Mikko ja Toni Ibizalla

Osa 8 – Ibiza on etuoikeus

Oli aika jättää hostal Florida. Yritin pukata vauhtia Nevikseen joka yöllä oli rymynnyt huoneeseen ja haukkunut kaikki maailman britit alimpaan helvetin syöveriin ja ruvennut kittaamaan anisviinaa. Miehen ollessa parvekkeella kaadoin loput viemäriin koska silloin heräämisestä ei olisi tullut YHTÄÄN MITÄÄN kymmeneltä. No ei se nytkään helppoa ollut, mutta kyllä se kummasti heräs ja pikasesti pakkas. Meitä oli autovuokraamosta auto odottelemassa lähes suoraan alhaalla.

Mukavasti ilmastoidun oloinen Peugeotti kiidätti meitä San Antonion katuja kun kysyin kuskilta josko olisi mahdollista saada GPS –navigaattori kaveriksi. Mies nauroi mulle että ”ei. et tarvitse.”

Kuittasimme auton 45 euron hinnalla, jolla sai diesel –käyttöisen Peugeot 306:n, vai mikä nyt olikaan. Kolme numeroa. Lisäksi piti jättää kolmenumeroinen pantti autosta, 150 eur. Sitten pitikin yrittää jotenkin menestyksekkäästi löytää uusi hostellimme, josta ei meinannut tulla mitään. Mutta tuli sitten lopulta. Kassalla oli oikein miellyttävä slovakialaistyttö, josta minä kiinnitin huomiota miellyttävään ulkonäköön ja Nevis siihen miten perkeleen hyvin se puhu englantia. Näin.

Sitten olikin aika suunnata kohti San Miguelia, palan matkaa pohjoisessa. Tie muistutti osittain huvittavankin paljon Uuden Seelannin eteläsaaren serpentiiniteitä, ja vauhti ei päässyt missään vaiheessa päätä huumaamaan. Maisemat olivat kovin nättejä, ja kuuntelimme Neviksen ostamia Ibizateknolevyjä. Aamunälkään nappasimme jäätelöt erittäin omituisesta lähikaupasta keskellä ei mitään. Tonia palveli noin 156 –vuotias kassaneiti, joka haki vaihtorahat takahuoneesta. Piti antaa niin isoja rahoja, kympeistä puhuttiin.

Pujottelimme skootteripellejen ohi, yli ja ympäri ja saavuimme San Migueliin. Siellä meitä kiinnosti lähinnä rannikko ja sieltä löytyvä 100 000 vuotta vanha kaivos. Tai luulin että Nevistäkin kiinnostaisi, heh. Sijoitimme auton mielestämme fiksuun paikkaan ja kävelimme turhaan melko pitkään. Mutta eihän tuo haitannut, nuoria miehiä. Paitsi että Neviksellä oli kauhea krapula jo siitä yhdestä anisviinapaukusta. Hän todella painavasti ilmoitti ettei häntä huvittanut vanha kaivos. Mutta silti mentiin.

Oppaamme oli multilinguaalinen, kaveri juonsi ensin espanjaksi, sitten saksaksi ja lopulta englanniksi. Tämä kaivos oli alun perin löydetty Espanjan sisällissodan aikoihin 1936, salakuljettajien toimesta. Sitä oli käytetty kaikenlaisten arvoesineiden säilömiseen. Sisäänkäynti oli luolastoon käynyt pienestä aukosta 10 metriä meren yläpuolella ja jonkinlainen salainen uloskäynti oli ollut 50 metriä meren yläpuolella kallioissa. Kaikkiaan 8500 neliötä kattava luolaverkosto on suurimmin osin vain metrin korkeata, joten sinne ei meitä turisteja viedäkään. Ja olihan tätä vierailureittiä monin tavoin tehty helpoksi, louhittu ja sitten laitettu uskomaton määrä valaistusta, sekä tehty jo kuivasta kaivoksesta vanhan mallinen rakentamalla sinne keinotekoinen kiertävä vesisysteemi. Hienoa oli. Nevis olis pärjännyt ilmankin.

