Osa 25: Kaikoura 5.3.2008

Perjantai-Maanantai 29.2.- 3.3.2008

Karkauspäivä, Uudessa Seelannissa. En edes muista edellistä karkauspäivää. Ilmeisesti silloin ei tapahtunut mitään.

Pitkien päivien tekeminen on ollut aika vakiohommaa, tässä viime viikkoina. Viidenkymmenen tunnin viikkoja, toki rahaa tarttee kovasti ku sinne Melbourneenki pitää lähteä hummailemaan. On se vaan surullista, vaihtaa isolta tuntuva tuhat dollaria reiluksi viideksisadaksi euroksi ja laittaa kotitilille. Palkkataso, kuten hintatasokaan ei uudessa seelannissa päätä huimaa. Hiukan ongelmallista, kun pitäis kuitata lainaa pois sun muuta.

Kauheesti tukka rehotti, sateisena perjantaipäivänä. Toki te tiedätte sen rehottavan aina, joka suuntaan, mutta tälle oli tehtävä nyt jotain. Kyselin apua Amardeepiltä, joka kertoi Pictonissa olevan oikein soppelin parturin johon ei tarvis edes aikaa varata.

Uus hääryhmäkin seilasi taas Portageen, ja tällä kertaa heille oli pakko myöntää että sääherra kyllä vetää ihmeen jos lauantai on nätti. Käytännössä koko hotelli oli varattu samalle seurueelle. Ei tuo tuntunut Wellingtonilaisia haittaavan. Kuskasin morsiota ja sulhoa ympäri markkia kuvaajan kanssa, ajattelivat näpsiä hääkuvat jossain ympäristössä. Kävin näyttämässä heille gapin (mulla taitaa olla siitä kuvakin... joo: http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=75608601 ) ja he ihastuivat siihen. Sinne siis huomenna, jos sää suosisi (jep jep).

Blair nykäisi mua hihasta kesken haaveiluni, aamupäivällä kymmenen aikaan. Hänellä oli mulle jotain uskomattoman hauskaa näytettävää, ja pyysi mukaan muuttamaan jotain asukasta huoneesta 15 huoneeseen 17. Siinä seisoimme, ovella, kun sen avasi n. 70-vuotias herttaisen oloinen mummo. Herttaisuutta vähensi se että se oli ihan kauheassa tuiterissa. Sille oli käyty kiikuttamassa edellisiltana kuusi pulloa viiniä, ja se oli vissiin yön mittaan kitannut ne kaikki. Poimimme mummon ”laukut” (kaksi ruokakassia) ja kannoimme tavarat kolmen metrin päässä olevaan huoneeseen, johon mummo oli muuttamassa. Tottakai se tilasi vielä yhden pullon viiniä, joka meidän oli naurunpyrähdyksen jälkeen pakko vielä toimittaa. En pystynyt katsomaan Blairia eikä tämä takaisin, kun ojensimme pulloa rouvalle.

Lani kehuu mua jo liikaa, ja se on ruvennu vaivaannuttamaan mua. Aiemmin kehut jäi osastolle ”Mikko rocks”, mutta nyt se rupes kyseleen mun sivilisäädystä ja kertomaan että mä oon hyvännäkönen mies. Miksi nää kehut tulee AINA 150 –kiloisilta Maorinaisilta?

Päätin työpäivän chillailuun chileläisten kanssa. Istuimme Carmenin ja Danielan kanssa parvellaan ja puhuimme siitä kuinka kylmä meri on Chilessä. En uskonut. Mutta se vissiin on tosi kylmää vesistöä. Tuskin tulee kokeiltua koskaan.

Olin sopinut Michalin kanssa että kävisin kuvailemassa häntä kamerallaan joku ilta Snapperissa, kun olisi oikein kiireistä. Halusi muistoksi videon itestään hääräämässä. Kävin poimimassa miehen kameran ja astuin täpötäyteen Snapperiin. Kuvasin kymmenisen minuuttia tsekin hääräilyä kassalla ja pöytien ääressä. Rupes nolottamaan kauheesti, mitähän ihmiset ajattelee ku joku outo ukko tulee kuvaamaan heidän ravintolakäyttäytymistä. Mutta Michal oli kiitollinen, ja ilmoitti itse tekevänsä saman joku päivä mun työvuorolla.

Pelasin Luken kanssa biljardia tuntikausia loppuillasta, ja oli mun huki olla liekeissä. Voitin seitsemän peliä putkeen kunnes Kiwi onnistui pelastamaan kunniansa yhdessä matsissa. Tein jopa onnistuneen pomputuslyönnin, jotain mikä ei oo ikinä onnistunut, lähellekään!

Anu ja Tarick opettelivat ranskaa viereisessä Snapperin pöydässä, kun pidättelimme sadetta ravintolassa. Michal vapautu vuoroltaan, ja hullunkiilto silmissään se ilmotti antaneensa mulle mielessään tsekkinimen Jaliman. Mä nimesin sen Jarmoksi.

Petiin mennessäni sain mesekeskustelun yhteydessä Terhiltä yksivuotiskuvia Luukaksesta. En oo nähny kummipoikaa kuukauteen, ja se näytti jo kasvaneen ihan kauheasti. Pelottavaa.

