Jahti. 

Osaa 19: Portage 21-.29.1.2009 

Joskuss ei luista kirjottaminen ollenkaan. Tuntuu että meinaa ruveta kirjottamaan taas sellasta puulta maistuvaa potaskaa omalla kovin rajoittuneella sanavarastolla että alta pois. Sen takia en kirjota suomessa ollessani mitään, ja tämän koko blogin funktiohan on olla puhtaasti tällänen sanaoksennusdiaari. 

Välillä hävettää lukea joitain tekstejään jälkeenpäin, ja joskus jopa vaivaudun muokkaamaan sana-asettelujani. Tänään kuitenkin huvittaa kirjoittaa, koska mulle on taas sattunu kaikenlaista hauskaa. Mun cliffhangerit ei enää ilmiselvästi kirvota teissä minkäänlaisia reaktioita. Mä oon blogikirjoittamisen Jack Bauer, mä en voi sille mitään. Raumati oli tosiaan saapunut työpaikalle tuona kohtalokkaana perjantaina, ja mä suuntasin toimistoa kohti harja kädessä. Lani oli tullut miehensä mukana töihin ja itki tietokoneellaan, oli vissiin yrittänyt viimeiseen asti kääntää Raumatin pään. Bo oli istumassa Raumatin kanssa kokoushuoneessa, jonne itsekin päätin tunkeutua. 

Molemmat pillittivät, mutta musta ei ollu liittymään tähän kuoroon. Ymmärsin toki että mies tunsi olonsa nöyryytetyksi, mutta nyt se oli jättämässä mut ja Rowanin tyhjän päälle. Sharpie oli lähtenyt vajaa viikko sitten. Marisa oli ollut pahvipää kun se oli antanut sille porttikiellon, mutta nyt oli vähän turhan dramaattista. En voinut asialle kuitenkaan mitään, ja Raumati otti jalat alleen. Kysyin häneltä lähtiessään että voinko käydä katsomassa mitä sille kuuluu illemmasta, mutta ei se suostunut. Pyysi kuitenkin soittamaan illalla. Eihän siinä mennyt ku lauantai-iltaan ku se taas istu mun sohvalla pelaamassa Guitar Heroa. 

Yksi asia kuitenkin tuntui selvältä: takaisin se ei ollut tulossa. Alisonilla toki on vielä sanansa sanottavana, tässä nyt odotellaan että se palais aussilomaltaan takomaan Raumatiin järkeä. 

Munn päivärutiineihin kuuluu usein puhua paljon eri venetakseille puhelimessa, ja muutama ääni on muodostunut tutuiksi, osaa kutsuisin jopa kavereikseni. Oikein mieleenpainuva ääni on eräällä Cougar Linen työntekijöistä, saksalaislähtöinen tyttö – Nina nimeltään. Muistan jo viime kaudella höpisseeni sen kanssa päättymättömiä puheluita, ja Portagen henkilökunta on mua useasti härnännyt kyseisen tytön suhteen. Ja kyseessä ei ole pelkkä ääni, Nina on kovasti sievä kaikin mahdollisin tavoin. 

Tällä kaudella ollaan tutustuttu lisää, ja valehtelisin jos väittäisin ettei tyttö ole melkoisen viehättävä. Lauantaina suuntasimme Raumatin sekä parin uuden työntekijän, porteripuolella jelppivän Glenin ja Snapperissa työskentelevän hujopin Ryanin kanssa Pictoniin, siellä kun oli jonkinlainen festivaali. Pääsimme mun autolla oikein perille asti ja heittäydyimme perhefestaritunnelmaan. Meren äärelle oli rakennettu sievä pieni lava ja kaiken ikäiset ihmiset istuivat nurmella kuuntelemassa. Ja kuten asiaan kuuluu, oli paikalla teltta jossa oli pahaa ja ylihinnoiteltua kaljaa. 

