Osa 14: Marlborough Sounds 13.2.2008

Maanantai 11.2.2008

Herään hiekkaiseen ja likaiseen lakanaan kääriytyneenä sängyltäni. Aamu on täällä taas. Hajamielisessä ja asteen krapulaisessa olotilassa on mukava päättää pikaisesti mitä ottaa mukaan, joten nappaan kainaloon yhden t-paidan ja pakkaan hygieniatuotteet sekä kaiken mahdollisen kannettavan elektroniikan laukkuun.

En muistanut mainita eiliseltä, että hotellin henkilökuntaan kaivattiin kovastikin lisäystä monen lähtiessä helmi-maaliskuun taitteessa. Eli Mikkoa ja Anua oltiin ottamassa avosylin vastaan. Toimin välikätenä väännössä, jossa he halusivat tietyn viikon vapaaksi, ja hotelli halusi heidän sitoutua pitemmäksi aikaa töihin. Yhteisymmärrykseen päästiin, ja respasta vastaava Leilani oli innoissaan kun oli saamassa leiriinsä kokeneen respatyöntekijän, Mikon muodossa. Sitten sain selittää kaikille että Mikko oli kohtuullisen suosittu nimi suomessa 80 –luvulla.

Aamutoimieni jälkeen loikin vielä pikaisesti briiffaamaan Leilania ja Deania sovitusta työsuhteesta, ja hyppäsin Sharpien operoimaan bussiin. Yllättävästi myös Marisa tuli veneeseen, kertoen että oli joutunut vielä tänään tulemaan Portageen briiffaamaan seuraajaansa.

Ajoimme taas west bayn veneellä kohti pictonia, yhden välisataman kautta. Iloiseksi yllätyksekseni sieltä kyytiin loikkasivat saksalaistytöt joihin olin tutustunut Marissan läksijäispäivänä. Nyt tytöt olivat lähtemässä erillisille töilleen, ja Monica oli jäämässä Uuteen Seelantiin itsekseen. Oli suuntaamassa Wellingtoniin itsekin, ja heitinkin tytölle josko haluaisi tsekata museot yhdessä huomenna. Tyttö komppasi, ja vaihdoimme numeroita. Veneen melussa ei tullut paljon muuten juteltua, ja heti laiturilta loikkasin marissan autoon. Marissa halusi esitellä mulle kahvilansa.

Olin ollut ihan varma, että kyseessä olisi joku pikku kahvila kauppakadun perällä, mutta sfidut. Kahvila oli iso, ja todennäköisesti pikkukaupungin parhaalla paikalla. Marissa tarjosi mulle kahvit ja yritti härnätä puhelinnumerosta. Puhuimme kaikenlaista yrityksen perustamisesta siihen, miltä siitä tuntuu olla pois Portagesta seitsemän vuoden rypistyksen jälkeen. Mun lautta teki lähtöä, ja tällä kertaa hyppäsin kilpailevan firman jollaan, nimeltään Interislander.

Ja tämähän laiva oli jo ihan suoranainen ruotsinlaiva. Kunnon ruokapuoli, alakerrassa kahden salin elokuvateatteri sun muuta. Mä tapoin reissun leikkimällä psp:llä ja kirjoittamalla blogia. Lautalla tuli kierreltyäkin vähän, ja yksi näky pysäytti. Mä oon nähny täyteen pakattuja eläinkuljetuksia, mutta käytännössä toistensa päälle läjäystä? Ei helevettoni. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76004522 )

Saavuimme Wellingtoniin iltapäivän ehtoopuolella. Olin sopinut ostavani internet –pulikan täältä, ja kello löi jo sen verran että keskustassa piti olla sovitussa paikassa rahat kourassa vartin päästä. Nappasin taksin alle, ja cuba streetillä, sovitussa paikassa istui Thaimaalaisen oloinen nuori nainen. Hänellä oli melkolailla avaamaton paketti mukanaan. Pyyteli kovasti että jos haluan testata laitteen toimivuuden, hän odottaisi mielellään. Luotin kyllä tyttöön sen verran ettei homma ollut mulle ongelmallinen.

Sim-kortin ostin laitteeseen Vodafonen liikkeestä, ja marssin Bank of new zealandin ovelle vain huomatakseni sen olevan jo kiinni. Väsy, krapula ja nälkä. Burger King auttoi yhdessä näistä, ja oli aika ruveta miettimään missä päätään lepuuttaisi yön. Aina olen yöpynyt YHA –hostelleissa, ja sinne ensimmäisenä täälläkin astelen.

Täynnä. Opastavat mut hostellille parin korttelin päähän, jonka kuulemma tunnistaa siitä että se on valtavan seepran näköinen. Totta.

Vaikkakin aika valtava, vaikuttaa Wellywood Backpackers kotoisalta. Maksan halvimmasta mahdollisesta sängystä, heitän kamat sen päälle ja menen löhöilemään yhteistiloihin. Hotellin porraskäytävässä hihittelen yhdelle julisteelle (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76003401).

Yksi brittiseurue ei meinaa päästä yli ipod touchin mahtavuudesta, ja hipelöivät laitetta kilpaa. ”That is just brilliant, mate. Just brilliant.” Mun viereen istuu nuoren oloinen kaveri, jolla on Serenity –elokuvan paita päällään. Elokuva, josta olen muuten puhunut tässä blogissakin kun kävin katsomassa sen vuonna 2005. Kehun elokuvaa, ja tästä alkaa kunnon nörttikeskustelu, joka päättyy vasta myöhään. Sälli on toiminut elokuvateatterin projektioristina kuten minäkin. Nimensä on Kellen, ja on tulossa eteläsaarelle myöhemmin helmikuussa. Kerron Portagesta ja tarjoan majapaikkaa pojalle. Tsäbä lisäilee mut facebook –kontakteiheinsa, ja suuntaamme nukkumaan.