Junassa.

Osa 30 B : Fidzi – Los Angeles – San Francisco – Yosemite – Las Vegas – Hoover Dam – Grand Canyon – New Mexico – Texas – Oklahoma – Missouri – Illinois – Kotio.

16.-30.4.2009

Cops – sarjan koe-esiintymisen jälkeen päädyimme San Franciscoon, ehkä parhaaseen kaupunkiin maan päällä. Tännekin oli aika mielenkiintoista ajaa, mutta oltiinhan sitä selviydytty Melbournesta, Sydneystä ja osittain Los Angelesistakin. SF ei ollut oikeastaan ollenkaan paha. Mutta porukka oli hiukan ärtyisällä päällä. Siis autossamme. Samoja naamoja kun kattelee 24/7 melkein kahden kuukauden ajan, niin rupeehan se korpeemaan. Lähinnä noita varmaan ärsyttää mun naama.

Kaikkien mieliala koheni kun löysimme Golden Gaten lähistöltä puiston jossa saimme rauhassa keitellä ruokaa ja käydä kastautumassa helvetin hyisessä merivedessä. Ei ihme ettei Alcatrazista kukaan oo selvinny uiden rantaan. Päivä oli nätti. Fisherman’s Wharf oli edelleen mahtava, ja nyt löyty pari sellasta juttua mitkä oli viime vuonna missannu. Kohokohta oli merileijonien näkeminen laiturilla, loikoilemassa sadoittain – osittain toistensa päällä. Katukauppoja kierrellessä totesin 90% henkilökunnasta olevan homoseksuaaleja, joista yhden kanssa uppouduin…
keskusteluun Mannerheimista. Oikeasti. Se oli sveitsiläine.

GPS navigoi meidät mulle viime vuodelta tutulle hostellille, ja autolle löyty parkkipaikka viereisestä tallista jossa makso 20 dollaria yli yön pitää pirssiä. Hostellilla kaikki rojahtivat pikaiseen koomaan, ja illalla mentiin käymään toteamassa porukalla miten paljo niitä spurguja kaupungissa taas olikaan. Edelleen paljon. Niin, ja täällä oleva valtava Virgin Megastore oli suljettu! Jonna mulle vähä naureskelikin, että mitä Mikko nyt tekee. Muille löyty toki tekemistä taas Macy’sistä.

Seuraavana aamuna meillä oli tarkoitus lähteä varhain liikkeelle, olihan edessä todella pitkä ajopäivä. Paaaaskat me mihinkään päästy. Liikkeelle lähdössä meni pitkään, ja sitten vielä hortoilimme navigaattorin kanssa esikaupunkialueella. Suunta oli kohti kartalla aika ison näköistä Yosemiten kansallispuistoa, jonne ajaessa osuimme vielä pienoiseen ruuhkaan. Antti ei huomannut mitään ruuhkasta, kun oli niin uppoutunut downloadaamiinsa hopeanuoli –jaksoihin. Se myös missas että oltiin jo ajettu hyvän matkaa sitä kansallispuistoa eteenpäin, ja noustu n. 2 kilometriä.

Aluksi metsikössä ei ollut mitään erikoista, mutta sitten ohitimme jonkin tulliaseman (jossa ehkä olis pitäny maksaa jotain), ja sitten maisemat muuttuivat aika jykeviksi. Isoja pudotuksia, pystysuoria kallioseinämiä, lumisia huippuja ja massiivisia vesiputouksia. Ehkä ei massiivisia, mutta en nyt keksi muutakaan sanaa. Hienoja kuitenkin.

Pari tuntia taittui puistossa ajellessa, ja mulle avautu että mun reittivalinta ei ollut mahdollinen, olis pitäny uskoa navigaattoria. Katsokaas, sieltä kansallispuistikosta ei päässytkään ihan sinne suuntaan pois mihin olisimme halunneet, eli itään niinku kartassa näky. Kyseinen tie oli suljettu, ilmeisesti lumen takia. Taas tuli lisämaileja mittariin, kun näpyttelimme gps:ään suoraan Las Vegasin.

Ohitimme laskeutuessamme sen parin kilometrin korkeudesta Fresnon, ja Riku loikkas takas rattiin. Serkkupoika huristeli Bakersfieldiin asti, jossa olimme suunnitelleet tekevämme seuraavan laittoman leiripysäkin. Mutta sitten tuli viesti Mäenpään Eveliinalta, mun ja Jonnan yhteiseltä Mikkelin tutulta. Se oli saapunut Vegasiin, ja asettunut jonkinlaiseen hotellihuoneeseen jossa olis vissiin isosti tilaa. Kello oli 12, mutta meistä kaikista ajatus lämpimästä, poliisiherätysvapaasta huoneesta voitti pienen univajeen. Riku ajoi vielä pienen pätkän ja mä jatkoin lopun kolme tuntia Las Vegasiin. Nevadan raja kun ylitty niin heti alko tulla vastaan välkkyviä uhkapeliparatiiseja. Itse Vegasin valot ovat yöllä uskomattoman kirkkaat, ja kaupunki näkyy tosi kauas.