Törmäsin Cougar Linen porukkaan, tuttuihin venekuskeihin, omistajiin sekä – yllätys yllätys – Ninaan. Ensikättelystä asti mulla oli tosi hassu olo. Siinä me oltiin, minä, Nina ja Cougarilla ”laukkupoikana” toimiva Rachel. En mä nyt mikään smalltalkin mestari ole mutta herranjumala että meni nihkeesti. Hylkäsin kaikenlaiset humalaiset valloitusaikeet ja keskityin pitämään hauskaa muitten sekopäiden kanssa. 

Seurueestamme Glen jäi Pictoniin, kun eräs aiemmin Portagessakin työskennellyt keski-ikäinen nainen tuli ja ilmoitti meille että ”your friends staying with me, i’m gonna shag him tonite.” Nää on muuten aika suorasukaisia, Kiwinaiset. 

Kutenn viimeksi sanoin, porukkaa on lähtenyt viime aikoina. Kelly kaikkos, nyt Lydian viimeinen työpäivä koitti. Kellyllä rupes loppua kohden iskemään aika hyvin yksiin brittilähtöisen Craigin kanssa, ja oli aika surkeeta katella laiturilla ku ne hyvästeli. Ehkä ne UK:ssa sitten koittaa uudestaan, ehkä. Lydia oli ilmiselvästi kypsä lähtemään, ja meidän alkukaudesta paikalle saapuneiden määrä oheni taas yhdellä. Paikalla ollaan enää minä, Alena, Michal ja Petra. Toki mitä enemmän porukkaa lähtee, sitä enemmän tunteja se meinaa Jonnalle, Rikulle ja Antille, joitten tuloon on enää puolitoista viikkoa (!). Tunnelma on odottava, ei pelkästään J:n, R:n ja A:n takia, mutta myös odotamme että kiire alkaisi taas. Viimeinen pari viikkoa on ollut kovin hiljaista aikaa, ja mikään ei rasita niin lujaa kuin yleinen hotellialueen siivoilu ja kunnossa pitäminen. 

Laukkujen raahaminen sentään on miesten hommaa. Sarkasmi on kauheen hieno juttu, mutta ei toimi muuten kaikille. Tänään aiheutin Korealaistytölle (mä en edelleen muista sen nimeä) sydänkohtauksen sanomalla suoralla naamalla sille että hotellin surkee yleiskunto on sen syytä. Konteksti oli ihan selkee, ja kuka tahansa olis pystyny lukemaan että mä laskin leikkiä, mutta mulla meni valehtelematta kymmenen minuuttia sen rauhoittelemiseen. ”SERIOUSLY, do not take ANYTHING I say seriously.” 

Cougar Linen henkilökunta yllätti positiivisesti ja vei mut vapaapäivänäni keskiviikkona ilmaiselle risteilylle ulompiin fjordeihin, vai miksi niitä nyt sitten suomeksi kutsuisi. Soundseihin. Oli mahottoman hieno reissu, ja tajusin ensimmäistä kertaa miten monta tupaa, mökkiä ja hotellia matkan varrella on. Pääsin kotiin ja huomasin että Nina oli liittäny mut kaverikseen Facebokissa. Mä valehtelematta melkein kusin housuihini kun nauroin niin lujaa itelleni seuraavan puoli tuntia. 

Mulla oli menny kuukausikaupalla sellaisen pienen asian tajuamiseen että Nina ei pelaa ihan samassa divisioonassa mun kanssa. Sen seurustelukumppaniksi oli merkattu juurikin se ”laukkupoika”, Rachel. 

-Mikko Jii, naistenmies. P.S. Niin, Facebookista kun oli puhe, Nevis on liittynyt synkkään joukkoomme. Tervetuloa Toni.

2/4

Osa 18: Portage 11.-20.1.2009

Meillä porteripuolella porukka vaihtuu huomattavasti harvemmin kuin muilla osastoilla, keittiössä tai housekeepingissä. Muistanette että jo viime kaudella puhuin näistä kaikista samoista naamoista, Raumatista, Sharpiesta ja Rowanista. Vaikka työ onkin melko rankkaa, niin pelihuumori on kaikilla hyvällä tolalla. Viime aikoina meidän niskaan on kasattu jossain määrin painetta hotellialueen siivoamisen ja ylläpitämisen suhteen, joka joskus tuntuu vähän kohtuuttomalta. Suuremmilta kiukkupurkauksilta ja draamalta ollaan vältytty, tai siis oltiin vältytty tähän viikkoon asti. Siitä lisää hetken päästä.

