Osa 2:

Herääminen 11 tunnin yöunien jälkeen oli kuin olisi syväjäästä revitty. Salla jäi vielä huoneeseen nukkumaan kun lähdin alas kirjoittamaan tätä turhaa bloginplanttua. Aamuseiskan aikaan Salla liittyi seuraan ja aamupalamurot vedettiin napaan. Pitää taas totutella näihin hirveän makuisiin pikakahveihin. Aika suunnata St. Kildan keskustaan hoitamaan pankkiasioita.

Westpacissa meitä tervehti mukavan oloinen ukkeli, esittäytyi Markiksi. Uudesta Seelannista kotoisin, reissannut töitä tehden tosin jo yli 10 vuotta ja tässä duunissa kaverille oli kehittynyt hyvä rutiini backpackereiden kanssa. Osasi vastata kaikkiin kysymyksiimme ennen kuin ehdimme esittää niitä. Mark kertoi työssään kohtaavansa St. Kildan tyyppisessä kaupunginosassa kahta ihmisryhmää: “That’s basically our customers - crazies and backpackers". Ja jo pelkästään tämän istunnon aikana pankissa kävi pari kovaäänistä laitapuolen kulkijaa.

Palasimme hostellille kytkemään prepaid -korttimme (todella vaivalloisen automaatio -puhelinlinjan kautta) ja lähdimme kohti keskustaa. Jo matkan varrella tein ensimmäisen työkyselyn hostellin ilmoitustaululla olleeseen numeroon, joka melko selkeästi viittasi johonkin vittumaiseen myyntihommaan - siitä kertoi se ettei työstä kerrottu ilmoituksessa tarkemmin. Sallakaan ei suuremmin innostunut taululla olevista alastonkuvaus/vähäpukeinen tarjoilija -ilmoituksista.

Sain soiton ratikan kyydissä mutta siitä ei suuremmin selvää saanut, joten lupasin soittaa hetken päästä takaisin. Keskustassa olimme jo 10 minuutin ajelun jälkeen, ja formula-areenana tutuksi tullut albert park sujahti ohi. Ratikkaa varten olimme hankkineet Myki -kortit, jotka olivat tarpeelliset paikallisliikenteessä. Olimme saapumisyönämme tehneet tuttavuutta humalaiseen irkku/brittiseurueeseen, jotka ohjeistivat meille ettei niitä kauheesti tarvi höyläillä, aika löyhästi valvottuja ovat nämä kuulemma.

Tällä kertaa kävimme ensimmäisenä selvittämässä 3g -juttuja, ja hyvä luoja että tämä maa on takapajuinen mitä tulee laajakaista/tiedonsiirtoasioihin. Mobiililaajakaistat ovat sidottu datakattoihin, ja palvelun voi ostaa 2-18 gigan kuukausittaisella datakatolla. Astuimme kolmen kiinalaisen pyörittämään Optus -liikkeeseen, kun mulle oltiin hostellin vieraiden puolesta ohjeistettu että niillä on kattavin 3g -verkko. Noh, saattaa olla - mutta voi pyhä persus että tää palvelu oli hanurista. Ensin naispuolinen hyvin heikkoa englantia puhuva nainen syötti mulle pakottamalla Prepaidin sijasta kuukausittaiseen laskutukseen perustuvan mokkulaliittymän, yritti siinä samalla vielä vaihtaa mun ja Sallan liittymätyypit ja sitten kun sille tuli jokin ongelma luottotsekkausten kanssa sen ÄÄRIMMÄISEN epämiellyttävä ja päälletunkeva aviomies tuli mukaan sekaamaan. Salla oli katsonut mua kohti jo moneen otteeseen vakuuttavimmalla mahdollisella “mennään pois” -vivahteella, ja kyllähän sen toki ääneenkin sanoi koska kuka nyt suomea puhuu. Lopuksi tämä 10 minuutin mokkulareissu muodostui tunnin mittaiseksi taisteluksi jossa sain käydä pankissa tulostamassa todistuslappuja ja Rantasen pinna oli todella kireällä. Nyt kädessä ei ollut edes vielä mokkulaa kun halusin testata toimiiko mun oma, mukana oleva täällä.