Täällä GPS:llä navigoiminen oli ehkä kettumaisinta toistaiseksi, kun tieremppoja oli käynnissä lukuisia. Ajoin mm. Bellagion autotallin kautta että pääsin oikealle kadulle. Öinen Vegasin keskusta ei ole muuten epileptikkoja varten.

Löysimme savon likan kököttämästä tien poskesta, ja se opasti meidät valtavaan hotellihuoneeseensa, joka oli maksanut uskomattomat 30 dollaria. Ja siellä oli tosiaan kaksi parisänkyä. Mä kääriydyin soffalle ja kaikki sai pikaiset tirsat.

Eveliina on täällä au pairina, valmistuttuaan Mikkelin AMK:sta vuos sitten. Eikä ihan missä tahansa perheessä, vaan Suomen Suurlähettilään kotona, aika prameassa talossa New Yorkissa. Onnenlikka. Aamupalalla Dennysissä Eve kertoikin meille kaikenlaista mielenkiintoista kokemuksistaan.

Kävimme kirjautumassa hostelliimme (jonka vieressä oli kappeli jossa Elvis suoritti hääseremonioita) – nimi oli Sin City hostel. Ei häävi, mutta ei nyt voinu valittaakkaan. Sänky makso 15 dollaria. Keskustassa tajusimme että täällä kaikki parkkeeraus on ilmaista, jes! Mutta kyllä niitä muita rahareikiä sitten löytyykin.

GPS kerto mulle että ihan meidän hostellin lähellä oli joku Star Trek experience, mutta hostellin persoonallinen Aussilainen respan setä/täti palautti mut maan pinnalle kertomalla että se on suljettu. Riku löysi itelleen toisen Hard Rock Cafe –paidan reissulta, se oli poiminu yhen San Franciscosta, mutta Hollywoodin paitaa se ei ollu huolinu.

Mä muistin ostaneeni lipun keikalle Las Vegasin House of Bluesiin ja nuorukaiset kävi mut ajamassa sinne. Kävin tsekkimässä jostain näiltä seuduilta kotoisin olevan Horrorpopsin, joka oli kieltämättä aika kova. Piti käydä ku Lytsyn Sanna on useasti kehunu. Oli vähän kornia kävellä House of Bluesiin jonkin kasinon läpi, ei ihan samanlainen aitoa hikeä ja rokkimeininkiä huokuva paikka ku Los Angelesissa. Naurettavinta keikkapaikassa oli se miten monia katsomoalueita ne oli rajaillu tälläisessä pienessä tilassa. Oikein mihinkään ei päässy kävelemään ilman ahdistelevia järjestyksenvalvojia. Meininkiin kyllästyneenä poistuinkin pikkaisen etukäteen.

Kävin voittamassa 30 dollaria koneista, ja tapasin E.R.J.A:n keskustassa. Oli aika suorittaa kasinokierros. Kävimme paikoista muutamissa isoimmissa, Pariisiteemaisessa kasinossa jossa nuorilta ahdisteltiin papereita ja mä sain jatkuvia staattisia sähköiskuja niitten matosta. Ihmeteltiin Bellagion maailmankuulua suihkulähdettä, joka ruiskii erinäisten kappaleiden tahtiin erinäisiä vesisuihkuja erinäisiin suuntiin. Sisälläkin jo käytiin, ja mä oli tässä vaiheessa jo tappiolla pari kymppiä. Homojen hommaa.

Vielä MGM grand käytiin tsekkimässä, kun siellä vissiin oli jotain leijojanpoikasia, mutta nehän oli toki jo nukkumassa. Painuimme yli-ilmastoituun hostellihuoneeseemme ja nukuimme hyvät yöunet. Aamulla itä kutsui taas, ja ajoimme Hoover Damille, maailman n:nneksi suurimmalle padolle. Olihan siinä patoa. Grand Canyon oli ollut tarkoituksena vetäistä saman päivän aikana, mutta Arizonan Flagstaffiin oli sen verran pitkä että äänestimme ottavamme yöunet alle. Demokratia, tai kuten Antti sanoo – Emokratia – voitti taas. Emokratia viittaa metallimiehen mukaan ilmeisesti enemmän seurueen muitten jäsenten musiikkimakuun. Mä ainaki oon niin pohjattoman emo.

