Osa 22: Blenheim 25.2.2008

Torstai-Perjantai 21.-22.2.2008

Huonoa päivää tuntuu täällä aina seuraavan hyvä, ja kaava jatkui torstain kohdalla. Kauniisti alkaneena päivänä kaikki sujui, oli ajallaan ja oli mukava odottaa Mikkoa ja Anua saapuvaksi. Mietitytti kyllä että kuinka hassua heidän tänne saapumisensa olisi.

Hotellin omistaja Alison rantautui aamuveneellä, ja vaikutti jämptiltä, oikein mukavalta naiselta. Automatka rinteen yli juteltiin häävieraille suunnattavan markkinoinnin haastavuudesta, itse aikanaan yritin kovasti löytää halpoja kanavia telttavuokraukselle häätilaisuuksia varten. Alisonin mukaan ainoa tärkeä markkinointiverkosto on puskaradio, kunhan ne pari ensimmäistä onnistunutta keissiä saa läpi.

Yksi asia eiliseltä ei ollut toki muuttunut, se oli mun selkä. Se ei toki vielä hilseillyt, mutta aamuinen vilkaisu peiliin sai kyllä itsenikin purskahtelemaan naurusta. Ei häävin näköne.

Päivän aikana tuli muutamaankin otteeseen tippejä. Ihmiset eivät tipittele siitä että niitten laukkuja kantaa, vaan siitä jutteletko heille mukavia, ootko heistä kiinnostunut. Ja aika monessa keskustelussa tulee esille yllättäviä asioita. Tänään tapasin Australialaisen parin, joka oli oikein asunut Fijillä. Laiturilla istuskellessamme ja venettä odotellessamme sain mainioita vinkkejä siitä mitä siellä kannattaa nähdä. Varaamani hotelli pääsaarella ei parin mielestä ollut hyvä idea, koska pikkusaaret Fijin ympäristössä ovat varsinaisia pikku paratiiseja, ja paljon mielenkiintoisempia kuin Nadi tai muut muutamat isommat kaupungit.

Adelle on asteen katkera siitä että minä ja blair saamme tippejä, ja syystäkin. Jotenkin tipittämisen arvoista tuntuu olevan kun nuorehko mies kantaa sun laukut, mutta jos niitä kantaa nainen, on se jotenkin noloa yleensä tipit maksaville mieshenkilöille.

On mukavaa, kun alkaa tuntea olonsa asiantuntijaksi Portagen ympäristön suhteen. Jelppasin saksalaiskolmikkoa jotka olivat harhautuneet todella kauas reitiltään. Kaksi parikymppistä poikaa ja tyttö olivat kiitollisia ja hiukan ihmeissään kun mäkiä suhauttelee joku Suomalainen joka heittää heidät korvauksetta oikealle leirintäalueelle. Ei ollut kiirettäkään enää, viimeinen päivän ajo.

Ilta läheni, ja mun oli aika lähteä noutamaan Mikko ja Anu Pictonista. Mutkainen tie kohti pikkukaupunkia tuntui taas kestävän ikuisuuksia, ja Carmenin ei-niin-kummoinen Ford Romuläjä vaikersi mutkissa.

Pictoniin vaan taas päästiin, ja Subwayn edessä istui kaksi ilahduttavan tuttua kasvoa. Sitä oikein pohjalaismiehet innostuivat halailemaan, mutta nopeasti hillitsivät itsensä.

Matka takaisin taittui sankareiden matkakuulumisia kuunnellessa. Jokin merimatka Thaimaassa oli ottanut Mikon voimille melkoisesti, oli oksentanut kymmeniä kertoja. Thairuokaa oli tullut syötyä mahdottomasti, ja Hong Kongin käsittämättömän hieno uusi vuosi nähty. Päivärytmi parivaljakolla oli ollut sellainen, että nukkumaan oli menty joka ilta yhdeksän-kymmenen aikaan ja herätty ysiltä. Tota mä sanon lomailuksi. (kuvia osotteessa http://www.picasaweb.google/. com/matkamaili)

Pimeässä ei Marlborough soundsin ympäristössä ollut kauheasti nähtävää, mutta hotellille päästyämme annoin parivaljakolle pienen kierroksen, ja näytin missä huoneessa tulisivat majoittumaan. Lee ja Jak olivat lähdössä keskiviikkona, jolloin he saisivat oman, parisängyllisen huoneen. Siihen asti? –Iloista kanssa-asumista Mikko Jokipiin kanssa.

