Osa 7:

Sunnuntai 10.3. - Sunnuntai 17.3.

Taas hulahti viikko menemään, ja kohta viisi viikkoa ollaan oltu täällä. Työkuviot eivät ole menneet kummallakaan kauheasti eteenpäin lukuunottamatta mun pariviikkoista formulakomennusta. Viimeinen kasausviikko meni pitkiä päiviä tehdessä ja mut laitettiin loppupäivinä vetämään pieniä kasaustiimejä ympäri rataa - kartta käteen, trukki alle ja lattiaa tuonne ja tuonne. Ärsyttävää joutua potkimaan muita persuksille. Heti kun pomoja ei näkynyt, osa parikymppisistä työläisistä aloittivat perseilyn ja maleksimisen. Helteistä oli koko kasausajan ja hikoilin muutaman gallonan verran. Luonnollisesti kasauksen loputtua kaupungin ylle saapui viileä saderintama, ja nyt pari päivää on kuljettu sateenvarjon alla ja ihmetelty miten kylmä täällä voi öisin olla (talon lämpöeristys on todella heikko).

Kerrataas mitä tässä viikon mittaan on sattunut. Viime kerralla nimesin muutaman hassun yhteentörmäyksen joissa olemme osuneet samoihin ihmisiin 5 miljoonan hengen asuttamassa kaupungissa joka on täynnä turisteja tähän aikaan vuodesta. Muutama juttu unohtu kertoakin. Olimme viimeisiä päiviä Flinders Streetin (paskassa) hostellissa kun satuimme näkemään ihan hostellimme edessä pari italialaistyttöä jotka olivat myös hylänneet albanialaisorjapiiskuri Sullyn farmin, ja olivat suuntaamassa Tasmaniaan farmihommiin. Vaihdoimme puhelinnumerot, tytöt olivat tämän työn jälkeen lähdössä kotiin ja heillä oli mahdollisesti auto tulossa halvalla myyntiin. Kuka tietää mikä tilanne silloin tulisi olemaan.

Toinen erikoinen sattuma oli, kun Salla oli pikapankilla ja aloin tarkastelemaan yhtä keikkajulistetta tarkemmin - selvisi että eräs Flinders streetin hostellin mukavista asiakaspalvelijoista (ainoa) soitti orkesterissa nimeltä Sordid Ordeal. Bändinimenä ehkä australialaisin mahdollinen. Ja olivat olleet juuri keikalla ihan meidän huudeilla Brunswickissä. Tuo pitäisi mennä tsekkaamaan jossain vaiheessa.

Sunnuntaina käväisimme ihan ajan kanssa Queen Victoria Marketilla, jossa myytiin kyllä ihan kaikkea. Salla osti korealaiset sukkahousut, mä jatkoroikan ja pari postikorttia. Löyty myös paikka missä teettää kopiot meidän talon avaimista parilla dollarilla, meillä oli vain yhdet. Torin hälinästä kävelimme helteessä Victoria Museumiin, joka oli sekoitus luonnontieteen museota ja osittain sukellus Melbournen ja Victorian historiaan ja syntyyn. Dinosauruksia, hyönteisiä, ällöttäviä kaloja, mannerlaattoja ja spekulaatiota siitä miten dinot kuoli. Nää on kaikki tullu nähtyä paremmin tehtynä jossain muualla, mutta lippu ei ollut kallis.

Mielenkiintoisin osuus minulle oli tsekata Melbournen omaan historiaan keskittynyt alue, jossa oli isoja mustavalkosia kuvia pitkälti yli sadan vuoden takaa. Elizabeth streetin ja Bourke Streetin tunnisti itsekseen, ratikat kulkivat jo tuolloin. Australian oma urheilusankari Phar Lap oli saanut valtavat osion itselleen, ja tarinan luettuaan sen toki ymmärsikin. Uudesta Seelannista 20 -luvun loppuvuosina Australiaan tuotu ravihevonen (kyllä vaan) oli 30 -luvulla suvereeni, ja vangitsi kansakunnan huomion täysin. Phar Lap oli Australian ensimmäinen kansallinen ikoni jonka kuolema 1936 oli lähes kansallinen surupäivä. Phar Lap oli täytettynä täällä, ja tämän sydän oli näytillä Te Papan museossa Wellingtonissa, jossa muistan sen nähneenikin.