Flagstaff oli vähä niinku se kylä Villistä Pohjolasta, mutta isompi. Saimme neuvot kahvilaan jossa oli netti paikallisilta, ja sieltä löydettiin halvin mahollinen tienvarsimotelli. Tämä oli taktiikkamme loppureissun. Aina joku paikka jossa ei tarvi mennä respan läpi, kahelle hengelle kaks parisänkyä. Aina n. 50 dollaria huoneesta, joka ei viidelle oo paha.

Tosin viides meistä oli pian hyppäämässä kelkasta. Ensin kävimme tarkastamassa Grand Canyonin joka oli toki maineensa veroinen. Melkosta. Kanjonin viertä kulkeva tie ei ole lopuksi kovinkaan pitkä – vain n. 20 mailia, mutta sen varressa on muutamia paikkoja jotka on mielen räjäyttäviä. Nälkä kampesi meistä niskalenkin ja oli aika suunnata kohti Albuquerqueta. Kauhealta tuulen puhallukselta piti löytää suojaan ja saamaan kaasuhellallemme käyttöpaikka, joka oli vaikeata. Lopuksi olimme pohjattomassa viisaudessamme sijoittaneet keittimen auton lattialle, johon tuuli ei pystynyt. Ovet oli tosin auki. Nälkä vei voiton.

Albuquerque oli jo sitten New Mexicon puolella, ja sieltä löysimme yömyöhällä mielestämme taas täydellisen leiripaikan, syrjäisen puistonpalan täydessä pimeydessä. Teltta pystyyn ja unta palloon. Eve ei viihtynyt teltassa kauaa, enkä minäkään kun vaihteeksi pääsin juttelemaan paikallisille poliisiviranomaisille. Tällä kertaa jamppa oli erittäin reilu, ja lupasi että ”olkaa vaan, kunhan lähette aurigon noustessa ettei kukaa huomaa”.

Aamulla Eve piti kuitenkin käydä heittämässä lentokentälle, ja olimme taas palanneet ydinryhmäämme. Olimme jonkin aikaa vakuuttuneita että ajaisimme seuraavaksi Roswelliin, mutta muutaman ufokahvilan näkeminen ei riittänyt sittenkään motivoimaan 200 mailin ylimääräiseen ajolenkkiin.

Me ajoimme muuten varsinaista Route 66:sta todella vähän, sillä se on pikkuinen tie jonka ajo meidän aikataululla olis ollu aika tuskallista. Kunhan tietää mitä tekee matkan varrella, niin voi yhtä hyvin ajaa valtatietä, jossa saa aika paljon päästellä 80 mailia tunnissa (=lujaa).

Suunnaksi otettiin Amarillo, Texas. Yhtäkkiä lemmunpaska alko haista, ja tauluilla ruvettiin mainostamaan pihvipaikkoja joissa pihvit oli pään kokosia. Nelivetomaasturien määrä henkilöä kohti kasvo suunnattomasti, ja me käytiin luu pihalla ajamassa keskustan läpi, popitellen äänekkäästi Countryradiokanavaa.

Amarillo oli tylsä, mitäänsanomaton paikka. Joten hylkäsimme sen. Edessä oli Missouri, jossa toivoa meille antoivat Oklahoma City ja Tulsa. Viimeistään St. Louis ja Chicago olisivat sitten jotain erityistä.

Yövyimme tämän yön omituisessa pikkukylässä nimeltä Elk City, joka oli ehkä vielä asteen enemmän villiä pohjolaa. Motellimme oli sellainen joka oli suoraan Psykosta repäisty, ja huoneemme oli tupakoivien huone. Ei helvetti miten kauheelle se haisee. Se suorastaan maistuu suus, ku siellä huonees on poltelu.

Kerroin odotuksistamme Oklahomaan ja Tulsaan liittyen? More like Öklöhomo ja Tylsä. Samanlaisia ”mukakaupunkeja”. Ajatella, molemmissa n. miljoona asukasta, mutta keskustassa ei mitään mielenkiintoista. Ei kenellekään meistä!

Edessä oli enää yksi leiriyö, jonka Antti ja Riku spottasivat kerrankin paikalle jossa ei vaaraa ahdistelusta (pahasti) ollut. Missourissa autossa majoittuminen oli ihan laillista, ja telttakin saatiin pykättyä niin puskaan että saatiin Antin kans oikein nukuttuakin, vaikka satoikin. St. Louis oli ihan nurkan takana, ja ainakin SE nyt sitten olisi sellainen kaupunki joka olisi mieleen… niin, no.
Meni vähän taas maku kierrellessä, infokeskuksen ihmiset olivat tietämättömiä ja täälläkin keskusta oli ihan kuollut. Missä kaikki ihmiset on? Sikainfluenssa? Ainakin se kuuluisa (ilmeisesti suomalaisen arkkitehdin suunnittelema) St. Louisin kaari oli tosi vakuuttavan näköinen. Kävimme yrittämässä kirjastossa päästä mailit ja facebookit tarkastamassa, mutta kaikki koneet oli buukattu.