Housekeepingissä ei meinaa samat naamat pysyä kuinkaan. Ihmisiä, varsinkin pareja, tulee ja menee. Alkukuusta meille tulleet Chileläiset lähtivät parin viikon urakan jälkeen, ja pystyisin nimeämään varmaan 20 ihmistä jotka on vain piipahtanu paikan päällä. Uusi housekeeping manager Gina, pitkä pelottava irkkunainen, on varmastikin yksi isoimmista syistä. Toki moni töihin tulleista lapsukaisista ovat olleet patalaiskoja ja hitaita - luonteenpiirteitä joista kumpikaan ei oikein toimi työssä jossa huoneen pitäisi olla valmis puolessa tunnissa.

Viime viikolla ne otti töihin korealaisen tytön, joka on kovin hiljaisen oloinen. Mikähän sen nimi oli, joku joka kuulostaa Anterolta. Gina nakitti mut sen viralliseksi seurapiirisutenööriksi, yritän saada sen iltaisin mukaan aktiviteetteihin, muitten kanssa istumaan ja elokuvia katselemaan. Eiköhän se tuosta lämpene.

Unohdin varmaan mainita että mun viisumijatke meni läpi hulahtamalla. Ei mitään ongelmia, viikkohan siinä peräti meni. Formulareissun suunnitteluun tuli pari mutkaa matkaan, kun tajusin varanneeni lennot ja hostellit väärälle viikolle. Noh, muutaman puhelun se vaati, ja muutaman lisädollarin. Mun ja Joen matkaan ausseihin ovat lähdössä myös suomalaiset adjutanttini Jonna, Riku ja Antti.

Ei ole helppoa olla homespää. Mulle on kauhean vaikea pitää yllä tarinajatkumoa, tuppaan unohtelemaan mitä oon kertonu ja mitä en. Nyt en oo ihan varma oonko kertonu siitä että Marisa on tullut takaisin hostellille. No se on. Alison halus sen takas enemmän ku mitään muuta, koska se meinaa hukkua töihinsä. Pictonissa kahvilaa pyörittänyt Marisa otti tarjouksen vastaan ja palasi Portagen leiriin. Tämä saattoi olla myös ratkaiseva syy Tracyn lähtöön, tai mistä mä mitään tiedän naisten keskinäisistä hierarkiajärjestelmistä. Sen mä tiedän että ne on kauheen monimutkaisia elukoita.

Marisa tuli takaisin, ja Alison pääsi ensimmäiselle lomalleen hyvin, hyvin pitkään aikaan. Viimeisenä päivänään paikan päällä naisella kuitenkin kosahti hermo totaalisesti. Sharpie ja Rowan olivat hätinä aloittaneet tiistaipäivän (joka mulla on aina vapaana), kun Alison kutsui heidät altaan luo ja ilmeisesti oli huutanut ihan suoraa huutoa päin naamaa siitä miten ketään ei kiinnosta hotellin kunto ja kaikki vain lusmuilee. Sharpie joka on jo miljoonaan kertaan mulle kertonut saaneensa tarpeekseen, oli vain ottanut työpaidan pois päältään ja kävellyt pois. Rowan oli pelästyneen oloinen kun kävin katsastamassa tilanteen itse myöhemmin päivällä. Alison oli pyytänyt anteeksikin, ja mulle myös tuli kertomaan kuinka se ei tarkoittanut mitä oli sanonut, ja oli osoittanut suurimman osan räksytyksestä Sharpielle. Raumati oli ainut joka oli melkoisen järkyttynyt Sharpien lähdöstä, ja oli kovin hiljainen seuraavan pari päivää.

