SalmoBlog

2010-03-14T07:22:00.000-07:00

Onpa hassua kerrankin kirjoittaa kotosuomesta merkintä, yleensä aina pyrin tekemään nämä tekstit reissun päällä - laiska kun olen.

Kiirehdin Riikassa sen viimeisen merkintäni lopun valmiiksi kun Sirpa tuli mua jo hoputtamaan. En ehkä tarpeeksi ehtinyt kirjoittamaan kuinka mukavaa oli nähdä Tainaa ja Pietroa. Pariskunnalla on erinomainen huumorintaju eikä varsinaisesti tullut aika pitkäksi.

Nyt olimme vielä menossa heidän luokseen lounasta nauttimaan. Otimme alle punaisen taksin (ilmeisesti se "virallinen" väri täällä), joka ei paljoa meiltä kyydityksestä kyllä laskuttanut. Pietro oli meille tehnyt lounaaksi risottoa, jota italialaiseen tapaansa aiheetta vähätteli. On muuten jätkä melkonen kokki. Ja jälkiruuaksi oli leiponut todella hyvää piirakkaa. Tässä taloudessa on selkeää kuka kokkaa. Höpisimme vielä joutavia, kävimme Sirpan kanssa kaupassa ja sitten mun pitikin jo kiiruhtaa juna-asemalle - Sirpan lento oli lähdössä vasta vähän myöhemmin joten hän jäi vielä asunnolle. Pietro kävi saattamassa mun bussilla perille, kun aikataulu alkoi vaikuttaa tiukalta. Pikkasen alkasi muuten jo jännittämäänkin kun ei meinannut kyseistä junaa löytyä. Vain pari hassua minuuttia oli jäljellä kun ankean näköinen rautamato löytyi pihalta.

Istuin paikalleni josta olisi pitänyt oikein napata kuva – kolme päällekkäistä ”hyllyä”, joista keskimmäiselle oli niputettu lakanat ja petivaatteet, ylimmälle varmaan oli tarkoitus heittää matkatavarat ja alin oli istumista ja nukkumista varten. Ylähyllyllä oli käärittynä patja. Edessä oli 16 tunnin istunto junassa jossa kukaan ei osannut sanaakaan englantia. Vessat olivat sentään siistejä ja vanhat rouvashenkilöt tarjoilivat kahvia ja teetä. Mun Ipod oli taas kerran pelastava tekijä, sinne oli tallennettuna leffoja ja sarjoja jotka pitivät mut kiireisenä suurimman osan aikaa. Puolenyön aikaan juna pysähtyi rajalle jossa tulliviranomaiset käänsivät kaikkien paikat ympäri ja kyselivät kovia kysymyksiä… kaikilta paitsi multa. Eivätpä osanneet englantia. Vastapäätä mua istunut nainen aina selitti kaikille ohikulkeneille viranomaisille mun kielitaitoni rajallisuudesta. En saanut ihan kauheasti unta, ja kauhea janokin alkoi vaivaamaan. Olin jäystänyt mukaan ostamani patongin ja mun vesipullo oli huvennut olemattomiin. En löytänyt junasta minkäänlaista ravintolavaunua, ja hiippaillessani kuorsaavien ihmisten keskellä löysin vain kiehuvaa vettä sisältäneen vesitankin. Täytin vesipulloni tulikuumalla vedellä, ja menin takaisin paikalleni. Junassa oli muutenkin niin kylmä, että lattianrajassa tuntui olevan miinusasteita. Ei tarvinnut kauaa pitää vesipulloa ikkunan vieressä lattialla että se oli jääkylmää.

