Osa 7: New York 14.10.2006

Torstai 12.10.2006

Plam. Nukuimme kaikki vähän pommiin, heräsin itse myöhälle valvotun yön jälkeen vähän ennen yhtätoista, ja sällit perässä. Riku halusi kirjoitella vielä muutamia postikortteja. Tällä kertaa ei-niin-krapulainen Gordon hyppäsi sängystä ja totesi "well, fuck Conan". Se oli joutunu raukkaparka toisena päivänä peräkkäin pettymään. Oli ollut kaverinsa kanssa viidentenä jonossa ylijäämälipuille... no luck. Miesparka.

Metroa käyttäen loikkasimme keskikaupungille, ajattelimme vihdoin vilaista sen prrrkeleen Sony Wonderlabin. Pitkän patikoinnin jälkeen pääsimme ovelle, ja lippuja oli vielä saatavilla yhdelle kierrokselle joka alkoi 2:30. Itse en siihen ehtinyt mutta jätkät ottivat liput ja jäivät venailemaan. Mulla kun oli treffit Jon Stewartin kanssa 11th avenuen ja 51st streetin kulmilla. Riku ja Antti ottivat karttakirjan ja kertoivat olevansa varmoja että pärjäävät jo mainiosti keskenään isolla kirkolla. Minä lähdin lätkimään länttä kohti.

Taustaa asiaan perehtymättömille: Jon Stewart (Jonathan Stuart Leibowitz s. 1962) on minulle jumalhahmo. Olen seurannut hänen ohjelmaansa fanaattisesti jo yli kolmen vuoden ajan.

Ohjelman idea on käytännössä poliittinen satiiri, eräänlainen jenkkien uutisvuodon ja iltalypsyn välimuoto. Iltalypsy taitaakin olla itseasiassa melkoisen hyvä vertauskohta. Enpä ole aiemmin ajatellut.

...Anyhow. Stewart aloitti uransa New Yorkin komediaklubeilla, nousi suhteellisen tunnetuksi stand up -koomikkona. Stewart ryhtyi The Daily Shown juontajaksi vuonna 1999, korvaten tuolloin todella väsyneeksi käyneen Comedy Central (kaapelikanava) -formaatin jota oli juontanut aiemmin Craig Kilborn.

Mitä tapahtui? Ei aluksi kauheastikaan. Ohjelma keräsi kannattajia pikkuhiljaa, mutta Stewart alkoi takoa käsikirjoittajatiiminsä kanssa timanttikamaa parin käynnistystysvuoden jälkeen. Stewart on suurenmoisen lahjakas koomikko, mutta Daily Showsta erinomaisen tekee sen poliittisuus. Itse löysin Daily Show:n tämän 2003 julkaistun videon kautta ( http://www.youtube.com/watch?v=LHB_NRIojho ). Stewart oli tuolloin ainut ääni valtakunnassa joka onnistui pukemaan sanoiksi tilanteen järkyttävän koomisuuden. Toisaaltahan tuo on traagista, mutta ei voi kuin kiittää tämän tyyppisestä kaverista, joka saa Amerikkalaiset nuoret aidosti innostumaan politiikasta. Ja puhuu äänekkäästi fiksun, avoimen keskustelun puolesta. Eli luonnollisesti... Bushia vastaan.

Stewartin kimppuun on yritetty käydä useasti, varsinkin jyrkän oikeiston suunnasta. Äärioikeistolaiset juontajat ovat syyttäneet Stewartia yhdestä sun toisesta asiasta, mutta mieleen on jäänyt Stewartin oma jakso, jossa Bill O'Reilly (kauhein, julmin mulkvisti USA:n televisiossa) yritti heittää lokaa niskaan ratsastaen hurrikaani Katrinan surulla, väittäen että Jon käyttää jokaista inhimillistä kriisiä ja kärsimystä vitsimateriaalinaan. Stewartin vastaus on suurenmoinen isku palleaan ( http://www.youtube.com/watch?v=4DvPAy5D-6U ). Viittaamani kohta videosta alkaa ajasta 02:40.

Jenkkitelevisio pyrkii luomaan poliittisten puolueiden välille riitaa, teatteria, loanheittoa joka luonnollisesti nostaa katsojalukuja. Stewart on toistuvasti pilkannut yliteatraalista uutismediaa Amerikassa. Hienoin esimerkki tästä on televisioklassikko, jossa Stewart kaatoi vuosikymmeniä vanhan jenkkiläisen (paikoilleen tuolloin jo pahasti jumittuneen) "keskusteluohjelman" nimeltä Crossfire. Ohjelman idea oli käytännössä vastakkaiasettelu - musta ja valkoinen - demokraatit ja republikaanit. Stewart kutsuttiin ohjelmaan haukuttavaksi, mutta pilkka osui omaan nilkkaan ( http://www.youtube.com/watch?v=aFQFB5YpDZE&mode=related&search= ). Ohjelma lakkautettiin pikaisesti jakson jälkeen kanavajohdon toimesta SITEERATEN Jon Stewartia. Tässä vaiheessa voidaan jo puhua melkoisen vaikutusvaltaisesta hassusta miehestä.