Epäuskoista päänpyörittelyä ja matka kohti Hotel Discoverya muutamaa korttelia ylempänä. Matkan varrella kävimme katsastamassa Queen Victoria’s marketin hedelmä- vihannes- vaate- ja rihkamamyyjiä. Tämä oli mulle tuttua seutua, oltiin majoituttu juuri tässä samaisessa hostellissa 2009. Aulasta pääsi Down Under Jobs -nimiseen työnvälitystoimistoon, joka on erikoistunut backpacker -duuneihin. Mulle oli täällä poikkeamista suositeltu erään Australian suomalaisille suunnatun blogin kautta. Noh, meille annettiin täältä laput että täyttäkää netissä ilmoitukset ja tulkaa tänne asiakkaaksi. Seems legit.

Testasin mokkulaa läheisessä kahvilassa eikä se toiminut, se ei edes ollut yllätys. Nyt siis piti ostaa Optuksen mokkula, josta se ärsyttävä kiinalainen oli sanonut että “I’ll get great deal for juu, 45 dollar”. Mentiin sitten sitä sieltä hakemaan, mutta ei ollutkaan 45 vaan 60. Ihan sama, halusimme vain pois täältä. Antoivat teknisen tuen puhelinnumeron “jos tulee ongelmia”.

Hostellilla yritimme saada sitä toimimaan, mutta ei. Aluksi ajattelin että ehkä tässä oli Linux -yhteensopivuusongelma, mutta sitten testasin sitä jonkun italialaispojan pc:llä, niin ei. Teknisessä tuessa palveluhenkilö oli uskomattoman epäpätevä, eikä ollut kuullutkaan mun käyttöjärjestelmästä, joten päätimme jatkaa tämän taistelun kanssa huomenissa.

Luna Park

Lähdimme katsastamaan miltä St. Kildan baarikadut näyttävät iltamyöhään. Paljon ihmisiä, torstai-illalle. Toisaalta, olihan tänään ystävänpäivä. Tämä on kyllä ihan mukavan oloista seutua. Luna parkin seuduilla oli oikein kunnon hälinä, ja ensimmäistä kertaa tajuttiin kyseisen puiston olevan samalla huvipuisto. Tulitaiteilijaryhmiä, isot massat ihmisiä rinteillä tissuttelemassa. Mä koitin taskujani ja epäuskoisena totesin lompakkoni olevan hukassa.

Salla on jo ehtinyt tottumaan mun harvapäisyyteeni, ja kysyy tasaiseen tahtiin onko se tai tämä mukana, ja olin melko varma että olin ottanut lompakon mukaan. Tosin paniikkiin ei voinut ruveta ennen kuin oltiin takaisin hostellilla. Kävelymatkalla takaisin kävimme kaikkia mahdollisia tapahtumaketjuja läpi - se on pudonnut vessaan, seon napattu hälinässä mun taskusta, oon jättänyt sen sängylle jne. No huoneeseen päästyämme totesimme että se ei ole sängyllä. Viimeinen oljenkorsi ennen sulkupalveluihin soittamista oli kysyä respasta,  ja onneksi joku ihana ihminen oli sen käynyt palauttamassa. Siellä oli kuitenkin mun luottokortti ja yli 300 dollaria käteistä. Jätin respaan kyseiselle tytölle 20 dollaria ja lähdimme helpottuneena takaisin parille oluelle.

Ihan hostellin lähellä olevassa terassibaarissa seurasimme vierestä kun ennustajaeukko teki työtään keski-ikäisen pariskunnan kanssa. Hetken kuluttua tämän jälkeen pari jakaantui ja pöytään yksin jäänyt mies joka esittäytyi Biffiksi pyysi liittyä seuraamme. Sen nimi ei oikeasti edes ollut Biff, enkä muista oikeaa nimeä, mutta se oli nimetty kavereittensa toimesta sen Paluu Tulevaisuuteen -elokuvasarjan pahiksen mukaan.

Biff työskenteli IT -alalla ja osasi selittää meille enemmän tätä syheröistä 3g -tilannetta. Ilmeisesti Australia on mobiilidatan takia tälläinen takapajula sen takia että sitä hallinnoi käytännössä yksi taho, joka harjoittaa melkoista tyranniaa hinnoittelupuolella. Tämän takia kaikkia laskutetaan käytön mukaan ja mobiililaajakaista ei tarkoita siten lainkaan samaa täällä mitä vanhalla mantereella.

