Uusii pärst’värkkei

Osa 11: Portage 11.-20.11.2008

Porteritiiminä koko tämän alkujakson ajan ovat tutusti toimineet minä, Raumati ja vanha kunnon Sharpie. 50+ -vuotias tyylikkäästi harmaantunut herrasmies ei tosiaankaan tarvitse tunteja, hän on ilmeisesti melkoisen varakas myytyään firmansa Wellingtonissa. Sharpie työskentelee vain kahtena, kolmena päivänä viikossa ja silloinkin on aika vaikeaa sanoa onko hän henkisesti paikalla. Raumati otti kuitenkin puheeksi tässä taannoin että kyseessä saattaa olla jokin muu kuin laiskuudenpuuska. Sharpie oli käynyt talvella lääkärillä, ja ilmeisesti häneltä oli löydetty jonkinlainen kasvain jostain päin kroppaa. Metsämies vaan kun ei suostu enää menemään takaisin lääkäriin, eikä vastaa sairaalasta tuleviin kirjeisiin ja puheluihin. Toivottavasti kyseessä ei oo mitään vakavampaa, vaikkakin tässä aika moni aavistelee pahinta.

Tämän kaiken lisäksi miehen motivaatio on nollalukemissa, ja meidän mitta alkaa aika ajoin täyttyä. Alison on täysin tietoinen tilanteesta, ja antoikin meille helpotusta uuden ukon muodossa keittiön puolelta. 33 –vuotias Dave oli tullut Portageen kitchen handiksi, mutta hän sai pikasiirron porteritiimiin. Kaljupäinen, parrasta päätellen nuorena harmaantunut mies on sympaattinen tapaus ja on helpottanut meidän taakkaamme paljon. Uuden kaverin simputusta harrastamme toki. ”Can you get that for me, young fella?”

Portageen on tullut uutta henkilökuntaa muutenkin vasemmalta ja oikealta, esimerkiksi Phil ja Maria, nuori maoripariskunta. Lisäksi juuri Ausseista saapunut ja siellä vuoden viettänyt brittiläinen Kelly tuli respatyöntekijäksi, sekä ravintolatyöntekijäksi otettu Craig, britti tämäkin. Philin ja Marian kanssa yhteinen nuotti löytyi heti, etenkin Philin joka on nuoresta iästään huolimatta elämää nähnyt kaveri. Miehen silmäkulmasta on poistettu tatuointi, joka viittaa vankilahistoriaan – aihe josta emme ole sanallakaan toki puhuneet. Vielä.

Viime viikolla meillä oli täällä korkean profiilin kansainvälinen poliisikonferenssi. Internetin turvallisuusasioita käsitellyt, kahtakymmentä eri kansalaisuutta sisältänyt paneeli kokoontui Portageen viikoksi ja oli uskomattoman tarkka turvallisuusasioistaan. Kaikki päärakennuksen lukot vaihdettiin viikoksi, meidän kaikkien taustat tarkistettiin, ja housekeeping ei saanut mennä kenenkään huoneeseen ilman lupaa. Mä en voinut vastustaa kiusausta yrittää keventää tunnelmaa kun ajoin bussilastillista poliiseja kohti portagea. Mun stand up –rutiini ei saanut vastakaikua. Ei ihan paska nakki kuitenkaan näille jepareille, lentää tänne valtion laskuun. Paikalla oli mm. Ruotsin, Norjan ja Tanskan poliisivoimat.

Kun tuossa menin uusia kasvoja läpi, unohdin mainita Wendyn ja Ericin, ranskalais-uusseelantilaisen pariskunnan. Kajakkeja ja polkupyöriä vuokraavan Ericin muistin jo viime kaudelta, mutta tällä kertaa pariskunta on oikein muuttanut Portageen, koska myös Wendy työskentelee täällä nyt, respassa. Heillä on myös 1,5 –vuotias lapsi, Etienne, joka on herttainen pieni pallero.

