Osa 21: Marlborough Sounds 23.2.2008

Tiistai-Keskiviikko 19.-20.2.2008

Jopas on ollut hässäkkää pari päivää. Oon paikannut poissaolevia Blairia ja Sharpieta, tehden aamuseiskasta iltaseiskaan. Ja pahimpina hetkinään tää on raskasta hommaa. Joillakin ihmisillä on käsittämättömiä kantamuksia mukanaan. Kaikkein pahimpia ovat keskiluokkaiset sinkkunaiset. Mukana saattaa olla kaksi-kolme matka-arkullista kamaa, ja nämä laukut pitää yleensä raahata sitä vittumaisinta reittiä huoneeseen. Kondis alkaa tosin olla hyvä, melkoista punttireeniä joka päivä.

Suurin osa meille tulevista asiakkaista on vaeltajia, Queen Charlotten vaellusreitillä, joka on pituudeltaan 71 kilometriä. Portage on pysähdyksistä viimeinen. Meidän tehtävämme on huolehtia vaeltajien laukuista, jotka kulkevat melkoisen monimutkaisesti hotellilta toiselle. Itse vaeltajat vain saapuvat paikalle parinkymmenen kilometrin patikan päälle, ja löytävät kaikki kamansa huoneistaan. Luonnollisesti palvelu on erinomainen vanhemmille vaeltajille, joita Portagessa riittää.

Pari päivää sitten hotellille saapui ensimmäiset suomalaiseni. Näin laukkulistassa nimen ”kari” ja se riitti. Katsoin huonenumeron, ja käppäilin hotellin asustuksessa heidän parvekkeensa alle, ja huikkasin ”terve”. Pariskunnan ilme oli aikalailla ikimuistoinen. Tämän kauemmas ei Suomesta pääse, ja eka urpo hotellilla morjestaa kummempia kyselemättä Suomeksi. Kun järkytys oli saatu alta pois, höpäjimme muutaman hetken. Pariskunta oli toista kertaa Uudessa Seelannissa, tapaamassa opiskelijavuosien tuttujaan Christchurchissa. Matemaatikkoja olivat. Oli tosi hassu puhua Suomea, kun ei sanaakaan sitä oo tullut haastettua moneen viikkoon.

Tästä tiistaista, toisesta vapaapäivästäni, oli muodostumassa varsinainen hellepäivä. Kävin lounastamassa ja kertomassa Pictonin matkastani muille. Tariq oli kaatunut matkalla töihin ylärinteen taloltaan, ja istui jalka teipattuna. Nivelsiteet. Ihan niinku housekeeping ei taistelisi työntekijöistään jo ennestään. Jos joku laittaa mut petaamaan sänkyjä, mä uin kotiin.

Ajattelin testata uintikykyäni ja menin laiturin päähän pulikoimaan. Nousin takaisin laiturille, lätkin aurinkorasvaa kaikkialle mihin ylsin, ja laitoin pitkäkseni. Helteessä makoilu oli mahtavaa, ja taisin simahtaa hetkiseksi. Siten, että vitivalkoinen selkäparkani osoitti suoraan kohti armotonta Tasmanian aurinkoa. Suojaamaton, vitivalkoinen selkäparkani.

Michal ja Clara liittyivät mukaan auringonpalvontaan, ja Michal testaili uutta jalustaa kameralleen. Se on vähä teknologianörtti kans.

Mut oli kutsuttu jälleen illalla yksiin kekkereihin, tällä kertaa yksi kokeista, Fijiläinen Charlie, täytti 33. Odottelin Leetä saapuvaksi työvuoroltaan, ja satuin katsomaan selkääni peilistä suihkun päälle. Voi taivas. Mun selkä oli niin punainen, että sen tiesi olevan täysin palanut. Ja rajana juuri se kohta, mihin olin ylettynyt aurinkorasvaa laittamaan.

Lee saapui, ja nousimme ylös. Lee toi mukanaan kalastamansa ison kalan, jonka nimeä en luonnollisesti tiedä. Hyvää se oli, kun se vaivalla uunissa kärvennettiin. Tällä kertaa sekoiluvaihe ei oikein päässyt käyntiin, vaikkakin Blair kovasti yritti.

Illan kohokohta oli Michalin kanssa humalapäissä suoritettu heimotanssi, joka seuraavana päivänä oli ihan liian monen huulilla.

Luonnollisesti mun into sammui taas siinä vaiheessa kun hötsyntötsy alkoi kiertää pöytää. Köntsärööki.

