Discovery Hostel ja kikkibaari.

Osa 25: Melbourne

19.-22.3.2009

Tänään vissiin otitte meitä kiinni tunnilla, ku siirryitte kesäaikaan. Huhtikuun viides otatte taas tunnin kii, ku Aussit ja Uus Seelanti siirtyy talviaikaan. Eiksookki jotenki velehua?

Lentoihin liittyvät säädöt olivat onneksi nyt taaksejäänyttä elämää. Lentokoneessa istuminen on inhottavaa hommaa, riippumatta siitä miten pitkään siellä kököttää. Antti just tuossa männä päivänä tokaisikin että se on se poikkeus sääntöön ”matka on tärkeä, ei päämäärä”. Lentokonees istuminen on perseestä, piste. Vaikka kuinka ottais viihdettä mukaan.

Pääsimme Melbournen lentokentälle, ja kohtuullisen uupuneina (itse hiukan krapulaisena) nappasimme ruokaa ja yritimme selvittää miten hostellimme ”free pickup” toimii. Soitin hostellille ja hepä kertoivat että ostettais vain lippu ja ne maksais sen takaste. Eivät kuitenkaan kertoneet että hostellin bussi oli ulkomaan terminaalin exitin vieressä. Hyppäsimme siihen, ja tutustuimme ehkä maailman mukavimpaan bussikuskiin, joka kierrätti heti kärkeen meidän keskustan mielenkiintoisten pikkukatujen ohi. Sitten se kerto olevansa viemässä hostellin asiakkaita ilmaiselle kiertoajelulle Albert Parkiin myöhemmin iltapäivällä. Hihkaisin.

Hostel Discovery vaikutti oikein mukavalta paikalta, kun pääaulaa katseltiin. Aika hässäkkä oli päällä tosin, kun juuri kello kymmenen check out –aikana saavuimme paikalle. Siihen sen hostellin plussat sitten oikeastaan jäivätkin. Ensin odottelimme neljä tuntia huoneemme valmistumista (Antti tiesi housekeeping –miehenä sanoo ettei siinä oikeesti niin kauaa mee, ettäs tiiätte), ja sitten menimme tutustumaan ryönäisimpään keittiöön mitä oon ikinä nähny. Plus, siellä oli noin neljä haarukkaa. Kaikkien ruokahalut olivat nollassa jo siitä keittiöstä johtuen, ja lisäksi mun paistamat paikalliset suolimakkarat ei ollu mitää kauheen herkullsia. Kohteliaasti nuorukaiset otti kuitenki pari palaa mieheen. Ja söi ne makaronit.

Sitte päästiin huoneeseenki, joka oli aika perseestä seki. Mutta olipa meidän neljän. Mun ovikortti ei toiminu missään vaiheessa, ja hostellin toinen hissi päätti rikkoutua kesken erään ajelumme. Mulla on taika hissien suhteen. Onneksi se Albert Parkin ajelu oli ihan kiva.

Näimme siis formularadan pääsuoran viimeisenä päivänä kun se oli vielä auki yleisölle. Kuski ajoi meidät radan ympäri ja kertoi juttuja. Nätti päiväkin oli, ja se aina tarkoittaa että Jonnalla on vähemmän vaatteita, niin kuin muillakin naikkosilla. Aussinaiset on aika kuumia, kuten kelikin.

Täällä luonnollisesti ykköspuheenaihe on taannoiset metsäpalot, ja jotenkin ihmiset ovat huolissaan siitä mitä ensi vuodet tuovat tullessaan. Joku paikallinen kertoi mulle että tammi-helmikuussa sai laittaa kananmunan kypsymään itsekseen pihalle. 46,5 astetta. Se on vähän liikaa.

Hostellillamme oli suomalaisiakin, hurraa hurraa. Urpoja, semmosia perusvantaalaisia. Kolme 20-22 –vuotiasta nuortamiestä, jotka rehentelivät haaskanneensa Thaimaassa 10 000 euroa ryyppäämiseen ja maksullisiin naisiin. Jotenkin vain kaivoi kuoppaa niitten maskuliinisuuden alle se, että ne soitteli jatkuvasti äideilleen että saisko lisää rahaa tilille. Ei sillä ettei Ritva Jokipii olis auttanu aika paljon, mutta ei nyt ihan vastaavanlaisiin kulukohteisiin.

