Osa 23: Marlborough Sounds 26.2.2008

Lauantai-Maanantai 23.-25.2.2008

Lauantai alkoi melkoisella rysällä ja kiireellä, mutta kummasti siitäkin Adellen kanssa selvittiin. Blair ja Sharpiehan olivat poissa molemmat, jälkimmäinen peräti pari viikkoa, joten jouduimme kahdestaan sumplimaan asiat läpi. Glennillä oli virne naamallaan kun hän saapui aamun ensimmäisellä veneellä laiturille, niin kaaosmainen oli mun eilinen ollut. Kestin piruilut kuin mies.

The bitch was back. Gabi oli saapunut sairaslomaltaan, ja oli ensitöikseen työpaikalle palattuaan ilmoittanut että Paul ei tule Portagessa kauaa viihtymään, jos asia olisi hänestä kiinni. Tosiasiassa henkilökuntaruoka ei ollut koko aikana ollut yhtä hyvää kuin Paulin taikomana. Myös Naomi ja Cambell olivat kypsänä Gabin saapumisesta, ja näyttivät salaa toivovan että seuraava onnettomuus olisi ihan asteen pahempi.

Mikko oli aloittanut respassa, ja seisoikin tiskin takana oransseissaan kun kävin poimimassa huoneen avaimia. Lani kysyi multa heti että olisiko mulla kenkiä kaverilleni, Mikolla kun ei ollut sandaaleja kummempia skloboja mukana. Heidän alkuperäinen työsuunnitelmansahan oli kaikkea muuta kuin hotellityö. Mikosta ei oikein osannut tulkita miten päivä oli lähtenyt käyntiin. Anulla oli lähtenyt hienosti, ja kauhealla tohinalla petasi petejä, Clara parinaan. Ekat kehut Anun toimeliaisuudesta kuulin heti kärkeen.

Työpäivästä muistuu mieleen yksi hauska sattumus. Kuskailin viimeisenä porukkana Teksasilaista jahtiporukkaa, jotka eivät perus smalltalkille lämmenneet. Rupesin sitten kertomaan heille että miten peruskeskustelut vieraitten kanssa etenevät, typerine aloituksineen, säätiedusteluineen ja kaikkien päättymisestä vaivaantuneeseen hiljaisuuteen reissun loppupäässä. Dallasilaisilla oli niin hauskaa, että he lätkäisivät rehellisyysbonuksen kouraan ennen huoneisiinsa menoa. Antoivat kovasti myös vinkkejä mitä kautta ajella pohjoiseen Los Angelesista toukokuussa.

Hain tippirahoilla mulle ja Mikolle sekä Anulle jäätelöt, ja tiedustelin päivän kulusta. Molemmat olivat tykänneet, mutta Mikon mielestä dataa oli tullut aika paljon ja oli vähän hölmöä ummikkona vastata puhelimeen. Ilmeisesti hotellin käyttämä varaustietokanta oli myös kivikautinen, mutta kait se siitä lähtee sumpliintumaan.

Naomi ja Cambell tiputtelivat alas taloltaan illalla, ja nautimme yhdessä olusen pari, ja parit biljardimatsit tuli otettua. Naomi purki turhautumistaan Gabin paluuseen liittyen, ja seurusteluparin hiljainen osapuoli, luihu ja pitkä Cambell nyökytteli tottelevaisesti vieressä. Tässä suhteessä on selvä kuka pitää housuja.

Iltaan kuului hyviä uutisia, sekä huonoja. Alastair oli ikävä kyllä päättänyt lähteä myös ensi viikon alussa, monen muun mukana. Lähinnä luonnollisesti Ali oli ajatellut Lindsayta päätöstä tehdessään. Helpottavin uutinen oli, että Blombergin Sami Kilroylla oli saanut mun lennot kuntoon. Piti maksaa ylimääräinen 35 euroa uusista buukkauksista, mutta olihan se huomattavasti parempi kuin uusien lentojen osto, heh. Fijillä olo tulisi kasvamaan kahdella päivällä, Losissa puolestaan aika tulisi kutistumaan vastaavasti. Ihan samoja lentoja ei saanut enää.