Kunnes torstai-iltana sitten vietimme jäähyväiskemuja Kellylle, Melille ja Leytonille. Saavuin hotellille kohtuullisen myöhään, sosiaalisena miehenä kun olin todennut Playstationin paremmaksi kaveriksi kotosalla. Philin tyttöystävä Maria istui hiljaisena Snapperin ulkopuolella ja kertoi Raumatin olleen todella erikoisella päällä koko päivän. Astuin sisään ja totesin helvetin olevan irti. Iso maorimies oli juurikin näillä hetkillä vetämässä tiskin takana piilottelevaa vierasta turpaan. Phil yritti pidätellä, ja itse liityin mukaan. Ennen apuihin menoa pyysin Mariaa noutamaan Leilanin paikalle.

Kun saimme Raumatin ulos, totesin miehen olevan kaatokunnossa. Se väitti kovasti että se kaveri oli kutsunut sitä koiraksi ja kattonut pahasti, mutta tuntui ilmiselvältä että se vain oli räyhäpöhnässä ja halus tapella. Sanotaan nyt vain suoraan, että Raumati on sen kokonen jätkä että se kun lyö niin siinä lähtee henki. Leilani tuli alas, ja tuskallisen puolen tunnin edestakaisin menneen suostuttelun jälkeen sai Raumatin autoon ja kotimatkalle. Ilta eteni sen jälkeen ihan normaaleissa merkeissä.

Seuraavana aamuna Marisa halusi kysyä multa mikä oli mun näkemykseni tapahtumista. Mun mielestä Raumatin vain tarvitsisi pyytää anteeksi osapuolilta, Snapperin henkilökunnalta ja polttari-iltaansa viettäneeltä pelästyneeltä piruparalta. Kyllä aikuiset ihmiset kuitenkin ymmärtää että joskus on hyviä ja joskus ei-niin-hyviä iltoja. Marisa lupasi puhua Raumatille myöhemmin, joka tuntui hyvältä idealta, olihan hän johtoportaasta aikalailla lähestyttävin ja humaanein tyyppi.

Samana iltana Raumati kävi poikkeamassa mun luona, ja oli todella erikoisen oloinen, ihan niinku olis pidättäny itkua. Ilmeisen nöyryytetty mies kertoi Marisan antaneen hänelle kolmen päivän porttikiellon ei ainoastaan Snapperiin, vaan myös hotellin tiloihin. Baarin mä ymmärrän, mutta tuntui jotenkin kohtuuttomalta eristää mies ystävistään? Niin, ja lisäksi se oli menny puhumaan jo murheelliselle ja häpeissään olevalle Raumatille jotain AA –kerhoon menosta, ja terapian otosta… Jotenkin tää ei tuntunut oikealta. Raumati istui mun sohvalla 10 minuuttia aurinkolasit päässään ja lähti kotiin. Marisalta tuli viesti ”this did not go well.”

Perjantai alkoi ihan niin kuin mikä tahansa muu perjantai, piha-alueen lakaisulla. Oikeastaan aamu oli tosi nätti ja aurinkoinen ja kaikki lähti mukavasti liikkeelle. Kunnes Rowan tuli alas, ja kertoi Raumatin juuri tuoneen kaikki työvaatteensa alas ja oli irtisanoutunut.

Rosmoja ja autorikko.

Osa 17: Portage 2.-10.1.2009

Uuden vuoden kemut oli mainiot. Mä toki tiesin aloittavani työt seuraavana aamuna klo 07.30, mutta olipa mun uuden subarun perässä patja, peitto ja tyyny. Sekoiltiin, halailtiin, juostiin ja nautittiin ihan perkeleen mukava ilta.

Etelä-Afrikkalaisen Karenin lähdön myötä meille tuli transport –puolelle uusi pomo Bo, keski-ikäinen ja oikeinkin fiksun oloinen nainen. Raumati ei oikein oo nielly koko asiaa kauhean hyvin, eikä liioin Sharpie, joka hänkin jo palasi lomilta –perusukkoja kun ovat. Syöpäpelote on miehen osalta ohi, ilmeisesti turhaan pelottelivat sairaalan suunnasta. Tiimi on siis kasassa taas, ja mäkin pystyn oikein ottamaan päivän tai kaksi vapaata jossain vaiheessa. Sain tippinä ilmaisen lauttareissun wellingtoniin ja takaisin tässä taannoin, arvoltaan 110 dollaria. Tätä kirjoittaessani istunkin Bluebridgen lautalla.