Aamuyhdeksältä juna saapui moskovaan. Ikkunasta ulos vilkaistessa näin vilaukselta paikallisen yleisradion valtavan tornin, joka taisi muutama vuosi sitten palaakin. Ei oikein ollut löytynyt sammutuskalustoa joka olisi riittänyt noin korkealle. Olin tullut Moskovaan katsomaan paitsi kaupunkia – myös ystävääni Caritaa, jonka olen tuntenut jo.. viiden vuoden ajan. Jonkun Festarihömpötyksen kautta aikanaan kuitenkin. Carita oli luvannut tulla vastaan asemalle aamusta, mutta laittoi viestin olevansa muutaman minuutin myöhässä. Nousin junasta ihmettelemään kaupunkinäkymää jollaista en ollut koskaan aiemmin elämässäni kokenut. Jos mun olis pitänyt suunnistaa itekseni jonnekin olisin ollut kusessa – en tajunnut yhden yhtä kirjoitettua sanaa ympärilläni. Carita toimi pelastavana enkelinä ja saapui paikalle. Minkäänlaista sotasuunnitelmaa meillä ei ollut päivän kulusta, olin vain todennut että jos hänellä olisi aikaa mua kierrättää parissa paikassa kaupungilla olisin kovin tyytyväinen. Aivan ensimmäisenä Carita varoitti kovinkaan äänekkäästi englantia puhumasta miliisien kuullen, itsestäänselvistä syistä.

Tulevan vuorokauden aikana Moskovan metroverkosto tuli mulle hyvinkin tutuksi, kun koikkelehdimme ympäri kaupunkia, ja pienikokoinen ystäväni aika ajoin pysähtyi ihmettelemään mukanaan ollutta mikrokokoista metrokartaa. Kävimme heittämässä mun kamat hostellilleni (Godzilla’s Hostel), ja otimme määränpääksi punaisen torin. Kylmä tuuli puhalsi kun kävimme pikaisesti pyörähtämässä mukulakivetetyllä torilla ihmettelemässä luistelijoita ja ympärillä olevia rakennuksia. Myös muutamia torikojuja vilkaisimme, ja ihmettelin aikaiseen kellonaikaan nähden runsasta ihmisjoukkoa arkipäivänä. Carita muistutti että tänään on naistenpäivä, joka kuulemma on täällä iso juhla. Siltä vaikutti, niin paljon kukkakojuja ja kukat käsissään käveleviä ihmisiä päivän mittaan näimme. Kävimme ostarilla kahvilla, pyörähtämässä kauppakadulla – sekä lounastamassa melkoisen kalliissa italialaisravintolassa. Molempia painoi väsy, joten kävimme siestaamassa hostellilla hetkisen.

Alkuillasta oppaani halusi käydä näyttämässä mulle oman asuinpaikkansa toisella laitaa keskustaa, jonne metroiltiin ja käveltiin. Kerrostalon pihalla lauma ranskalaispoikia pelaili futista jäällä, ja kaatuili välillä kipeän oloisesti. Eipä näyttänyt haittaavaan. Majoitukseen oli oikein kunnon turvatoimet, Carita meni selittämään luukusta virkailijalle että kaveri tulisi käymään, ja siinä sitten menikin jonkin aikaa ennen kuin mua päästettiin edes metallipaljastimeen. En nyt ehkä kuitenkaan ihan harmittomimman näköisestä päästä ole. Jätin passin pantiksi ja kävin tupatarkastuksella. Tutustuin siinä pikaisesti Caritan kämppikseen Eevaan ja pariin muuhunkin nuoreen suomalaiseen joitten kanssa sitten lähdettiin päivällistä syömään. Yksi seurueessa mukana ollut oli Uzbekistanilaiset taustat omaava Anton, joka matkan varrella autto mua ostamaan kartongin Marlboroa serkulle. Makso n. 8 euroa.

