Osa 10: Marlborough Sounds 8.2.2008

Keskiviikko 6.2.2008

Päättäväisenä miehenä olin ajatellut käyttää heti ensimmäisen vapaapäiväni tehokkaasti, ja hoitaa kaikki käytännön asiat kuntoon. Blenheimiä kohti siis.

Loikkasin aamun veneeseen klo 08.15, ja kruisailimme läpi saariston. Oikein hurttia huumoria heittänyt kiwiläinen yrittäjäpariskunta jutteli mulle mukavia läpi reissun. Kiersimme monen mutkan kautta, kun tiputettavia oli muuallekin kuin pictoniin. Vanhan pariskunnan herrashenkilö soitteli kaverilleen jonka vene oli parkissa matkan varrella. Kauheeta kettuilua veneen kunnosta, ja muustakin. Veneilyssä meni kaikkiaan melkein tunti tänä aamuna, mutta olihan sitä viihdettäkin.

Blenheimiin suuntaava bussi lähti juuri soppelisti Pictonin keskustasta kun pääsin sinne. Aurinko tuntui helottavan erityisen kuumasti tänään, vaikka tuuli puhalsi aika vilpoisesti edelleen.

Heh, mulle selvisi tiistai-illalla kuka se Dean oli, jota talkkariksi luulin. Kyseessä on hotellin General Manager, ilmeisesti tosi mukava heppu joka ei pelkää liata käsiään missään tilanteessa. Olen tavannut muutenkin uskomattoman määrän hauskoja persoonia, monia Maoreita jotka työskentelevät hotellilla esimerkiksi. Lisäksi maininnan ansaitsee aikan mukavan oloinen tyttöparivaljakko Alabamasta, Stacy ja Lindsay. Niin, ja keittiössä huhtoo yks sellainen pohjattoman hauskan oloinen sälli, nimeltään Joe. Uskomaton, punainen risuparta.

Bussi kruisailee pitkin mutkaista tietä kohti Blenheimiä. Kauheeta vauhtia kuski päästelee. Näen ensimmäiset lammastilatkin, aika isoja laiduinalueita, ja vielä isompia elikkomääriä. Matka ei tunnu missään, sellainen puoli tuntia ja olemme jo perillä.

Lähden tsekkailemaan n. 30 000 hengen asuttamaa kaupunkia, joka vaikuttaa ensisilmäykseltä tosi pieneltä. Nurkan takaa löytyy kuitenkin viitta varsinaiseen ydinkeskustaan, jonne käppäilyssä ei kauaa mene. Pari supermarkettia, paljon ravintoloita ja kahviloita. Etsin kuitenkin puhelinliikettä tahi jonkinlaista kodinkonesoppia, nettiyhteyden toivossa.

Liike löytyykin, ja taas pitää voivotella kuinka paljon halvemmalla täältä saisi läppärin, ipodin tai mitä tahansa. Asteen nuoren näköinen, jotakuinkin kaksi päätä itseäni lyhyempi poikanen tulee kertomaan minulle internet –pulikoista. Ongelma – sellaisesta pitäisi joko solmia 24 kuukauden diili tai maksaa laitteesta kättelyssä 400 dollaria. En ruvennut sillä hetkellä sitten sitä ostamaan. Kysyn kuitenkin, että jos ostan pulikan verkkohuutokaupasta, kuinka homma silloin toimii. Sällit kehottavat mua menemään nurkan takana sijaitsevaan vodafonen palvelupisteeseen, joka ilmeisesti osaisi auttaa.

No kiinnihän se on tietysti. On nimittäin Waitangi Day, kansallinen juhlapäivä. Nyt, tarkemmin katsoen huomaankin että oikeastaan joka toinen liike on kiinni. Hienoa, haaskasin rahaa tälläseen reissuun, en pääse edes pankkiasioita hoitamaan. Kiertelen Blenheimissä vielä tovin ja löydänkin jotain mukavaa, josta en mene täällä hiiskumaan. Potentiaalista synttärilahjamatskua kummipojalle?

Supermarketista irtoaa halvalla kaikki muu, paitsi aurinkovoide. En mä tienny että se maksaa näin paljon! Ei suomessa tarvi.

Nautin mitä mainioimman pasta-aterian pienessä ravintolassa, nappaan keissin olutta kainaloon, ja meinaan suunnata takaisin Pictoniin. Kolmen veneeseen ei oo enää pitkälti aikaa. Bussiasemalla ilmenee, että seuraava bussi lähteekin vasta puoli viisi. Grrreat. Soitan West Baylle ja kysyn meneekö veneitä enää, ja onnekseni yksi kulkee, vartin yli viisi.

Istuskelen pihalla, auringonpaisteessa. Se ei varsinaisesti polta, oikeastaan mulla on vähän kylmä tuulenpuuskissa. Nukahdan laiturin viereen puoleksi tunniksi, ja herään tunteeseen että nyt ehkä kannattaisi mennä varjoon. Aurinko tuntuu suorastaan pahaluonteiselta.

Käyn vilkailemassa maailman tapahtumia bussiaseman nettikahvilassa, ja tsekkaan uuden seelannin omaa huuto.nettiä, osoitteessa trademe.co.nz. Huutokauppa näyttää olevan sulkeutumassa juuri, jossa nettipulikka myydään. Tsekkityttö clara oli maksanut omastaan 200 dollaria, jonka olen jotakuinkin valmis maksamaan kontaktista ulkomaailmaan. Ja senhän voi sitten myydä itse pois. Saan kuitenkin kaupat 150 dollarilla, ja ehdotankin myyjälle treffejä Wellingtoniin maanantaille, kun mulla on seuraava vapaapäivä. Näyttääpi sopivan.

Bussin tulo kestää, ja kestää. Lopulta bussi tulee, mutta väärän firman. Pähkäilemme kuskin kanssa onko mun bussi tulossa ollenkaan, kellon mukaan sen olisi pitänyt saapua jo ajat sitten. Pelaan varman päälle ja loikkaan toiseen bussiin.
Olen ainoa matkustaja joka kuljetetaan klo viiden west baylla, aika vippiolo. Illalla onkin luvassa ensimmäiset kekkerit kukkulalla, mutta niistä en jaksa vielä kirjoittaa. Jatkan.. huomenna. Sleep.