”Perjantaipäivä meni shoppaillen.” Tulipa tollanenki lause kirjotettua kerran elämässä. Jonna etiskeli itelleen tanttua, ja Rikun ja meidän muidenki mielestä sen olis pitäny olla mahdollisimman lyhyt. Jonnan mieliksi kiertelimme vaatekaupoilla kunnes jalkamme väsyivät. Hauskintahan oli se, että kaikki me muut löydettiin jotain mutta Jonna ei. Mun päivä meni arskaa ottaessa ja yhden elokuvan napatessa. Notorious oli harvinaisen kliseinen ja ennalta-arvattava elokuva, joka taas toisaalta toimi, ku se kehtas olla jotenkin niin lapsellinen. Antti ja Jonna ne kierteli kauppoja ja Riku teki jotain omiaan.

Hostellin ”aamupala” ei ollut yllätys kenellekään – kuivaa leipää ja pahaa kahvia styroksikupeista. Päätettiin lähteä lauantaita juhlistamaan menemällä eläintarhaan, kävellen. Mahat täynnä ilmaa. Oli aika lämmin, semmoset 35 ja risat. Onneksi kuitenkin tuuli, eikä tää ollu vielä lähelläkään niitä lämpötiloja joita viime vuonna täällä koin. Lapsukaiset kuitenki valitti.

Eläintarhassa väsy jalat, mutta nähtiinpä semmosia elikoita joita ei varmaan muualla näkis. Vesinokkaeläin oli mulle sellanen ykkösjuttu, Rikulle tiikelit. Kaikki apinat oli siistejä ku ne kaivaa pyllyä, korvaa ja nenää estottomasti ja sitte haistelee – just sellasia juttuja mitä me kaikki oikeesti haluttais tehä mutta ei silti tehä. Tuolla kuvagallerias on kauheesti kuvia, jos ketään kiinnostaa. Tuskin.

Aikaa palo tuntikaupalla, ja sitten raahauduttiin takas hostellille lepäileen. Mä poistuin taas ottamaan arskaa ja kattomaan elokuvan, Jonnalta ja Rikulta lähti taju. Antti oli aulassa koneella kun palasin melko myöhään takas, ja samoin ne suomalaisurpot. Mä pakotin ne kaljalle alakerran baariin, ja sitten mä päätin yhdeltä yöllä että nyt lähetään yökerhoon. Fiksu mies kun olen.

Kävelimme Kings roadille, jossa kuulemma niitä olis, ja olihan niitä. Mutta mihinkään ei päässy sisälle. Sitten saimme urpolaumalla neronleimauksen. Tissibaariin. Kyllä, mä vein mun serkkupoikani tissibaariin. Odotan palautetta tädiltäni Pirkolta, ja muutamia selkääntaputuksia Tapsalta.

Pääsimme kotiin joskus lähempänä viittä aamulla, kun osa urpoista päätti lähteä naismettälle. Lompakon kans. Aamulla pitiki sitte taas olla kuosis, ku piti hakea vermeet Great Ocean roadtrippiä varten. Poikain kans oltiin kartotettu mitä kustantaa vuokrata trangiat sun muut, ja teltta meillä olikin mukana, kun olin sellasen Uudesta Seelannista ostanu ja Antti sen sieltä kantanu.

Rikun kans käytiin juoksasees trangia vuokralle ja sitten mä rupesin selvittelemään miten päästäis meidän vuokra-auton tykö. Kello oli kymmentä vaille kakstoista, ja sunnuntaina olivat sulkemassa autoliikettä kello kakstoista. Pyysin pitämään ovia auki, ja ryntäsin nappaamaan ensimmäisen taksin. Käsittämättömällä säkällä ehdin paikalle vartin yli, jolloin ne oli just sulkemassa portteja. Sain alleni niin uskomattoman piskuisen auton että en tiennyt itkeä vai nauraa – Huyndai Getz. Eipä siinä oikein auttanu valittaakaan, onneksi saatin jonkinlaiset neljä pyörää. Seuralaisteni ilmeet olivat ikuistamisen arvoiset, kun he näkivät sinisen salamamme. Saimme jollain ihmeen kaupalla kaikki kamamme ahdettua takakonttiin, ja lähdimme ruuan päälle ajelemaan kohti etelärannikkoa. Riku ja Jonna olivat käyneet kaupustelemassa halvat filtit yöpymistarkoitukseen.

Sitä raakaa voimaa joka konepeltin alla hyrräsi oli vaikea sanoin kuvailla. Edessä oli Great Ocean Road. Jolla oli sattumuksia kovasti, mutta te ette niin pitkää kirjoitusta jaksaisi lukea. Kirjoitan lisää tänä iltana, tai huomenaamulla.

Loppuun on sanottava että Nevis, blogikynä käteen. NYT. Painan nyt nappia "julkaise teksti".