Tiistaina Salla lähti pitkän suostuttelun myötä ulos aiemmin mainitun Jasonin kanssa, lähinnä koska koki sekoavansa näiden neljän seinän sisällä. Itse kävin katsomassa taas yhden elokuvan. Liityin Sallan ja Jasonin seuraan ja mua nauratti miten hyvin Sallan mielikuva kaverista vastasi omaani. Poika on äänessä aika paljon, hiukan ressukka ja sillä on mielipide ihan kaikesta. Kuulostaa vähän multa! Jason taitaa olla vähän ihastunut Sallaan, vaikka se yrittikin tehdä sille asian selväksi. Salla on saanut siltä viestejä pitkin viikkoa, ja joka päivä pyrkii keksimään uuden tavan sanoa ei. Nähtäväksi jää koska seuraavan kerran sillä loppuu syyt kesken.

Loppuviikosta Sallan pari viikkoa kestänyt kurkkukipu vihdoin hälveni lääkityksen avulla, joka oli helpotus. Löysimme naapurista ihan kivan ravintolan josta saa hyvää gourmetpizzaa, joka toki ei Sallalle käy, joka “syö terveellisesti". Ärsyttävää.

Keskiviikko oli mun viimeinen työpäivä, ja vaikka mulle tarjottiin viikon jatkoa, sanoin “kiitos, ei kiitos”. Tää oli nähty, ja ihan pirun raskasta suhteessa siihen rahaan mitä siitä saa. Torstaille sai ilmaisen sisäänpääsyn netin kautta formula-alueelle jota kävimme Rantasen kanssa ihmettelemässä. Näkipä Salla nyt sitten tuonkin, ja ihan näkemisen arvoinen kuulemma oli (lähinnä koska se sai jotain promootiovitamiineja ilmaiseksi).

Perjantaiaamu. Seinänaapurimme, saksalainen Steph oli poissaolevan oloinen ja kuulimme seinän läpi jonkun joutuneen sairaalaan. Kysyin mieheltä asiasta ja kauhistukseksemme kuulimme tämän äidin joutuneen pikaiseen leikkaukseen kotipäässä aivoverenvuodon takia. Oli herännyt viettämään omaa 60 -vuotispäiväänsä ja valitellut kovaa päänsärkyä, mennyt sairaalaan ja joutunut suoraan leikkaukseen. On muuten melkolailla pahin painajainen mitä voi sattua kun on 18 000 kilometrin päässä kotoaan. Nyt Steph ei voinut kuin istua ja odottaa, että pitääkö lähteä kotiin. Aika avuton olo oli meilläkin.

Otimme asiaksemme kävellä lähellä olevan Lygon streetin läpi, vieden muutamiin paikkoihin CV:t, toivoen että jollakulla sattuisi olemaan työvoimapulaa. Parissa paikassa laput otettiin vastaan ja jopa ohjeistettiin ystävällisesti miten ja mistä duunia voisi löytyä. Meitä molempia hiukan ahdisti tälläinen itsensä tyrkyttäminen, mutta tällä tavalla työtä löytyy todennäköisemmin kuin netti-ilmoitusten kautta, joihin hakee sadat muut yhtä aikaa.

Sallaa oli vaivannut peilittömyys kämpässämme, ja lähdimme parin ratikkavaihdon kautta tsekkaamaan Ikean tarjontaa. Sallan eka Ikeakäynti, muutes - ei oo paljoo missannu. Pitkän hortoilun jälkeen soppeli peili löytyi 40 dollarilla ja se sitten raahattiin 45 minuutin ratikkamatkan verran kotiin, hirveessä ryysiksessä. Mutta nyt näkyy peilistä ihan kokonainen Salla.

Palasimme kotiin, ja mulla oli virta hiukan vähissä. Lysähdin koneelle datailemaan. Steph ei ollut vielä kuullut paljon kotoaan, mutta ilmeisesti leikkaus oli mennyt ihan hyvin ja äitinsä nukkui rauhallisesti. Steph pyysi Sallaa kaveriksi itselleen johonkin taidenäyttelyyn, ja tämä lähti mukaan mielellään. Punapää sai päähänsä pyöräilykypärän, ja alleen miesten polkupyörän. Mä jäin pelaamaan Civilizationia.