Niin, ja aamullahan oli seiskan herätys. Blair vihjasi mulle ennen nukkumaan menoani, että aamulla olisi varhainen porukan heitto rinteen yli. Josta mä en ollut kuullut mitään. No, herätys kuuteen.

..joka oli kivulias. Heti ensimmäinen liikahdus sängyssä kertoi selkänahkani olevan ihan tulessa, aivan kauheassa lyönnissä. Puolikirkumisena mennyt aamusuihku sai silmät auki, ja raahasin itseni kirjautumaan töihin. Vastassa oli nuorin hotellin esimiehistä, Fijiläinen Rusalka, joka ihmetteli miksi olin jo töissä. Sharpie saapui paikalle ja oletti Rusalkan soittaneen mut tekemään saman homman mitä varten HÄN oli herännyt, ja alkoi raivota tyttöparalle. Itse lähdin alta pois ja nukkumaan vielä kolmeksi vartiksi.

Palatessani Rusalka viittoi hädissään mulle että mun on autettava tätä jonkin huoneen kanssa. Raivona ollut asiakaspariskunta briteistä vaati huoneenvaihtoa, ja housekeeping ei ollut vielä töissä. Siinä sitten Mikko yritti auttaa petauksessa sun muussa. Eihän siitä mitään tullu. Ovelle tuli seisomaan vanhempi brittiherra, jonka kasvoille levinnyt roosan sävy lähenteli selkääni vallannutta punaista väriä. Mies oli kauhean kohtelias minulle, mutta nuoren naisen kanssahan ei voi tulla toimeen. ”I Demand to see the GM, NOW”. Rusalka yritti ja yritti mutta sota oli hävitty. Miehelle ei voinut enää puhua järkeä, hän oli päättänyt olla vaikea. Dean saapui paikalle, juuri kun auto lähti pihasta renkaat kirskuen. Itse menin ensimmäisenä puolustamaan Deanille Ruskalkaa, joka teki tilanteessa enemmän kuin parhaansa.

Rusalkan huono päivä ei ollut ohi, kun Sharpie meni vielä typeryyksissään huutamaan tyttöparalle siitä, kuinka hän oli aiheuttanut hirveän viivästysen meidän hommissa ottaessaan mut mukaan.. tekemään petejä?

Keskiviikot on hanurista. Silloin liikkuu eniten kamaa, ravintolatarvikkeista valtaviin kaasusäiliöihin ja leipälaatikkoihin. Ja mä työskentelin lusmujen kuninkaan, sharpien parina. Mies onnistuu luistamaan aina kun on mitään vähääkään raskaampaa tehtävää.

Keskiviikko oli enemmän tai vähemmän hanurista. Miettikääpä sitä tuskaa kun kannat laukkuja selällä, joka kärtsännyt astetta pahemmin kuin Helsingin veturitallit. Eikä se aurinko antanut säälipaloja tänäänkään. Esittelin selkääni pikaisesti Chileläistytöille joilla oli kovin hauskaa kustannuksellani.

Iloinen olin kuitenkin siitä, että henkilökuntaruoka oli Gabin
ja Miken hirmuhallinnon tauottua nostanut tasoaan kovasti. Paul oli ihan kingi päivällisten kanssa, vaikka materiaalit eivät edelleenkään olleet häävejä.

Mainitsinko jo miten paljon mun selkään sattui? Paljon.

Tiesin sattumoisin tänään olevan Claran synttärit, josta vihjaisin Trishille, housekeepingin pomonaiselle. Parin minuutin päästä radioaallot täyttyivät kaikkien onnitteluryöpystä, ja suorastaan liikuttunut Clara vastaili kaikkiin ”thank you, thank you so very much”. Heh. Claran iloinen mieli oli eilistä päivää, kun hän juoksi hädissään alas. Juhlakapistus selitti murtavalla englannillaan hänen työn alla olevassa huoneessaan olevan ihan hervoton hämähäkki. Rinta rottingilla ilmoitin pelastavani neidon pulasta.

Hyi HELEVETTI että se oli iso. Ei sen lähelle tohtinu oikein edes mennä, ja se köntsäke liikku aika liukkaasti. Aika raukkamaisena taistelutaktiikkana heitin pyyhkeen sen päälle ja tamppasin niin maan perkeleesti. Mikko-Hämis 1-0.

Loppuilta meni selkääni lepuutellessa. Lindsay ja Alastair saapuivat huoneeseeni, ja oli hauska seurata miten erottamattomiksi nää lemmenlintuset on kasvanu. Hihittelyä. ”Shut uuuup. – No, you Shut uuuuuup.” Olkaas vaikka molemmat hiljaa?

Mikko ja Anu saapuisivat huomenna.