Voisin höpistä Stewartista loputtomiin, ohjelman kautta julkisuuteen nousseista koomikoista (Steve Carell, Steven Colbert, Rob Cordry ym.) mutta mennään asiaan. Sain lipun kyseiseen ohjelmaan, kun olin asialla todella hyvissä ajoin, lähes puoli vuotta aiemmin. Lentolippua en ollut vielä ostanut mutta jos lipun haluaa pitää varaus tehdä todella ajoissa.

Jonotus oli tuskaista touhua, mutta olinpa kerrankin seurassa jota ei ujostuttanut jutella jenkkipolitiikkaa. Keskustelin taukoamatta ainakin tunnin erään ranskalaissyntyisen Newyorkilaisen Professorin kanssa nykyajasta Amerikassa. Hänen mielestään Orwellin ajat ovat jo täällä, nykyajan natsit johtavat tätä maata. Ei ole ihan mahdotonta uskoakaan miestä, on uskomatonta miten hallitus ohitti Geneven rauhansopimuksen yli viikko sitten. Kyse oli vankien oikeuksista kidutusasioissa. Ajatelkaa, herranjumala.

Synkistä puheenaiheista päästiin yli, ja pääsimme sisään studioon. Lisäkseni siellä oli n. 250 henkeä jotka kaikki olivat täpinöissään paikalle pääsystä. Jengiä jäi ulos melkoisesti. Ohjelma oli timanttikovaa tavaraa ( tässä Stewartin "pääuutinen" kyseiseltä illalta http://www.youtube.com/watch?v=32gHX7rJsDw - huomatkaa oikein erikoinen naisnauru, istui vieressäni ja hihitti hirvittävällä volyymillä).

Stewart jutteli yleisölleen paljon, vastaili kysymyksiin kohteliaasti ja oli todella avoimen oloinen kaveri. Rankka työtahti kyllä näkyi kasvoilta meikistä huolimatta, täytyy arvostaa materiaalia jota herra lyö pöytään viikko toisensa jälkeen käsikirjoitusryhmänsä kanssa.

Nauhoitusten lopuksi otimme yhteyden ystäväohjelmaan "The Colbert Report" (josta voisin jaaritella yhtä paljon kuin Daily Showsta, muttei teitä kiinnosta) jonka juontaja Steve Colbert on hauskimpia miehiä tällä planeetalla. Poikien kommentointia keskenään oli hupaisaa kuunnella, ja oli surullista huomata että puolitoistatuntinen studiossa oli vierähtänyt ohitse ihan liian nopeasti.

Stewart kävi kättelemässä yleisöä läpi ja ehdin kertomaan hänelle meillä olevan pieni faniyhteisö Suomessakin. Mies vaikutti suorastaan hämmästyneeltä ja kiitti vilpittömän oloisena kannatuksesta.

Lähdin hymyillen, mutta nälkäisenä kävelemään keskikaupungille. Eksyin baariin jossa isoilta ruuduilta näytettiin Rangers-Penguins -lätkäottelua jota jumiuduin tuijottamaan ja syömään ehkä reissun parhaan aterian. Keitettyjä perunoita ja nautafile mahtavalla vihannessetillä.

Rikusta ja Antistakin kuului, sällit olivat päätyneet syömään Pizza Hutiin kauppakierroksen päälle. Sonyn wonderlab oli ilmeisesti ollut kauheeta huttua, lastenleluja ja kosketusnäyttöjä.

Ei ole montaa hienompaa hommaa kuin kuljeskella hämärtyvällä Manhattanilla itsekseen. Mahtavaa hommaa, ihmisten hälinä, porukkaan hukkuminen. Käveltyäni kilometrin pari eksyin vaihteeksi elokuvateatteriin, katsomaan leffan The Queen. Helen Mirren on lumoavan lahjakas näyttelijä, ja tällä kertaa hän onnistuu tekemään ihmiskuvan perhearvoja yli kaiken arvostavasta kuningattaresta prinsessa Dianan kuolemaa seuraavan mediamyrskyn keskellä. Mahtava elokuva, suosittelen.

Kun pääsin hostellille, Riku ja Antti esittelivät saaliinsa. Olivat keksineet Macy'sissä ihan uuden kikan: ulkomaalaisena saat jonkinlaisen erikoisen 11% tarjouksen kaikista tuotteista. Jätkät oli ostanu merkkifarkkuja 30 dollarilla. Kovia sällejä. Siellä vaan keskenään metropolissa sekaamassa ja ostamassa housuja.

Nukkumaan.

OSA 8 >