Biffin seuraan liittyi pari vanhempaa herrasmiestä, jotka olivat melkoisen seis. Lintu paskasi päälleni ja Salla sai roiskeet itsekin, joten siirryimme puun alta heidän kanssaan samaan pöytään. Toinen herroista oli n. 55 -vuotias britti, muttanut ausseihin 20 vuotta sitten, kierrellessään maailmaa reppu selässä. Toinen oli 82 -vuotias, ihan paikallinen setä, jolta puuttui korvasta ihosyövän vuoksi pala. Oli kyllä muutenkin iho aika kärsineen näköinen, tämä aurinko ei suojaamattomana vain tee hyvää pitkällä juoksulla.

Biff tarjosi meille oluet, joka ei muuten ole halpaa lystiä tässä kadulla. 8-10 dollaria saa pulittaa melkein juomasta kuin juomasta. Puhuimme musiikista ja naisista, töistä ja St. Kildassa asumisesta. Biff antoi meille numeronsa josko tarvitsisimme apua minkään kanssa, ja katosi yöhön. Mekin lähdimme nukkumaan.

Perjantaiaamuna sain oivalluksen - jospa tämä mun optuksen prepaid -liittymä sisältäisi vähän mobiilidataa, ja siitä meille saatiin ensi hätään modeemi. Molemmat saivat hoidettua pakolliset asiat ja muutama uusi työhakemus laitettiin maailmalle. Salla ei halua nyt ainakaan heti kärkeen hakea mitään asiakaspalvelutyötä, kun paine toimia vieraalla kielellä ihmisten edessä on kieltämättä epämiellyttävä. Kitchen hand -duuneja ilmaantuu työnhakusivuille päivittäin ihan läheltäkin, ja niitä nyt alkuun on metsästetty. Mä oon hakenut yhteen hotelliduuniin ja tähän mystiseen myyntityöhön, jonka haastattelu alkoi ihan pian.

Otimme ratikan ja lähijunan Richmondin kaupunginosaan, joka näytti aika ankealta. Salla jäi työhaastattelun ajaksi samaisessa osoitteessa olevaan alakerran kahvilaan koneelle kun mä ajattelin tässä menevän maksimissaan puoli tuntia.

Kun nousin raput ylös, alkoi tilanne valjeta. Tämä oli ryhmähaastattelu. Heti kun olin saanut laput täytettäväksi käteen, hätääntyneen oloinen tsekkipoika tuli ulos edellisestä sessiosta ja julisti kaikille “not what you think, be careful”. Ehkä nyt ihan lievä ylireagointi. Juttelin aulassa krapulaisen oloiselle hollantilaiselle sällille, joka oli vähän täynnä itseään. Mukaan seuraan liittyi myös ilmeisesti australialainen, n. 30 -vuotias mies.

Lopulta meidät kutsuttiin haastatteluun hyvin kreikkalaisen näköisen herran toimesta, joka oli pukeutunut viimeisen päälle. Hän pyysi n. 20 hengen seuruettamme istuutumaan eteensä, ja laittoi radiosta kovaan ääneen soivaa Gangam Stylea vain piirun pienemmälle - ihan kuin testaten kuka pystyy keskittymään presentaatioon pienen taustahälyn kanssa. Ihmetouhua.

Jokaisen piti vuorollaan esittäytyä ja kertoa itsestään, intresseistään, perheestään ja taustastaan samalla kun tämä myyntimies extraordinaire kirjoitti ylös lyhyet muistiinpanot ja kysyi pari tarkentavaa kysymystä. Tämän koko homman pointti oli katsoa kuka osaa esittäytyä englanniksi, ja tämän jälkeen pari ressukkaa laitettiin jo ulos, pahoitellen. Seurasi ehkä tunnin kestävä presentaatio tästä Jamco (Just Another Marketing Company) -yrityksestä, ja mua alko ärsyttää enemmän ja enemmän tää 22 -vuotias hollantilainen. Puhu joka väliin jotain. Ai niin, tää oli muuten ovelta ovelle -myyntiä.

Yrityksellä oli kolmea erilaista markkinointikampanjaa ja myyntimiehenä tämä esitelmöitsijä oli niin vakuuttava että se sai jopa mulle tämän asiansa kaupattua. Olin tapaamisen jälkeen ihan valmis kokeilemaan tätä jos ei muuta tulisi tielle. Tosin ikävänä puolena vie aika leijonanosan vapaa-ajasta, työ on ma-la, mutta parhaimmillaan tästä voi tienata tosi hyvin. Istunnon jälkeen 

kerrottiin että porukasta 3-4 hengelle tullaan soittamaan illasta. Kadulla mua tervehti hyvin kypsynyt Rantanen. Oli sitten odotellut sellaisen 2 tuntia.

