Miksi nää pitää jättää viime tinkaan?

Osa 30 A : Fidzi – Los Angeles – San Francisco – Yosemite – Las Vegas – Hoover Dam – Grand Canyon – New Mexico – Texas – Oklahoma – Missouri – Illinois – Kotio.

16.-30.4.2009

Kyytiä lentokentälle saatiin odotella Aucklandissa tuskallisen pitkään, mutta lopulta tilattu vänikuski saapui paikalle ja hurautti meidät terminaaliin. Lentopätkä Fidzille ei ollu mitään, semmonen neljä tuntia joka ei edes ehtiny persposkissa tuntumaan.

Meillä oli muutama tunti aikaa tapettavana Nadissa, joten päätimme koneesta noustuamme käydä kylillä. Fidzin ilmasto oli sen verran kostea ja kuuma, että varsinkin Riku ja Antti ilmaisivat välittömän tyytymättömyytensä aiheesta. Aurinko onneksi laski kohtuullisen nopeasti, ja ehdimme just käydä pääkadulla pyörähtämässä.

Huomasin unohtaneeni vaatekappaleista rakkaimman, inkkarihupparini lentokoneeseen. Ihan niinku mulla olis tapana unohdella asioita. Hetken vaivauduin lentokentällä sen perään kyselemään, mutta sitten saavutin mielenrauhan ajatellen että joku Fidziläinen isokokoinen herra saa siitä itelleen lämpimän paidan. Pakkasille?

Yhdessä liikkeessä meille tarjoiltiin seremonianomaisesti Kawaa, paikallisesta juureskasvista tehtyä litkua. Ei häävin makusta, mutta miehet oli kauheen mukavia. Väittävät että siinä olis jotain hallusinogenin omaista seassa mutta ei me mitään huomattu.

Kawahumalassa astuimme taas koneeseen, joka kiidätti meidät Los Angelesiin. 13 tuntia. Tsiisus. Taas voitin päivän, kuten viime vuonnakin – lähettiin lennolle 16. päivän iltana klo 22, ja saavuttiin Losiin klo 12, kuudennentoista keskipäivällä.

Anttia eivät ollenkaan meinanneet tällä kertaa päästää maahan, mutta lopulta sekin ilmestyi tullista. Taksi piti ottaa alle kun hostellin puolesta lupailtu ilmainen bussi osoittautui suutariksi… ja meidän taksikuski osoittautui ryssäksi. Joka kyseli ”kohteliaasti” tipin perään. Nauroin takas että eikö se vielä oo oppinu ettei Eurooppalaiset tippaa. Tipitön huhtikuu.

Hostellin olin omatoimisesti varannut meille Losiin kolmeksi yöksi, joka aiheutti ainakin pojissa hiljaista hampaitten kiristelyä. Budjettimatkailuun ei sovi liiallinen mukavuus – turhan porvarillista. Loppupäivä suunnilleen laiskoteltiin ja kerättiin voimia. Seuraava päivä käytiin pläräämässä Virgin Megastore antaumuksella läpi, ja mä ostin taas jotain niin lapsellista etten tietenkään edes myönnä.

Los Angelesin anti oli suurimmin osin kauppojen selailua. Mä ja Jonna käytiin Universal studiosilla, Riku osti lakin ja Jonna otti ison ankkurin kuvan selkään tatuointipaikassa. Siinä oikeestaan se. Niin, Jonna kirjoittaa Universalista sitte, mulle se oli tuttua hommaa. Mua söi Losissa se ku en päässy Warnerille tai Paramountille, olivat viikonlopun kiinni.

Sitte oliki aika ottaa auto alle. Taksi heitti meidät ja naurettavan kamamäärämme Bob Hope airportille, jossa eteen tuli uudenlainen ongelma. Kellään ei ollut 1000 dollaria, vaadittuun rahasumman sitomiseen. Mä koitin omaa korttiani jota oli pahoinpidelty pitkin matkaa, ei toiminu. Eikä Rikulla. Eikä Jonnalla. Mutta onneksi Antilla sitten.

