Vedellä LOTRausta.

Osa 24: Portage - Melbourne 6.-19.3.2009

Oltiin viimeisiä päiviämme viettämässä Portagessa, ja musta tuntui jo kovasti että etiäppäin. Kolmea muuta olisi huvittanut viettää aikaa siellä enemmänkin, varsinkin Rikua. Sillä kun oli pientä romantiikkaa muodostunut erään Korealaistytön kanssa. Kyllä vaan Huhtasen Pirkko ja Tapio, näin oli päässyt käymään. Ei siinä tarpeeks että Jonna kävelis kotiin Maori käsikynkäs, myös toinen seurueestamme oli retkahtanut.

Tracy, tuo Portagen entinen henkilöstöpäällikkö halusi meille järjestää ihan omat läksiäiset, joihin osallistui paljon vanhoja kasvoja. Joe, Moe, Dave, Phil, Sharpie, Maria, Glen… ihmisiä kauden alkuvaiheista loppuun asti. Lauantai-iltana ajoimme työporukalla Pictonin rinteille, ja Tracylla sitten vietettiin aika mainiot poistujaiset. Mulla tunnetusti lähti valot ensin pihalle, vaikka kerran heräsin välissä juomaan kaksi Raumatin virrämää paukkua lisää. Jonna juhli läpi yön ja oli känkkäränkkä aamulla ku ei ollu nukkunu.

Silmät punaisena lähdin kuitenkin suoriutumaan viimeisestä työpäivästäni Portagessa, todennäköisesti ikinä. Tunnit mateli, ja monelle paikalliselle tuli heitettyä hyvästit. Kokkipariskunta John ja Jane ostivat pois autoni, ja illalla piti taas viettää läksiäisiä itselleen. Michal, Petra ja moni muu eivät olleet eilen päässeet meitä hyvästelemään ja nyt sitten grillailtiin Leilanin ja Raumatin luona. Mä en nyt mikään kauhea vollottaja oo, mutta Leilanin puheenvuoro sai oikeasti tipan linssiin. Ilta sai arvoisensa päätöksen kun koko työporukalla siirryimme jatkoille Johnin autotallin yläkertaan. Aikuiset ihmiset eivät saaneet tarpeekseen jousipatjalla hyppimisestä, ja itsestänikin taitaa olla reilusti vaivaannuttavaa videomateriaalia. Paljon oli hyviä ihmisiä Portagessa myös kaudella 2008-2009, ja ikävä niitä kaikkia tulee.

Maanantaina kävimme vielä kertaalleen moikkaamassa kaikki työkaverit, tosin Rikulla meni vähän enemmän aikaa siinä. Alison ja Marissa tarjosivat meille ilmaisen lounaan Snapperissa ja itse annoimme Alisonille Kalevala –korun, kiitos Ritva Jokipiin. Oli todella otettu!

Löysin itseni taas istumassa veneessä joka kaikkoni Portagesta. Viime kerralla se tuntu niin lopulliselta, mutta nyt sen jotenki tajus että kaikkeen voi mennä takas jos tarpeeksi haluaa. Nyt meidän edessä oli 47 päivää matkailua, ja kattelin matkaseuraani veneen kannella. Ei paha.

Pictonissa hyvästelin Cougar Linen lesbo –ystäväni, ja siitä ”ammuimme” bussilla Blenheimiin. Bussikuskin mielestä meillä ei ollut hätää ja kävi esim. karkkiostoksilla matkan varrella. Blenheimissä katsastimme mahdollisuuden käydä yöpymässä Sharpien naisystävän Janen luona, joka ilomielin kutsui meidät taloonsa. Aika prameasti asuva nainen antoi autonkin alle jolla käytiin täysin turhilla ostoksilla. Rikun ja mun mielestä oli hirveän hyvä idea ostaa playstation 2 –peli yhdeksi illaksi, ja valintamme oli sormusten herra. Sitä sitten pelattiin, sadatettiin, syötiin suklaamunia ja juotiin vettä. Antin mielestä meidän päässä oli jotain pahasti vialla.

Aamulla taksi vei meidät bussiasemalle ja vankikarkurin omainen bussikuljettaja otti pari dollaria välistä, kun meidän suunnaksemme otettiin Kaikoura. Eteläsaaren itärannikko on edelleen varmastikin vaikuttavin rantaviiva mitä oon ikinä nähnyt. Kaikouran I-siteltä meidät opastettiin mukavaan hostelliin nimeltä Dusky Lodge, ja Jonna ja Antti saivat paikallisesta pankista vihdoin ja viimein uuden seelannin pankkikortit. Eipä oo päässy ainakaan höyläilemään, nuorukaiset.

Dusky lodge oli todella kotoisan oloinen backpackers täynnä miellyttävää väkeä. Huoneeseen päästyämme kävimme tiiviin keskustelun siitä kuka haluaa tehdä mitäkin iltapäivällä, Delfiinien kanssa uiminen kun olikin käynyt mahdottomaksi. Sitä mä olisin halunnut tehdä mutta pahvipäänä en varannut ajoissa. Jonna halusi mennä valaita katsomaan katamaraanilla, mutta Rikua ja Anttia ei kalat kiinnostanu – ei edes valaiden nisäkkäiksi tähdentämisen myötä. Jonna lähti sitten issesseen, ja minä ja Riku lähettiin arskaa ottamaan.

