Osa 6: New York 6.10.2007

Perjantai 5.10.2007

Aamulla kahvion jätkillä oli kauheasti asiaa mulle, kun mainitsin mitä ohjelmaa olin eilen ollut katsomassa. Isoja sarjan ystäviä ilmeisesti olivat. Sirpakin tippui paikalle, ja näppäilimme näppäilymme tietokoneella. Aina kun täällä nousee ylös on kello suomessa jo 15-16, messengerissä ei kauheasti silloin kavereita roiku.

Tämä oli vaikea aamu saada liikkeelle, kaikenlaista unohtui huoneeseen ja sai juosta edestakasi. Sirpan housut olivat olleet periamerikkalaisessa Dry Cleaners –paikassa pesussa päivän verran ja nekin piti noutaa. Miksi Sirpan housut olivat pesussa? –noh.

Sirpan kämppäkavereista ei oo ollut toistaiseksi hirveästi puhetta, mutta heittämällä mielenkiintoisin persoona on ollut hostellissa ilmeisesti jo pitempäänkin viihtynyt italialaisneitokainen, joka on tainnut –monien tavoin- tulla etsimään kaupungista onneaan. Hänen etsintälistallaan vaan ei ole asunto tai työ, vaan rikas mies. Tyttö heräilee keskimäärin 3-5 aikaan iltapäivällä, laittautuu pari tuntia ja lähtee miesmetsälle. Oli pyytänyt Sirpaakin mukaansa johonkin hotellijatkoille, mutta kieltäytymisen saatuaan oli mököttänyt pari päivää. Muuten neito olisi ollut kovin harmiton, mutta ilmeisesti hänellä on tapanaan saapua yöllä todella erikoisiin aikoihin, laittaa kaikki valot päälle, ja pahimmassa tapauksessa vaatteittenvaihdon jälkeen suunnata takaisin kaupungille. Vaatteet ovat ilmeisen kalliita ja hienoja, mutta hostelli tukikohtana kertoo siitä että miesprojektin budjetti ei päitä huumaa.

Toissapäivänä kun palasimme kaupungilta Sirpa oli ollut vetämässä farkkuja jalkaansa, kun oli tajunnut niitten olleen kosteat ja haisseet vähän oudolle. Lähinnä pesuaine niissä haisi, mutta niin haisi myös oksennus. Sirpa kiikutti housut pestäväksi kadun toisella puolella olevaan pesulaan, jonka kiinalaissyntyinen kassarouva ei ollut osannut juuri sanaakaan engantia. Well, mikäs siinä, sinällään simppeli transaktio –housut meille, pesu, housut rahaa vastaan takas.

Housut saatiin peräti takaisinkin, sirpa vei ne ylös ja tiuskien ja huonotuulisena lähdimme metrolla alaspäin. Eiköhän se oo ajan kysymys kun matkailevat sisarukset kinastelevat. Kävelimme 42. kadun pysäkiltä laituri 83:lle, aloittaaksemme City Pass –lipukkeeseen sisältyvän opastetun Manhattan –lautta-ajelun. Aikaa paloi venailussa, ja päätimme tyytyä pienempään pakettiin lippuun sisältyvän kaksituntisen sijasta. Lautta kun lähti liikkeelle vasta tunnin päästä, kävimme nappaamassa ruokaa läheisessä Hudson riverille näkymät antavassa ravintolassa. Noh, ei häävi, mutta maha täytty.

Astuimme lautan kyytiin, ja aurinko paahtoi todella painostavasti. Ei herkkua Sirpalle, puhumattakaan tästä mätisäkistä. Lautta nytkähti liikkeelle, ja nasaalilla äänensävyllä puhuva kiertueoppaamme David alkoi puhumaan. Mies oli jonkinlainen kiertueoppaan ja stand-up –koomikon risteytys, ääneenkin sai hekottaa sen jutuille. Mies kertoi läpi reissun mielenkiintoisia juttuja Manhattanin saaresta sekä toisella puolella jokea sijaitsevasta New Jerseystä. Hudson –joen alittavat valtavat tunnelit aiheuttavat sellaisen määrän päästöjä, että ilmaventtiilit jotka oli rakennettu molemmin puolen jokea muistuttivat kerrostaloja. Tottapuhuen ihmettelin mitä rakennuksia siinä molemmilla rannoilla oli. David kärjisti asian sanomalla näin: Joka päivä Lincoln Tunnelista kaupunkiin saapuu miljoona autoa, yrittäen parkkeerata puoleen miljoonaan parkkipaikkaan.

Oli mukava nähdä kaupunki tältä kantilta, tosin sumu (tai saaste) oli aika tiheä, joten ihan todella pitkälle ei nähnyt. En ollut tietänyt että Ellis Island on tehty 90% täyttömaasta joka saatiin kun metrotunnelit kaivettiin aikanaan. Kovaa kamaa.

Paatti kävi kääntymässä eteläkärjessä saarta, ja kääntyi takaisin. Saatoin simahtaa hetkeksi, kun lautta mateli takaisin kohti laituri kasikolmosta. Sirpalle pälähti mieleen että olisi mukava nähdä se leffoissa usein bongattu rakennus, joka jakaa kaksi katua. Oppaastahan se löytyi, Flatiron building. Rantautuessamme kysyimme Davidilta suuntaa, ja mies vinkkasi oikean metron mihin hypätä.

