Osa 37: Marlborough Sounds 4.4.2008

Maanantai 31.3.2008 - Tiistai 1.4.2008

Sunnuntain kekkerit jyskyttivät ohimoillani yhä kun Craigin auto ajoi pihaan torveaan soittaen. Mies kertoi tämän vapaapäivän olevan pyhitetty Blenheimin reissulle, ja mä tottelin, olihan ukosta nyt virallisesti tullut vapaa-aikavastaavani. Adelle oli luvannut ostaa Craigin auton kahden viikon päästä kun tämä lähtisi takaisin jenkkeihin, ja tämä oli todennäköisesti viimeinen kerta kun hän pääsisi luukuttamaan autoaan isolle tielle. Koko matkan ajan Craig kettuili mulle edellisillasta, olin ilmeisesti tehnyt jotain ei-itelleni-ominaista.

Craigin pääsyy Blenheimiin menoon oli hammaslääkäri, mä vain hortoilin keskustassa hoitaen pankkiasioita, selaillen lehtiä kirjastossa ynnä muuta. Pääsin vihdoin ja viimein myös lopullisesti sulkemaan Vodafonen modeemin, joka multa hukkaantui Aussireissun yhteydessä. Craig kun pääsi hammaslekurilta, ei hän pystynyt muutamaan tuntiin syömään mitään. Ehdotin leffan vahtaamista, ja astuimme teatteriin katsomaan Run Fatboy, Runin.

Tiesin ettei tää leffa oo mikään häävi, mutta parempaakaan ei listalta löytynyt. Yleensä loistava Simon Pegg ei onnistu tästä komediasta keskivertoa parempaa tekemään, ohjaus ei toimi eikä moni muukaan asia. Leffan oli ohjannut muuten Frendien David Schwimmer. Elokuva kertoo miehestä joka jätti tyttöystävänsä alttarille viisi vuotta aiemmin, ja nyt, työskennellessään pöhöttyneenä turvamiehenä alusvaateliikkeessä, hän päättää voittaa kaikkien arvostuksen takaisin juoksemalla maratonin. Kyllä sitä katsoessa sai kerran tai kaksi naurahtaa tai hymähtää, mutta miksi mennä katsomaan tälläistä komediaa kun on olemassa niin paljon parempia.

Craig tuskaili koko leffan ajan mulle kun mä maiskuttelin popcornia ja se ei vielä pystyny pureskelemaan. Elokuvan päätyttyä menimme ja vetäisimme miehekkäästi hampurilaiset. Sitten ajelimme ympäri Blenheimiä, Craigin ostellessa sekalaisia tarvikkeita autoa varten polttimoista tupakansytyttimiin. Mun oli pakko pistää hetkeksi pitkäkseni ja simahdin joksikin aikaa. Kun heräsin, oli Craig ajanut meidät pienen panimon pihaan jossain Blenheimin ja Pictonin välimaastossa. Panimon yhteydessä oli pieni kotoisan oloinen pubi, jossa pääsimme maistelemaan paria mallasjuomaa. Hyviä olivat. Mieleen jäi myös panimon nimikkokissa, joka kierteli jaloissamme silittämistä vaatien. Pubin ovella oli iso kyltti ”no dogs allowed”.

Hurautimme mutkaisen tien takaisin portageen, ja mun oli pakko vielä mennä ottamaan unta palloon. Craig kertoi tahtovansa yöuinnille, ja pyysi mua käydä pyytämässä kanadalaisia mukaan. Sarah oli viimeistä iltaansa Portagessa, samoin hänen kaksi kaveriaan. Herättyäni päiväunilta oli ulkona jo pimeä, ja kävelin hakemaan kanukkeja. Tytöt innostuivat ideasta päästä pulikoimaan fosforimönjään. Craig ajoi paikalle ja ajoimme pilkkopimeään Toreaan.

