Osa 27: Queenstown 9.3.2008

Torstai-Perjantai 6.-7.3.2008

En ollut sitten muistanut kytkeä minkään valtakunnan herätystä itselleni, joka ei ollut välttämättä kauhean viksu veto. Olin kuitenkin buukannut whalewatchit ja kaikki. Heräsin onnekkaasti puoli kahdeksalta, puhelin kädessäni. Viimeinen, kaunis ajatukseni oli ilmeisesti keskiviikkoyönä ollut asettaa herätys, mutta ensin ottaa ihan pieni pään lepuutus tyyn..

No, nyt sitä kuitenkin oltiin ylhäällä, pakkasin rinkkani ja kävin ”nauttimassa” aamupalan. Meri ei näyttänyt ihan kauhean myrskyisältä, joten toiveikkaana talsin kolmen kilometrin matkan Kaikouran ydinkeskustaan. Whale Watchin toimisto oli vähän sivummalla.

Ilmoittauduin paikallaolevaksi, ja rinkkani laitettiin säilöön. Heti alkuun varoittelivat että merellä on aika kova aallokko, kolmimetrisiä aaltoja luvassa ja heikkovatsaisten kannattaisi jättää peli kesken tässä vaiheessa. Itselleni se ei ollut vaihtoehto, koska olisin Kaikourassa vain tämän päivän.

Kuulin sivukorvallani harvinaisen äänen, kun selvää suomea puhunut tyttö jutteli äidilleen. Hauska miten tutun kielen poimii isosta hälinästä. Morjestelin suomalaisperhettä joka oli nousemassa samaan veneeseen. Ihmetyksekseni näin paljon lapsiperheitä, vaikka aallokko oli aika pahanlainen. Bussi ajoi meidät Kaikouran satamaan ja lähdimme laiturista.

Ei siinä kauaa mennyt, kun ensimmäinen rouvashenkilö alkoi yrjöilyn, ja hän ei tokikaan jäänyt reissun ainoaksi. Meri osoitti kovan luonteensa heti kärkeen, kun vene teki kolmemetrisiä loikkia ja yhtä äkillisiä pudotuksia aallokossa. Varmaankin puolet veneessä matkustaneista turvautuivat istuinten taakse kiinnitettyjen pussien apuun.

Hyviä uutisiakin oli, nimittäin ensimmäinen ryhävalas oli helikopterihavainnon mukaan ihan lähellä, muutaman kilometrin päässä. Ainoa keino näitten elikoiden bongaamiseen on katsoa missä ne sukeltavat, ja sitten odotella 40-50 minuuttia niitten nousua takaisin. Meri on tällä kohtaa yli 1500 metriä syvää, ja nämä saalistajat sukeltavat helposti pohjaan asti. Niitten keino metsästää on lähettää kovaäänisiä pulsseja, eräänlaisia naksauksia eteenpäin, jolla ne myös löytävät saaliinsa ja suunnistavat syvän meren pimeydessä. Neli-viisimetrinen hai menee näille yhdellä haukkauksella alas, kun isompikokoinen sinivalas tai harmaavalas tukehtuisi nyrkin kokoiseen esineeseen.

Nämä veijarit ovat nimittäin lihansyöjiä, hampaineen ja kaikkineen. Se pulssi jonka ne lähettää lamaannuttaa tai tappaa kohteensa melkolailla välittömästi, ollen niin äänekäs. Esimerkiksi ihminen kuolisi todennäköisesti välittömästi jos joutuisi pulssin tielle. Toki tuolla syvyyksissä ei ihmisiin juuri törmää.

Samalla kun esittelyä edellisistä faktoista meille pitävä nainen puhuu, loiskahtaa parinsadan metrin päässä pinnalle musta, tukin näköinen esine joka puhaltaa vettä ylös. Oppaamme tunnistaa heti valaan 18 –vuotiaaksi tuttavuudeksi, joka on näillä rannikoilla tavattu jo kymmenen vuoden ajan. Se ei myöskään pelkää venettä ja päästää meidät melko lähelle. Hetkisen ihastelun jälkeen se sukeltaa ja näyttää valtavan evänsä (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=77536461 ). Toinen valas ehditään myös näkemään, samaa ikä- ja kokoluokkaa. Nämä 14-16 –metriset ja parikymppiset urokset ovat vasta vauvoja, ja viihtyvät näissä kylmissä vesissä vain saalistaakseen ja kasvaakseen, kunnes suuntaavaat nelikymppisinä lämpimiin vesiin naaraitten perässä. Nelkyt vee ja neitsyt ei oo vitsi näissä piireissä.

Koska bongasimme valaat kovin nopeasti, suuntaamme etsimään muita mereneläviä. Pienen ajelun ja muitten oksentelun ihailun jälkeen löydämme tiemme juovadelfiinien majapaikoille. Käsittämätöntä vauhtia vipeltävät puolitoistametriset pikku paskiaiset ovat lähes mahdottomia kuvattavia, ihan älytöntä vauhtia pitävät (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=77536465 ). Niitä on veneen ympärillä oppaan mukaan noin 400, ja ne suhisevat ympäri venettä loikkien melkoisen akrobaattisia hyppyjään. Ihmeellisiä velikultia.

