Avautumia outbackillä

Osa 26: The Great Ocean road

22.-27.3.2009

Ei me hirveen pitään jaksettu siinä kerpeleen ahtaas Huyndais istua, ja ensimmäinen pysäkki vietettiin heti kun rantaviiva näyttäytyi etelärannikolla. Makaronit keitettiin ja todettiin illan pimenevän sellaiseen tahtiin että mun Wellingtonista ostamalle teltalle tuli ensimmäinen käyttökerta. Parkkeerattiin teltta sellaiseen katveeseen ettei viranomaiset tulisi yöllä herättämään, nuo rest stopit kun ei varsinaisesti laillisia yöpymispaikkoja oo. Kaikki neljä mentiin telttaan näppärästi. Hajua piti hetken ihmetellä, kunnes tajuttiin että oltiin pystytetty teltta käytännössä lietekaivon päälle.

Yö oli kylmä, huolimatta tiukalla budjettikurilla ostetuista filteistämme. Ja ei selällekään oikein hyvää tehnyt. Neljä hahmoa nousi teltasta, ja kaikkien hampaat kalistelivat yhteen. Lähdettiin ajamaan eteenpäin, ei tarjennut aamupalaakaan vetää. Paikkakunta nimeltä Lorne oli lähellä, ja siellä olis kuulemma joku hieno vesiputous.

Paaaskat. Etsiskelyajelun myötä löysimme sinne, ja etelässä pitkään jatkunut kuivuus näkyi ”putouksella” hyvin. Pieni vesinoro lorisi alas rinnettä, jonka vieressä sitten söimme aamupalan, kuivaa leipää, banaania ja appelsiinimehua. Mun kaulukseen tippu puusta joku elukka joka ja välittömästi kirpaisi selästä, luonnollisesti ensimmäinen pelkotila oli että nyt sitte mä kuolen. Rajamäki osoitti todelliset värinsä astumalla poispäin kun kehotin auttamaan. Poistin paidan päältä, ja se oliki vain iso murkku. Tässä maassa saa kuitenkin olla aika varovainen näiden elikoiden ja puskassa liikkumisen suhteen, tilastot siitä moniko maailman myrkyllisistä hämähäkeistä ja käärmeistä asuu täällä kertovat kylmää kieltään.

Lornen I-siteltä saimme opasteet siitä mihin kannattais matkalla kiinnittää huomiota. Ensimmäinen puolikas 250km pitkällä Ocean Roadilla on nättiä mutta ei mitään mitä Uudessa Seelannissa ei olis nähny. Sitten me pysähdyttiin Teddys Lookoutin lähellä ja nähtiin ne koalat. Hitsin vimpula ku oli jännää. Lutusia karvapalloja jotka halas oksia. Mehän ei nähty niitä ollenkaan Melbournen eläintarhassa, ja vitsinä heitettiin että varmaan sitten matkan varrella näkyy. Ja siinä ne sitten oli, metrin päässä puussa killumassa. Ruksi seinään.

Yksi melko turhakin sivureitti tuli otettua. Päätieltä lähti puolivälissä matkaa vasemmalle joku reitti jollekin ilmeisen mahtavalle majakalle, joka oli ihan lähellä. Ei se ihan lähellä ollut, ja sinne olis pitäny maksaa että olis voinu näpsäistä edes kuvan majakasta. Turhaa rahastusta. Käännyimme takaisin ja onneksi näimme sentään lisää koalia, mm. yhden käppäilemässä tien varressa.



Sitten alkoikin se ocean roadin tunnetumpi osuus, jolla piti pysähdellä jatkuvasti tai olis missannu paljon. Ihan käsittämättömiä kivimuodostelmia, kuten Twelve Apostoles, London Arch, The Blowhole… TÄMÄN linkin takaa näkee kuvia, mutta mittakaavaa ei ymmärrä ennen kuin noi näkee vierestä. Naurettavan kokosia.