Kävimme syömässä ja mukavia juttelemassa jossain lehmäteemaisessa ketjuravintolassa. Muut nuoret lähtivät siitä iltaa viettämään, me Caritan kanssa vielä yhtä isompaa ostoskeskusta tutkimaan. Moskova on kallis kaupunki, mitä moneen asiaan tulee. Alkoholi, ruoka ja tupakka ovat huokeita, mutta kaikki muu on kalliimpaa kuin vaikkapa Helsingissä. Ostoskeskuksessa oli kokonainen kerros jossa oli pelkkiä merkkivaateliikkeitä… vauvoille. Ja lapsille. Melkosta hommaa.

Ilta sujui lisää hyvin syödessä, ja ehkä asteen humalaisissa merkeissä. Naureskeltiin itsellemme ja muille, kippasimme alas viinipullon ja sitten olikin aika mennä nukkumaan. Caritan majoituksen turvatoimien takia sinne pääsi vain klo 01 mennessä tai 06 alkaen. Onneksi hostellihuoneessani sattui olemaan toinenkin peti joten homma ei ollut ongelma. Mä vain tavoilleni uskollisena häröilin unissani taas jotain aivan selittämätöntä, tällä kertaa heräsin siihen kun Carita nauroi katketakseen mun kaahiessa katonrajassa, yrittäen nypätä lamppua alas. Mullehan näitä joskus sattuu.

Aamulla ei ollut kauheaa kiirettä herätä, kunhan tuliaiset käytiin etsimässä ihmisille ja sitten Carita saattoikin mut jo junalle joka heittäisi mut lentokentälle. Tyttö oli uhrannut puolitoista päivää mun viihdyttämiseen - sillä olis muuten ollu luvassa limusiiniajelu kavereiden kanssa edellisiltana kaupungilla. Iso kiitos siis Caritalle, sekä Tainalle ja Pietrolle myös. Olipa mukava pieni reissu.

2010-03-07T03:10:00.000-08:00

Aamu koitti kämyisessä hostellihuoneessamme. Heräsin siihen kun Sirpa valitti ettei ollut taaskaan saanut juuri silmällistäkään unta, naapurissa asuneet italialaiset olivat elämöineet yömyöhälle.

Sirpa suuntasi ulos niitä paria eilen bongattua vaateliikettä tutkimaan, ja mä käänsin kylkeä. Herään puoli tuntia myöhemmin siihen ku se on hukannu ittensä vanhan kaupungin syövereihin, ja soittaa että missähän se mahtaa olla. Mä kaivan tietokoneelta karttaa, ja sisko kiukkuilee puhelimessa. Lopuksi se toteaa parhaaksi vaihtoehdoksi ottaa taksin takas.

Uus yritys. Aamutoimien jälkeen suuntaamme samaa matkaa kaupungille ja Sirpan plärätessä paria liikettä läpi, ite ihmettelen katuja hetken aikaa. Katoilta tulee kauheita jäälasteja hirvittävällä voimalla alas, en yhtään ihmettelis jos joku olis menettäny henkensä näinä kevätpäivinä. Sirpa oli vissiin itekseen liikkuessaan saanut jonkinlaisen osuman itekin.

Olimme sopineet treffit Tainan kanssa keskustan vapaudenpatsaalle, ja kävellessämme sinne totean jalkinevalintani ihan vääräksi. Ei ihan tennarikeli kuitenkaan. Moskovaan pitää varmaan ostaa villasukat. Odoteltuamme muutaman minuutin bussipysäkin suunnasta luoksemme saapuvat Taina ja Pietro, talvipukineissaan. Olimme äänettömästi sopineet ettei vierailullamme tarvitse olla minkäänlaista tarkoitusta tai aikataulua, kunhan vain hengaisimme päivän verran. Kahvit käytiin juomassa ja hortoilemassa ympäri kylää. Sirpalla ja Tainalla oli ilmeisesti paljon keskusteltavaa, ja minä ja Pietro aloimme kävelyn yhteydessä myös tehdä tuttavuutta. Käsittämättömän hauska mies muuten. Tulimme juttuun aivan alusta asti, eikä vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä tullut vastaan yhden yhtä.