Sunnuntai alkoi sateella, ja jatkui sateella. Onneksi ei ollut kiireinen päivä, koska kaikkien laukkujen päälle saa jatkuvasti olla vetämässä pressua. Kuskasin mukanani pyyhettä, kun silmille valu vettä niin pjärkeleesti. Vakuuttelin saksalaispariskunnalle joka oli lähdössä tekemään kahdenkymmenen kilsan kävelylle, että paikallinen sää muuttuu yleensä vartissa, ja että tänäänkin varmasti tulisi sade taukoamaan ja muuttumaan paisteeksi.

Kun koko päivän oli kaatanut vettä niskaan ja kävin hakemassa saman pariskunnan he nauroivat mulle mun ennusteen menneen kohtuullisen metsään. Mun työviikko oli aika kiireinen, ja se oli lopulta yli 50-tuntinen. Rahhoo tulloo, mukamas.

Mikon työpäivä oli paljon parempi, ja meillä kaikilla oli maanantai vapaa. No, Anulla oli iltavuoro ravintolassa. Heitin spontaanin idean mennä Blenheimiin jo tänään, koska Ähtärin pariskunta tarvitsi vaatteita, ja minä tarvitsin elokuvaelämyksiä.

Parin tunnin päästä istuimme jo Lindsayn autossa, mutkikkaalla tiellä kohti Pictonia. Hostelli oli löydetty summamutikassa mun koneella, ja yön hinta tulisi olemaan 25 dollaria per naama. Hiukan rupesi jännittämään, kun puolessa matkaa Pictonia kohti huomasimme bensamittarin olevan ihan punaisella.

Anu ei voinut kauhean hyvin auton takapenkillä, kun mutkittelin pitkin marlboroughin vuonoja. Ennen Pictonia on kaksi isohkoa nousua, ja niistä ensimmäisen päällä auto köhäisi. Katsoimme hiljaisesti toisiamme, ja sammutin auton, päästäen sen kovaan laskuun alamäkeen. Yksi mäki jäljellä, joka laskee suoraan Pictonin keskustaan. Olisi kauhea laittaa Anu työntämään meitä autossa.

Ihmeen kaupalla pääsimme laskettelemaan Shellin pihaan, ja matka pääsi jatkumaan. Ihailimme hämärtyvää iltaa ajaessani ensimmäistä kertaa isommalla tiellä, ja astetta lujempaa. Kieltämättä edelleen hätääntyy sekunnin murto-osaksi, kun vastaan tulee autoja ”väärällä puolella”.

Saavuimme Blenheimiin, ja hostelli löytyi pienellä hakemisella. Huone oli suoranainen yllätys. Meillä oli oma huone, televisioineen, vedenkeittimineen ja mikroineen. Nautimme pullollisen punaviiniä ja lähdimme kaupungille räkkyämään.

Ei siellä voinut oikein räkytä. Uuden seelannin anniskelulaki hyväksyy alkoholijuomien myynnin puoleenyöhön asti, mutta tottakai sunnuntaisin kaikenlainen anniskelutoiminta olisi jäissä klo kymmenen jälkeen illalla. Ravintoloissakin.

Päädyimme hortoilemaan päämäärättömästi Blenheimin kaduilla, tunnin verran. Tämän jälkeen palasimme huoneeseemme, nautimme huoltsikalta ostetut pikaruuat ja nukahdimme. Itse vilkaisin ennen nukkumaanmenoa pätkän Jack Nicholsonin tähdittämästä ”wolf” –elokuvasta. Jack oli vielä kohtuullisen vetreässä, alle kuuskymppisessä kuosissaan.

Heräsimme maanantaihin ennen kello yhdeksää. Aamutoimien päälle ajoimme keskustaan, ja tiputin Mikon ja Anun vaatekaupoille (”brr, kylmänväristyksiä”). Itse hiukan jännittyneenä ajoin ensimmäistä kertaa isommalla keskusta-alueella. Parkkeerasin auton ja menin varhaiseen näytökseen elokuvasta ”The Bucket List”. Yllätys yllätys, pääosassa Jack Nicholson. Morgan Freemanin kanssa tähdittämässään elokuvassa herrat näyttelevät elämänsä ehtoopuolella olevia, täysin vastakohtaisista maailmoista tulevia miehiä jotka kohtaavat sairaalan viereisillä sängyillä. Luonnollisesti leffa ammentaa molempien ukkojen urien aiemmista huippurooleista, Nicholsonin ”Elämä on ihanaa” ja oikeastaan Freemanin jokaisesta elokuvasta ”Shawnshank Redemptionin” jälkeen. Kuinka omaperäistä on laittaa Freeman juontamaan elokuvaa? Taas?