Lauantai alkoi sateella, kuinkas muuten. Ajoin morsiamen ja turkasen hyvännäköset kaverinsa veneelle, menivät laitettavaksi Pictoniin. Seurueen hyvää tunnelmaa keli ei tuntunut pilaavan.

Päivä oli melkosta rämpimistä, ylilaitettujen naisten sateenvarjon alla talututtamista, pressujen vetämistä laukkujen päälle. Olikin taivaallisen hienoa oikaista illalla itsensä pitkäkseen.

Nokosten jälkeen ihmettelin Portagen hiljaisuutta. Miten hiljaista täällä tulisi olemaan maanantain jälkeen, kun kuusi henkeä lisää lähtisi pois? Menin piristämään itseäni Te Waka –ravintolaan, jossa iso hääseurue piti puheitaan. Kyllä siinä väistämättä hymy leviää naamalle, kun seuraa vierestä isoja häitä. Täällä miehet ei mee auton takaboksille, mutta kyllä täälläkin ne vetäytyy sivummalle ”terästäytymään”.

Snapperissa ei ollut ketään, paitsi kassalla työskentelevät Jeff (kanadalaisia) ja Michal, joka oli syventynyt keskustelemaan hotellin vieraana olleen tsekkimiehen kanssa. Juttelin siis Jeffin kanssa, ja siinä paloikin aikaa sitten oikein kunnolla. Jostain syystä en ollut juurikaan vaihtanut ajatuksia aimmin tämän asteen neitimäisen kanukin kanssa. Mutta pojalla oli paljon asiaa, ja fiksulta vaikutti. Ensimmäistä kertaa koko täällä oloni aikana vaivauduin kertomaan jollekulle mitä oikeastaan teen työkseni, ja mikä viime kesässä mätti nyt kun siihen on saanut vähän etäisyyttä. Kumosimme siinä pari ilmaista olutta, parannellen maailmaa taas hiukan. Täällä pitää testata oluen laatu illan jälkeen, raskain työ henkilökunnalle.

Sunnuntai, häähängouverit päällä ihmisillä, ja hotellilla kuolemanhiljaista. Morsian laskeutuu portaita hapuilevin askelin aamulla, ja kysyy voisinko kuskata tätä, sulhoa ja valokuvaajaa gapille vielä tämän päivän aikana. Sääkin näyttää nätiltä ensimmäistä kertaa päiväkausiin, joten suostun ilomielin.

Maanantai tulisi olemaan vapaa, ja mun hiukset tuntu sojottavan jokaiseen ilmansuuntaan. Pakko saada vene varattua Pictoniin, ennenku nää pakottaa mun tekeen tälle pehkolle jotain. Luke kertoo olevansa myös huomenna vapaalla, ja ilmoittaudumme delfiininbongausveneeseen, johon henkilökunta pääsee ilmatteeksi, sillä oletuksella ettei kaikki paikat ole myyty loppuun.

Sunnuntain työpäivä taittuu kymmenien ja taas kymmenien krapulaisten häävieraitten rinteen yli nakkelussa. Taas yksi viidenkymmenen tunnin viikko purkissa.

Ilta-aktiviteetit sunnuntaille olivat kovinkin selvät. Lindsay, Stacy, Daniel, Alastair, Carmen ja Daniela olivat paikalla viimeistä iltaa. Keräydyimme Naomin ja Cambellin talolle, nyyhkimään ja nauramaan. Pakko palata aiemmin esilletuomaani pointtiin siitä, että mua nää ei enää kauheasti kosketa, oon nähny näitä paljon työleireillä kotomaassa. Ihmiset tutustuu ja sanoo hyvästit, minkäs teet.

Mua vallan hymyilyttää kun Cambell yrittää kaupata mulle piippuaan jonka sisältö ei liene kenellekään epäselvä. Pidän pojalle lyhyen puhuttelun siitä, että jos en tähän päivään saapuessa oo sätkän sätkää tuota paskaa polttanut, miksi ihmeessä mä aloittaisin tänään. Kyse ei oo siitä että mä en uskalla kokeilla uutta, vaan siitä että mun selkäranka riittää sanomaan että mä en tarvi tuota sontaa. Vasta-argumentit aika harvapäiseltä näyttävän keskustelun toisen osapuolen suunnalta loppuivat.

Mulle ei oikein maistunut juomakaan, ja kohteliaisuuksissani roikuin kekkereissä myöhään. Lindsay ja Alastair halusivat suunnata alas, ja tarjouduin ajamaan Lindsayn auton kotiin. Tiellä mutkaillessa vaihdoimme kolmestaan ”sä oot niin hyvä tyyppi” –läppää.

Vapaapäivä, saa maata niin myöhään ku... äh, vene. Delfiinibongausvene lähtisi Pictonista, ja sinne pitäisi mennä vielä erikseen. Raahasin raajani Luken ovelle, ja tiesin heti oven avattuani että kikkarapäinen siipimieheni ei liittyisi seuraani tänään. Valot olivat yhä päällä, ja kaveri itse oli vielä täysissä tamineissa sängyllään. Ja täysin humalassa yhä. ”Sorry Mikko, I’m not up for it today”.

