Osa 17: Marlborough Sounds 16.2.2008

Torstai-Perjantai 14.-15.2.2008

Mä oon päättäny ruveta lopettamaan kaikkien päivien merkinnät cliffhangereihin, hollywood –malliin. Ei Blairin kuinkaan ollut käynyt, mutta säkää oli pojalla ollut maan perkeleesti. Blair saapui itse alas Sharpien kanssa, ja en oo ikinä nähnyt nuortamiestä ihan noin nöyränä. Hänen virallinen selityksensä meni jotakuinkin niin, että lauma villisikoja oli loikannut tielle ja hän oli pelästyksissään joutunut tienpenkalle josta auto oli yksinkertaisesti kierähtänyt ympäri. Kaikki uskoivat jotka halusivat, tie on itsessään jo haastava ja poika lähti eilen ajamaan selkeästi huppelissa. Pienen naarmun oli käteensä saanut, tapeltuaan tunnin autossa päästäkseen ulos. Oli yrittänyt soittaakin kaikille, mutta kukaan ei ollut vastannut.

No, mua ei asia niinkään koskettanut, luvassa oli vain tavallista pidempi työpäivä. Tai ei nyt ihan. Adellekin oli tosiaan kipeänä, joten sykin aamupäivän aikalailla itsekseni. Kymmenen aikaan apukuskin paikalle hyppäsi Blair, joka kertasi ääneen tapahtunutta moneen kertaan, ihan kuin valmistellen virallista tarinaa vakuutustarkastajalle.

Hauskintahan oli se, että vakuutustarkastaja haluaa jotain todisteita osumasta villisikaan, ja Blairilla ei moisia ollut. Poika tuskaili joutuvansa perumaan suunnitellun Australian matkan, tulisi remppa niin kalliiksi. Piristin Blairia ostamalla meille jäätelöt kauppapysäkillä. Pojan ryhti alkoi suoristumaan päivän mittaan, ja merkkejä kukonpojan paluusta alkoi näkyä jo päivällä kun Blair päätti kysäistä yhtä opastytöistä ystävänpäivändrinkille.

Palasin kämpille kahdentoista tunnin päivän päätteeksi, ja Luke haastoi mut shakkimatsiin pihalla olevalle isolle shakkilaudalle. Mä vein matsin nopeasti, kun se hönö jumitti kuninkaansa nurkkaan omien nappuloiden sekaan. Shakkimatti hevosella.

Olin kovasti pohtinut Mikon ja Anun majoitusta kun tänne kuitenkin viikon päästä olisivat jo tulossa. Jak ja Lee olivat lähdössä jo kuun vaihteessa, samoin Lindsay ja Stacy. Mikä sinällään oli sääli, mutta ainakin kahden hengen makuuhuoneita oli vapautumassa. Huoneista parhain, Lindsayn ja Stacyn huone, oli varattuna Carmenin ja Danielan toimesta, mutta hekin olivat aikeissa lähteä jo maaliskuun puolivälissä. Kämpällä on oma parveke merelle päin, siinä onkin Ähtäriläisille pällisteltävää. Samassa talossa oli kaksi muuta huonetta, josta varasin toisen itselleni Minan lähdettyä.

Kävelin vihreälle talolle katsastamaan poikien meiningit. Olivat juuri aloittaneet Brasilialaiselokuvan ”City of God” katsomisen. Jumiuduin television ääreen, oli nimittäin ihan mieletön leffa. Ei voi ku suositella. Rion slummin likaisille kaduille sijoitettu kummisetä –elokuva.

Sen päälle laskeuduin alas ja menin nukkumaan. Torstaissa ei ollut työpäivänä oikein mitään ihmeellistä. Ainoa merkillepantava asia oli, että paikalle saapui Brittiläinen seurue, jotka olivat tulleet viettämään häitä lauantaina. Pienenä huolena tässä oli, että viikonlopun sää ei näyttänyt erityisen herkulliselta. Luonnollisesti vastailin Brittien kysymyksiin ennustuksista kovin diplomaattisesti, kertoen että ”lämmintähän on tilattu, heh heh”.

