Osa 1: Helsinki-New York 1.10.2006

Maanantai 1.10.2007

Jau!

Ei voi kertoa kuinka mukavaa on olla taalla taas. Alkuun on pahoiteltava aakkosten kahden viimeisen kirjaimen puuttumista, nappikselle kaatu vetta ja amerikkalainen ilmastointilaite paneutuu asiaan as we speak.

Noh. Matkaan lahdettiin kahdeksan aikaan maanantaiaamuna, junaan hyppaamalla. Sirppiksella meinas menna hiukan tiukalle, oli paattanyt viettaa viimeisen yonsa taman maan paalla juhlien. Sirpa pelkaa lentamista jossain maarin. Sirpa oli freesi ilmestys aamulla ja tuoksui iloisille asioille.

Junamatka sujui rattoisasti, bussimatka lentokentalle taas pahoinvointia luoden. Hki-Vantaa oli omituisen aution oloinen. Ehka hiljainen lentopaiva, maanantai. Sirpa katseli jahmettyneena lentokoneita jotka nousi ilmaan. Sille eniten kauhua aiheuttaa nousu, kun koneen nokka nousee yhtakkia 50 astetta ilmaan. Ma yritin rauhotella sita kertomalla etta 1) Finnairin koneita ei oo tippunu... VIELA. Ja 2) jos me kuollaan, niin paljon todennakoisemmin se tapahtuu laskuvaiheessa. Kylla siita se sitte rauhottu. Tai siis tuijotti lasittuneella katseella kaukaisuuteen, hiljaa.

Ennen koneeseen nousua joku naispuolinen vartija halus suorittaa mulle ylimaaraisen turvatarkastuksen. Vaikea sita on syyttaa, minakaan harvoin pystyn valttamaan kroppani kopelointia.

Kone oli ilmassa ennen kuin huomattiinkaan, ja sisko oli pienoisessa paniikissa. Jokainen 8 tunnin lennon aikana tullut pieni tarahdys tai vavistus, ja paa vieressani kaantyi katsomaan mua kohti kysyen "onko taa nyt ihan normaalia?" Tein muuten taas saman vedon kuin ennenkin, en noussut kertaakaan penkista. En vaikka joku helevetin jurpo edessani makas koko matkan penkki pitkalla mun naaman edessa. Sirpan mielesta mun olis pitany ottaa aspiriinia ettei tuu veritulppaa. "Et sa Mikko enaa oo niin nuori".

Laskuvaiheessa mua jannitti itsea sitten. Syyna ei niinkaan ollut pelko liekkimeresta, vaan Sirpan korvasta. Perjantaina silla oli todettu aika pahanlainen korvatulehdus, ja ei oikein toimi naissa paineenvaihteluissa liikkumaton tarykalvo. Onneksi kaikki meni hyvin. Jostain syysta Sirpan kadet olivat todella paisuneet lennon jalkeen, tuntikaupalla.

Sitten taas jonotettiin. Ilmeisesti kanssamme oli laskeutunut muutama muukin kone, ja tunti meni tullivirkailijan juttuihin paastessa. Oli aika tyly kaveri, no smalltalk. Nappaili hiirtaan nimettomallaan, kuin korostaakseen miten vahan resursseja homma voi vaatia. Myos katsekontakti on ilmeisen hyva pitaa kaikkialla muualla paitsi silmissa, antaa hirvean hyvan vaikutelman. Laukut loytyivat vaivattomasti, ja loikkasimme taksijonoon... joka oli myos pitka.

Well, toisen lahes tunnin jonottelun jalkeen paasimme harmaapartaisen turbaanipaisen herran kyytiin. Turbaani, tuo New Yorkin taksikuskien virallinen suojapaahine. Mies osasi todella valttavaa englantia, ja vaivaantunut yritykseni luoda keskustelua aiheutti vaan kauheasti sekaannusta siita, etta muuttuiko maaranpaamme joksikin muuksi.