Pariskunta näytti meille tien juna-asemalle josta ostin lipun huomiselle venäjän ekskursiolle, sieltä kävimme tarkastamassa vielä Latvialaisversion Stockmannista. Lounastamassa kävimme jossain Leaping Frog -nimisessä mainion oloisessa paikassa. Vaikea selittää, mutta jotenkin poikkeuksellisen hyvin tulimme neljästään juttuun. Taina oli jopa jälkeenpäin saanut kotoaan ihmettelyä aiheesta "Pietro, Mikko? Ja ne tuli juttuun?".

Kävimme kaikki tahoillamme siestaamassa, me hostellillamme. Hostellin langaton netti ei kantanut ja mä kävin käytävällä sähköpostit katsomassa. Kuulin naapurihuoneesta tamperelaista molotusta, ja jotkut valopäät siellä arpoivat josko voisivat poltella huoneessa. Kuuntelivat Uniklubia ja Tokio Hotellia.

Illalla kävimme Pietron ja Tainan kanssa parilla lasillisella keskustan yhdessä korkeimmista rakennuksista, Hotel Revealin skybarissa. Nousuhumalaisen keskustelumme keskeytti alati nouseva volyymitaso, johon tuskastuneena hoipertelimme vielä vanhaan kaupunkiin yksille lisädrinkeille. Taina osoitti matkalla meille yhden baarin johon turistin ei olisi hyvä eksyä. 45 minuttia oli juuri muutama viikko sitten tehnyt jutun taloudellisesti huonosti voivan kaupungin vaaroista - yksi niistä oli tämä baari jonka omistaja vaihtuu lähes kuukausittain edellisen tehdessä konkurssin. Baarin työntekijät ovat "liittoituneet" turisteja vastaan ja saattavat laskuttaa 4-5 -kertaisia hintoja juomista.

Illan viimeiset drinkit menivät alas sutjakasti, ja Pietro vielä haastoi meitä huomenna lounastamaan ennen kuin lähtisimme pois kaupungista. Toivotimme hyvät yöt, ja mä menin tyhmyyksissäni vetämään vielä hesburgerit.

Taas oli Sirpa herännyt aamuyöstä naapurien elämöintiin, tällä kertaa italialaiset olivat tapelleet ja paiskoneet toisiaan ympäri kämppää aamuseitsemältä. Mä puolestaan heräsin tamperelaissankareiden oksentamiseen. Olivat muuten vissiin eilen sitten eksyneet siihen turistiloukkuun - 3 olutta oli maksanu 140 latia (yli 200 eur)

2010-03-05T14:35:00.000-08:00

Salmoblog goes baltic

Nyt on niin lyhyt reissu, etten tiedä tuleeko tästä kirjotettua. No näköjään tulee.

Ostin Sirpalle joululahjaksi lennon Riikasta kotio, ja sitte sen ympärille rakenneltiin jonkinlainen pidennetty viikonloppuloma. Jyväskylästä singautettiin pikku-pögötti Helsinkiin hoitoon ja hypättiin Tallinkin kyytiin.

Mä oon nyt ollu ihan liikaa risteilemässä viime aikoina, alkutalvesta menin Tukholmaan ja kattelin suomalaista urpoilua sillä paatilla - nyt mentiin ihmettelemään saman kansakunnan sankarointia etelään päin. Olin löytäny meille jonkinlaiset piletit joihin sisältyi hytti 45 eurolla, menopaluu. No, mehän oltiin vain menossa, mutta saman verran olis maksanu pelkkä parin tunnin meno lautalla Viroon. Sirpa olis halunnu loikata Tallinnaan jo iltasella mutta sehän ei sitte vissiin ollu edes mahdollista, maksava asiakaskuntahan on hyvä pitää laivassa.