Viimesellä rantapätkällä jossa pysähdyttiin keskityimme leikkimään hiekalla ja pelehtimään aalloissa. Antti jätti kenkänsä turvallisenoloiselle etäisyydelle aalloista ja tuli seuraamaan mitä Riku kirjoitti hiekkaan. Sitten valtava aalto pyyhkäisi rantaan ja kasteli mut täysin, ja Jonna ihmetteli kenen kengät menee kauempana. Antti ehti juoksemaan kenkiensä tykö ja hyvä niin, olihan niissä automme avaimet ja mun halpiskamera. Kamera vaikutti nähneen viimeisen rantansa, uskollinen romu oli mukanani roikkunut kuitenkin 2005 New Yorkin reissusta asti.

Siitä sitten suuntasimme viimeiselle tiepätkälle Great Ocean Roadia pitkin, kohti kaupunkia nimeltä… öööö, Warrnambool? Niin se tais olla.

Oltiin aika puhkipoikki ja vituttikin vähän. Ei ollut selkärankaa toiseen telttayöhön putkeen (meidän selät oli niin vinossa). Koko pikkukaupungissa oli yksi backpackers joka ei ennalta vaikuttanut ihmeelliseltä, mutta osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi. Saatiin pyykit pestyä ja syötyä… makaronia.

Hostellilta lähtiessä Jonna koki iloisen yllätyksen auton luona, spotatessaan aika perkeleellisen kokoisen, karvaisen hämähäkin. Ei sillä että meillä muillakaan oli kauhasti rohkeutta mennä sitä autosta poistamaan. Onneksi joku puolipaikallinen autto, ja totes hämyn vaarattomaksi.

Olimme spekuloineet päivän pari sillä mihin nokan kääntäisimme seuraavaksi. Mun alkuperäinen suunnitelma mennä Adelaideen ei saanut kauheasti kannatusta, syystäkään. Ei todellakaan huvittanut ajaa tällä kopperolla yli 500 kilometriä keskinkertaiseen isohkoon kaupunkiin. Yksissä mielin päätimme lähteä kohti Ballaratia, joka oli täältä koiliseen, Melbournesta luoteeseen.

Autossa oli Rikun vuoro kokea kameraongelmia. Kuvia se sai katteltua, mutta kuvaamaan ei päässy millään, ja sehän jos joku rupes korpeemaan. Meidän kamerakanta alkoi harventua huolestuttavasti. Niin, Rikun kamera on kohtuullisen arvokas, 2006 New Yorkista ostettu vehjes. Serkkupoika päätti testata auttaisko särkylääke vitutukseen, kun yleensä vitutuksen myötä tulee päänsärky. Pari tuntia meni ja kuulemma autto. Kyseessä oli toki kolmiolääke.

Kartalta poimimme ruokataukopaikaksi jonkin isohkon järven, jota emme meinanneet löytää ollenkaan. Kiersimme vain jotain valtavaa, tummaa peltoa. Eiku, hetkinen.

Kuivuneen järven vieressä me sitten vietimme ruokapaussin, ja katsoimme kun kengurut karkas viereisestä puskasta. Oikeastaan meidän ei kannattaisi kutsua näitä ruokatauoiksi ollenkaan, ennemminkin makaronitonnikalatauoiksi. Ballarat ei ollu enää kaukana, jonne sitten hurautimme. Nuorten ehdotus oli löytää jonkinlainen leirintäalue keskustan alueelta, ja sellanenhan me I-siten avustuksella löydettiinkin. Pykäsimme basecampin vaihteeksi kovalle alustalle ja suuntasimme keskustaa ihmettelemään.

