Osa 24: Marlborough Sounds 29.2.2008


Tiistai-Torstai 26.-28.2.2008

Tiistai meni tosiaan kaikkien bileissä tapahtuneista sankaroinneista jutellessa. Paul vaivaantui melkoisesti kun Luke kysäisi tältä muistiko yhtään mitä oli sekoillut. Eipä tuntunut muistavan, kunnes porukka alkoi muistuttelemaan.

Lee pyysi apua sen verran, että varailisin hänelle ja Jakille lentoliput, heillä ei luottokorttia ollut. Istuskelimme tyttöjen talon parvekkeella, sillä harvinaisella paikalla josta täältä saa puhelin- tai verkkoyhteyden muodostettua, ja ostimme liput lautalle Wellingtoniin ja lennoille Wellingtonista Aucklandiin. Parivaljakon ongelmana oli kauhea määrä tavaraa, joita olivat kuluneen vuoden aikana ehtineet haalimaan. Autonsa he saivat myytyä Lizille ja Giladille.

Työpäivän loppupäässä sain vihdoin postia. Olin jo melkoisen jännittynyt sen suhteen, että löytävätkö ne tietään tänne ollenkaan. Ja sitten koko köntsä tipahti yhtäkkiä. Kiitos synttärilahjoista, kaikki te jotka niitä lähetitte. Oli pari aika helmeä, leludelfiini joka oli tullissa avattu huumeita etsiessä, ja Päiviltä tullut kokoelma hauskoja kotimaan artikkeleita, tuorein Apu-lehti sun muuta. Lisäksi suunnattoman hörähdyksen aiheutti Seinäjoki –kortti, johon oli kuvattu ykkösnähtävyydet Seinämerellä.

Konserttiliput saapuivat myös, mutta niissä oli tietynlainen pieni ongelma, jonka tajusin hiljattain. Konsertti ei olekaan Wellingtonissa, vaan Aucklandissa. Mikon ja Anun kanssa teimme laskelmia, ja päätin laittaa piletit myyntiin. Oon mäki fiksu kaveri, innoissani ostan liput enkä kato tarkkaan missä konsertti on. Kas kun ei eri mantereella.

Katsokaas, mulla oli rahoilleni parempi käyttötarkoitus. Olin jo päättänyt aiemmin mennä etelään viikoksi, ja sattumoisin autovuokraukselle suunniteltu viimeinen päivä oli Melbournen f1 –kisojen ensimmäinen kisapäivä. Ei, en ollut luovuttanut sen suhteen, budjetoinut lähinnä. Olin tehnyt ylitöitä melkein joka päivä, keskimääräisen päivän kesto oli kymmenen tunnin paikkeilla. Tämä tarkoitti pienenlaista lisäkassaa, jonka päätin hussata formulalippuun ja lentoihin. Kerroin Adellelle asiasta, ja sain myöntävän vastauksen. Meitsi lähtee kattoon vormuloita, hei!

Suunnitelmana on lähteä etelää kohti seitsemäntenä maaliskuuta, käydä tsekkimässä ryhävalaita Kaikourassa, mennä Christchurchiin, ajaa sieltä vuokra-autolla etelään neljäksi päiväksi, kruisaillen itärannikkoa alas ja länsirannikkoa ylös. Christchurchiin palauttaisin auton 13. päivä, ja lentäisin Melbourneen neljäksi päiväksi.

Jak ei kestä viinaa, ei ollenkaan. Tämä, juhlintaa seurannut päivä oli brutaalia kamaa tyttöselle. Yhtä puklausta. Lee istui meidän kanssa iltapäivän, koko ajan väittäen että ”ihan just rupee pakkaamaan”. Siinä kävimme sitten uimassa, biljardia pelaamassa, ja loppuilta pelattiin lentopalloa. Ja Jak vaan jatkoi oksentamista.

Mä oon ihan käsittämätön tunari lentopallossa. Lindsay risti mut uudella nimellä ”Francis”, koska kuulemma näytän sennimiseltä. Tällä kertaa en repinyt pelihousujani, kuitenkaan. Oli tosi hauskaa, hörsköttää porukalla pallon perässä vaikkei mitään osannutkaan. Mikkokin liittyi peliin, joka kesti IHAN LIIAN KAUAN. En ymmärrä miten aina onnistutaan pelaamaan se yksi peli liikaa.

Lee ei ollut vieläkään pakannut, vaan keskittyi nauttimaan läksiäislahjaksi saamaansa viinipulloa, jonka eksperttimme Jamie tunnisti yllättävän laadukkaaksi. Illan puheenaiheet risteilivät vähemmän levottomista enemmän levottomiin, ja Lee hyvästeli lähes kaikki varhaisen lähtönsä takia aamulla. Itse yritin muutamaan kertaan mennä nukkumaan, mutta juhlakalu ei päästänyt. Lupasin tulla kahdeksan aikaan aamulla tulla moikkaamaan vielä, ennen töitteni aloittamista.