Allemme saatiin Chrystleri, joka oli aika iso. Ja sen ovet aukee napista. Aika tilava, jos vois sanoa. Pelkotilat reissumme viimeisestä ajoneuvosta olivat siis olleet turhia. Auton kolmetoista metriä leveä nokka suunnattiin kohti Bakersfieldiä, ilman sen järkevämpää syytä. Maantielaiva oli mukava ajaa, ja kaasua painaessa tuntui mukavasti miten maapallo huusi tuskasta. Toki tää oli meille ainut vaihtoehto tällä porukka- ja kamamäärällä.

Bakersfield oli edelleen tylsä, mutta sieltä napattiin kainaloon tonnikalaa, vettä ja makaronia.

Edessä oli tienpätkä takaisin rannikolle, josta löysin yhden omituisimmista teistä ikinä. Ihan tikkusuoraa, linkki tässä.

Ajaessani lapset nukkuivat, ja ite yritin samaa ku Riku ajoi oman pätkänsä rannikkoa pitkin kohti San Franciscoa. Eihän siitä tullu mitää, kaponen ja mutkanen tie. Todistimme erään hienoimmista elämäni auringonlaskuista jossain Montereyn kulmilla. Riku ajoi meidät Castrovilleen asti, ja siellä päätimme lyödä teltan ensimmäistä kertaa pystyyn. Olihan se niin hyvin Uudessa Seelannissa toiminut.

GPS:n johdattamana hortoilimme aikamme, leiripaikkaa puistojen kulmista, puitten katveista etsien. Lopulta löyty sen verran pehmonen paikka että tosimiehet Antti ja Mikko pystyivät siinä lepäämään. Oltiin sen verran näkyvällä paikalla kuitenkin, että päätettiin herätä hyvissä ajoin.

Heräsimme puoli yhdeksältä, kun Riku tuli ja nyppäs päällimmäisen kattokerroksen teltasta pois. Aurinko oli ollut ylhäällä jo muutaman tunnin, kun Antin kanssa aloimme kiireellisesti pakata makuupusseja kasaan. Mulla oli housut puolittain jalassa, kun teltan viereen matelehti hitaasti… kyllä vaan, poliisiauto. To protect and serve.

Aseistaan kiinni pitäen, kaksi isokokoista poliisia kehottivat sekä Rikua ja Jonnaa että mua ja Anttia poistumaan ajoneuvosta ja teltasta. Mä ehin vain todeta että ”nyt tuli muuten sakot”.

Siinä sitten oltiin, näpit konepellillä. Samalla ku hyttyset söi meidät elävältä. Toinenkin poliisiauto saapui paikalle tekemään tilanteesta enemmän tasaväkisen, ja antti nojasi konepeltiä vasten pelkillä kalsareillaan. Yks poliiseista rupes huitomaan hyttysiä sen selästä. Riku oli ehtiny sanoa poliisiauton saapuessa paikalle että ”Mikko, sä sitte puhut”. Se väittää mua erinomaiseksi valehtelijaksi, ja yleiseksi tilanteista itteni ulospuhujaksi, joka saattaa pitää paikkaansa. Nyt mä keksin väittää että syy miksi olimme tässä oli se että meiltä oli menovesi loppu ja oltiin yksinkertaisia suomalaisia.

Perusteellisen passitarkastuksen ja puhuttelun jälkeen ne päästi meidät menemään varoituksella, ja kehottivat pakkaamaan kamat perkeleellisellä tahdilla tai joku naapureista olis kohta paikalla haulikon kanssa. Hymy perseeseen – asenteella pakkailtiin, ja poistuttiin lähimmälle huoltoasemalle nauramaan kuset housuissa.

Oon hyppäämässä just junaan St. Louisissa, klo 3.00 yöllä. Kirjoitan loput junassa. Hyvää huomenta ja vappua sinne!