Olimme jo aiemmin päättäneet kävellä tästä n.4 km puistojen poikki takaisin keskustaan, ja ihan kauniita maisemia matkan varrella nähtiinkin. Joku nainen huudahti puistossa jotain Sallan punaisiin hiuksiin liittyen, mutta meille jäi hiukan epäselväksi mitä se tarkoitti. Keskustan saavutettuamme kävimme Optuksen liikkeessä hakemassa apua (emme missään nimessä siinä samassa) jossa ohjeistus oli, että soitatteko tekniseen tukeen, sim -kortin rekisteröinnissä ongelma. Otimme pummiratikan hostellille ja laitoimme ruokaa.

Oli meillä mokkulaa tahi ei, jossain vaiheessa olimme päättäneet ottaa skypepuhelun kotisuomeen lähialueella sijaitsevasta kahvilasta, koska videokuva syö sen verran paljon dataa. Seitsemäksi olimmekin sopineet Sallan mamman kanssa audienssin. Sitä ennen ajattelin hoitaa muutaman työhomman samalla kun Salla otti välikuoleman. Olin juuri aloittamassa konehommia kun puhelimeni pimeni. Ja se sitten pimeni lopullisesti. Lainasin Sallan puhelinta ja yritin hostellin wifin välityksellä selvittää mikä mun lumiaa vaivaa, ja mikään ei auttanut. Tänä samaisena aamuna keksitty keino päästä sähköpostiin ja webiin käsiksi liukeni. Back to square one. Laitoin tekstarilla Jamcon edustajalle Sallan numeron josko sieltä olisi joku halunnut ottaa yhteyttä. Muihin haettuihin duuneihin pitäisi myös nyt ilmoittaa uusi numero.

Pinna alkoi olla todella kireällä, ja samoin Sallalla kun kuuli että taas yksi tekninen vastoinkäyminen. Kaksi web -riippuvaista vailla webiä. Sitten Optuksen tekninen tukikin vielä osoittautui toiseen kertaan kykenemättömäksi auttamaan meitä, ja tämä mokkulakaan ei toiminut vieläkään. Olimme niin loputtoman kypsiä kaikkeen tähän säätämiseen - työnhakukin oli käytännössä mahdotonta ilman nettiyhteyttä.

Menimme lähikahvilaan ja otimme kahvit ja totesimme ettei meistä taida tänään olla skypettelemään kenenkään kanssa, molemmilla melkoinen kumpu otsassa. Jamcolta soitettiin että niillä oli mennyt tovi mun uuden numeron löytämiseen ja olisin tervetullut töihin maanantaina - jollain harjoittelumeiningillä.  En sanonut tähän väliin juuta enkä jaata. Laitoimme lisäilmoituksia kahvilan wifin kautta ja kello oli varmaan yhdeksän kun palasimme huoneeseemme. Nukahdin pohjattomaan kiukutukseen, kuten Sallakin, huolimatta hostellin alakerrasta kuuluvasta brittimölinästä.

Kello oli ties mitä kun heräsimme palohälytykseen.

OSA 3 >

Osa 1:

Lentäminen ei oo kivaa.

11.2.2013. Aamukuudelta herätys, serkkupoikani Antti kävelyttää mut lähijunapysäkille. Antti ja tyttöystävänsä Laura olivat majoittaneet mut viimeisellä valmistavalla etelän leirillä, ja nyt oli aika painua lentokentälle. Tämä samainen Antti oli yksi matkaseurueestani 2008 toteutetulla road tripillä. Aamun stressitaso korottui heti parilla asteella kun kovan lumisateen takia koko lähiliikenne oli ihan solmussa. Otin sitten taksin alle ja suuntasin Helsinki-Vantaan terminaali ykköseen.

