Tulipaloista.

Osa 9: Portage 27.10.-2008 - 2.11.2008

Saavun hotellille aamukahdeksan aikaan, vuoron alkaessa. Ainakin rakennus on paikallaan, enkä huomaa isompia jälkiä ulkopuolella. Keittiön kohdalta katto on revitty auki, mutta siinä kaikki.

Keittiö on sisältä katsottuna kieltämättä täysin tuhoutunut. Hyvin vähän nukkuneen näköinen Dean hoipertelee tykö, ja alkaa selittää nauhalta yön tapahtumia, varmasti aika monetta kertaa. Hän oli herännyt hälytyskelloihin puoli neljän aikaan yöllä, juossut alas ja löytänyt ilmiliekeissä olevan keittiön. Hänen avukseen oli rientänyt amerikkalaissyntyinen huoneen 22 asukki, jonka kanssa Dean oli tyhjentänyt kolme CO² –pullollista liekkeihin, onnistumatta sammuttaa tulipaloa. Temppu joka lopulta oli tepsinyt oli muutaman vesisangollisen heittäminen pesäkkeen juureen, joka oli tukehduttanut palon.

Miten tulipalo oli saanut alkunsa? Miehet olivat pähkäilleet sitä aikansa, ja tulleet siihen tulokseen että pakastimen viereen heitetyt keittiörätit olivat kaiken alku. Räteissä mojuneet kemikaalit olivat sekoittuneet ja reagoineet ilman kanssa, jonka seurauksena ne olivat leimahtaneet liekkeihin. Myöhemmin tulleet paloviranomaiset varmistivat teorian. No, ainakin vakuutus korvaisi tämän.

Alison saapui paikalle ja me kaikki menimme vähän seiniä pitkin koko päivän. Mut kuitenkin yllätti se miten ammattimaisesti ja vain yhtenä työpäivänä tätäkin päivää kohdeltiin, huolimatta olosuhteista. Tämän päivän piti olla mun ensimmäinen respatreenauksessa, mutta aikataulut menivät kaikilla sekaisin, ja mä lähinnä raivasin tulipalon jälkiä.

Päivän päätteeksi Joe ja Lydia saapuivat kyläilemään mun pyhättöön, ja pelasimme Guitar Heroa yömyöhälle. Jotain noitten kahden lapsukaisen välillä on, voisin lyödä vetoa. Joe jäi sohvalle nukkumaan, motiivinaan hakata PS3:sta pikkutunneille asti.

Aamupalalla rohkaistunut Joe päätti ottaa härkää sarvista ja puhutella Alisonia siitä, että hän halusi pois keittiöstä ja porterihommiin. Toivotin onnea ja lähdin töihin.

Sain tekstiviestin jossa ystäväni Holmstedtin Jukka kertoi ilostuneena saaneensa palkinnon äpärälapsestamme Jurassic Rockista. Olen melkoisen onnellinen sympaattisen kaljupään puolesta (linkki: http://www.lansi-savo.fi/Kulttuuri%20ja%20viihde/8579651.html ).

Mulla oli näillä nurkilla ihan kauhea flunssa, joka ei toki ole vieläkään täysin laantunut. Mutta ihan tosissaan, mulla ei oo ikänä ollu sellaista räkätautia että ihan vettä tulis nenästä. Uusseelantilainen lenssu. Yhtenä iltana teki mieli laittaa sanko nokan alle. Niin, ja mun nenä ei oo alkuunkaan parantunut siitä rysäyksestä konsertissa, jotenkin ihan viturallaan. PLUS, mun nenässä on valtava finni, joka sykkii ihon alla. Ihana yhdistelmä niistäessä.

Joella oli palaverinsa, ja se ei mennyt hyvin. Alison on tiukka täti, ja olisi suostunut Joen vaatimukseen ruveta porteriksi vain, jos tämä suostuisi 1,5 dollarin palkanalennukseen. Tämä lienee Alisonin hienovarainen tapa sanoa ”kiitos ja hei”. Neilille, Joen kanssa vihreässä talossa asustavalle persoonalliselle Kiwille Alison oli puolestaan esittänyt vuokrankorotusta, jolloin Neil oli suoralta kädeltä ilmoittanut lähtevänsä. Samoin siis Joe. Erikoishommaa, kaikki tutut karkaa.

Joen kanssa olimme kuitenkin jo alustavasti sopineet että kävisimme Melbournessa maaliskuussa. Sitä ennen maailma kuitenkin tulisi mullistumaan vielä moneen kertaan. Niin, ja helmikuun alussahan mulle oli tulossa tänne seuraa Suomesta. Pari serkkupoikaa ja kaveri Seinäjoelta. Ah, ja Harjunpään Elina, tuttu vuosien takaa Jalasjärveltä ilmoitti saapuvansa Uuteen Seelantiin marraskuun puolivälissä. Toivotin Ellun tervetulleeksi vierailemaan mun matalaan majaani, paratiisinpalaani.

Vapaapäivät voi viettää joko löhöillessä tai loikoillessa. Mulla on välillä kauhean vaikeaa päättää kumpaa teen, mutta asuntooni kuuluva maailman epämukavin sohva pelaa valtavaa roolia molemmissa vaihtoehdoissa. Perjantaina, lokakuun 2008 viimeisenä päivänä päätin aktivoitua ja ajaa Portagen pakettiauton huoltoon Blenheimiin. Auton seistessä huollettavana kävin ostoksilla (löysin juustohöylän sekä muutaman halvan dvd:n), ja kävin katsastamassa elokuvan nimeltä Pineapple Express. Taas yksi Judd Apatow –raina lisää, joka sisälsi vakiomäärän hävyttömyyksiä ja pössyttelyä.

Ajoin Pictonin kautta takaisin, ja istahdin Slip Innissä hetkiseksi alas juuri viimeisen työpäivänsä viettäneen Deanin kanssa. Joimme oluet ja puhuimme salaliittoteorioista. Itse en usko teorioihin kuulaskeutumisen feikkauksesta, WTC:stä tai siitä että ovatko Bushit Bin Ladeneiden kamuja. Jotkut salaliittoteoriat ovat niin suosittuja, että niistä on tullut kauheita latteuksia. Uskon tosin että JFK tapettiin jonkun muun toimesta kuin Oswaldin, ja pelkään pahoin Obaman puolesta.

Sunnuntai oli mainio päivä. Alison tarjosi koko henkilökunnalle illan Pictonissa, Deanin kunniaksi ja talvikauden päättymisen johdosta. Vedimme kohtalaiset pöhnät, pidimme puheita ja julistimme ikuista veljeyttä. Alison ja Dain puhuivat mulle taas sivulauseessa jo ensi kaudella takaisintulosta, joka tuntuu vähän hassulta tässä vaiheessa.

Mutta mulla oli hauskaa. Harrastin feikkikädenvääntöä Deanin lasten kanssa, ja juoksin niitten kanssa ympäriinsä kuin päätön kana. Myös Marissan tytär Tyler on mahtava pieni tyyppi. Lasten kanssa viihtyvä mies on ilmeisesti naisten silmissä jotenkin hurmaava, sillä illan päätteeksi sain oikein jopa kohteliaasti kieltäytyä yöseuratarjouksista. Well that was a first.

Säkkipimeydessä veneen puksuttaessa takaisin Portagea kohti kattelin puhelimen muistista videopätkiä kummipojasta ja ikävöin salaa hiukan. Miehen on helppo pillittää pimeässä.

Miten vaalit meni siellä? Mä en oo kuullu oikein mitään isommassa mittakaavassa, vain tuttujen ja kavereiden menestyksestä.