Ei muuttunut. Se oli se sama vanha, 103rd streetin ja Amsterdam Avenuen kulma. Matkan varrella Sirpa vetas valkoseksi. Autojen, lentokoneiden, metelin maara ja ennenkaikkea taksikuskimme ajotyyli vaikutti traumatisoineen siskoni heti alkuun. Yritin selittaa kaikenlaista matkan aikana, mutta hirveasti ei vaikuttanut osuvan hermostoon. Ajoimme Harlemin lapi hostellille, ja loikkasin autosta. Sirpa maksoi taksia, ja kun otin kamat pois takaloodasta, huomasin etta kuski jankkasi jotain. Jo muutenkin kulttuurishokkia karsinyt siskoni oli maksanut kyydin, mutta kuski pyysi tippia. Ehdin tilanteeseen juuri, kun kuski antoi Sirpalle takaisin 5 dollaria (ilmeisesti kympista takaisin), ja jatkoi matkaansa. Sirpalla oli hermosavujen paikka.

Hostelli oli vanha tuttu, ja astelimme lunastamaan huoneemme. Sirpaa oli ruvennut vaivaamaan, ettei han ilmiselvasti ymmarra kenenkaan puheesta taalla sanaakaan. Kukaan ei katso silmiin, kaikki puhuvat epaselvasti. Rauhoittelin Sirpaa, etta homma rupeaa sujumaan kunhan on pari paivaa totutellut. Annoin Sirpalle hetken aikaa rauhoitella itseaan ja levata, tytto oli kuitenkin nukkunut kaksi tuntia edellisena yona, ja suomen ajassa huitelimme jo kello yhdessa.

Itse laskeuduin kahvioon nauttimaan hasselpahkinakahvin, juoman johon serkkuni Antti sekosi viimeksi. Totesin myos tietokoneeni kayton olevan hankalaa, kun nappaimistossa monikaan painallus tuonut toivottua kirjainta ruudulle.

Tunnin kuluttua suuntasimme Sirpan kanssa metroon. Ykkoslinjan junaa sai odottaa todella pitkaan, ja heti ensimmainen metro johon Sirpa kanssani loikkasi oli tupaten taynna. Tassa saa kunnon kulttuurishokin heti karkeen. Nousimme tsekkaamaan Times Squaren. Edelleen hieno naky, ei siita mihinkaan paase. Kamera, jota olin yrittanyt Sirpalle koko alkumatkan tuputtaa sai nyt ensimmaista kertaa kayttoa. Hortoilimme paamaarattomasti, tsekaten Virgin Megastoren ja kasittamattoman kokoisen Toys R' Us -leluliikkeen. Aivan kasittamaton maara leluja, ja peleja. Sisalla liikkeessa oli myos kolmen kerroksen korkuinen hokotys, jonka suomenkielista nimea en nyt muista. Maailmanpyora? Jussi ja Nevanpaa olivat antaneet mulle tehtavaksi loytaa lautapeli Talismanin uuden painoksen jenkeista, ilmestyi vajaa viikko sitten. Toys R' Us ei sellaista valikoimassaan tarjonnut.

Macdonald's antoi meille tilaisuuden lepuuttaa jalkojamme. Sirpa pitaa ihmeellisena puhdasta melun tasoa joka paikassa. Jos melua ei aiheuta ihmiset, on paikalla viidensadan tuuman plasmaruutu jossa pyorii musiikkivideo kauhealla volyymilla. Han oli toisaalta otettu, kun nuoriherra Macdonald'sissa tarjoili hanelle aterian sanomalla "Here you go, babe".

Olimme aika uupuneita, ja lahdimme metrolla takaisin hostellille. Tapasin ekat kamppikseni, kaksi nuorta venalaista (n.20 v) jotka olivat viimeista iltaansa jenkeissa. Olivat olleet jossain Etela-Carolinan yliopiston vaihto-ohjelmassa, ja kovasti jo halusivat kotiin. Oli hauska hopista poikien kanssa kaikenlaista nukkumaan mennessa. Olivat jotenkin ihan erilaisia kaikkiin aiemmin tapaamiini venalaisiin verrattuina, jotenkin kauhean... eurooppalaisia? Nama sallit on ollu 2-4 -vuotiaita kun neuvostovalta hajos, ne edustaa uudenlaisia venalaisia nuoria. Selittaisin pidemmalti jos olisi aikaa tassa nettikoneessa. Minuutti jaljella.

Huomenna on kuitenkin uusi paiva. Mua tassa nyt vain mietityttaa kuinka paljon mua nappaa nahda perusnahtavyydet, taas. Noh, eikohan taa tasta :D