Osa 15: Marlborough Sounds 14.2.2008

Tiistai 12.2.2008

Ei kovinkaan häävisti nukutun yön jälkeen herään jo ennen seitsemää, että ehdin ottaa ilon irti Wellingtonista. Suihkun ja yhteistiloissa vietetyn kirjoitteluhetken jälkeen tiputtelen katutasolle. Kaikki aukeaa täällä kohtuullisen myöhään, joten Te Papa –museoonkaan ei ole asiaa ennen aamukymmentä. Pankkiasiat ja nettipalikan sim –kortin noudon saattoi kylläkin hoitaa kuntoon. Pankilla nainen katsoo mua ihmetellen kun selitän että oon uudessa seelannissa kolme kuukautta, ja mun pitää avata tilin. Ilmeisesti minimi pankkitilisopimus on puoli vuotta, ja hän astelee pomonsa juttusille. Päätän siirtyä valehtelumoodiin, onhan mun työviisumissa virtaa kuitenkin joulukuuhun asti. Ja mistäs sitä tietää jos sitä vaikka päättäisi jäädä tänne.

Pankin asteen korkeampi pamppu saapuu paikalle, kättelee ja kutsuu toimistoonsa. Menemme läpi perusasiat, hänelle tarvitsee näyttää peräti kahta eri henkilöllisyysdokumenttia joten näytän passia ja salibandyliiton lisenssiä, kertoen että se on suomalainen ajokortti. Mies joka mua palvelee on muuten virallisesti se ensimmäinen selkeästi Kreikkalainen täällä Oseaniassa, johon törmään. Hänen perhekuvatkin pöydällään on repäisty suoraan My Big Fat Greek Wedding –elokuvasta. Mies nimeltä Dimitri pysähtyy kertomaan mulle siitä miten aikanaan suuri vähemmistö kreikkalaisia Wellingtonissa on kutistunut todella pieneksi. Ilmeisesti Melbourne on taas ihan täynnä niitä, väittää sen olevan toiseksi suurin kreikkalaiskeskittymä maailmassa Ateenan jälkeen. Käsittämätöntä. Olen kovasti pohtinut Melbourneen lähtemistä muuten, tuossa maaliskuun puolivälissä. Olis toi F1-kauden avaus siellä. Lentoliput kustantais semmoset 300 egee, eli sponsseja vastaanotetaan nordean tilille 114235-19485. Viitteeksi ”markkinointiyhteistyö”. Kiitos.


Pankkitilin avattua herra kertoo että saan pankkikortin heti kun ensimmäiset rahat on kilahtanu tilille. Täällä päin maailmaa koko pankkiprosessi tuntuu järkevämmältä ja riskittömämmältä kuin suomessa, jossa ensimmäisenä sulle tuputetaan asuntolainaa ja viittä luottokorttia. Niin, joudun maksamaan veroa 39% kunnes hankin paikallisen IRD-verotunnuksen, jolloin se laskee puoleen tuosta. Nyt sitten pitääkin löytää verotoimisto.

Eiliseltä tuttu vodafone –häispä pahoittelee mulle ettei oo saanu korttia vielä menemään läpi suodattimista, joten keskustassa pitäisi odotella vielä hetken. Kohteliaasti hän etsii mulle lähimmän verotoimiston, joka on matkan varrella lautalle.

Mä vihaan vaatekauppoja. Aina oon vihannu ja aina tuun vihaamaan. Nyt oli pakko mennä ostamaan shortsit, mutta onneksi löyty heti kärkeen liike mistä ostin paidan ja housut. Nopeasti pois, kylmät väreet olkapäilläni.

Soitan Monicalle, ja sovimme tapaavamme Te Papa –museolla puolisen tunnin kuluttua. Siellähän tyttö, reppu selässä tottakai, odottaa. Te Papa on juuri täyttänyt kymmenen vuotta, ollen eräänlainen Kiasma Wellingtonin keskustassa. Täällä on kaikenlaista sekalaista nykytaiteesta luonnontieteisiin ja kansallishistoriallisiin dokumentteihin. Plus, tää on ihan ilmainen. Tällä hetkellä museossa pyörii tosi mielenkiintoinen valas-näyttely, jonne pääsy maksoi n. 4 euroa. Monicaa sai suorastaan odottaa siellä osastolla, vaikkakin itsekin unohduin ihastelemaan arkistovideoita ryhävalaista. Arvatkaas mitä. Noin 200 kilometrin päässä on paikka, jossa pääsee spottailemaan veneestä ryhävalaita. Arvatkaas helvetissä oonko menossa.