Mun 500 dollarin auto hajos, kuka olis arvannu? Ehtihän se mulla peräti viikon olemaan. Subaru jätti mut keskelle pöpelikköä sen verran pölyisellä soratiellä että mun iholla oli kerros valkoista tomua vesiperän tuottaneiden korjausyritysten jälkeen. Turhautuneena yövyin farmarin takaosassa, ja aamulla onnistuin mateluvauhdilla ryömimään takaisin Blenheimiin, jossa sille sitten löytyi korjaaja. Mun vauhdista kertoo jotain se, että puolimatkasta tajusin että mun katolla oli aurinkoa ottava opossumi. Sain sen jo takasikin, pienten korjausten jälkeen. Debbie ja Brett ottivat hinnasta puolet pois ettei mun kontolle kaanunu koko remppa. Mutta auto on edelleen. Toivon että kestäis sen verran että saatais ajaa se loppuun poikain ja Jonnan kanssa.

Blenheimistä mut kotiin ajoivat psykoottinen tsekkipariskunta Petra ja Michal, jotka halusivat pysähtyä jokaisella laiturilla ja rannalla sukeltelemaan. Sen takia mun Facebookissa ja picasan galleriassa on kuvia musta ja Michalista polskimassa. Oli kieltämättä perkuleen hauskaa, vaikka mun sukellustekniikassa onkin yksi paha vika – mä en hengitä ulos veteen osuessani. Tämä tarkoittaa sitä että pärskin suolavettä sieraimistani yleensä kokonaisen päivän uintireissun jälkeen.



Dave, tuo ikuisuusprojekti, roikkuu Portagessa edelleen. Ikävintä on se että johtoporras on ruvennu multa kyselemään että miksei se kaikkoa. Viimeisimmän kertomansa mukaan se on lähdössä kahden viikon päästä… niinku kuukausi sitten. Mä toki ajoin sen pihalle kämpästäni, mutta se lusmuilee ympäri rantoja autossaan nukkuen, roikkuu hotellin ympäristössä ja on yleisesti ottaen hyvin omituisen oloinen. Alison alkaa olla melkoisen turhautunut.

Mun uusi kämppis Kylee tosiaan toimii jonkilaisena pomona Snapperissa, Amardeepin alaisena. Viime vuonna Food & Beveragen päällikkönä toiminut Jamie oli suositellut tytölle Portagea, ja varoittanut ”not to sleep with Mikko”. No, ekana päivänään täällä se päätti ruveta mun kämppikseksi, joten en mä ihan paska oo.

Kuten viimeksi mainitsin, hässäkkää on riittänyt lomien aikana, ja ihmisiä on tullut ja mennyt. Ehkä ikävin tapahtuma oli kun Moe, keittiössä apukätenä toimiva maorityttö kutsui muille kertomatta hyvin erikoisen kaveripiirinsä uutta vuotta juhlimaan, ja vihreästä talosta katosi monenkin omaisuutta. Kelly menetti Ipodinsa, ja kaikenlaista pientä sälää hävisi. Muutenkin porukka on hävittänyt viime aikoina kamaa, ilmeisesti keskuudessamme on pitkäkynsi. Tämän tapauksen seurauksena Moe kuitenkin irtisanoutui, kun Alison antoi sille viikon aikaa pyytää hampuusikavereitaan palauttamaan varastamansa tavarat tai tämä soittaisi poliisille.


Joulupyhien jälkeen, ensimmäisenä arkipäivänä kuulimme yllättäviä uutisia – Tracy oli lähdössä. Tiesin ettei ne nyt varsinaisesti paita ja peppu ollu Alisonin kanssa, mutta silti uutinen yllätti kaikki. Samalla selvisi että se olisi lähdössä samana päivänä. Siinä sitten porukalla päätettiin järjestää naiselle kunnon läksiäiset, seilattiin Sharpien veneellä, käytiin sukeltelemassa erinäisissä paikoissa ja lopulta tanssittiin yö pois. Oli aikas hienoo, ja Tracy illan päätteeksi latoi mullekin pöhnäpäissään pöytään listan elämänviisauksia, erinäisiin asioihin liittyen.