Hostellin altaalla hillui porukkaa johon lukeutui Kanadalaisia, Brittejä sekä aikuisempi moottoriurheiluhullu kiwimies Liam. Liamin kanssa tulin heti juttuun, ja sovimme että lähtisimme tuhoamaan kaikki illalla vietettävään visailuiltaan keskustassa. Polskimisen jälkeen eksyin hostellin alapihalle, josta löysin… saunan. Kunnollisen saunan, hyvät ihmiset. Sellasen missä kukaa ei oo hyssyttelemässä että älkää nyt heittäkö vetta kiukaaseen. Antti ja Riku olivat välittömästi mukana, ja otettiin siitä sähkökiukaasta sitten kaikki ilo irti.

Mun ja Liamin menestys quiz nightissä? Paskat. Oli St. Patrick’s day ja meidän tietomme Irlantilaisiin liittyvistä kysymyksistä oli kovin rajoittunutta. Liamin etunimi sentään oli irlantilainen, ja ryhmässämme oli lisäksemme yksi sveitsiläispoika joka oli joskus ollut kuukauden irkuissa. Mutta hauskaapa taas oli. Niin, ja St. Patrick’s day irkkubaarissa? Aika sekopäistä kamaa. Mulla loppu suorituskyky joskus kahden jälkeen mutta seuraavana aamuna Liam kertoi baarin sulkeutumisen jälkeen tosibileitten vasta alkaneen. Porukka oli tanssinut pöydillä ja sikaillut melkoisesti. Onnea heille. Liam lisäksi kutsui Suomalaisseurueemme vieraakseen Aucklandissa, kunhan sinne asti vain ehtisimme.

Nokka kohti Christchurchia. Mun oli tarkoitus pyytää majoitus yhdeltä Portagessa toimineelta opastytöltä, mutta se oli osoittanut niin psykoottisia omistamispiirteitä viimeksi tavatessamme että en tohtinut. Tyttö ja pojatkin ymmärsi että ei Mikko ole halpaa kauppatavaraa. Rajansa reisimajoituksellakin. Menimme siis hostelliin, ja sieltä nälkäisenä ystäväni Jamien pyörittämään pizzeriaan nimeltään Winnies. Jamie oli paukuttanut henkseleitään mulle pitkän aikaa, että ”tätä et pysty kokonaan alas vetämään”. Niitten erikoisuus oli sellaiset gourmet –pizzat, joitten päällä oli vähän sitä sun tätä, mutta varsinkin LIHAA. Medium –kokoisen pizzan päällä oli yli 400 grammaa nautaa. Jamiella olikin hauskaa kun se katseli meidän hitaasti jäystävän annoksiamme alas. Antilla on muuten matoja. Seurueen laihin mies ja se veti sen alas ihan ilman mitään ongelmia, ja sitten vielä autto mua mun oman kans. Rajamäki otti päälle vielä jäätelöä, ja kaikilla oli ähky aika maksimaalinen. Jamie veti valttikortin lopuksi pöytään: koko 140 dollarin setti oli ollut sen piikkiin. Sovimme että näkisimme vielä myöhemmin illalla parin oluen yhteydessä. Samalla kaulaani kapsahti Kylie, joka oli juuri aloittamassa työvuoroaan ravintolassa. Hänkin lupasi lyöttäytyä seuraan.

Pyörimme tynnyrinomaisesti hostellille ja selvitimme keinon päästä äärivarhaiselle lennollemme kello 06.15: pikkubussi tulisi hakemaan meitä 3.15. Eli ei siis unta meille ensi yönä. Käppäilimme leffateatterille katsomaan parit elokuvat. Minä ja Antti tarkastimme Slumdog Millonairen, joka on ihan kaiken hypen arvoinen – käsittämättömän hyvä. Jonna ja Riku katsoivat jo aiemmin näkemäni Watchmenin, joka sekin toki oli todella hyvä.

Taas oli luvassa pieni baarikierros, ja tämähän ei toki mulle oo ollenkaan ominaista. Monia näistä ihmisistä nyt vain näkee varmaan viimeistä kertaa. Jamie ja Kylee veivät meidät Christchurchin vilkkaimmalle klubialueelle, vaikkakin ilta oli St. Patrickin jälkeen hiljainen. Tutustuin myös Samoalaiseen hauskanlaiseen pulleaan ravintolapäällikköön nimeltä Charlie, joka haastettiin MC –bättleen ravintolan ulkopuolella. Voitte kuvitella miten paljon siinä on naurussa pidättelemistä: suomalainen sikafarmari kattomassa vierestä kun pieni pullea Samoalainen ja iso pullea Maorimies mittailee toistensa riimejä. On aika pudottaa pommeja.

Hoipertelin kotiin, ja matkan varrella tein pikagallupin paikallisten seksipalvelujen hinnoista. Onhan niitä joka kulmalla. Yllättävää mutta totta, lama on varmasti vaikuttanut tämänkin turistibisneksen hinnoitteluun. Vissiin sais kaks yhen hinnallakin, joissain tapauksissa. Mulla oli vartti aikaa pakata ja hypätä pikkubussiin. Pojat ja Jonna olivat ottaneet tunnin kahden välikörmyt.

Tämä meidän lentomme Melbourneen ei ollut mikään suoranainen menestys. Ensin ne otti 160 dollarin sakkomaksun siitä että meillä oli laukku ruumaan, sitten Rikulta vietiin kaikki sen dödöt ja hoitotuotteet kun se ei ollu muistanu laittaa niitä siihen kalliiksi muodostuneeseen laukkuun. Lentokoneessa ajattelin edelleen pikkupöhnissä ja nuokkuessani että voisinpa ottaa kahvit. Nukahdin sen kahvi kädessä ja heräsin sellaiseen mainioon tunteeseen kun tulikuuma kofeiinijuoma levisi syliini. Tekipä mieli huutaa. Niin, ja sitten Rikua taas ahdisteltiin tuloaulassa. Mutta itse päivä oli sitten jo mainio, mutta siitä sitten joskus tuonnempana.