Vedettiin perinteeksi muodostunut buffet, jonka lopputulemana on tunnetusti hyvin, hyvin tukkoinen olo. Parannettiin maailmaa samalla kun naukkailtiin luvattoman paljon alkoholijuomia, ja sitten mentiin takaisin hyttiin katsomaan 40 year old virgin -elokuvan loppupuoliskoa. Virolaiset mainokset ovat hassuja. Ja ne oikeesti sanoo tere tulemast.

Laivan baaripuolella oli kaksi vaihtoehtoa: keski-iältään 45-50 -vuotiaita asiakkaita täynnä ollut kaksikerroksinen yökerho tai laivan ylimmässä kerroksessa keski-iältään 15-20 -vuotiaita sisältänyt diskoteekki. Aiheestakin tunsimme olomme väliinputoajiksi, ja mä totesin myös siskoni tavoin ettei tälläiset paikat oo kauheen hurmaavia vatsa täyteen ammuttuna ja laskuhumalassa. Plus, mä hengasin mun siskon kanssa. Kuka 18 -vuotias mulle silloin tulee jutteleen? Sirpa väitti ettei ne tulis muutenkaan. Valehtelija.

Heräsimme aamukahdeksalta laivan ärsyttäviin muminakuulutuksiin, mutta jatkoimme niiden jälkeen unia vielä puoli yhteentoista. Bussihan oli lähdössä keskustasta Riikaan päin vasta 12.30. Aamupalaksi karkkia, Tax Freesta. Sirpa totesi mun saaneen yöllä kolme hepulikohtausta unissani, ei ollu vissiin ite nukkunu kauheesti. No ei sillä montaa yötä enää olis jäljellä. Keräsimme kampsumme ja lähdimme talvisen Tallinnan keskustaan. Lunta oli todella reilusti, ja täällä ei sitten nähty tarpeelliseksi katujen auraamista, puhumattakaan lumen poisviemisestä. Välillä Sirpa kynsi ihan uusia kulkureittejä lumeen matkalaukullaan.

Kysyin kävelyohjetta bussiasemalle, ja sinne ystävällisesti eräs nuorimies meidät suuntasikin. Laituri 8, check. Tietynlaiset epäilyt siitä oliko asema nyt varmasti oikea alkoi tulla mieleen kun tajusin oikein lukea sen varauslappusen, jossa bussiaseman osoite oli vähän eri. Bussin lähtöön oli 5 min kun Sirpa löysi kadun varressa olleelta kartalta oikean osoitteen. Oli muuten sen verran kaukana että toivo oli mennyttä. Oli etsittävä uusi kyyti. Kyseisen bussiterminaalin alakerrasta löytyi (ei-niin-laillisen-oloinen) videovuokraamo/nettikahvila josta sitten aloimme etsimään seuraavaa kyytivaihtoehtoa. Ihan häjyyttäni yritin soittaa Eurolines –palveluun kysyäkseni oliko lipusta mitään hyvitystä saatavissa. Puhelimeen vastannut venäläisnainen vain kehotti meitä hyppäämään taksiin ja ottamaan bussin kiinni, mutta kävimme lähinnä kadun varressa toteamassa idean todella huonoksi.

Päätimme yksinkertaisesti ottaa seuraavan mahdollisen, joka lähtisi 15.45. Jäipä sitten vähän aikaa nähdä Tallinnaakin. Jokseenkin rajoittavana tekijänä oli vain Sirpan matkalaukku. Kävimme ottamassa murua rinnan alle ja ajantappona kävelimme sille oikealle bussiasemalle, vajaan 2 kilometriä. Bussiliput löytyivät kouraan helposti, ja bussi johon hyppäsimme oli yllättävän pramea, langattomine nettiyhteyksineen. Tämä oli muuten meikäläisen ensimmäinen vierailu etelänaapuriin josta jäi ohijuostessa ihan hyvä maku. Eihän toi mikään itäblokki oo. Paljon vähemmän ku… vaikka Kouvola.