Tämän pariskunnan historia onkin sitten mielenkiintoinen. Eric oli muuttanut aikanaan Pariisiin itsekseen 12 –vuotiaana, koska hän oli päättänyt että hänestä tulee sirkusklovni. Poika oli elättänyt ja ruokkinut itsensä tiskaamalla astioita ravintoloissa, ja käynyt samalla sirkuskoulua. Klovnia miehestä ei tullut, mutta sen sijaan uskomattoman taitava akrobaatti. Ura oli vienyt Ericin luksusristeilijöille esiintyjänä, kiertäen ympäri maailmaa kunnes vuonna 94 hän oli tavannut Wendyn, kiwitytön joka oli tullut Pariisilaiseen tanssikouluun. He rakastuivat ja jatkoivat esiintyjäparina risteilijöillä seuraavat 15 vuotta. Heidän performanssinsa sisältää akrobatiaa, uskomattoman nopeita vaatteiden vaihtoja, sekä ilmeisesti jonkin sortin illuusioita. Vaikea mennä sanomaan kun ei ole itse nähnyt. Nyt heillä on kuitenkin pieni lapsi, ja vaikka molempien veri vetää takaisin merille, he haluavat Etiennen kasvavan ensin pari vuotta Uudessa Seelannissa.

Ihan kuin edellisessä ei olisi ollut tarpeeksi, Eric esitteli mulle tässä yksi päivä tekemiään pronssipatsaita. Kuulitte oikein. Mies tekee vapaa-aikanaan pronssipatsaita, ja pyhä lehmä että mies on taitava. Hän esitteli mulle eräänkin patsaan jota oli työstänyt kaksi vuotta, ja sitten myynyt hyvin suolaiseen hintaan Aucklandilaiselle taidegallerialle.

Jenkkiystäväni Craig yrittää yhä saada itsensä Uuteen Seelantiin. Miehen oli tarkoitus tulla mutta sitten viisumiasiat räjähtivät naamalle. Sain juuri mailia missä hän kertoi saattavansa tulla tänne vain lomailemaan, kun ei vissiin työasiat tuolla Ameriikan maalla tällä hetkellä kukoista. Withellin pariskunta yläkerrassa olisi varmasti ihan ekstaasissa jos pippurinen ystäväni tulisi takaisin, jostain syystä tulivat todella hyvin toimeen.

Tässä eräänä vapaapäivänäni kävin taas Blenheimissä, ja katsastin elokuvan, yllätyksenä teille kaikille. Ghost Town oli leffan nimi, pääosassaan aina mainio Ricky Gervais. Vaivaannuttamishuumori on vaikee laji, ja tämä kaveri haltsaa sen.. tuntuu oikeastaan siltä että Gervais keksi sen. Jatkoin Blenheimistä takaisin Pictoniin, jossa vietin oikein mukavan illan erään oppaamme, Jo’n ja chileläissyntyisen Marion kanssa. Kokkina Havelockissa toimiva Mario tarjoili meille kunnon illallisen, ja pienet nousut tuli viinistä jota ohella tarjoiltiin.

Viimeisen kirjoitukseni lopussa taisinkin mainita tästä tapauksesta jokin aikaa sitten, jolloin Portageen saapunut pariskunta joutui kinkkiseen tilanteeseen. Muistan ajaneeni kyseisen parivaljakon, kaksi oikein mukavaa vanhempaa naista hotellille, ja jutelleeni heille perusjutut ja smalltalkit. Se on vaan uskomatonta miten samoilla raitella nää keskustelut aina menee, mutta tämä jäi mun mieleen oikein mukavana pariskuntana.

Olin juuri maistamassa ensimmäistä oluttani ja aloittamassa biljardipeliä Philin kanssa, kun Wendy soitti Snapperiin hätätilanteesta parin kilometrin päässä. Kaksi kanadalaismiestä olivat löytäneet naiset läheiseltä rannalta, ja toinen heistä oli maannut tajuttomana. Otin pikkubussin alle ja ajoimme paikalle. Noin 65 –vuotias rouvashenkilö oli palannut tajuihinsa, mutta oli todella kovissa kivuissa. Onneksi kanadalaisseurueessa oli pari sairaanhoitajaa (voitteko kuvitella mikä säkä?), ja pari sälliä jotka kantoivat naisen autoon. Mä soitin samalla jo Pictoniin veneen perässä, ja soitin myös Wendylle että hoitaisi taksin laiturille Pictoniin. Lähin sairaala kun oli Blenheimissä.

Ajoin hotellin kautta laiturille, napaten mukaan kylmää ja sidevärkit sairaanhoitajille, sekä särkylääkkeitä. Kyseessä oli ilmiselvästi murtuna ranteessa, mutta kipu oli niin kova että nainen meinasi pyörtyä moneen otteeseen. Vene tuli paikalle ennätysnopeasti ja saatoimme naiset matkalle. Tämä oli melko lailla nopein tapa saada ketään täältä hoitoon, ellei helikopteria lasketa.

Kun palasin Snapperiin, tervehti Raumati mua leveällä, osittain hampaattomalla hymyllään. Se oli jo näköjään kipannut mun kaljan alas.