Mähän en tätä aiemmin ollut tehnyt, pimeään veteen hyppääminen ei aluksi innostanut. Mutta enää se ei pelottanut. Hyppäsin pilkkopimeyteen ja tipuin sysimustaan veteen. Avasin silmät jo veden alla, ja meinasin nielaista litran merivettä ensijärkytyksestä. Ei helekutta että joku kokemus voi olla epätodellinen. Ainoa asia jonka näet koko maailmassa on sun raajat, jotka hehkuvat vihreän usvan alla. Vesi oli lämmin, ja mä en halunnu nousta pinnalle ikinä. Vietin varmaan tunnin vedessä, enkä välittäny muutamasta niljakkaasta meduusaosumasta. Helevetti että tätä vois kuvata niin ymmärtäisitte miltä tää näyttää. Ymmärrettävästi myös kanadalaistytöt hihkuivat innosta uskallettuaan veteen, Craigille tää oli jo tuttua hommaa. Ajoimme takaisin Portageen, ja menimme Jamien talolle, siellä kun näytti olevan porukkaa.

Tämä oli Jamien viimeinen ilta myöskin, ja istuimme isommalla porukalla olohuoneeseen. Jamie ja minä rupesimme valittamaan nälkäämme, johon Craigilla oli ratkaisu. Tänään mies oli työskennellyt alakerrassa olevassa hotellin kaupassa, ja kertoi olevansa valmis valmistamaan meille Fish & Chipsit. Vartin myöhemmin kaksi porukan isointa miestä - minä ja Jamie - vetivät napaansa täyteen ranskalaisia. Myös Paul ja Linda olivat paikalla, istuen eri päissä sohvaa, mutta samassa huoneessa kuitenkin.

Jamie lupasi käydä postittamassa rämänä olevan tietokoneeni kotosuomeen. Kättelimme kiwiystäväni kanssa ja totesimme varmaankin vielä törmäävämme pohjoissaarella, siellä Jamien tarkoituksena oli tavata Clara ja Michal. Ennen lähtemistäni Jamie vielä vaati mua tsekkaamaan yhtä kuvaa, joka hänellä oli huoneessaan. Clara oli jättänyt hotelliromanssilleen muistoksi kuvan itsestään, joka oli jotakuinkin, kröhöm, vihjaileva. Ravistin kuvan mielestäni ja menin nukkumaan.

Ei sellaista vapaapäivää vissiin enää olekaan jota Craig ei aloittaisi nykimällä mua ylös sängystä. Tänään mun piti juosta sen kanssa rinteen yli Toreaan. Oltiin eilen uhottu että nyt ruvetaan juoksemaan. Paskiainen oli ottanu kirjaimellisesti. Lähdettiin sitten jolkuttelemaan kauheaan Torean ylämäkeen. Mä en ollu juossu pariin kuukauteen, ja se tuntu heti kättelys. Kilometri ylämäkeen, toinen alamäkeen, ja olin kuollu. Ei Craigilla paljo häävimmin menny. Ja takasiki piti vielä päästä.

Veri maistui suussa kun pääsimme takaisin Portageen, ja hyppäsimme mereen vilvoittautumaan. Se autto jossain määrin, mutta tiesin olevani kipeä seuraavan pari päivää. Istuin toimistoon hoitamaan epätoivoisen huonolla tolalla olevaa talouttani. Olen melkolailla vakuuttunut siitä että myyn autoni kun palaan suomeen. En tykkää olla velkaa kaikille, mukaanluettuna herra Nordealle ja Visa MacCardille. Joskus pitää ymmärtää ottaa askel taaksepäin, ja ponnistaa alusta. Nöyryyttähän se vaan vaatii. Tuli oikein hyvä mieli, selmultakin ottivat yhteyttä ja sanoivat että ehkä olis jotain duunia kun palaa kotimaahan (viikoksi tai pariksi). Kyllä sitä olonsa vähän uudeksi mieheksi tuntee jo nyt.

Illalla kuulin Naomilta ikäviä uutisia: Eve oli joutunut lopettamaan rakkaat kissansa, kun ei ollut niille kotia löytänyt. Oli kuulemma ollut ihan lohduton asian suhteen. Olivat olleet liian vanhoja uuteen kotiin.