Bussissa kanssamme istui mukava espanjalaispariskunta jonka kanssa vaihdoin pari sanaa, Sirpalla lähti valot tosi nopeasti kun olin sitä höpöttelylläni edellisyönä valvottanut. Mulle ei ikinä mikään bussimatka oo ongelma, viihdettä on aina riittävästi mukana. Lähinnä mua häiritsee jos joku rupee turhan innokkaasti juttelemaan, Ipodilla on niin paljon oleellista nähtävää. Sairasta, tiedän.

Välillä oli pieni pysäkki Pärnussa, ja Riikaan saavuimme iltakahdeksalta. Taksitolppaa ei ihan heti löytynyt, pienen hortoilun jälkeen sitten tokikin. Hyppäsimme taksiin jonka kuski ei olemuksellaan herättänyt hirvittävää luottamusta. Mun mielestä se lähti ihan väärään suuntaan ja rupes räpläämään taksamittariaan. Mä pyysin että ”sir, can I please see the meter?” ja Sirpa kiemurteli nolostuksissaan – varmaan ihan syystä. Ihan oikein se meitä kuskas, mutta kommunikaatio ei vain oikein pelannut. Sitten sen piti juosta hakemaan kioskista vaihtorahaa kun 10 latia oli ”liian suuri seteli”.

Hostellimme ”Dome Pearl Hostel” vaikutti tälläseltä perustason kämyseltä keskustahostellilta, just sellasen tasoselta ku mihin on tottunu ja josta mielellään maksaa sen muutaman hassun euron / henki. Palvelu miellyttävää ja ihan englanninkielistä. Huone kylmä ku mikä, mutta Sirpa tossa väänsi patterin lämpöselle, katotaan kuis käy. Lyhyen lenkin perusteella naapurista löyty Hesburger, paljon humalaisia brittejä ja jenkkejä. Hostelli on ihan keskustassa, kävimme pyörähtämässä siinäkin. Siskolikka koki jo pienimuotoisen kliimaksin nähtyään muutaman vaateliikkeen johon pääsee huomenna kollaamaan.

Tännehän ei tultu pelkästään kaupunkilomailemaan, tultiin myös tapaamaan Tainaa, tyttöä jonka kanssa joskus lapsena seurustelinkin. Siitä tosin on kohta 10 vuotta aikaa ja sen jälkeen se on kouluttautunut tulkiksi, löytänyt itelleen hyvän miehen Italiasta ja nyt työskentelee täällä alansa hommissa, miehensä myös. Laitoin Tainalle viestiä ja sovimme reffit keskustan vapaudenpatsaalle aamupäivälle. Mukavaa, Riika vaikuttaa kivalta kaupungilta!

2009-10-18T12:45:00.000-07:00

Tel Aviv, Israel 19.10.2009

16.-19.10.2009

Päätimme kerrankin aloittaa päivän aikaisin, tarkoituksena kun oli ajaa Jerusalemiin ja nähdä mahdollisimman paljon. Liozilla oli omat perhevelvollisuutensa ja hän halusi lisäksi näyttää mulle mahdollisimman paljon maailman pyhimmästä ja kiistellyimmästä kaupungista. Mulla oli tavoitteena käydä lisäksi tsekkimässä eräs Suomen juutalaisten muistolle rakennettu paikka, josta tätini oli mulle kertonu. Oltiin se jo valmiiksi kartalta kateltu.

Matkalla Jerusalemiin jutustelimme Iranista ja ruuasta. Lioz oli ihan varma että sota olisi tulossa, oli vain ajan kysymys kun Israelin oli iskettävä Iranin rakenteilla oleviin ydinohjussiiloihin. Maa joka estottomasti julistaa ”kuolema juutalaisille” ja samalla rakentaa ydinaseita ei oikein kansakuntaa hymyilytä. Käytännössä rajanaapureiden suhteen Israelin tilanne on sellainen, että Jordanian ja Egyptin kanssa he tulevat toimeen, ja muitten kanssa tilanne on kuolemanviileä. Kun seuraava sota alkaa, alkaa se todennäköisesti monella rajalla.