Heräsin juuri ja juuri soppelisti että ehdin käydä hyvästelemässä brittipariskunnan. Paul seisoi silmät punaisena odottamassa kun he, luonnollisesti viime tingassa, yrittivät pakkailla kamojaan. Paul oli lupautunut ajamaan tyypit Pictoniin.

Oon niin monesti ollut näissä tilanteissa, että huolimatta lupailuista, sitä tuskin ikinä enää tulee nähtyä toisiaan. Nää on ainutlaatuisia tilaisuuksia, oikeasti tutustua ihmisiin jotka siitä jatkavat omille suunnilleen jatkamaan omia elämiään, joihin Mikko Suomesta ei enää kuulu. Satunnainen sähköposti ja facebook –tervehdys, tottakai, mutta siihen ne aina jää.

Työpäivät alkavat muodostua aika rutiininomaisiksi, ja möhläiltyä ei enää tule niin paljoa. Hauskaa on huomata että homman alkaessa sujua paikkailee enemmän muitten mokailua kuin omaansa. Tänään pelastin Blairin pariin otteeseen vaikeasta paikasta. Muutenkin yhteinen nuotti on ruvennut löytymään. Olemme suorastaan ylitehokkaita, verrattuna aika-ajoin vetämättömään Sharpieen.

Me ei olla yhtään samanlaisia kavereita, mutta oon löytänyt puheenaiheet joilla pojan saa avautumaan. Naiset on yksi niistä. Ei sille tarvi ku vähän vinkata jostain naisiin viittaavasta, niin sillä riittää asiaa. En tainnut mainita että se palasi yhteen tyttöystävänsä kanssa? Taisin mainita sittenkin. No, siitä se puhu tänään.

Ird –numeroni verotusta varten saapui viimein. Vein sen Tracylle, joka maksaa mulle kuukauden liksan kertalaakista. Normaalisti täällä maksetaan liksa viikottain, jostain syystä.

Illalla televisiosta tuli Lost, jota istuiduin mukavasta asennosta seurailemaan. Ei sitä nautintoa kauaa kestänyt, kun mua huudettiin lentopalloa pelaamaan, taas. Ramatti ei huolinut ei:tä vastaukseksi, ja Francis meni nöyrästi pelaamaan. Mä oon nähny sen järkäleen vihasena pari kertaa. Jälleen pelasimme ihan liian pitkään, ja meidän suomalaisten ranteet alko tuntua kypsältä makaronilta.

Torstai alkoi kovalla sykkeellä, kun huomasin nukkuneeni parisenkymmentä minuuttia pommiin. Ravasin ajamaan ensimmäisiä ihmisiä yli, ja samanlaisella sykkeellä päivä tuntui jatkumaan läpi asti. Ensimmäinen hengähdystauko mulle ja Blairille tuli kahden aikaan iltapäivästä, kun odotimme saksalaisen parivaljakon kanssa venettä. Katsahdin Blairiin päin ja sanoin veden näyttävän melko kutsuvalta. ”Sattumalta” olin ottanut mukaan kaksi kappaletta pyyhkeitä housekeepingistä, ja veneen saapumiseen oli kymmenisen minuuttia. Saksalaispariskunta otti asian huumorilla, ja lupasi ilmoittaa meidän pelastaneen rouvan laseja merestä jonkun saapuessa paikalle. Eipä oo pitkään aikaan veteen loiskahtaminen tuntunut yhtä virkistävältä, huolimatta lukuisista meduusaosumista. Kätevää, kun työhousuina on shortsit jotka kuivaa päälle parissa minuutissa.

Työpäivän jälkeen seurasin hymyillen vierestä kun Anu ja Tariq olivat ilmiselvästi ystävystymässä. Anu sai ranskan kielen oppitunteja Tariqilta, joka tuntuu olevan aika osaava sälli lingvistiikassa. Taisi osata sujuvasti tanskaakin, hiukan hassua puoliksi arabilaiselta amerikkalaispojalta. Saksakin taittuu, ja meidän tavaksemme Tariqin kanssa oli päivittäin muodostunut, että jos kävelemme toisiamme vastaan työaikana, pitää jomman kumman aloittaa mikä tahansa Rammsteinin kipale, ja toisen jatkaa sitä.

Illan mittaan pelailimme Tariqin kanssa shakkia. Mä jouduin nöyrtymään kahdesti. Kauhea väsy oli päässyt valtaamaan hektisen päivän päätteeksi, ja mä en loikkinut riemusta kun Naomi ja Cambell kutsuivat porukkaa heidän talolleen kekkeröimään. Mikko ja Anu lähtivät ylös Alastairin kanssa, itse jäin makailemaan, ja blogia pikaisesti kirjoittelemaan. Unen tulo ei kauaa kestäyt.