Osa 20: Marlborough Sounds 20.2.2008

Maanantai 18.2.2008

Vapaapäivä, ei huolta heräämisestä. Pihalla ei näyttänyt olevan erityisen nätti kelikään, joten köllöttelin sängyn pohjalla lounaaseen asti. Siellä kalpea Alastair kertoo viettäneensä melko vaikean yön Lindsayn kanssa, ja ilmeisesti Lindsaylle oli jäänyt mielikuva että mä olin naureskellut (?) hänelle huoneestani.

Palailin suoraan tyttöjen rakennukselle ja valmistauduin matelevaan anteeksipyyntöön, mutta Lindsay halusi pyytää multa anteeksi. Oli pahoillaan siitä että oli herättänyt mut ja mellakoinut oven takana. Kerrankin pääsin helpolla tälläisestä tilanteesta. Palasin huoneeseeni, ja syvennyin katsomaan Michaelin koneelta imuutettua laatuelokuvastoa. Monty Pythonia sun muuta.

Yläkerran kaupalle mennessäni alkoi kassaneiti väittää että joku aivan outo tyyppi oli kysellyt mun perään puolisen tuntia aiemmin. Joku reppureissaaja, joka ei ollut jäänyt odottelemaan. Amerikkalaispoika. Kellen! Pikatuttavuuteni Wellingtonista oli tullut ja mennyt. Laitoin facebookin kautta viestiä että jopas olit hätähousu.

Todella hyödyttömästi sujunut lomapäivä piti hyödyntää jotenkin muutenkin kuin makoilemalla, joten pyysin Carmenin Fordia koeajolle, Pictoniin hurauttaakseni. Hurautin Soundsin todella kiharaisille teille, joilla ei neljääkymppiä lujempaa pystynyt ajamaan. Maisemat olivat hienoja, mutta vatsan pohjasta alkoi siepata kolmen vartin ajelun jälkeen, jatkuva kääntyminen.

Ensimmäinen pienempi kaupunki jossa pitää ajaa. Jännitti. Ensimmäinen risteys aiheutti jo vaikeuksia, mutta ryhmittyminen sun muu alkoi sujua mainiosti. En ajanut edes kenenkään yli.

Häjyyttäni kävin katsomassa mitä pitäisi pulittaa vuokra-autosta viikon jaksolle, jos haluaisi vähän varmemman kulkupelin alleen kuin koinsyömän amerikanraudan. Viikosta saa maksaa kuussataa euroa. Ja Carmen pyytää autostaan yhdeksääsataa. Toki siihen pitäisi ostaa kolmen kuukauden rekisteröinti, olisko sataviiskymppiä. Valintoja, valintoja.

Marisan kahvilassakin tuli istuttua, ja juotua ehkä paras latte, mitä oon ikinä juonu. Ku niitten ongelma on mulle aina ollut se liiallinen kermakerros. Aivan täydellinen kuppi kuumaa. Marisakin loikkasi kulisseista, oli ollut kokkihommissa keittiössä. Pyysi oluelle lähtemään talolleen, johon tottakai suostuin.

Ajelimme parin minuutin reissun kalliolle josta oli oikein mukava näkymä pieneen satamakaupunkiin. Kotona odotti Marisan kuusivuotias ihastuttava tytär, ja todella omituisen oloinen sekarotuinen rakki. Lisäksi mua riensi kättelemään Louieksi esittäytynyt Irlantilaismies.

Louie oli viihtynyt tyttöystävänsä Annan kanssa Uudessa Seelannissa jo lähestulkoon vuoden, ja olivat poistumassa maasta viikon kuluttua. Marissa oli bongannut parivaljakon Portageen töihin, ja sieltä omaan kahvilaansa. Nautimme parit oluet verannalla ja katselimme pimenevää Pictonia. Kyselin molemmilta vinkkejä siitä, mitä kautta kannattaisi ajella viikossa Eteläsaari läpi. Louie ehdotti että menisin alas itärannikkoa pitkin, ylittäisin maan keskiosan Queenstownin kohdalla, ja sieltä nousisin vuoristojen ja länsirannikon kautta takaisin. Kaikkein parasta oli se, että Louie tiesi nimetä mulle tosi halvan autovuokraussivuston, jucy.co.nz. Löysin kirjaimellisesti kolmasosalla muitten vuokraamojen hinnoista autoja.

Ennen lähtöäni Louie antoi käteeni ison ja aika kattavan oloisen Uuden Seelannin karttakirjan, koska itse ei sitä enää tulisi tarvitsemaan. Kiitin ja ajoin tankkauksen ja pikaisen illallisen päätteeksi takaisin Portageen. Pimeydessä ajo oli asteen mielenkiintoisempaa, taisin ajaa kahden opossumin yli. Niitä on täällä vaivaksi asti. Täysin teillä rymyävät lampaat ovat hauskoja kavereita. Kaikki kerityt ottavat auton lähestymisen iisisti, mutta kaikki joilla on villapeite päällään, juoksevat karkuun. Ihan niinku niillä olis enemmän hävittävää?

Hotellilla pääsin kättelemään uutta kokkiamme, Paulia. Yksi Britti lisää! 31 –vuotias herrasmies katseli vierestä, ja nautiskeli olutta saapuessani todistamaan Leen ja Tariqin tiukkaa shakkiottelua. Loppuilta sujahti siinä, kun kaikki yrittivät selittää Paulille miten paljon henkilökuntaruokaa on petrattava.

Lee ja Jak olivat melkoisissa juhlatunnelmissa, jostain kumman syystä. On aika raskasta kamaa kun kaksi cockneyläisittäin mongertavaa brittiä loikkaavat sun sänkyyn keskellä yötä, ja selittävät miksi juuri nyt heidän pitäisi saada ruokaa. Luke valmistaa heille tonnikala-tomaattisosesekoituksen lasituoppiin, ja mä voisin vannoa että se mömmö haisee tässä huoneessa vielä tätä kirjoittaessani.

Ihan mukava vapaapäivä. Tykkäsin.