Kävin rutistamassa hyvästit Lindsaylle ja Alastairille, Lindsay antoi mulle ”rakkauskirjeen”, jossa sarkastiseen tapaansa kertoi rakastaneensa mua tulisesti mun uskomattomien lentopallotaitojen vuoksi.

Michal ja Clara loikkasivat samaan veneeseen kanssani, sentään. He olivat menossa kiertämään Blenheimin alueen viinitarhoja, mutta tykkäsivät myös delfiini-ideasta huomattavasti enemmän. Viinikiertueet toimivat samalla periaatteella, ilmaisia paikkoja riitti Portagen työntekijöille jos vain ylimääräisiä istuimia bussissa oli.

Mutta, kuten sanottua. Delfiinit>Viinikiertue.

Astelimme Dolphin Watchin toimistolle, jossa pirtsakka tyttönen ilmoitti tilaa todennäköisesti olevan kaikille, kehotti palaamaan puolen tunnin kuluttua. Itse ajattelin käydä pikaisesti katsastamassa ehdinkö leikkauttaa pääni, ja tökkäsin tsekit Marisan kahvilaan.

En löytänyt paljon puhuttua karvalääkäriä, mutta pankissä kävin, tilaamassa nettitunnukset. Hiustilannettani sadatellen palasin kahvilaan, ja sieltä menimme takaisin Dolphin Watchin edustalle. ”You guys are gonna kill me..” totesi aiemmin pirtsakaksi todettu tyttö. Vene oli täyttynyt viime hetkellä, ja paikkoja ei ollut. Michal ja Clara huokaisivat pettymyksestä, ja yhdessä kävelimme viinikiertueen pysäkille. Slaavit kyytiin ja parturia etsimään, mua kiinnostaa viinikierrokset yhtä paljon kuin vaatekaupat.

Löysin pieneltä ostarilta kaikenlaista, pääsiäismunista postikortteihin, ja löysinpä sitten parturinkin. Mukavan oloinen Maorimies kehotti istuutumaan tuoliinsa, ja siinä sitten kökötin, ja katsoin kun mestari rakensi taideteostaan. Parturismalltalk keskittyi häistä puhumiseen, se kun oli asia päällimmäisenä mielessäni. Herra itse soitti bassoa hääbändissä, joka oli tulossa soittamaan Portageen lauantaina. Itsehän olisin silloin jo etelän suunnassa, autolla ajelemassa.

Ihan hyvää työtä, tai niin hyvää työtä kun tästä variksenpelättimestä saa aikaan. Neljätoista dollaria. Imekää sitä, suomen hiusnyhtäjät.

Söin ja join hyvin ja matkasin takaisin Portageen. Haalimalleni suklaalle löytyi heti käyttöä kun löysin sairaana petissään makaavan Anun väristelemässä huoneestamme. Tyttö piristyi silminnähden.

Nyt tilaa olikin sitten reilunlaisesti, henkilökunnan majoituksessa, ja päätin muuttaa oikein omaan huoneeseen. Paul oli saapunut takaisin Portageen oltuaan pari päivää poissa. Hän saapui takaisin tyttöystävänsä kanssa jonka kanssa ottivat Stacyn ja Lindsayn huoneen, minä valtasin Carmenin ja Danielan huoneen. Mikko ja Anu pääsivät vihdoin muuttamaan myös huoneeseen jossa oli oikein parisänky.

Ilta vietettiin Luken (joka oli aivan paniikissa kun palasimme, mies oli ollut yksinäinen ja krapulassa), Michalin ja Paulin seurassa tyttöystävineen. Paul oli ostanut Dvd:n josta olin jotain joskus kuullutkin, Kiwisarjan Flight of The Conchords ensimmäisen tuotantokauden. Mä en muista nauraneeni näin katketakseni pitkään aikaan. Jos musta, hiljainen huumori terästettynä satunnaisella musikaalinumerolla kuulostaa hauskalta, tutustukaa ihmeessä. Mä meinasin kuolla, se oli niin kovaa settiä. Kertoo kahdesta Kiwikaveruksesta jotka lähtevät New Yorkiin tähteyden perässä. (http://www.youtube.com/watch?v=JT5AQIlmM0I )

Ei kai tässä paljon muuta. Paitsi että TERÄSBETONI? VOI PYHÄ LEHEMÄ. Joukossamme on tarpeeksi tyhmiä ihmisiä, se on taas todistettu.

(jos edellämainitun sarjan hymööri iski, lisää näitten takana:

http://www.youtube.com/watch?v=FArZxLj6DLk
http://www.youtube.com/watch?v=TLEK0UZH4cs
http://www.youtube.com/watch?v=pY8jaGs7xJ0
http://www.youtube.com/watch?v=LtfQg4KkR88
http://www.youtube.com/watch?v=g9Qu3iP3RYA
http://www.youtube.com/watch?v=f4zV4pJ8MwM
http://www.youtube.com/watch?v=g9Qu3iP3RYA