Odottelin matkaseuralaistani Sallaa, ja sidoin rinkkaani konekuntoon, sadesuojaa päälle ja remmit piiloon tai tiukasti sidottuna. Ystäväni Kimmo oli minulle jalosti omaansa lainannut. Salla saapui isoveljensä ja -siskonsa kanssa, jotka olivat molemmat itse maailmalla reissanneet jonkin verran, ja haikeana olivat nyt pikkusiskoaan ensimmäistä kertaa laittamassa koneeseen. Hyvästelyt ja viimeiset valokuvat pois tieltä, ja turvatarkastusten kautta SAS:in koneella Kööpenhaminaan.

Heti Kööpenhaminaan saavuttuamme tajusimme seuraavan lentoyhteyden olevan reilun tunnin myöhässä. Koko loppumatka oli taittumassa emirateksen kyydissä, ja tämä Kööpenhaminan odottelu oli jo alun alkaenkin 3,5 -tuntinen. Toisaalta tämä menetetty tunti ei ollut mistään pois, se olisi pitänyt istua seuraavilla lentokentillä joka tapauksessa. Ainut mikä jännitti oli miten laukut ehtivät koneesta toiseeseen loppumatkan aikana.

Pitkän venailun jälkeen pääsimme emirateksen koneeseen, joka oli iso, mutta ei aivan yhtä iso kuin cathwayn koneet joilla olin aiemmin reissannut väliä hong kong-sydney. Jostain syystä check in piti tehdä Kööpenhaminassa uudelleen portilla, joten netissä tehdyt paikkavaraukset eivät pitäneetkään kutiaan. Salla oli varannut ikkunapaikat koko matkan ajaksi, ja minä sain tyytyä keskipenkkiin. Ensimmäinen seitsemän tunnin pätkä taittui omalta näytöltä leffoja katsellessa. Searching for Sugar Man on muuten loistodokkari, suosittelen.

Koneesta poistuimme Dubain lentokentällä, joka oli kyllä äärimmäisen absurdi kaikkine vesiputouksineen. Tämä lienee kauimmaisin vastakohta Tampereen ryanair -lentokentälle jonka olen koskaan nähnyt. Tässä vaiheessa meiltä irtosi lähinnä huonoa huumoria ja epäuskoista päänpyörittelyä sille tosiasialle että olimme matkustaneet jo 15 tuntia ja emme olleet edes puolimatkassa etäisyyden suhteen.

Dubaissa ryntäsimme ensimmäisenä portille varaamaan itsellemme mahdollisimman hyvät paikat, ja koneeseen noustessa tajusimme että niin todella kävi. Hätäuloskäynnin vierestä, jalkatilaa kerrankin reilusti, ja penkistä sai nousta ihan koska vain vaivaamatta muita. Tämän lennon aikana oli kovasti turbulenssia, ja taas kerran ihailin sitä tapaa millä stuertit viestivät rauhallisuutta matkustajille. Kärrystä saattaa joutua pitämään kiinni kaksin käsin, mutta leveä hymy on kaikki mitä turvallisuuden illuusio vaatii. Vasemmalla puolellani istui Sudanilaismies, jonka kanssa keskustelin tovin. Oli muuttanut 2007 Australiaan ja asui nykyisellään Melbournen pohjoispuolella. Lennon loppuosassa alkoi huumori jo vähän loppumaan, ja päät nuokkuivat. Ei koneessa pysty nukkumaan kunnolla, ei vaan pysty - sitä pystyy ehkä pihistämään puolituntisen sieltä tai täältä.

Saavuimme Kuala Lumpuriin, ja tässä vaiheessa oli jo kovasti vaikeaa yrittää hahmottaa mitä kello oli Suomessa. Kuuma ja kostea ilma tuntui ilmastoidun lentokentän sisäpuolellakin. En ollut käynyt vessassa Dubaissa koska pöntön sijasta vessassa oli se perinteinen lattiareikä, joka vaan ei toimi Jokipiin pojalle. Kuala Lumpurissa vessassa oli molemmat, ja vielä erikseen posliinipuolella ohjestettiin havainnollistavilla kuvilla käyttäjille että pöntön reunoille ei mennä kyykkyasennossa seisomaan.

Viimeiselle lennolle noustiin, ja tuskastuneena mietittiin että mitenköhän tästä selvitään. No selvittiinhän me. Kello oli 02 aamuyöstä keskiviikkoaamuna 13.2. kun koneen renkaat osuivat kenttään. Ainut merkillepantava asia viimeiseltä lennolta oli, että aika pian nousun jälkeen lentokoneen henkilökunta komennettiin turvavöihin ja kone teki aika selkeän käännöksen, välttyäkseen joltain pahalaatuiselta turbulenssilta - ilmeisesti.