Tsekkaamme myös turkishylkeiden kotina toimivan poukaman. Näillä öttiäisillä on sellaset kynnet että ne kiipee tosta vaan kymmenmetrisen kallion päälle aurinkoa ottamaan. Näemme lauman turkishylkeiden poikasia opettelemassa uimista, mutta kuvia harmaista elikoista harmaata kalliota vasten on turha laittaa näytille (http://www.teara.govt.nz/EarthSeaAndSky/SeaLife/Seals/5/en ). Lopuksi näemme aika erikoisen linnun, maailman suurimman sellaisen. Veneen yli suhahtaa jättiläisalbatrossi, nimensä mukaan suurimman siipivälin omaava kaikista elävistä lintulajeista. Ja voihan Jessica Albatrossi sentään että se on iso. Opas kertoo isoimpien löydettyjen yksilöiden olleen lähes nelimetrisiä siipiväliltään! (http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4ttil%C3%A4isalbatrossi ) Ei maailmasta ihmeelliset asiat lopu näköjään, tälläisenäänkään.

Saavumme takaisin rantaan ja totean selvinneeni oksentamatta. Ei huonompi saavutus, kovin lähellä oli pariin otteeseen. Lähes nelituntisen reissun jälkeen ymmärrän miksi merimiehillä on vaikea kävellä kiinteällä maalla viikkojen merillä olon jälkeen, mulle tuottaa ongelmia kävely muutaman tunnin jälkeen.

Haparoin laukkuineni takaisin Kaikouran keskustaan, jossa kirjoittelen bussia odotellessani kortteja kaikille. Lissu, sulle tiedoksi että tarvin sun osotteen, uudestaan :) Norjalaispariskunnan kanssa mulla on hauskaa lokkiparven kustannuksella, joka hyökkäilee heittelemiemme leivänmurusten perään. Pitää nauraa katketakseen yhdelle sinnikkäälle lokille joka nappaa norjalaisherran heittämän kokonaisen sipsin ja yrittää juosta muilta lokeilta karkuun. Näytös jatkuu noin kymmenen minuutin ajan, jonka jälkeen on vatsa kipeä. Paljon hauskuutta yhdestä raksusta.

Bussimatka sujahtaa ohi nukkuen, eikä tunnu oikein missään. Olemme Christchurchissa, Uuden Seelannin toiseksi suurimmassa kaupungissa. Kävelen suoraan hostellille suihkuun päästäkseni. Kello on jo vaikka mitä illalla, ja budjetti on tunnetun tiukka. Tottakai menen siis katsomaan elokuvan. Kaupungin toisella laidalla alkaisi There Will Be Blood –leffan näytös, jonne pitää mennä oikein munaravia.

Hikinen jallujärveläinen paiskautuu penkille, ja alkaa tsiigailemaan Paul Thomas Andersonin uusinta, oscareitakin kahminutta eeppistä tutkielmaa amerikkalaisten öljynmustasta menneisyydestä. Kyllä siinä liimautuu penkkiin, kun seuraa Daniel Day Lewisin työskentelyä. Aivan napakymppi. Todennäköisesti vuoden paras elokuva, joka painii ihmisten ahneuden, pahuuden ja ylläpitämien julkisivujen öljylähteillä. Ei varmasti toimi kaikille, ollen pitkä ja väkivaltainenkin. Pakko silti suositella, kun vastaan tulee. Oikein jäi mieleen kohtaus jossa Day-Lewisin rahaa kahminut hahmo juttelee onnellisuudesta kauan kadoksissa olleen veljensä kanssa. Tuntuu siltä että mies joka on saanut kaiken elämässään, on paljon pienisieluisempi ja katkerampi kuin mies joka on epäonnistunut kaikessa mitä on aloittanut, ja elänyt köyhyydessä.

Palaan hostellille, poiketen paikallisen yökerhon kautta. Nautin oluen ja ihailen paikallista naiskauneutta, kuitenkin pysyen suunnilleen samalla turvaetäisyydellä kuin ryhävalaista.

Saavun hostellille ja soitan starttiraha-asiat kuntoon Seinäjoen työvoimatoimiston kanssa. Sarjassamme keskustelut ”et arvaa missä mä oon ja mitä kello on”.

Herään virkeänä kello kahdeksan aikaan ja siirryn hetkeksi yhteistiloihin laitailemaan miljoonaa sähköaparaattiani ja kirjoittelemaan blogia. Olen viekas kettu ja lainaan lämpimän oloista vilttiä hostellilta autoreissuani varten. Mulla kun ei ole minkään maailman peittoa tai makuupussia mukanani ja yöt alkaa olla jo aika kylmiä täällä. Sidon peiton rinkan perään, kasvattaen kantamusteni painoa kilon pari. Ei toi mikään viltti oo, se on kokoontaitettu joukkueteltta. Tunnen oloni sen verran seikkailunhaluiseksi että päätän kävellä lentokentällä sijaitsevalle Jucyn autovuokraamolle keskustasta. Etäisyyttä on 12 kilometriä.

Kadun päätöstäni neljän kilometrin jälkeen, mutta urheasti päätän jatkaa. Ostan supermarketista karkkia ja muutaman tonnikalapurkin, murkinaksi autoon. Parinkymmenen kilon rinkka tuntuu yllättävän painavalta kymmenen kilsan jälkeen kauheassa helteessä. Ja kenkävalintana tennarit ei myöskään oikein toimi asfaltilla. Helvetti, vanhukset vaeltaa päivittäin Portageen reilun kahenkympin reissuja, kovassa maastossa. En varmana jänistä.

Lopulta pääsen Jucyn autovuokraamolle, jossa mua tervehditään iloisesti. Kassaneidin ilme muuttuu vaikeaksi kun kerron nimeni, ja että tulin hakemaan autoani. Hän kertoo heidän päässään tapahtuneen virheen, ja että mulle ei olisi autoa ollenkaan.