Niin, ruuasta puhuimme sen verran että mun oli pakko edelleen ihmetellä, miten pienellä täällä pärjää. Suomessa mun on mukamas koko ajan nälkä. Täällä me syödään tukeva aamupala ja ollaan monena päivänä pärjätty suunnilleen sillä, ja ajoittaisten hedelmien napostelulla. Näitten hedelmät nimittäin toimii. Naapurin puista ja puskista haetaan persikoita, omenoita, mangoja, mitä milloinkin.

Lioz oli kertonut mulle että ymmärtäisin maata paljon paremmin kunhan näkisin Jerusalemin, ja ajaessamme eri osapuolten asuttamien alueitten läpi aloin kieltämättä ymmärtää jotain. Ensin on keskusta, jossa asuu toki sekä arabeja että juutalaisia, mutta hiukan eri alueilla. Juutalaisten asuttamat alueet ovat melkoisen siistejä, vaikkakin ajoittainen roskien tiputtelu ärsyttää. Ei se silti oo mitään verrattuna arabialueiden sekasortoon. Ja nyt ei ole kyse rahasta, vaan kulttuureista. Sitten poistuimme ydinkeskustasta, aidatuille asuinalueille. Näissä sitten jo tapahtuu hiukan enemmän ikäviä asioita, ja Lioz laittoi veitsensä taas aurinkolipan päälle. Ajoimme arabisettlementin läpi erilliselle juutalaisten aidatulle alueelle, jonka puomilla Liozilta kysyttiin hyvin tarkasti mihin talouteen hän oli menossa. Tuskin tarvitsee mainita että puomilla oli muutama erittäin hyvin aseistettu henkilö.

Ajoimme Liozin edesmenneen sedän talon pihaan, ja kävimme tervehtimässä hänen koko surevaa perhettään. Perinne on että vainajan talossa vietetään viikko joka alkaa itkuisasti mutta loppuvaiheessa nauretaan jo hyville muistoille henkilöstä. Lisäksi tänään oli tarkoitus pitää koko yhteisön kattava illallinen, johon kaikki sukulaiset ja naapurit oli kutsuttu. Taisin mainitakin että Liozin setä oli erikoinen mies, korkea-arvoinen poliisi joka oli sotilasurallaan ollut Egyptissä panttivankina, ilmeisesti vuosia. Se miten hän oli Egyptiin päätynyt, lienee itsestäänselvää. Kyseessä oli jonkinasteinen erikoisjoukko, joka toimi rajojen ulkopuolella, mutta oli jäänyt kiinni. Siitä se oli selvinnyt, mutta ei rutiinioperaatiosta. Lääkäri oli laittanut happiputken ruokatorveen, ja kun tilanne oli huomattu, oli mies jo ollut koomassa, josta hän ei ikinä tullut takaisin. Jonkinlaisten juonenkäänteiden (joita mä en ihan ymmärtänyt) myötä oli Sri Lankasta heille tullut tälläinen kotiapulainen joita he kutsuivat lähinnä nimellä ”Darling”. 20 -vuotias kahden lapsen äiti, joka oli ollut korvaamaton apu heille miehen saattelemisessa rajan yli. Nyt he olivat tytölle kiitollisuudenvelassa, ja olivat tehneet selväksi että hän saisi olla heidän talossaan niin kauan kuin haluaisi.