Melbournessa oli sitten aika sen kauan pelätyn maahantulotarkastuksen. Opastin Sallaa hiukan jännittyneenä että nyt kaikki laput, vakuutukset, viisumit ja luottokortit esiin etteivät varmasti ala kuulustelemaan. No, olisikohan siihen mennyt minuuttiakaan kun pääsimme läpi. Ilmeisesti Suomalaisten ei tarvi ihan kauheasti näitä jännittää.

Meidän laukkumme olivat löytäneet tiensä perille, uskomatonta! Rinkat säädettiin takaisin selkäänlaittokuntoon, ja poistuimme ulos. Siitä on jo neljä vuotta kun olin täällä viimeksi ollut, ja miten mukava tätä ilmaa olikaan taas haistaa. Sky Bus oli tarkoitus ottaa keskustaan, mutta lipunmyyntipistettä etsiessämme havaitsimme suomalaisperheen johon olimme jo aiemmin kiinnittäneet huomiomme, ja he olivat ottamassa pikkubussin St. Kildaan, jossa meidänkin hostellimme oli. Helsinkiläinen liikemies oli perheineen ensimmäistä kertaa Australiassa 9 päivän ajan, ja matkan varrella kerroin heille omista kokemuksistani ja paikoista joita on ollut hieno nähdä.

Taksimatka tuli halvemmaksi ja ennen kaikkea helpommaksi tavaksi päästä hostellillemme (The Ritz for Backpackers) jossa meitä jännitti varhainen saapumisaikamme. Mähän olin fiksuna jätkänä varannut hostellin vasta tälle juuri alkaneelle päivälle, joten kirjautumisaikaan oli vielä hyvä tovi. Kiipesimme kakkoskerroksessa olevaan hostelliin, ja meitä vastaan tuli ystävällisen oloinen vanhempi herrasmies joka esittäytyi Jeffiksi. Jeff antoi meidän laittaa kamamme laukkusäilöön ja samalla kun teki yösiivoja tarjosi meille teetä ja jutteli mukavia. Vieläpä oikein komensi että nukkukaa nyt hiukan kun olette niin väsyneitä. Hostellin sohvat tuntuivat kyllä mukavilta mutta tässä vaiheessa aamua ohi ramppasi jo porukkaa hyvään tahtiin, eikä tässä olisi unta saanut.

Olo oli todella ryönäinen ja väsynyt, kun päätimme lähteä käymään ruokakaupassa, Sallalla oli lisäksi lista asioita joita tarvitsi, meikkejä sun muita - ei oo helppoo olla nainen. Ostimme aamupalatarpeita muutamaksi päiväksi ja  palasimme hostellille käymään suihkussa. Sitten suunta St. Kildan kauppakeskustaan jossa kävimme hankkimassa ratikkaliput ja puhelinkortit, sopimassa pankkitapaamisen seuraavalle aamulle ja toteamassa Vodafonen tarjoamat 3G -palveluvaihtoehdot paskoiksi. Alkoi olla myös turhan kuuma liikkua farkuissa.

Edes muutamaksi tunniksi piti keksiä tekemistä kun unen tullessa puolen päivän aikaan unirytmi olisi mennyt ihan lopullisesti. Päätimme siis lähteä keskustassa poikkeamaan hienoilla ratikkalipuillamme. Käpystelimme ostoskeskustan kupeilla josta Rantasen tytölle osu käteen kauan himoitsemansa Vansin jalkineet. Kyseisen liikkeen myyjä ilostui kuullessaan meidän olevan Suomesta ja alkoi soittamaan liikkeen kaiuttimista Kapasiteettiyksikköä. Kuulemma veljen suomalainen vaimo oli tutustuttanut tälläiseen tyylikkääseen perinnemusiikkiin. Mä tarvitsin kengät kanskin, ja converset ostin.

Yksi hienoimmista asioista Melbourneen saapumisessa mulle oli että pääsisin vihdoin tutustumaan Launchin aussiserkkuun, Bar Manaan, joka pyöri hiukan pohjoisemmassa osassa keskustan aluetta. Otimme ratikan Fitzroyn kaupunginosaan, joka oli jotain aivan mielettömän siistiä. Toinen toistaan hiukeampia baareja, kahviloita, sekalaisia myymälöitä ja vintage -liikkeitä. Mä menin kolistelemaan innokkaasti Bar Manan ovea, mutta ketään ei ollut vielä paikalla.