Nousimme metrosta 23. kadulla, ja siinähän se oli (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=68172699
SEKÄ http://en.wikipedia.org/wiki/Flatiron_Building), kaikessa mahtavuudessaan. Opas kertoi tämän olleen New Yorkin ensimmäinen ”pilvenpiirtäjä” valmistuessaan 1902. Kun olin saanut Sirpan juonittua näin lähelle Union Squaren Virgin Megastorea, ei sillä ollut vaihtoehtoa kuin tulla mukana.

Union Squarella oli kuhinaa kuin, öh, Mikkelin torilla? (http://www.youtube.com/watch?v=nqyyY98EFso) En ollut aiemmin nähnyt moista New Yorkissa, ja oli hiukan hassua. Sirpa löysi erään kuvamyyjän, jolta piti oikein ostaa pari otosta, siinä määrin nättejä olivat.

Virgin Megastoressa oli... kamaa. Jota ei nyt ruvettu kuitenkaan ostelemaan. Sirppis tais löytää yhen paidan tuliaisiks.

Jalat olivat sen verran loppu, että hostellille piti lähteä akkuja latailemaan. Tunnin parin levon jälkeen suunnaksi otettiin Empire State.

Ensisilmäyksellä vaikutti että aula oli täydempi kuin edellisillä käynneillä, mutta onneksi ei pitänyt paikkaansa. Turvatoimista läpi vaivalloisesti päästyämme (turvakengät – helvetin hyvät kaikkialla paitsi metallipaljastimissa) pääsimme oikaisemaan City Passilla aika ison jonon ohi. Mun olo oli ihan, junou, VIP.

86 kerrosta. Siinä on paljon matkaa. Vissiin joka vuosi on skaba jossa kisaillaan siitä, kuka juoksee nopeiten huipulle. Ennätysaika miehillä n. 9 minuutin paikkeilla, naisilla n. 10 minuuttia. Ei helevetti, minkälainen rääkki olis. Mä puuskutan viiden kerroksen kohdalla.

Oli varmaan paras keikka näköalapaikalle, tosin toivottavasti viimeinen hetkeen aikaan. Pahin sumu oli hälvennyt, ihmisiä ei ollut ihan mahdottomasti ja pääsin viettämään rauhallisen kymmenminuuttisen alhaalle tuijotellen. On kyllä kaunis näky, vaikka siellä alhaalla onkin meteliä niin paljon. Ylös se ei kuulu, jokainen kiirehtivä paloauto näyttää tulitikkuaskilta. Melkoinen muurahaispesä. (http://www.youtube.com/watch?v=YxPdFc0veXA).

Meinasimme Sirpan kanssa hukata toisemme, mutta vartin samoilun jälkeen näin tutun punaisen repun väkijoukossa. Kävelimme todella kiireisen oloisen keskikaupungin poikki 42. aseman metropysäkille, josta Sirpa hyppäsi kyytiin. Itse jäin tarkastamaan leffan.

Todella iloinen yllätys oli, että Wes Andersonin uusin, The Darjeeling Limited. Anderson on mustan huumorin Amerikkalainen mestari, mahtavia leffoja tehnyt lähtien Rushmoresta The Royal Tenenbaumseihin ja The Life Aquatic with Steve Zissousta Bottle Rocketiin. Meikä on fani. Leffat on aina kauhean näppäriä ja niissä on mielettömän hienoja näyttelijöitä, mutta saattavat jäädä Zissoun tapaan vähän kylmiksi.

Tämä ei vaivannut Darjeeling Limitediä. Luottonäyttelijät Jason Schwartzman ja Owen Wilson olivat kovassa vedossa, mutta samoin oli Adrien Brody. Tarina kertoo kolmesta veljeksestä, jotka yrittävät paikata suhdettaan matkustamalla yhdessä läpi Intian puuskuttavalla junalla. Ovelasti kirjotettu ja yllättävän elämänmakunen Andersonin leffaksi.

Kun tulin teatterista ulos, huomasin vartioinnin tason olevan taas niin päätähuumaava, että loikkasin viereiseen saliin katsastamaan aivot nollille –komedian ”Good Luck Chuck”, pääosissaan Dane Cook ja Jessica Alba. Leffa on lytätty kaikin mahdollisin tavoin, mutta se jotenkin sopi tähän kellonaikaan (aloittaessamme taisi olla 01.00). Aika brutaalia materiaalia, ja jossain määrin liikaa törmäilyä. Mutta kukapa näistä taide-elämystä odottaakaan?

Broadway on kovin erilainen klo 03.00 aamuyöllä. Ei nyt mahdottoman, mutta kyllä turistit ovat kaikonneet. Mikkoa lukuunottamatta. Vähän eri näköistä jengiä liikenteessä, joista kaikki eivät vaikuttaneet ideaalilta juttuseuralta.

Metromatka taittui nukkuessa, Harlemiin asti. Heräsin 125. kadulla, ja nöyrää poikaa laskettelin takaisin turvallisille vesille. Sleeeeep.