Mä oon tehny jotain hyvin erikoista viime aikoina, nimittäin toiminu lastenvahtina. Yleisesti tämä kunnia kuuluu tytöille, mutta hotellin häävastaava Wendy – Ericin vaimo ja Etiennen äiti – on ruvennu pyytämään nimenomaan mua vahtimaan lasten perään, joka on kieltämättä ihan hyväpalkkaista ja iisiä hommaa. Niinkin huvittavalta kuin se kuulostaa. Vaaleapäinen korsto koputtamassa ovelle dvd –soittimen ja Disney –elokuvien kanssa todeten ”I’ll be your babysitter tonight.” Eilisilta taittui 18 –kuukautisen Maxin ja 4 –vuotiaan Maryn kanssa Hastingsistä, briteistä. Poika nukkui suurimman osan aikaa mutta tytöllä oli uskomaton kyselyvaihe päällä. Aina kun mun puhelin soi tai piippasi se kysyi että oliko se mun tyttöystävä. Sitten se kertoi mulle omasta epäonnistuneesta parisuhteestaan kotimaassaan, kun hänen poikaystävänsä Blair (myös neljä vuotta vanha) oli mennyt hoitopaikassa pöydän alle toisen tytön kanssa.

Kun tyttö vihdoin nukahti, mä laitoin television päälle ja parkaisin tuskasta. Duudsonit tulee täällä televisiosta. Kyllä, kuulitte oikein. Extreme Duudsonit. Uudessa Seelannissa. Ei helevetti. Älkää kysykö kuinka, mutta jostain syystä paikallisten 15-20 –vuotiaitten mielestä nää jätkät on hauskoja. Siinä mä sitten katoin turpa auki hehheh –”spontaanihauskaa” duudsonipelleilyä televisiosta. UUDESSA SEELANNISSA. Ja mikä nolointa ne oli tehny tän tuotantokauden englanniksi, ja ne oli menny painamaan niitä junttipaitoja englanninkielisinä versioina, muistatteko ne rätit joissa luki ”isäntä”? Pyörittelin hiljaa päätäni ja menin nukkumaan. Joitain ilmiöitä ei pääse karkuun.

”It was a very good year…”

Osa 16: Portage 21.12.2008-1.1.2009

Perkele, eihän toi Dave meinaa lähteä kulumallakaan. Ei sillä että se uus kämppiskään sen enempää kiehtois, mutta tuo mies on kertakaikkisen masentavaa katteltavaa. Haahuilee päivät joko kattoen musateeveetä tai hortoilee rannoilla päämäärättömästi. Käyttäis ny hyväkseen sairaslomansa ja kiertelis edes vähä. Rasittaa, ristus.

Niin, se uus kämppis on uus Snapperin (hotellin ravintola) vastaava, Kylee mikänytlienikään sukunimeltään. Pieni vaalee pirpana, epäilyttävän mukava tyttö. Siinä on pakko olla jotain pahasti vialla.

Käytiin Kellyn, Lydian ja Daven kanssa joulun alla tuollaisella road tripillä Nelsonissa ja Kaiteriterissä. Kierreltiin ja paistateltiin auringossa, syötiin ja juotiin hyvin ja nukuttiin taivasalla. Mulla oli pari levyllistä Frank Sinatraa ipodissa, jota sitten kuunneltiin tähtien alla ja fiilisteltiin. Dave oli niin pilvessä että se ei oikein pysynyt aloillaan, mutta meillä muilla oli mukavaa. Aamulla herättiin ihmettelemään uskomattoman nättiä auringonnousua.

On raskasta ku on pitäny taas ruveta kelailemaan suomen päätä. Jotenki se ei kiinnosta yhtään, paljon enemmän tekis mieli ajatella seuraavaa reissua. Toki perhe ja kaverit olis mahtava nähdä, mutta oikein mikään muu ei kiehdo kotimaahan tulemisen suhteen. Karkuunhan mä tänne ekan kerran tullessani lähdin, ja kaikki se kura on toki edelleen olemassa. Kauhean vaikeeta tämä kolmannen kymmenennen puolivälin itsensä etsiskely. Jos keksitte mitä mun pitäis tehdä elämälläni niin kertokaa ihmeessä. Multa loppuu kohta ideat. Hannulan Terolta odottelen mailia tässä edelleen. Tero, pannaanko jo se meidän ultrasalainen projekti käyntiin?