Palautin carmenin avaimet tuntien oloni asteen syylliseksi. Tiesin etten ostaisi tämän autoa, ja toivoin ettei tyttö laskenut paljoa sen varaan.
Oli tosi hassu puhua Suomea, kuukauden tauon jälkeen. Kuulostanee hassulta, varsinkin kun oon kirjottanu koko ajan, mutta jotenki tuntu siltä että sanat ei sopinu suuhun. Tunne toki väistyi aika pikaisesti.

Jamien, paikallisen ravintolapäällikön, kämpillä oli kekkerit johon päätimme pikaisesti osallistua. Nousimme ylös, ja kello kun oli juuri lyönyt yli puolenyön niin jengi kajautti mulle onnentoivotuslaulut, pöhnässä kun käet.

Paikalla oli aikalailla kaikki, joten Mikko ja Anu pääsivät esittäytymään ja kättelemään jengin läpi. Jamie on suoranainen Suomifani, ja tuntee monta meikäläistä, joten hän loikkasi jututtamaan meitä välittömästi. En ollut hänen kanssaan aiemmin kauheasti jutustellut, mutta mies alkoi vaikuttaa tosi hauskalta veikolta. Jamiella on pieni tytär ja kihlattu odottamassa Skotlannissa, kunhan hän itse saisi vaan viisumiasiat kuntoon. Eurooppaan viisumin saaminen on ilmeisesti haastavaa hommaa. Jamien seurana roikkui myös yksi oppaista, Joe, jota Blair on kovasti yrittänyt iskeä viime aikoina. Joe on siis tyttö, eikä ollenkaan hassumpi sellainen. Luonteeltaan yksi jätkistä.

Vetäydyimme alas, ja menimme nukkumaan. Yöunet keskeytti ainoastaan uniltaan herätetty, puoliksi raivoava Michal, joka vaati häntä herättäneitä paskiaisia tuomaan hänelle lasin vettä. Vastaukseksi nurkan takaa kuului humalaisten hihittelyä.

Perjantain aamu alkoi vuorostaan tympeästi, kun auton lavalta unohtui tavaraa ja West Bayn venettä ajava Glenn joutui tekemään ekstrakeikan takiani. Adelle lohdutteli etten voinut tietää kyseisistä tavaroista, mutta silti sapetti.

Päivän harvoja kohokohtia oli, kun mua kutsuttiin tiukan oloisesti radiopuhelimella toimistolle, vain siitä syystä että mulle tarjottiin kakku kynttilällä, ja toimistoväki lauloi onnentoivotukset. Kakkua ehdin yhden lusikallisen syömään, ja piti taas lähteä kiiruhtamaan seuraavalle veneelle. Perjantai OLI kiireinen.

Mikko ja Anu saivat perjantain vapaaksi, olivathan he todella uupuneita kymmeniä tunteja kestäneen matkan jälkeen. He selvittelivät kaikkia käytännön asioita, ja tapasivat pomonsa. Mikon ja Lanin ensikohtaaminen piti olla oikein näkemässä paikan päällä, se vähän kutkutti mielessä ennakkoon. Hyvällä nuotilla lähti liikkeelle, niinku Mikon kohdalla aina. Anu tapasi uuden pomonsa Trishin, ja hekin vaikuttivat tulevan heti toimeen hienosti. Tämän jälkeen Ähtärin Kiekkohaukat lähtivät veneellä Pictoniin availemaan pankkitiliä ja hoitamaan asioita kuntoon.

Housekeepingissä, jossa Anu nyt aloittaisi, oli tapahtunut mullistuksia viime aikoina. Vuorotellen Alastair ja Tarrick olivat venäyttäneet nilkkansa, ja parikin alle 20 –vuotiasta tyttöä olivat yrittäneet aloittaa hommat. Molemmat olivat jänistäneet kahden päivän jälkeen, ja toisen puolesta oli peräti äiti soittanut ettei meidän tyttö tuu enää.

