Osa 31: Christchurch 18.3.2008

Tiistai 11.3.2008

Näppäsin auton valot päälle keskellä yötä, ja huomasin sen olevan täysin hyttysten vallassa. Mikä ihana tunne, huomata olevansa ihan syöty. Noh, valot päälle ja tappamaan itikoita rambomeiningillä. Ilmeisesti autoni ei pitänyt niitä ulkosalla kovinkaan tehokkaasti. Otin nopsat torkut, ja auringon noustessa aloitin ajon länsirannikkoa pitkin.

Nyt näin ensimmäistä kertaa lumisia vuorten huippuja, koska alpit olivat melko lähellä, välillä suoraan edessäni, välillä oikealla kädellä. Saavuin Fox Glacierille, jossa oli niin sumuista että ylös jäätikölle ei nähnyt. Pysähdyin kuitenkin sadetta pakoilevien elämysmatkailijoiden tavoin pidättelemään sadetta pieneen kahvilaan jäätikön alla. Vettä nimittäin ropisi oikein kunnolla. Tosiaan, väittivät että itärannikolla ja länsirannikolla on aina erilainen sää. Mun tulkinta on että täällä länsirannikolla sataa koko ajan.

Jatkoin ajoa pohjoiseen, jossa osuin yhteen länsirannikon isoimmista kaupungeista, joka ei toki millään mittapuulla ollut iso - Hokitikaan. Ainoa agenda mielessäni oli RUOKAA. Olin syönyt tarpeeksi purkitettua tonnikalaa, ja nyt kroppani vaati jotain muuta. Nautiskelin parhaan kanapaninin ikinä eräässä pienessä ravintelissa, jossa taas nörttäilin hetken, koneella. Olen muuten päättänyt vähentää sian- ja naudanlihan syöntiä, ihan oman terveyden vuoksi. Saksalaismies sai mut vakuuttumaan kanan ja kalan paremmuudesta.

Kiertelin kirjakaupoissa ihan vain selaillen kaiken maailman omaelämänkertoja, ja postittelin Kivelälle ja Nevikselle tuliaisia. Sää kun ei niitä parhaita ollut, jatkoin ajelua pitkin syheröistä tietä. Tie oli To-Della syheröinen ja nousi ja laski miten sattuu. Traumaattista pohjalaiselle.

Sää alkoi luonnollisesti kirkastua heti kun käänsin auton nokan kohti itää, ja tällä pätkällä näin tähänastisista maisemista ehkä vaikuttavimmat. Ihan mieletöntä settiä, niitä kuvia on tuolla mun galtsukansios jonka eilen julkaisin. Laskettelin rinteitä alas, taas kerran bensamittariani murehtien. Kello oli jo kuusi, jolloin suuri osa huoltoasemista sulkee ovensa. Ehdin täpärästi tankkaamaan auton Springfieldissä, pikkukaupungissa vuorten keskellä. Huoltoaseman kassaneiti oli sulkemassa ovea kun sain mononi väliin, ja lyötyä muutaman kympin bensarahaa käteen. Tällä eteläsaarella ei oo huoltoasemia joka nurkan takana, suosittelen tankkaamaan kun siihen tilaisuus tulee.

Auton palautukseen oli tasan vuorokausi aikaa, ja matkabudjetissani oli pari kymppiä jäljellä. Näin Springfieldin laitamilla oikein kotoisan oloisen hostellin, josta kävin vapaata petiä kysymässä. Kyseessä ei vissiin ollut kovinkaan suosittu kohde kun hostellin omistaja kyseli kauhean otettuna kuinka huomasin heidän pikku tupansa.