Autolla-ajelu smalltalkki on muutenkin kehittynyt uskomattoman kaavamaiseksi latisteluksi. Lähes kaikki veikkailevat mun olevan aina syntyperältäni saksalainen. Patikoitsijoille vakiopuujalaksi on muodostunut ”We´ll see just how Fin(n)ished you´ll be after this, röh röh”.

Torstai-ilta oli hauskaa pölläilyä. Lindsay tuli huoneeseemme, ja huonolle huumorille ei tuntunut tulevan loppua. Tyttö muistuttaa mua pohjattomasti Amy Poehlerista, joka on Amerikkalainen komedienne. Lindsayta tämä vertailu ei kuulemma imartele. Itse muistutan kuulemma Stacyn veljeä kovasti, ja ensimmäisenä päivänä kun olin saapunut Portageen oli Lindsay ollut ihan varma että Stacyn velipoika oli tullut vierailulle.
Alastair oli virallisesti rakastunut mun Itunes –musakirjastoon, ja oli järkyttynyt kaikista pienemmistä Brittiartisteista joita mulla siellä oli. Imogen Heapin kuuleminen sai pojan vallan herkistymään.

Perjantai oli erikoinen päivä, joka alkoi todella huonoilla uutisilla. Tää olis se cliffhangerlopetus nyt, mutta mua kirjoitututtaa vielä. Air New Zealand on lentoyhtiö joka mulle oli buukattu Kilroyn toimesta väleille Sydney-Auckland-Fiji-Los Angeles-Lontoo. Arvatkaas mitä tapahtuu kun missaat lennoista yhden. Loput perutaan.

Muhun otti yhteyttä kaveri Kilroylta, jolle olin laittanut kiitosmailin hyvin järjestetystä reissusta. Huolestuneen mailin pääpointti oli jotakuinkin ”tää ei oo ollenkaan hyvä juttu, laita lippus heti mulle postiin”. Päivän mittaan kerroin asiasta aika monelle, ja kaikki olivat hämmästyneitä siitä miten järjestelmä toimii. Kyllä mä oon aika luottavainen että homma sutviintuu, mutta jotenkin ihan käsittämätöntä. Mä kuitenkin maksoin uuden lennon Uuteen Seelantiin.

Äh, murehtimalla ei mikään parane. Liput lähti postissa Helsinkiä kohti ja mä aloitin työpäiväni. Brittiläisen seurueen herrasväkeä sai kuskailla edestakaisin kalastelemaan merelle, paikallinen kalastaja oli tehnyt diilin porukan kuskailusta. Hyvää huumoria miehillä. Takaisintullessa suurin vonkale oli tarttunut sulhasen isän haaviin, ja selälletaputtelulle ei tuntunut tulevan päätöstä. Ei nyt niin kauhean kiireisestä työpäivästä meni leijonanosa Adellen kanssa höpistessä. Adelle on ilmiselvästi mun hengenheimolainen, siinä missä Blair ja Sharpie ovat erämiehiä.

Adelle kertoo mulle lähistöstä löytyvän mahtavia paikkoja öisin, joista saattaa löytää isoja kiiltomatomääriä. Kerroin Michalille asiasta, ja tsekin silmät kirkastuivat heti. Tämän illan aktiviteetti oli selvillä.

Sä voit matkata toiselle puolelle maailmaa, mutta jotkut asiat ei muutu. Työyhteisöissä kaikki ei tuu toimeen kaikkien kanssa, ja kaikki puukottelee toisiaan selkään. Mun ongelmana on aina ollut etten oikein ikinä leimaudu mihinkään porukkaan tai kuppikuntaan, joten toisaalta en kenenkään ylimmäksi ystäväksi ikinä päädy. Toisaalta saa aina kuulla kaikkien haukkuvan toisiaan. Tykkään tulla toimeen kaikkien kanssa, vaikka sitten vähän tefloniksi jäisinkin.