Sallalta tuli jonkin ajan päästä viesti: “VITTU MITEN VAARALLISTA”, viitaten siihen miten hirvittävää on suhata autojen seassa kauheeta vauhtia väärällä puolella tietä. Mä jatkoin pelaamista hetken ja lähdin käymään keskustassa, ilma kun oli nätti. Kävelin keskustasta takaisin 5km ja kuuntelin Nine Inch Nailsia, ja vaihdettiin Sallan kanssa pari viestiä illan mittaan. Kävin Brunswick Hotellissa tsekkaamassa loistavan blues/bluegrass -pumpun Transvaal Diamond Sydnicaten, ja kävelin takaisin kämpille jossa naapurihuoneen jätkät, niiden joku naispuolinen ystävä ja Salla maistelivat vinettoa. Mä olin puhki ja menin nukkumaan.

Kun reissaa jonkun kanssa, pitää aika ajoin ottaa yhteen. Niin teimme lauantaiaamuna, ja ääniäkin hiukan korotimme. Kun olimme todenneet pahimpien höyryjen olevan purettu lähdimme etsimään itsellemme pekoni-muna -aamupalaa. Pihalla satoi, ja ikeasta ostettu halpa sateenvarjo sai heti käyttöä.

Bongasimme toisella puolen katua mukavan oloisen paikan jossa ikkunassa luki “All day breakfast”, ja kärsimättömänä vilkuilimme kadun yli. Mun kantti petti ja lähdin ylittämään katua todeten ettei tuossa yksikään auto liiku. Yhtäkkiä jotain tapahtui, horjahdin kun jotain mätkähti kivuliaasti oikeaa kylkeäni vasten. Seuraava asia jonka tajusin oli Sallan huuto “voi herranjumala”, ja nuoren miespuolisen pyöräilijän mätkähdyksen maahan kimmoten auton kyljen kautta kolmen metrin päässä vasemmalla. Itse en edes kaatunut, enkä ehtinyt edes vielä tajuamaan miten pahasti kaveri oli muhun osunut, mutta ryntäsin auttamaan poikaa.

OSA 8 >

Osa 6:

Tiistai 26.2. - Sunnuntai 10.3.

Njähä. Mun kirjotuskunto ei oo häävi ku rikoin sormeni ihan kunnolla tuolla formulahommissa - se tosin tapahtui tänään. Ja lähes kaksi viikkoa on mennyt etten oo kirjottanu. Varmaan ihan kauheeta teille kaikille.

Mihis jäätiin viimeksi? Sallan iki-ihana lähentelykokemus tämän huoneessamme olevan futisurpon kanssa. Mä olin hypännyt sateisena tiistaiaamuna ratikkaan ja mennyt turvallisuuskoulutukseen Albert Parkiin, ja Salla oli yrittänyt soittaa. Soitin kun odotimme sateen taukoamista työmaakontissa kun kuulin tästä kaverin sankaroinnista. Olin jopa sellaisella mielellä että pitäiskö mennä katsomaan mutta Salla osasi jo nauraa (epäuskoisena) koko jutulle.

Mä tein tuttavuutta uusiin työtovereihini. Mua hajamielisen oloisena noutamaan tullut n.40 -vuotias esimieheni Adam vastasi kysymykseeni “What’s the project we’re working on here” että “The F1“. No shit. Myöhemmin selvisi että Adamin edustama firma Event Floor tekee nimensä mukaisesti lattioita tapahtumiin. Kolmea erilaista tyyppiä, olen oppinut viimeisten 9 työpäivän aikana. Työmaakontissa mua tervehtivät lisäksi sekalainen nuorisoporukka, joista löyty walesilainen, saksalainen ja hollantilainen tyttö (1 kpl kutakin, ja tosi nuoria) ja brittiläinen, skottilainen sekä kanadalainen jätkä (sama homma). Kaikki olivat mua jonkin verran nuorempia, paitsi se skotti, jonka nimi oli Scotty.

Melkoista kyykkimistä itse duuni. Suurin osa lattiasta on n. 40 cm x 40 cm -kokoisista palikoista autoille varikkoväylien rakentamista, ja on aika työlästä helteessä. Voin sanoa. Mun ruokavalio on ollut hiukan raskaampaa tän työsuhteen aikana, ja vettä tulee juotua se 7-8 litraa työpäivän aikana. Ja vessassa ei tarvi käydä. Tytöt käy, keksiäkseen tekosyyn tauolle.

Tein tiistain ja keskiviikon, mutta torstaina en tohtinut lähteä töihin kun Sallalla oli huono olo -sillä oli ollut paha kurkkukipu jo pari päivää, ja se olisi ite joutunut siirtämään kaikki meidän kamat uuteen hostelliin. Olimme vaihtamassa siis osoitetta, mä en oikein viihtynyt tuossa Hostellissa ja Sallallakaan ei ollut pakottavaa tarvetta enää hengata Agu Casmirin kanssa. Lisäksi mitä lähemmäs formulat tulisivat, sitä kalliimaksi isot hostellit muodostuvat.