Mutta miten miellyttävä pikku paikka se olikaan. Asetuin huoneeseen jossa olin ainoa vieras ja ihmettelin kaikkea ilmaista lisäsälää: kahvia, paahtoleipää... Tutustuin keittiössä mainioon kanadalaispariskuntaan, jotka olivat Uudessa Seelannissa viidettä kertaa. He aloittivat diplomaattisesti kertomalla miten ystävällisesti suomalainen hiihtovalmentaja oli ojentanut Torinon olympialaisissa kanadalaiselle hiihtäjättärelle sauvan rikkoutuneen tilalle. Se oli vissiin ollu kanukkien mielestä suurenmoista vieraanvaraisuutta. Kyseinen nainen oli sijoittunut palkintopallille kyseisessä kisassa.

Turisimme joutavia muutamia tunteja, ja sitten istuuduimme katselemaan elokuvia. Ilta sujui leppoisasti, teetä litkiessä. Painuin nukkumaan hyvissä ajoin ja nukuin pitkät yöunet kunnon sängyssä.

Aamulla Toronton lähistöltä kotoisin oleva 55-60 –vuotias parivaljakko tarjosi mulle aamiaisen, ja kertoivat jatkavansa matkaa Timarua kohti. Itse lähdin ajamaan takaisin Christchurchiin. Auton palautus oli aikataulutettu vasta kello viiteen iltapäivällä, joten turhaa hoppua en pitänyt. Kävin ikkunaostoksilla ympäri kylää, ja löysin Jussille soppelin tuliaisen. Pakkasin laukkuani valmiiksi, kun Luke soitti ja ilmoitti olevansa tulossa kaupunkiin, vanhempiaan ja kavereitaan treffaamaan. Hänen bussinsa olisi keskustassa klo 16, ja lupasinkin käydä poimimassa hänet kyytiin.

Kävin sutjakasti palauttamassa hostellilta ”lainaamani” viltin ja ajoin auton parkkiin. Yllätyksekseni Luke ei ollut ollenkaan yksin, hänen seuraansa oli lyöttäytyneet Stacy ja Daniel! Nämä olivat sattumalta törmänneet Lukeen keskustassa, ja siinä ne nyt kökötti. Nielin yllätykseni ja kysyin missä Alastair ja Lindsay menevät. Vastaukseksi sain ”emme tiedä missä Lindstar menee”. Leikkimielinen nimitys oli tullut siitä miten paljon lemmenlintuset nykyään roikkuvat yhdessä. Ilmeisesti ihan liikaa.

Pyysin kaikkia loikkaamaan autoon, olihan se palautettavakin joskus. Navigoimme ensin Luken vanhempien asunnolle, josta nappasimme toisen auton alle, siitä ajoimme jucyn autovuokraamolle. Autooni oli jossain Queenstownin nurkilla tullut omituinen naarmu, joka vaikutti aika isolta. Ajaessa se ei ollut tullut, siitä olin varma. Onneksi tässä halvimmassa mahdollisessa Toyotassa oli melkoisesti muitakin naarmuja. Jännitin joka tapauksessa.

Eihän sitä noteerattu, vaan tankkasin auton ja luovutin avaimet virkailijalle. Hyppäsin Luken vanhempien autoon, jossa mun pää kolisi kattoon huomiota herättävästi. Stacylla ja Danielilla oli hauskaa. Luke oli saapunut kaupunkiin paitsi vanhempiaan treffaamaan, myös juhlimaan kavereittensa kanssa. Hän ei ollut ihan varma missä bileet oli tarkoitus järjestää, joten ajelimme todella ruuhkaisen Christchurchin poikki jollekin hänen kavereidensa taloista. Mukavan oloiset sällit kutsuivat meidät heti mukaan illalla, ja suuntasimme ostamaan muutaman pullon virvokkeita.

Ajoimme Stacyn ja Danielin hostellille, jossa ”Lindstar” loikkasi kaulaan ihmetellen miten me oltiin Luken kanssa siellä. Selitimme omituisesta yhteentörmäyksestä ja kerroimme että meidät oli kutsuttu kotikekkeröimään keskustan kupeessa.