Fultonin herttainen pariskunta on käyny vierailemas Portages vaikka kuinka monta kertaa ja aina ne kävelee suoraan respaan ja pyytää mua juttusille. ”Mikko, those millionaires here for you again.” Mä olin joulupäivänä jotenki maassa ku juttelin kotiin just niitten syödessä joulupöydässä, ruokajätkä ku kuitenki oon. No Fultonit kutsu mut niitten kans syömään niitten kotitilalle joulupöytään. Mun järkytystäni lisäsi että mä olin niitten ainoa vieras. Siinä sitten mäyssättiin kalkkunaa (ei paha, ei paha) ja juteltiin siitä että mistä mulle löytyis tyttöystävä. Heather yritti tuputtaa mulle joulukakkua, tois kuulemma onnea sillä rintamalla.

Joulun jälkeen uusia tyyppejä on tippunut hotellille vasemmalta ja oikealta, ja multa on menny jo lasku sekaisin että kuka on kuka. Perehdytän teidät uusiin ihmisiin sitä mukaa kun niistä ilmenee jotain mielenkiintoista. Sen verran voin jo sanoa että viime kaudella housekeepingissä olleen hölösuu –Jessien 16 –vuotias pikkuveli on tullu hätiin meille porteripuolelle, ja Singaporelaislähtöinen Charlotte on hässiny jo 4 jätkää tänne tulemisen jälkeen. Tehokas likka. En toki lukeudu onnekkaiden joukkoon.

Ostin auton. Debbie ja Brett, jotka pyörittävät hostellia rinteen päällä (nimeltä DeBrett’s, heh) myivät sen mulle 500 dollarilla. Ihan hyväkuntoinen hintaansa nähden, vuosimallia 90 oleva Subarun farmari. Nyt mulla ja noilla pian tänne tulevilla lapsukaisilla on Uuden Seelannin roadtrip –auto. Saattaa jäädä matkan varrelle, mutta sehän on vain osa jännitystä!

Tää työnteko täällä on jo niin kovin arkista. Sitä vain aina laskee päiviä että olis taas kaks päivää vapaata, että olis taas viis päivää töitä, että olis taas kaks päivää vapaata. Elämän tarkoitus. Ja sitte huomaa että ollaan tosiaan jo puolivälissä mun Uuden Seelannin reissua 08-09. Mitähän helvettiä mäki teen 2009? Toivottavasti matkaan Israeliin ja Japaniin. Jos budjetti mitenkään kestää. Ja joku teistä järjestää mulle tyttöystävän. Semmosen joka siivoo ja tekee mulle ruokaa.

Oon tavannu taas paljon uusia mielenkiintoisia vieraita hotellilla. Aina kun vastaan tulee joku Melbournen ja Sydneyn välimaastosta tuleva Aussipaussi, pyydän vinkkejä mitä nähdä tällä kertaa heidän kotikaupungeissaan ja niiden välillä. Todella siistiä oli tutustua pariskuntaan Chicagosta, joka antoi mulle melkoisen listan nähtäviä asioita route 66:lla. Pariskunnan isäntähenkilö oli jonkinlainen taidemaisteri Chicagon taideinstituutista. En mä tiä, mutta mukavia olivat.

Uuden vuoden kemutki tuli ja meni. Snapper oli täynnä ihmisiä, ja meillä oli oikein bändi soittamassa. Vähän nauratti kun pääsin houstaamaan sisälle bändin Portagesssa. Roudaukset ja kaikki, aika siistiä. Uuden vuoden vaihtuessa mua suuteli mojovasti suulle joku saksalaistyttö joka oli nätti. Mutta sitte seki katos. Just mun säkää.

Pitäkää huolta, hyvää uutta vuotta. Pidän teistä!