Sentimentaalinen amerikkalaiskura uppoaa muhun aina, ja tälläkin kertaa on myönnettävä että pidin lopputuloksesta. Oli kuitenkin aika jännä nähdä viidentoista vuoden ero Nicholsonin roolisuorituksissa, kun Wolfissa kaveri oli vielä aika vetreänä. Nyt, 70 vuotta täytettyään, mies kieltämättä on sama Jack, mutta liikkeet alkavat olla aika jäyhiä. Freeman täytti myös juuri 70, muuten.

Leffa loppui, pyyhin tipan silmäkulmasta ja kävin lounastamassa paikallisessa kebab –mestassa. Mikko ja Anu olivat mulle naureskelleet aiemmin kaveristaan, jonka olivat sattumoisin kohdanneet Bankokissa (miten todennäköistä on muuten törmätä Ähtäriläistuttuun Bankokissa?). Tämä herra oli sitten ravintolassa töksäissyt raha-asioista puhuessaan tarjoilijalle että ”not enough sedels?”. Tätä sanontaa oli hoettu muutamaankin kertaan, ja siinä mä sitten meen oikeasti itse käyttämään sanaa ”sedels” kebab –paikan kassasedälle. Naurua pidätellen hain lisää rahaa pikapankilta.

Mikko ja Anu tekstasivat ”viihtyvänsä” vaatekaupoilla vielä tunnin pari, joten ilomielin palasin katsomaan toisen elokuvan. Menin tsekkaamaan Jumperin, tämän kevään toimintatapaukseksi kuvatun viihteellisen SciFi –toimintaelokuvan. Mitäs sitä sen enempää selittelemään, leffa kertoo kaverista joka pystyy loikkaamaan tosta vaan minne haluaa, siirtymään ajatuksen voimalla. Leffa oli hyvin tyypillinen ja kaavamainen hollywood –rymistely, jota oikeastaan menin ennalta mielestäni katsomaan. Hayden Chistensen, tuo Star Wars –könsikäs, oli mukava nähdä taas pelissä. Tosin paljon hauskempi oli nähdä Billy Elliottia näytellyt Jamie Bell isossa roolissa.

Nyt oli tullut nähtyä elokuvia taas sielunrauhan saavuttaakseni. Poimin Mikon ja Anun kyytiin, ja kävimme viinakaupassa poimimassa viiniä parille kaverille, itse ostin vodkapullon Stacylle. Supermarketissa kävimme hakemassa ruokaa ja olutta, sekä muita välttämättömyyksiä.

Ajoimme takaisin Portageen, Pictonin kautta. Anu ehti soppelisti töihin ensimmäiseen ravintolahukiinsa, ja Mikon kanssa pulahdettiin mereen uimaan. Nauruhermoja koitteli Mikolla jossain määrin mun selkäni näkeminen, ja siitä piti ottaa kuva. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76818115 )

Illan kohokohtana olikin sitten Lindsayn, Stacyn, Jakin, Leen, Alastairin, Carmenin ja Danielan läksiäiset, joita juhlittiin vihreällä talolla. Illan pukeutumiskoodiksi oli annettu ”departure lounge”, jota sai vapaasti soveltaa. Itse pukeuduin terroristiksi, ja Alastair tullivirkailijaksi (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76878157 ). Mikko ja Anukin kävivät ihmettelemässä meininkiä, mutta molemmilla oli varhainen herätys aamulla.

Ilta meni oikein mukavasti, ja kovasti tuli höpistyä Leen ja Jakin kanssa. He lähtisivät jo keskiviikkona. Sääli.

Illan mittaan sattui kaikenlaista enemmän tai vähemmän sensuroinnin arvoista. Jamie ja Clara sekoilivat humalassa, ja samoin tekivät Stacy ja Paul. Nauraa sai taas, aika paljon itsekseen myös. Blair yllätti olemalla vallan selvin päin. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76878393 ) (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76878285 )

Seuraava aamu menikin sitten siinä kun opetin edellisillan sekoilijoille miksi suomalaiset on keksiny sanan ”morkkis”.