Glenn joutui sietämään multa vielä muutamankin unohduksen ja virheen perjantain mittaan, mutta kaverilla tuntui olevan käsittämätön pelihuumori. Vein hänelle packin olutta illan viimeisen ajon yhteydessä, niin hienosti oli keltanokkaa kohdeltu taas.

Mun formulaunelma ei oo kuollut, vieläkään. Eilen sain kuningasajatuksen. Mulla oli jo aiemmin aikomuksena mennä maaliskuun puolivälissä ajamaan etelään vuokra-autolla, ja kaikouraan valaita bongailemaan. Joka tapauksessa päätyisin viikon päätteeksi Chistchurchiin, josta halpalentoyhtiö lentää sattumoisin yhteyttä melbourneen.. Ainoa kysymysmerkki oli raha. Ja se, saisinko pari päivää lisää vapaaksi. Jos näin olisi, tulisin perumaan konserttisuunnitelmani ja suuntaamaan vormuloihin. Liput saisi myytyä trademe.co.nz:ssa.

Eräs vanhapari unohtui meidän tekemän virheen takia eräästä illan veneestä, ja he joutuivat odottamaan ylimääräisen tunnin seuraavaa. On se vaan hauska edelleen huomata mitä puhuminen ihmisille tekee. Jäin heidän kanssaan laiturille, ja juttelin niitänäitä vartin verran. Alunperin erittäin ärtynyt 70 –vuotias herra muuttui vihaisesta kärtystä leppoisia löperteleväksi loppasuuksi. Hän ja vaimonsa kertoivat mulle siitä miten olivat muuttaneet Christchurchiin 50 –luvulla ja siitä miten erilainen maa oli silloin. Rautateitten kaupallistumisesta heillä oli kovin jyrkkä mielipide, ja oikeassa taitavat olla. Suomessa meillä saattaa olla tokiva VR, mutta täällä junat ei kulje enää kuin kerran päivässä.

Ramatti on viekas kettu, kun hän kismittelee Lania saadakseen vapaaillan. Nyt hän kertoi haluavansa juhlistaa mun synttäreitä, mutta oikeasti herra halusi vain hengata itsekseen ja nauttia rauhassa muutaman oluen. Toki biljardia pelasimme pari erää, ja Mikko sekä Anukin liittyivät seuraan. Anu ujosteli englantiaan ihan suotta ennalta, perussuomalaiseen malliin kieli on erittäin sujuvaa kun sitä rupeaa vain puhumaan. Monelle suomalaiselle on vain kauhean vaivaannuttavaa puhua englantia muitten suomalaisten aikana. ”Mitä tuoki ny esittää”.

Liityin Stacyn, Jakin, Jamien ja Joen seuraan parvekkeelle, ja vietimme pitkän illan jutellen täysin joutavia. Eilen tajusin Jamien olevan mukava veikko, mutta ilmeni että miehellä on totaalisen vastaava elokuvamaku omaani! Ja Joekin tuntui olevan kävelevä tietosanakirja elokuvista puhuessa. Onnistuimme karkottamaan kaikki muut, keskustellessamme Star Trekistä, Billy Elliotista, Sademiehestä ja Burtonista. Tunteja kestänyt innokasta hihkuntaa sisältänyt keskustelu taukosi kun Stacy pyysi meitä jatkamaan muualla. Jamien kämpillä piti vaahdota vielä tuntikausia, kun vuorotellen huusimme lempileffojamme ilmoille ja muut antoivat arvioitaan niistä. Kerroin kauheasti kaipaavani elokuva-elämystä ja Joe ilmoitti lähtevänsä heti mukaan kun suuntaan Blenheimiin isoa ruutua tölläämään. Maanantai sovittiin alustavasti ajankohdaksi. Toivotin kauan kaivatuille ensimmäisille nörttiystävilleni hyvät yöt ja painuin petiin.

Kylläpä tuli taas kirjotettua. Anteeksi.