Tänään sai kuulla kuinka paljon Sharpie ja Lani halveksuivat toisiaan. Sharpie on kuitenkin arvonsa tunteva vanhempi mies, joka ei millään meinaa niellä käskyjä teräväkieliseltä Maorinaiselta. Lani on kuitenkin toimistotyöntekijä ja tavallaan meidän pomo. Lani pelkää, että Sharpie on opettamassa Blairia samanlaiseksi vätystelijäksi, joka vain roikkuu työpaikalla ja antaa muitten hoitaa hommat. Keittiöpuolen pomot Mike ja Gabi ovat aika persoonallisia tapauksia, ja Gabi on pienen kylän tyttö joka saa elämäänsä sisältöä haukkumalla muita. Hän lienee ainut jonka kanssa mä en oo vaihtanut sanaakaan, kun aina sivukorvalla saa kuunnella sen haukkuvan jotain. Katkera piruparka. On ilmeisesti yrittänyt sinnikkäästi ilmiantaa pilveä polttelevia työntekijöitä ylemmälle portaalle, jonka hiljainen kanta on että niin kauan kun homma ei näy työpaikalla, moiset asiat ovat ihmisten omia.

Tänne työyhteisöön olen nyt sitten kavereitani tuomassa, ja onhan tämä toki mukavaa jengiä. Pikkasen ehkä huolettaa Mikon puolesta kun kiwien mongerrus on välillä niin kovin vaikeaa ymmärtää. Mutta kaikesta se on aina selvinny rimaa hipomatta, tuskin Lanin niskaan hengitys missään tuntuu.

Illan hämärtyessä sade alkaa, ja odottelen Michalia saapuvaksi keittiövuoroltaan. Leekin tulee mukana, ja lähdemme etsimään kiiltomatoja. Lee ei kauaa sateessa kestä, kun pilkkopimeästä metsästä ei meinaa löytyä mitään. Moni epäili ääneen meille päivän mittaan ettei ne näy sateella.

Metsässä liikkuu monenlaisia elukoita, joista kaikkein epämiellyttävin mielestäni tässä vaiheessa olisi agressiivinen villisika. Michal oli saanut jo viikon jälkeen maahan saavuttuaan pureman hämähäkiltä, joka oli paisunut isoksi mätäpaiseeksi. Rinnassa oli iso arpi edelleen, jota Michal päätti spontaanisti taskulampunvalossa näyttää. Ei tästä silti Brokeback Mountainia kehittynyt.

Lopulta Michal spottaa jotain kaukana näkökentän rajalla. Kompuroimme pusikossa paikkaan, joka muistuttaa luolaa korkeine seinämineen. Molemmin puolin seiniä näkyy sinertävää valoa näyttäviä pieniä elukoita, joitten näkeminen taskulampun päälle laitettuaan on tosi vaikeaa. Adelle antoi neuvon olla tosi hiljaa ja laittaa valon pois n. viideksi minuutiksi efektin maksimoimiseksi.

Aivan mahtava näky. Vaikkakin hiukan pelottavaa, kököttää keskellä metsää pilkkopimeässä, ja kuunnella sateen putoavan lehtipuiden oksia pitkin, äänekkäiden heinäsirkkojen sirkuttaessa. Spottaamme parin kiiltomadon läheltä valtavan hämähäkin, jota yritämme innokkaasti kuvailla. Tuolle ei ruveta ryttyilemään.

Tihkusateessa on pakko käydä katsomassa myös mitä vedenpinnalla tapahtuu, kun sille tippuu pimeässä piskoja. Aika hauskan näköinen ilmiö, ihan kuin television lumisadetta katsoisi nestemäiseltä jättiscreeniltä.

Tähän tulisi nyt sitten se cliffhangeri.