Rosmoja ja autorikko.

Osa 17: Portage 2.-10.1.2009

Uuden vuoden kemut oli mainiot. Mä toki tiesin aloittavani työt seuraavana aamuna klo 07.30, mutta olipa mun uuden subarun perässä patja, peitto ja tyyny. Sekoiltiin, halailtiin, juostiin ja nautittiin ihan perkeleen mukava ilta.

Etelä-Afrikkalaisen Karenin lähdön myötä meille tuli transport –puolelle uusi pomo Bo, keski-ikäinen ja oikeinkin fiksun oloinen nainen. Raumati ei oikein oo nielly koko asiaa kauhean hyvin, eikä liioin Sharpie, joka hänkin jo palasi lomilta –perusukkoja kun ovat. Syöpäpelote on miehen osalta ohi, ilmeisesti turhaan pelottelivat sairaalan suunnasta. Tiimi on siis kasassa taas, ja mäkin pystyn oikein ottamaan päivän tai kaksi vapaata jossain vaiheessa. Sain tippinä ilmaisen lauttareissun wellingtoniin ja takaisin tässä taannoin, arvoltaan 110 dollaria. Tätä kirjoittaessani istunkin Bluebridgen lautalla.

Mun 500 dollarin auto hajos, kuka olis arvannu? Ehtihän se mulla peräti viikon olemaan. Subaru jätti mut keskelle pöpelikköä sen verran pölyisellä soratiellä että mun iholla oli kerros valkoista tomua vesiperän tuottaneiden korjausyritysten jälkeen. Turhautuneena yövyin farmarin takaosassa, ja aamulla onnistuin mateluvauhdilla ryömimään takaisin Blenheimiin, jossa sille sitten löytyi korjaaja. Mun vauhdista kertoo jotain se, että puolimatkasta tajusin että mun katolla oli aurinkoa ottava opossumi. Sain sen jo takasikin, pienten korjausten jälkeen. Debbie ja Brett ottivat hinnasta puolet pois ettei mun kontolle kaanunu koko remppa. Mutta auto on edelleen. Toivon että kestäis sen verran että saatais ajaa se loppuun poikain ja Jonnan kanssa.

Blenheimistä mut kotiin ajoivat psykoottinen tsekkipariskunta Petra ja Michal, jotka halusivat pysähtyä jokaisella laiturilla ja rannalla sukeltelemaan. Sen takia mun Facebookissa ja picasan galleriassa on kuvia musta ja Michalista polskimassa. Oli kieltämättä perkuleen hauskaa, vaikka mun sukellustekniikassa onkin yksi paha vika – mä en hengitä ulos veteen osuessani. Tämä tarkoittaa sitä että pärskin suolavettä sieraimistani yleensä kokonaisen päivän uintireissun jälkeen.



Dave, tuo ikuisuusprojekti, roikkuu Portagessa edelleen. Ikävintä on se että johtoporras on ruvennu multa kyselemään että miksei se kaikkoa. Viimeisimmän kertomansa mukaan se on lähdössä kahden viikon päästä… niinku kuukausi sitten. Mä toki ajoin sen pihalle kämpästäni, mutta se lusmuilee ympäri rantoja autossaan nukkuen, roikkuu hotellin ympäristössä ja on yleisesti ottaen hyvin omituisen oloinen. Alison alkaa olla melkoisen turhautunut.

Mun uusi kämppis Kylee tosiaan toimii jonkilaisena pomona Snapperissa, Amardeepin alaisena. Viime vuonna Food & Beveragen päällikkönä toiminut Jamie oli suositellut tytölle Portagea, ja varoittanut ”not to sleep with Mikko”. No, ekana päivänään täällä se päätti ruveta mun kämppikseksi, joten en mä ihan paska oo.

Kuten viimeksi mainitsin, hässäkkää on riittänyt lomien aikana, ja ihmisiä on tullut ja mennyt. Ehkä ikävin tapahtuma oli kun Moe, keittiössä apukätenä toimiva maorityttö kutsui muille kertomatta hyvin erikoisen kaveripiirinsä uutta vuotta juhlimaan, ja vihreästä talosta katosi monenkin omaisuutta. Kelly menetti Ipodinsa, ja kaikenlaista pientä sälää hävisi. Muutenkin porukka on hävittänyt viime aikoina kamaa, ilmeisesti keskuudessamme on pitkäkynsi. Tämän tapauksen seurauksena Moe kuitenkin irtisanoutui, kun Alison antoi sille viikon aikaa pyytää hampuusikavereitaan palauttamaan varastamansa tavarat tai tämä soittaisi poliisille.


Joulupyhien jälkeen, ensimmäisenä arkipäivänä kuulimme yllättäviä uutisia – Tracy oli lähdössä. Tiesin ettei ne nyt varsinaisesti paita ja peppu ollu Alisonin kanssa, mutta silti uutinen yllätti kaikki. Samalla selvisi että se olisi lähdössä samana päivänä. Siinä sitten porukalla päätettiin järjestää naiselle kunnon läksiäiset, seilattiin Sharpien veneellä, käytiin sukeltelemassa erinäisissä paikoissa ja lopulta tanssittiin yö pois. Oli aikas hienoo, ja Tracy illan päätteeksi latoi mullekin pöhnäpäissään pöytään listan elämänviisauksia, erinäisiin asioihin liittyen.

Mä oon tehny jotain hyvin erikoista viime aikoina, nimittäin toiminu lastenvahtina. Yleisesti tämä kunnia kuuluu tytöille, mutta hotellin häävastaava Wendy – Ericin vaimo ja Etiennen äiti – on ruvennu pyytämään nimenomaan mua vahtimaan lasten perään, joka on kieltämättä ihan hyväpalkkaista ja iisiä hommaa. Niinkin huvittavalta kuin se kuulostaa. Vaaleapäinen korsto koputtamassa ovelle dvd –soittimen ja Disney –elokuvien kanssa todeten ”I’ll be your babysitter tonight.” Eilisilta taittui 18 –kuukautisen Maxin ja 4 –vuotiaan Maryn kanssa Hastingsistä, briteistä. Poika nukkui suurimman osan aikaa mutta tytöllä oli uskomaton kyselyvaihe päällä. Aina kun mun puhelin soi tai piippasi se kysyi että oliko se mun tyttöystävä. Sitten se kertoi mulle omasta epäonnistuneesta parisuhteestaan kotimaassaan, kun hänen poikaystävänsä Blair (myös neljä vuotta vanha) oli mennyt hoitopaikassa pöydän alle toisen tytön kanssa.

Kun tyttö vihdoin nukahti, mä laitoin television päälle ja parkaisin tuskasta. Duudsonit tulee täällä televisiosta. Kyllä, kuulitte oikein. Extreme Duudsonit. Uudessa Seelannissa. Ei helevetti. Älkää kysykö kuinka, mutta jostain syystä paikallisten 15-20 –vuotiaitten mielestä nää jätkät on hauskoja. Siinä mä sitten katoin turpa auki hehheh –”spontaanihauskaa” duudsonipelleilyä televisiosta. UUDESSA SEELANNISSA. Ja mikä nolointa ne oli tehny tän tuotantokauden englanniksi, ja ne oli menny painamaan niitä junttipaitoja englanninkielisinä versioina, muistatteko ne rätit joissa luki ”isäntä”? Pyörittelin hiljaa päätäni ja menin nukkumaan. Joitain ilmiöitä ei pääse karkuun.