Menimme syömään Meksikolaiseen ravinteliin, jossa lounas oli käsittämättömän kokoinen. Mä en pystynyt syömään kaikkea, jolloin loiseläjä Alastair hoiti homman loppuun. Käsittämättömästi Stacylla ei ollut ongelmia samanlaisen annoksen alas laittamisessa. Amerikkalaiset on lahjakkaita tässä.

Luke heitti meidät takaisin hostellille jossa vietimme seuraavan pari tuntia nauttiessa muutaman oluen ja leikkiessä kaiken maailman pullonpyörityksiä. Danielin sielunelämään pääsi sukeltamaan ensimmäisen kerran. Nuoresta iästään huolimatta 22-vuotias poika oli ihan vakuuttunut että oli tavannut elämänsä naisen kotoisessa Atlantassa, jonka aikoi viedä vihille aikanaan. Huhhuh.

Luke saapui parin Kiwikawerinsa kanssa, ja sitten oli aika hovikuskimme Alastairin yrittää peruuttaa Lindsayn auto uskomattoman pienestä taskusta ulos. Katselimme ratin vääntelyä aikamme, kunnes Luken kaveri päätti yrittää auttaa. Ei tullut mitään. Tottakai se vaati ”ammattilaiskuljettajan” (kannan laukkuja työkseni) – Mikko Jokipiin – apua. Ihmeen kaupalla ja kauhealla säkällä peruutin auton ensiyrittämällä taskusta, ja ihan kuin olisin vahingossa pussittanut kaikki pallot biljardissa yhellä lyönnillä, otin mun ”tota mä yritinkin” –ilmeen päälle.

Alastair on huono kuski. Nuorimies ei taatusti oo ajanut kauheasti elämässään, ja jokaista nytkäystä ja äkkijarrutusta seurasi aina varovaisia katsahduksia kanssamatkustajien keskuudessa. Pääsimme hengissä perille, ja menimme sisään taloon jossa oli poltettu enemmän pilveä kuin... pilvenpolttamossa? Bileissä oli vain jannuja, ja päädyimme heittämään tikkaa aikalailla kaikkien höpöheinää polttaneiden kanssa. Mukavaa oli, kunhan siitä paskan hajusta pääsi yli. Lindsay oli ottanut turhan jyrkän nousun ja simahti sohvalle, Alastair pian perässä. Minä, Daniel ja Stacy haastoimme muita dartsissa kyllästymiseen asti. Kello oli hyvin nopeasti kaksi yöllä, jolloin käännyimme selvänä sammuneen kuskimme puoleen. Mun lento lähtisi kuuden aikaan, joten pyysin Alastairia heittämään mut suoraan lentokentälle.

Aika erikoinen puolituntinen vietettiin autossa, jossa tuskastunut Lindsay tiuski nuorelle miehelleen joka ei löytänyt reittiä kentälle, ja me yritimme jurrissa ”auttaa” takapenkiltä. Pääsimme lentokentälle, jossa rojahdin lattialle ottamaan kahden tunnin nokoset. Herättyäni jono oli melkoinen Jetstarin palvelutiskille. Kärsivällisesti jäin venailemaan vuoroani. Sain ison rinkkani, joka ei missään nimessä ollut sääntöjen mukainen, keplotelua käsimatkatavaraksi, mutta mua söi ihan suunnattomasti 25 dollarin ylimääräinen lentokenttävero jonka kaikkien Uudesta Seelannista lähtevien on maksettava erikseen. Ei mun vitutukseen mahdotonta syytä ollut, mutta söi kuitnekin miestä niin maan perkeleesti. Yritin aiheuttaa mellakkahenkeä jonossa kanssani olevien kesken, mutta heidän mielestään käytäntö ei rikkonut Geneven ihmisoikeusjulistusta.

Nousin koneeseen jossa kerrankin kävi tuuri, eikä kukaan istunut viereiseen penkkiin. Silmäni jaksoivat pysyä auki sen verran että pääsin ihailemaan Mt. Cookin ympärillä olevia lumisia huippuja. Sitten nukahdin uudelleen.