Lisäksi tosi hauskaa oli tutustua Maorien historiaan, ja siihen miten he ovat aikanaan rantautuneet tähän etäiseen paratiisiin. Kaikenlaista mukavaa dataa oli siitä, miten maorit olivat alunperin vastaanottaneet uudet asukit maahan, sekä paljon mahtavia käsityönäytteitä.

Te Papassa tuli tapettua muutamakin tunti, ja siitä suuntasimme lounastamaan. Halusin käydä katsomassa kohtuullisen paljon puhutun cable carin keskustan laitamilla, matkalla lautalle. Ennen sitä vodafonen kautta, josta vihdoin sain korttini. Tarkoitus oli ostaa myös prepaid –liittymä, mutta ne on koko kaupungista loppu.

Patikoimme kaupungin itäiselle laidalle, josta cable car lähti. Tämä ei ollutkaan mikään vaijerihissiviritelmä, vaan käytännössä ikivanhan oloinen raitiovaunu joka kulki jyrkkään ylämäkeen kiskoillaan. Ylös ei ollut pitkä matka, ja sieltä aukesi mahtavat näkymät (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76051512 ). Kuvailimme maisemia Monican kanssa, kunnes huomasin virka-ajan olevan lähellä päätöstään. Verotoimistolle oli vielä ehdittävä. Morjenstelimme, ja tyttö ilmoitti vielä todennäköisesti olevansa tulossa eteläsaarelle.


Olen puhunut tästä useasti ja tulen puhumaan edelleen, mutta japanilaiset on sekopäitä. Ne ei katsele maisemia muuta kuin kameran silmän läpi. Onhan se pikkaisen absurdia, matkata tälläiseen maahan ja katsoa kaikkea pieneltä kameran ruudulta, koko ajan. Kaikkea pitää kuvata. Spray-maalattua parkkihallin seinää tai sitä merkkihetkeä kun vaimo istuu metrossa, tai vaimo istuu kahvilla, tai vaimo istuu paskalla. Sitten loppuaika kyyristellään sitä kameran ruutua ja vaihdetaan muistikorttia, kun on naapureille niin paljon mielenkiintoista näytettävää.

Laskeuduin junalla alas, ja semihölkkäsin osoitteeseen jossa verotoimiston piti olla. No siellähän se olikin. IRD –numeron saadakseen piti täyttää simppeli lomake, ei sen ihmeempiä. Sen lupasivat viikon sisällä. Sitten maksaisin sen 19 prossaa, josta suurimman osan saisi takaisin lähtiessä.

Sitten olikin aikaa käsissä, ja ei tekemistä. Kävelin ylöspäin lauttalaiturien puolta, ja kävin vilkaisemassa St. Paulin Katedraalin, sekä hauskan pikku vauvavaateliikkeen. Käsittämätöntä miten paikkaan sopimattomalta Mikko Jokipii näyttää vauvanvaateliikkeessä, mutta kaikkea se kummipoika teettää. Kirkossa oli valtava vieraskirja, josta oli pakko löytää ensimmäinen suomalaisnimi. Joku sälli Kuortaneelta oli kirjoitellu kirjaan lokakuussa.

Loppu aika meni istuessa ja lauttaa odotellessa, sekä tsekkaillessa koneelta mitä konsertteja Uudessa Seelannissa oli luvassa. Mitäs helvettiä. Smashing Pumpkins ja Queens of The Stone Age Wellingtonissa maaliskuussa?! Ja liput olivat tulleet myyntiin aamulla. Oli pakko ostaa lippu, itselleni ja Mikolle sekä Anulle. En ruvennut kyselemään vaan laitoin viestin että ottakaa jos haluatte, voin laittaa huutokauppaan myös. Paikat ei ollu enää häävit, mutta on sitä ennenki livahdettu permannolle :)

Liput maksoi eurorahassa kuutisenkymppiä kipale, mutta suomessa moisesta konsertista olisi saanut pulittaa varmaan pari kybää enemmän.

Kuuntelin huvittuneena kun kaksi lautan työntekijää kävivät läpi työyhteisön ongelmia keskenään, ja toimittelivat kaikista työtovereistaan. Ilmeisesti Interislanderilla on kahta tyyppiä: hyödyttömiä paskoja tai kusipäitä. Samanlaista ku rokkialalla!

Lauttamatka ei tuntunut missään kun hekottelin jussin koneelta napatuille top gearin jaksoille. Timangikovaa kamaa.

Pictoniin rantauduimme kymmenen aikaan, joten mitään mahdollisuutta Portageen pääsyyn ei ollut. Etsin halvimman köntsähostellin, jossa menin pitkäkseni aamukahdeksan veneen saapumiseen asti. Mun sängyssä ei ollut mitään petivaatteita, joten nukuin inkkarihuppari peittonani.