Osa 4: New York 4.10.2005

Matka Keflavikin lentokentälle sujui mukavasti keski-ikäisen Yhdysvaltalaisparivaljakon kanssa keskustellessa. Lieneekö yllätys että aihe harhautui vaihteeksi politiikkaan, herra Bushiin muun muassa. Alkaa kyllästyttää jo kyseinen puheenaihe. Olivat kyllä kanssani siitä samaa mieltä että oikeaan suuntaan maa ei ole menossa, ja alkaa pikkuhiljaa monin osin muistuttaa Neuvostoliittoa ennen romahtamista omaan mahdottomuuteensa.

Lennolla viereeni istui mukavanoloinen Norjalaismies, ja hänen lapsensa, josta en ollut ihan varma kumpaa sukupuolta edusti kunnes isänsä tituleerasi häntä sanomalla "her". 6 tuntia taittui yllättävän kivuttomasti, koska jälleen kerran sain hyvän paikan koneesta jossa oli vähän ekstrajalkatilaa. Paluulento Helsinkiin tulee olemaan tappava, siitä oon varma.

Laskeutuessamme Manhattanin pilvenpiirtäjät näkyivät pieninä tulitikkurasioina taivasta vasten. Pieniäpä ovat, ajattelin. JFK:lla sain vastata tulliviranomaisille monenlaiseen kysymykseen, kuten "Mitä sä teet täällä?", "Mitä teet työkses siellä?" ja "Kauanko sä oot täällä?". Sitten ottivat sormenjalkiä, ja kuvailivat mun koreaa naamaa. Lisäksi lennon aikana meidän piti täyttää sellaset lomakkeet, jossa kyseltiin melko tarkkaan esim. Tuotko tauteja, Oletko ollut kosketuksissa karjaan kotimaassasi... ajattelin että kyseinen lomake ei ole oikea paikka purkaa sarkastisia tarpeitani.

Heti kun astuimme pois lentokentaltä, kolme Pakistanilaisherraa tulivat kysymaan "Need a raidd? Hau Meni?" Sanoin että kolme, ja kaikkosivat. Jaoin nimittain taksin Norjalaisystävieni kanssa Manhattanille. Yksin noitten kaverien taksiin istuminen saattaa olla huono, huono päätös.

Norjalaiset jäivät omalle pramealle hotellilleen (kyllä vaan, turskamiehen lompakko oli lyönnissä, Microsoftin myyntineuvottelija) ja minä jatkoin ylös Manhattania taksin kyydissä. Saaren taivaanrantaa hallitsevat suvereenisti Empire State ja Chrystler Building. Ja uskokaa tai älkää, 60 neliökilometrin saareksi tää on ihan saatanallisen iso! Kartassa se näyttää melkoisen iisiti hahmotettavalta, mutta huhhuh. Manhattanin näkeminen ensimmäistä kertaa yön valaistuksessa on hiljentävä kokemus.

Hostellille päästyäni katselin ympärilleni. Ihmisiä kuhisi ihan kiitettävästi ympärillä, suurimmin osin ranskalaisia, japanilaisia, saksalaisia ja brittejä. Lunastin huoneeni kortin ja kävin katsastamassa kämpän. Kaikille on onneksi oma lokero, jonne kamat mahtuivat. Lukko piti käydä ostamassa myymälästä. Hostellin jaettuina tiloina on mm. TV -huone, tietokonetilat (täällä juuri nyt) sekä kaikenlaista kahviota ja myymälää. Mukavan oloinen paikka, perustettu vanhan paloaseman tiloihin.

Lähdin poikkeamaan ulkona etsimässä ruokaa. Löysinkin ihan läheltä jonkinlaisen meksikolaisravintolan, jossa oli kovin monenlaista kasvoa sisällä. Istuin samaan pöytään brittinuorukaisen kanssa, joka kertoi kiertäneensä jenkkilää 3 kk:n ajan, mm. Los Angelesit, San Diegot, Floridat. Lähtee kotiin perjantaina. Juteltiin mukavia ja vetäisin lihapullaspagetin naamaan. Hintataso on ihanan normaali Reykjavikin jälkeen. Takaisin hostellille palatessani totesin että on hyvä että on kasvanut Etelä-Pohjanmaalla, kun vastaan kaveli isohko joukko yönmustia kavereita. Ajattelin vain, etta noi on nyt ne Salon veljekset Ala-Vallista, mikäs tässä. Ei ne ainakaan pahempia voinu olla. Kyllä Harlem jää aina kakkoseksi Jalasjärven keskustalle kovien jätkien kasvatuspaikkana.

Takaisin omaan kämppään, ja unta palloon. Tai ainakin niin luulin, kun kämppatoverini saapuivat. 3 herraa, yksi n. 18 -vuotias kovin hiljainen japanilainen, 24 - vuotias jenkki sekä ikihipin oloinen 40-45 -vuotias Mark joka kertoi unisaduksi meille Buddhismin syvimmästä olemuksesta.

Valot pois, huomenna kaupungille.

Osa 5 ->