Läähättäen kiipesimme takaisin autollemme, ja otimme auton nokan kohti itäisen rannikon pohjoisosia. Sopivan etäisyyden päässä uintipaikaksi tuntui olevan Cala Sant Vicent, jonne hurautimmekin. Tuuli oli äitynyt melkoiseksi ja aallot olivat perkeleellisiä. Otimme aurinkotuolit ja Nevis paiskautui suoraan aaltoihin. Mies viihtyi tyrskyissä pitkään mun ottaessani arskaa ja saapui takaisin naureskellen että ”parasta kamaa tähän mennessä, parasta kamaa.” Lähdin tyyppäämään. Ensimmäinen aalto heitti mut perseelleni rantahiekkaan, ja seuraava sai mut nielaisemaan kunnon kulauksen välimerta. Sitten rupes sujumaan. Oli ihan perkeleen hauskaa olla kunnon aallokon vietävänä, sukellella isoihin tyrskyihin. Muistan hihitelleeni ääneen veden alla kun oli tullut oikein kunnon aalto naamaan. Uskomatonta hupia.

Toistettuamme rutiinin muutamaan kertaan alkoi nälkä jo todella haitata, otimme kamamme ja lähdimme takaisin autolle. Auton luo saavuttuamme huomasin järkyttävän asian: Tonin kantama arvotavaramuovipussi oli revennyt pohjasta. Nyrkin kokoinen aukko. Auton avaimet olivat jossain matkan varrella. Kaksi yhtäkkiä erittäin valkoiseksi muuttunutta kaverusta päättivät lähteä jäljittämään jälkiään – minä aurinkotuoleille ja nevis kävelyreitillemme. Pengoin hiekkaa epätoivoissani kun kuulin helpottavan hihkaisun parinkymmenen metrin päästä. Ja noin metrin päästä pauhaavasta merestä. Mun puhelin oli myös siinä, autonavainten vieressä. Sitä en ollut edes ehtinyt huomaamaan vielä kun tuo auto pelästytti niin kovasti. Jotenkin se perkuleen pussi vain oli revennyt. Mutta onneksi kävi säkä.

Nokka kohti Eivissaa, Ibiza Townia. Matkalla tankki takaisin palautusmallille joka maksoi meille uskomattomat 15 euroa. Eivissan parkkeeraustilanne ei ollut häävi, mutta Nevis bongas parkkipaikkakyltin jota seuraamalla saatiin Pögötti paikoilleen. Sitten oli pakko saada ruokaa, nopeasti. Syödessämme kävimme läpi jo pari päivää keskusteltua kysymystä – tsekatakko tänään valtavista yökerhoista Privilege vai Amnesia. Molempien kapasiteetti on 10.000 ihmistä. Kysymys jäi vielä auki.

Meidän henkinen tankki oli jo kohtuutyhjä, joten Eivissan tarkastelu jäi pikaiseksi. Tämä on se toinen iso kaupunki San Antonion rinnalla, ja niistä nimenomaan se jossa joka nurkassa ei ole sammuvaa brittiä makaamassa. Ihan miellyttävän oloinen mutta kukapa nyt Ibizalle tulee shoppailemaan ja istumaan kulmakahviloissa. Ihan oikeasti.

Ajoimme auton takaisin vuokraamolle ja kävelimme hostellihuoneellemme. Tällä kertaa kassalla oli tällä kertaa erilainen nätti slovakialaistyttö, jolle sanoimme Moro. Sitten oli aika levätä illan koitosta varten joka oli jompikumpi näistä yökerhomammuteista. Mutta siitähän kertoo Nevis.

Lippuja ostamaan mennessämme näimme todella tyhjän version San Antoniosta. Missä kaikki olivat? Se tuli selviämään hyvin pian. Juttelimme pizzan äärellä oikein mukavalle baskimaalaiselle pizzapaistajalle joka oli viettänyt Ibizalla jo yli 20 vuotta, kokenut ja nähnyt kaiken. Sillä oli ollut tyttöystävä jokaisesta Euroopan maasta. Hieno mies. Tätä nykyä onnellinen perheenisä.


P.S. Tonin blogi löytyy edelleen osoitteessa nevanpaa.blogspot.com, ja kuvareportaasiamme mun Facebook –galleriassa.

P.P.S. Me tanssittiin yö pois ja mua yritettiin iskeä maailman suurimmassa yökerhossa. Nevis ei ollut todistamassa. Sen paikan tanssilattia oli Seinäjoki areenan kokoinen.

P.P.P.S. Nyt se Nevanpää hourii jostain kusiepisodista. Ei pidä ALKUUNKAAN paikkaansa.