Paikka johon kamamme roudasimme oli Travellers Trax -backpackers. Alakerrassa oli tiski jossa meitä tervehti komeasti harmaantunut 30-40 -vuotias mies joka esittäytyi Shauniksi. Sallan mielestä se oli kuuma, huolimatta siitä että sillä oli huono olo. Otimme hostellin viikoksi ja veimme kamamme neljän hengen share roomiin yläkertaan. Bongasin ilmoitustaululta että tällä samaisella hostellilla oli omistuksessa muutama share house (jakokämppä) joista sai käydä kyselemässä tiskiltä. Mä olin jo vähän tympääntynyt yhteiseloon vieraitten ihmisten kanssa. Menin kysäisemään aiheesta Shaunilta ja Brunswickissä oli kuulemma ratikkareitin varressa huone kahdelle vapaana, kalustettuna. Tulisi halvemmaksi kuin hostellit, ei tarvisi katella ihan niin kauheesti urpoja  Paitsi toisiamme. Niin, JA ILMANEN INTERNETTI kahelle riippuvaiselle.

Salla oli naamallaan sängyssä mutta oli samaa mieltä että sitoutuminen kämppään kannattaisi, ja sovittiin että lähtisimme seuraavana aamuna. Sen verran piristyttiin illalla että käytiin keskustassa - Salla hankkimassa itelleen anniskelupassia vastaavan RSA -luvan (työkuvioita varten) ja mä kävin kattomassa Wachowskin veljesten uuden Cloud Atlaksen.

Shaunin pirtsakka pikusisko heitti meidät perjantaina uuteen kotiimme, joka oli aika odotetun oloinen. Keittiö on aika karseessa kuosissa jatkuvasti, mutta itse talo ja asukkaat ovat mukavaa porukkaa. Niistä varmaan tulee kerrottua sitä mukaa kun niistä jotain mielenkiintoista selviää. Sallaa masensi aluksi hiukan likainen ympäristö ja aika hätäisesti tehty päätös sitoutua kämppään pariksi kuukaudeksi, mutta oltiin molemmat sitä mieltä että voi tätä nyt ainakin koittaa - ja päätös on osoittautunut ihan hyväksi.

Kotia on varusteltu toistaiseksi lähinnä tuulettimella joka on kyllä siunaus - ei täällä oikein muuten pärjäisi. Niin, ja hommasinhan mä toki ebayn kautta käytetyn telkkarin ja pleikkarin. I’m a child.

Eka viikonloppu uudessa asunnossamme meni aika rauhallisissa merkeissä - Sallan kurkkukipu ei väistynyt mihinkään ja mua jännitti onko mulle vielä töitä maanantaina - oli jäänyt ikävä fiilis perjantaina kun Adam vain viestitti että olen “on call for work”.

Sunnuntaina pihapiiriin ilmaantui sekalainen joukkio asukkaiden kavereita. Meidän seinänaapureina on mun ikänen kiwi nimeltä Dave ja sen luona luvattomasti asuva 27 -vuotias arkkitehti Stef. Tästä huoneesta oli ekan parin yön aikana kuulunut kiihkeitä naisääniä joka sai meidät ihmettelemään että kumpi kaveruksista kyntää ja kumpi yrittää painaa päätä tyynyn alle. Dave oli kutsunut muutaman värikkään hahmon talolle, ja siinä sitten istuseltiin ulkosalla kuuntelemassa Los Angelesista kotoisin olevan kauhtuneen glam rokkari -Jeffin juttuja. Se tiesi Suomesta Hanoi Rocksin. Lisäksi jutusteltiin Leighiksi esittäytyneen kaverin kanssa, josta Salla oli ihan varma että oli nähnyt jossain. Aikansa arvottuamme selvisi että se oli ollut samassa vaunussa matkalla Williamstowniin viikkoa aiemmin. Salla oli huomannut tämän ja sen tyttöystävän, ja Leighkin muisteli ihmetelleensä mitä tämmönen erikoisen oloinen parivaljakko (young girl with an older dude) reissaavat yhdessä. Mä näytän ikäistäni vielä reilusti vanhemmalta ja Salla ikäistään nuoremmalta. Odotan innolla ensimmäistä “isä-tytär” -kommenttia. Mä en ollut huomannut junassa mitään enkä ketään. Melkonen sattuma kuitenki.