Fitzroy, Melbourne

Pienen kiertelyn ja yhden keittolounaan jälkeen ovi oli avattu ja sisällä meitä tervehti violettitukkainen nuori nainen, nimeltään Meg. Kerroin hänelle ummet ja lammet Bar Launchista ja hän esitteli meille liiketilat, jotka olivat pienet mutta kovasti viihtyisät. Moni asia oli tehty samaan malliin, heillä tosin oli ollut ongelmia saada luvat myöhään. Ilmeisesti jossain päin maailmaa alkoholilaki ja -käytännöt ovat Suomeakin tiukempia. Meg laittoi meille oluset käteen ja jutusteltiin siinä vielä jonkin aikaa. Yritin hienovaraisesti tarjota työkokemustani, ja sain sähköpostiosoitteen, josta kenties jotain voisi poikia. Megin kanssa sävel osui heti yksiin, hyvä tyyppi.

Nyt oli kuitenkin aika suunnata takaisin St. Kildaan. Ratikassa nuokuin jo niin raskaasti että Salla ajoittain potkaisi minua etten lysähtäisi ihmisten päälle. Saattaisi nolottaa. Viimeisen kävelypätkän ajan seurasin matkaseuralaistani lähes hoiperrellen ja melkein kävelin auton alle. Hostellilla lysähdin sänkyyn klo 18 ja valot lähtivät pois.

OSA 2 >

Guess what?

Kauanpa sitä kateltiinkin. Vastuullista yrittäjyyttä, asuntolainaa ja valvottuja öitä on nyt kateltu aikansa. Veri on vetänyt jo pitkään ulkomaille, mutta tähän nyt ei ole oikein ollut mahdollisuutta. Liikeidea jonka Uudessa Seelannissa ollessani sain ja tässäkin blogissa puin on nyt kokeiltu, tehty, nähty. Mahtavia juttuja, mutta ihan pirun raskaita juttuja. Olla yksityisyrittäjä, olla yötyöläinen, psykologi, nuorisotyöntekijä ja yrittää myydä kaljaa siinä samalla.

Kun ikää tuli 30 täyteen, tajusin että nyt eletään kirjaimellisesti viimeisiä hetkiä toteuttaa working holiday Australiassa - juttu joka olisi jäänyt kalvamaan. Joten nyt on lentoaikataulu lyöty lukkoon - enkä ole edes menossa itsekseni. Olen ystävystynyt syksyn mittaan 22 -vuotiaan Salla Rantasen kanssa, jonka elämäntilanteeseen sopi myös tälläisen matkan tekeminen. Salla oli alkusyksystä mulla töissä ja sitten tässä ollaankin tultu siihen tulokseen että me ollaan hyvin samanlaisia friikkejä, vähän eri painoluokasta vaan. Mielenkiintoista tulee nyt sitten katella millaista tästä tulee, kun vanha patu ja nuori plikka lähtee reissaamaan. Hyvin se menee, vaikka kyllä siinä haastaviakin hetkiä tulee eteen. Varmasti.

Reissun alotusajankohtana on 11.2.2013, ja tarkotus on lentää Dubain kautta suoraan Melbourneen, josta pitäisi sitten löytää sesonkitöitä. Molemmat haluais ennemmin tehdä jotain fyysistä syrjemmässä, ja sitten ehkä liikahtaa muihin hommiin jos niitä löytyy. Syyskuussa matka jatkuisi Uuteen Seelantiin, missä mä pääsisin moikkaamaan tuttuja ja katteleen huudeja. Sitä en jaksaisi edes odottaa. Sieltä Cook-Saarille, Los Angelesiin ja kuukauden verran omistettaisiin aikaa Pohjois-Amerikan ylittämiselle, tavalla tai toisella. Lopuksi Islannin kautta kotiin. Mutta noi on niin kaukaisia juttuja että jos nyt yrittäs järjestää itsensä tuonne Ausseihin ja saada töitä eka.

Toki ennen tätä kaikkea pitää järjestellä yrityksen myynti/alasajo ja omat laina-asiat, mutta ne on vain asioita. Ei jaksais odottaa että pääsis jo lähtemään.