Jonnaa ei tänä iltana naurattanu. Me löydettiin nettikahvila, jossa sai pelata myös konsolipelejä ja kaikkia mahollisia Call of Dutyjä ja World of Warcrafteja, ja totta helvetissä me kaikki kolme oltiin innoissamme. Ei kaikki neljä. Ostettiin viisi (!) tuntia peliaikaa mieheen, kun oli niin halpaa ostaa silleen, mukamas. Seuraava tunti meni epäonnistuneissa naisihmisen lepyttely-yrityksissä. Istuimme katukahvilaan parantamaan maailmaa, ja puheenaihe meni väistämättä… formuloihin. Meillä oli kolme joiden mielestä on turhin mahdollinen maailmantuho-urheilulaji, ja yksi Mikko.

Formula 1 on mulle kieltämättä ikävä heikkous. Oli sarja miten tahansa vähentänyt testausta ja turhaa ajoa, on väistämätön tosiasia että kauheeta helvetin haaskausta se on. Mutta SILTI mä rakastan sen seuraamista. Mun olis helppo sanoa mistä tahansa muusta autolajista että tappakaa pois, ei mua kiinnosta, mutta joku tuossa lajissa kiehtoo vaikka en autoista ymmärrä sitten sfiddujakaan. ANTEEKSI.

Kiivasluontoisen keskustelun jälkeen palasimme enemmän maailmaa syleileviin aiheisiin, kuten sukulaisrakkauteen, ja ihan hyvillä mielin lähdettiin nukkumaan eka leiriyö pois alta. Enää kaikki eivät teltassa pystyneet nukkumaan, paitsi minä jolla on kuitenkin turvarengas vyötäisillä.

Seuraavana aamuna pääsimme toteuttamaan jotain josta olimme jo viikkoja puhuneet – pelaamaan minigolfia. Oli aika siistiä. Sellanen kunnon rata jossa oli muutama kunnon mekaaninen virityskin. Kierrokset voitti Antti ja Riku. Mua rasitti hävitä, niinku aina.

Sitten menikin loppupäivä niitä tuntikaupalla kerrytettyjä nettikrediittejä käyttäessä. Mä pelasin Rock Bandia ja pojat teki jotain muuta, Jonna kävi tukkalääkärissä. Mulla ja Jonnalla oli kuningasajatus mennä sellaiselle ohjatulle kummituskierrokselle illalla, mutta tottakai mentiin väärään paikkaan venaamaan kierrosta varten. Esitteessä luki että keskustassa jonkin ison kellotaulun alla ja niitä olikin sitten kaksi erilaista. Mua söi lisäksi odotella puhelimessa tuntikaupalla Jetstarin palveluun että olis saanu sen laukkuasian selväksi paluulennolle. Lopuksi sain lisälaukun varattua koneeseen 50 dollarilla. Parempi sekin kuin 160.

Miehissä ja naisessa päätimme kiertää jos menis kaljalle johonkin pubiin, mutta sellasta ei löytyny. Meidän herrasväen päät kääntyivät tiukasti vasemmalle yhden yökerhon kohdalla, jossa korkkareita ja minihameita oli näkyvillä enemmän ku mun lääkekuurin mukaan olis kuulemma terveellistä nähdä. Jonna tuhahti ja jatko kävelyä. Ei kuulemma oltu todellakaan menossa sellaiseen paikkaan. Oltiin samaa mieltä, kai.

Siitä päädyimme lähellä leirintäaluettamme olevaan baariin, jossa istuimme oluelle, yllättävästi NHL –ottelun pyöriessä televisiossa. Ilma oli jotenkin kireä ja vaati puhdistamista, joka on väistämätöntä kun samoja naamoja kattelee viikkokaupalla. Rikun kans ajauduimme pieneen sanaharkkaan joka oli ihan turha, ja en edes muista syytä. Pointtina Rikulla oli toki ihan oikeutetusti että mun päätäni on välillä turhan vaikee kääntää, vaikka vastapuoli olis valideilla pointeilla varustettu. Totta, totta. Mun ongelma on että oon aina ruvennu reissussa matkaoppaaksi, ensimmäisistä ulkomaanreissuistani asti. Voi olla välillä raskasta matkustaa mun kanssa.

Mutta onneks mä oon niin hyvännäkönen.