sauce”. Hän varoitti että tulisin saamaan kuittailua aiheesta, jossain määrin. Kävin tsekkaamassa mainoksen, ja jopas oli stereotypiat metsässä täällä päin maailmaa:) (http://www.youtube.com/watch?v=-SeHUD6SRvk )

Marissa hyppäsi autoon, seurue mukanaan, samoin suloinen 6 –vuotias tyttärensä. Lisäksi pikkubussiin hyppäsi kaksi Deanin lasta, joitten nimet eivät nyt muistu mieleen. Ikää taisi olla tytöllä noin viisi, ja pojalla kuusi vuotta. Tyttö oli katsonut mua epäluuloisesti koko päivän ja kysyi etupenkillä istuvalta Marissalta ”He’s not Blair is he?”. Laiturilla Marissa hyvästeli uusimman ja viimeisen suomalaisrekrytanttinsa halauksella ja hyppäsi veneeseen.

Jatkoin Deanin lasten kanssa takaisin hotellille, heidän piiskatessa mua ajamaan lujempaa. Lindsay oli korviaan myöten täynnä erästä aussiseuruetta, joka härnäsi häntä tarjoamaan kyytin laiturille. Näistä henkilöistä suurin osa ei ollut hotellin vieraita, mutta tarjouduin tekemään Lindsaylle vastapalveluksen ja otin juopot kyytiin. Heti ajoreissun alkuun tyypit alkoi yrittää härnätä, mun syntyperää kysellen. Pyysin tyyppejä arvailemaan, ja yleisimmät veikkaukset – Tanska, Hollanti, Saksa – menivät järjestään metsään. Raskasta porukkaa. Seurueen kaksi naista olivat tulossa illalla takaisin, ja anoivat että menisin hakemaan heidät illalla. Sanoin ehdoksi, että kunhan ennen puolta yhtätoista saavutte niin voin tulla.

Hotellilla Marissan jäähyväiskekkerit jatkuivat ilman Marissaa. Vaihdoin vapaalle itsekin pariksi tunniksi, ja haastoin hotellin pientä kauppaa pitävän Craigin kanssa parta-joen ja Deanin biljardimatsiin. Dean oli mahdoton pelaaja, mutta suoritin yhden once-in-a-lifetime –pussituksen ja voitimme pelin. Mahdottomalla mäihällä vallin kautta kasi vastakkaiseen kulmaan. Luonnollisesti Deanin poika halusi tämän jälkeen haastaa meidät, parinaan Blair. Niille me sitten hävittiin.

Odotin radiopuhelinviestiä, kun seuraavan aamun vuoro oli puoli kasilta. Istuin tyttöjen talon parvekkeella, josta on muuten mainio näkymä merelle. Alastair liittyi seuraan, ja kertoi tahtovansa lähteä mukaan kuskaamaan vippejä. Lindsay pääsi vuoroltaan, ja kertoi viini-ihmisten olevan tulossa vasta tuntia-puoltatoista myöhemmin. Ei siinä sitten auttanu ku odottaa. Lopulta radiopuhelimesta kuului epäselvää mongerrusta kun yövuorossa respassa ollut Intialainen Armadeep ilmoitti vieraitten olevan tulossa. Renkaat kirskuen säkkipimeyteen. Laiturilla oli jonkun henkilöauto, ja pari naista näkyi auton edessä. Ei perkele, nää oli ne humalaiset aussit. Enhän mä voi näitä ajattaa niitten vippien kanssa. Alastair vastusteli kun pyysin häntä jäämään pimeyteen, mutta selitin että nämä on pakko käydä ensin ajamassa hotellille, ja jos vipit saapuu sillä aikaa, täällä on joku joka voi kertoa heille auton olevan tulossa.

Dumppasin kaatumiskunnossa olevat rouvat hotellin ovelle ja lensin takaisin. Huh. Ketään ei ollut vielä tullut. Alastair oli laiturilla auton omistavien paikallisten poikien kanssa. Olin nähnyt herrat Blairin seurassa joskus aiemmin. Ensimmäisenä kun saavuin laiturin päähän, ilmoittivat kaverukset mulle että nyt pitää mennä laittamaan autosta kaikki valot pois päältä. Ihmetellen tottelin, ja menin takaisin laiturin päähän.

Veden pinta kimalsi omituisesti, ja säkkipimeydessä ihmetystä herätti jämerä valo joka tuli aalloista. Jätkät ottivat valtavan kivenmurikan ja paiskasivat sen veteen. Mä en oo ikinä nähny mitään tälläistä. Kiven osuessa veteen, se syttyi kirkkaaseen valoon, ja kaikki sivuille lentävät pisarat loivat lisäefektin joka näytti ihan uskomattomalta. Kun kivi upposi alaspäin, sitä ympäröivä valo jatkoi matkaa kiven mukana alas asti. Vedessä on ilmeisesti jotain mikro-organismeja jotka reagoivat kun jokin osuu niihin. Kaikki kalat jotka kävivät lähellä pintaa näkyivät fosforihohdossaan. Seuraavat minuutit menivätkin sitten kivien heittelyssä veteen. Ihan käsittämättömän näköistä.

Lopulta veneen valot näkyivät etäällä, ja pyysin näitä parikymppisiä wannabe-gangstaräppäreitä lopettamaan hiphopin paiskeen autostaan. Vene rantautui, ja tyypit jotka näyttivät ruotsalaisen jahtikerhon jäseniltä tulivat ulos. Humalassa luonnollisesti astuivat laiturille, ja seurueeseen kuulunut nuori nainen askelsi sivuun. Hän kaatui kohti vettä, mutta nappasin hänet kiinni matkalla alaspäin. Luonnollisesti erittäin kyseenalaisella otteella, jonka korjasin heti. Onneksi ei käynyt kuinkaan, ja seurue oli erittäin hyvällä tuulella. Höpisimme reissun hotellille, ja vein heidän laukkunsa huoneisiin. Palasin respaan, jossa seurueesta huolehtiva naishenkilö oli saamassa sydäriä.

Armadeep yritti selittää erikoisella englannillaan, ettei hotellilla ole Evianin vettä. ”We have Pump water only”. Nainen oli ihan kauhuissaan, kun nämä ravinto-alan ihmiset jotka kirjoittavat maan arvostetuimpiin julkaisuihin joutuisivat juomaan kaivovettä. Seurue oli ilmeisesti puhunut koko päivän siitä miten vulgaaria on hanaveden juominen. Niin, ja koko viikon isoin uutinen oli myrkyllinen hanavesi Blenheimissä.

Lopulta selvisi, että Armadeep tarkoitti vesipullomerkkiä ”Pump”, joka on täällä Uudessa Seelannissa myytävä merkki. Nainen pystyi taas hengittämään, vakuutimme hänelle kaiken olevan ok, ja itse kävin kuskaamassa pullot ylös. Lopulta yrityksen edustaja osoitti arvostustaan antamalla mulle pullon oikein hyvänoloista punaviiniä.

Palasin kämpälle, jossa Michal odottelikin seuraa. Kerroin Michalille ensimmäisenä uskomattomasta vesi-ilmiöstä joka sai miehen varpailleen. Laiturille oli lähdettävä heti. Kello oli aika paljon, mutta kyllä sinne tuli miehen autolla lähdettyä. Itse ajoin kun Tsekki oli kiskonut parit oluet. Michael nauroi samalla tavalla kuin minäkin, ääneen ihmetystään, kun heittelimme kiviä veteen. Samalla hän julisti menevänsä huomenna uimaan tuonne. Edessä oli neljän tunnin yöunet.