Maanantaille tuli taas kutsu töihin ja viikko meni töitä paiskiessa - ja ihan kaameessa hiessä. Vielä olisi pari päivää lusittavana, kasaus loppuu keskiviikkoon ja en aio mennä purkamaan. Huomiselle ja tiistaille on luvattu 36 astetta, koittakaapa muuten rehkiä 8 -tuntinen päivä tuossa säässä ulkona pelkällä puolen tunnin lounastauolla. Aika helvettiä. Tosin kaikkeen tottuu, viimeisten parin päivän jälkeen olo ei ole ollut aivan yhtä uupunut työn jälkeen.

Tiistaina käytiin Rantasen kanssa tsekkaamassa halvassa leffanäytöksessä Silver Linings playbook, ja torstaina seinänaapurin pojat veivät meidät puistoon pelaamaan beer pongia - yksinkertaisesti pingistä jossa on tölkki pöydässä, toinen kun osuu siihen niin toisen pitää juoda.

Sallan kurkkukipu jatkui ja jatkui kunnes perjantaina pääsi lääkäriin. Selvisi että ihan antibiootit vaatisi, ja nyt pari päivää niitä otettuaan Salla on pystynyt jo syömään jotain muutakin kuin jogurttia ja keittoa.

Perjantaina kävimme yhdessä Sallan kanssa tsekkaamassa The Brunswick Hotel -nimisen keikkapaikka/baari/hotellin, joka oli viihtyisä. Aiemmin keskustassa käydessään Salla oli törmännyt myös erääseen Jasoniin, joka oli Flinder Street Backpackers - visiitillämme vaihtanut Sallan kanssa muutaman sanan, ja nyt se oli sitten tytön nähtyään innostunut kädet täristen pyytämään puhelinnumeroa. Salla oli hämmentyneenä luvannut lähteä kahville, vaikka ei ollut pojasta tippaakaan kiinnostunut. Tässä me sitten yritimme yhdessä muotoilla tekstiviestille kirjoitusmuotoa “olisi mukava nähdä, mutta kaveruusmerkeissä.”

Tämä kävi kaverille ja lauantaina kävelytin hermostuneen Rantasen sen “ei-treffit -treffeille”. Lähdettyäni paikalta törmäsin saksalaispoika Hubertiin joka kertoi Flinders Streetilla tapahtuneen ikäviä edellisenä yönä. Jotain kanadalaistyttöä oltiin yritetty käpälöidä jossain huoneessa ja syylliset (ei hostellin vieraita) olivat hakanneet väliin tulleen kaverin sairaalakuntoon ja karanneet paikalta. Valvontakamerat olivat kuitenkin tallentaneet syylliset nauhalle. Kutsuin Hubertin ja Marcelin kyläilemään Brunswickiin jos joskus kiireiltään ehtisivät.

Sallan tapaaminen meni hyvin, ja illemmasta tämä lähti käymään samaisessa ravintolassa höynäyttämässä parit juomat brittiläis-irlantilaiselta parivaljakolta. Mukavia poikia kuulemma. Taas oli puhelinnumeroita tyrkytetty. Ja tällä naisella on itsetuntokriisejä.

Mun sunnuntai meni töitä tehdessä pienellä työporukalla. Nosteltiin 50 -kiloisia lattiaelementtejä paikalleen seitsemän tunnin ajan.  Kaverinani oli reilusti kaksimetrinen, crossfittiä ja rugbya harrastava brittijärkäle Matt. Päivän loppuvaiheilla Mattin ote lipesi ja lattiaelementti pyörähti oikean käden etusormen ympäri multa kuorien sen aika pahasti, verta tuli kiitettävästi. Adamin ja Mattin ilme kalpeni kun otin hanskan pois, mutta lähinnä sen takia että veriset sormeni vaikuttivat jo valmiiksi seiskaluokalla poikki menneen keskisormen takia aika brutaaleilta. Rauhoittelin että ei se tuossa poikki mennyt. Ilmeet olivat tosin ikimuistoiset.

OSA 7 > 

Update:

Olen vasynyt, niin kovin vasynyt. Helteessa pitkat paivat formuloissa lattioita kasatessa, ja mehut on aina ihan loppu paivan paalle, ei oo ollu hirveesti virtaa kirjotella. Teen niin kuitenkin varmaan sunnuntaina, joka on mun viikon ainut vapaapaiva. Elossa ollaan kuitenkin!