Viimeinen motelliyö vietettiin Illinoisin idyllisessä Springfieldissä. Springfieldejä on muuten vissiin joku seittemän tässä maassa. Viime tingassa tavoitin sieltä käsin viime kaudella kanssani Portagessa työskennelleen Tariqin, joka lupas järjestää meille Chicagon nurkilta majoituksen, kunhan tapaisimme kahdelta jossain De Kalbissa, jonkin kreikkalaisravintolan edessä.

Olimme tottakai myöhässä, kun ajoimme sovittuun paikkaan. Tervehdimme, kävimme pikaisella kahvilla ja kävimme poimimassa Tariqin kaverin – Maxin – kyytiin. Pojat ajattivat meidät Chicagon ydinkeskustaan, jonne jyräsimme valtaisan ruuhkan läpi. Sällit halus syöttää meille syväpaahdettua (vai mikäköhän termi nyt sitte onkaan) Chicagon pizzaa, ja paikka oli Gino’s. Valmistus kesti 45 minuuttia, ja lopputulos oli jotakuinkin odotuksen arvoinen.

Saimme pikaisen kierrätyksen keskustassa ja näimmepä tälläkin reissulla edes yhden yhdysvaltalaisen metropoli –keskustan. Los Angeles on niin levittäytynyt, ja enimmäkseen vietimme aikaa hollywoodissa. Taas toisaalta, kyllä San Francisco menee metropolista, vaikka onkin vähän turhan inhimillinen. Tariq ja Max lähtivät lentokentälle hakemaan Costa Ricalaisia kavereitaan, ja antoivat meille ajo-ohjeet kaverinsa luo joka oli majoittamassa meidät. Varoittivat vaan sen poikaystävästä joka oli kuulemma oikeassa kaikesta.

Kun pääsimme takaisin De Kalbiin, ymmärsin tasan millaisesta miehestä oli kysymys. Semmonen maailman viisain kotifilosofi, joka ei anna tyttöystävälleen yhtään puheenvuoroa. Se puhu läpi illan, ja siinä ratkaistiin mm. miten Israel on syypää kaikkiin lähi-idän ongelmiin, ja miten Lars Ulrich ei ansainnut paikkaa Metallicassa sen alkuperäisen, bussionnettomuudessa kuolleen rumpalin tilalla (?!?). Mä en vaivautunut keskeyttämään.

Olimme toki kauhean kiitollisia yösijasta, mutta mulla oli viimeiselle jenkkipäivälleni vielä isoja suunnitelmia. Piti käydä St. Louisissa katsastamassa Flight of The Conchords. Miten jotenkin todella sopivaa, että tämän mun 209 päivän ja 5000 tunnin kamppanjan päätti juuri Uusiseelantilainen esiintyjä, yhdysvalloissa. Muut seurueemme jäsenet pitivät mua vähän hulluna, mutta tässä junassa kököttäessäni voin sanoa sen olleen todella vaivan väärtti. Jermaine ja Brett vetivät kaikki isot ja pienet hittinsä ja täyteen pakattu Fox Theatre (4500 henkeä) oli haltioissaan.

Nyt mä sitten kökötän tässä junassa, matkalla takasi. En oo käyny suihkussa kolmeen päivään ja nyt sitte pitäs vielä lentää 12 tuntia. Peseytymispaikkavinkkejä otetaan vastaan Helsingin suunnasta, nyt kun meen sitä Nicolea sinne Tavastialle ilmeisesti kattomaan.

Ei osaa pukea fiiliksiä oikein sanoiksi. Oliko tää nyt mun viimenen reissu? Mitä luottokortille ja Nordean tilille kattoo, niin ehkä näin on. Mutta en mä oikein oo vielä valmis. Pitäskö ruveta aikuseksi? Ei mua huvita. No, tämän digitaalisen vessapaperin kirjoittamisen luonnollisesti lopetan taas toistaiseksi, kunnes seuraavan kerran mulla on jotain jostain sanottavaa.

Kaikkea hyvää teille kaikille, jos joku tätä oikeasti on jaksanut lukea. Ellei, niin siltikin samaa.

Kia Ora, mothafukkas.

ps. Juna just pysähty väkivaltasesti ja sammu. Katotaan ny miten sitä tullaan kotio.