Kättelin Liozin perheen läpi, ja istahdin hetkeksi juttelemaan mukavia ja katsomaan muutamia kuvia vainajasta. Liozin isä oli herttaisen oloinen mies, ja jos jossain päin maailmaa Liozin ei anneta itse nousta autosta ja kasata omaa pyörätyoliaan niin täällä. Oma isä ei moiseen suostu. Äitinsä on hänelle kaikki kaikessa, ja melkeinpä paras ystävä. He soittelevat päivittäin, ja jakavat melkolailla kaiken. Hänelle Liozin vammautuminen oli ollut kovin paikka, ja kyllä näiden kahden keskustelusta näki että he ovat hyvin läheisiä keskenään. Liozin sisko oli tullut muutamia vuosia sitten uskoon, ja Lioz oli mulle etukäteen selittänyt, että esimerkiksi kätteleminen ei ole tälle ok, siis minun, tuntemattoman miehen kanssa. Kauhean ystävällinen tyttö tokikin, mitä hänen kanssaan pari sanaa vaihdoin. Sisko otti ajoittain raamatun käteen ja alkoi rukoilemaan, muun perheen jauhaessa niitä näitä. Mulle yritettiin syöttää kaikenlaista, mutta kun ei edelleenkään ollut nälkä.

Olimme luvanneet ottaa Darlingin mukaan omalle vanhan kaupungin kierrokselle, ja kun loikkasimme autoon, takapenkille hypähti pieni, pyöreä ja leveästi hymyilevä nuori nainen. Yritimme vaivalloisesti selittää hänelle mihin olimme menossa, ja sen verran se tiesi että tulisi näkemään Maria Magdalenan kirkon öljymäellä. Liozin täti oli vaatinut että se pitää tytölle näyttää, hän kun oli uskossa oleva kristitty.

Lioz sai taas kerran ajaa hyvin pitkälle vanhan kaupungin muurien sisälle, huolimatta monesta pysäytyksestä. Invalidisoituneen sotaveteraanin ID -tag tuntuu avaavan portteja. Hurautimme parkkiin ja kävelimme pitkän tuntuisen alamäen itkumuurille. Päivä oli lämmin, likimain 40 astetta. Mun piti mennä kaikkien turvatarkastusten läpi, Lioz otti Darlingin mukaansa invaoikoreitin kautta. Juutalaisilla on tärkeätä että miehet ja naiset ovat tietyissä paikoissa erikseen, ja itkumuurin vierellä heitä erottaa aitaus. Mun päähän lätkäistiin vartijoiden puolesta Jamaka -mösä takaraivolle, ja kävin hetkisen kuvaamassa ja ihmettelemässä meininkejä. Muurin vierellä oli ihan tavallisen oloista kansaa, mutta viereisessä käytävässä olikin sitten vähän enemmän sitä hc -jengiä, pulisonkeineen. Älytön metakka ja tungos.

Ihan käytännössä tämän yläpuolella on muslimien pyhistä pyhin, mekkaakin tärkeämpi harabait, kuten juutalaiset sitä kutsuu. Tässä tiivistyy aika hyvin tämän alueen ongelmat. Tästä hassun kilometrin päässä on öljymäki. Että silleen.

Lievittääksemme Liozin todella vaivalloista rullaamista mäkisessä maastossa, mä lähdin hakemaan automme parkista, ja pujottelin alas asti, ihan turvatarkastuspisteiden eteen ottamaan Liozin kyytiin. Tästä laskeuduimme öljymäelle, jossa itse nousin ihailemaan autosta ulos Maria Magdalenan kirkkoa. Darling ei ymmärtänyt meidän selityksistämme huolimatta että olimme oikeassa paikassa, hymyili vain ja pudisteli päätään. Lähdimme ajamaan takaisin kohti Liozin sedän taloa kun Darling alkoi näyttää hätääntyneeltä ja kysellä ”the church?”. Se ei ollu raukkaparka ymmärtäny että me just oltiin oltu juurikin sen kirkon portailla. Oli kuitenkin niin ruuhkaista ettei me millään voitu kääntyä takaisin.

Lioz pudotti Darlingin takaisin sukulaisilleen, ja halusi karata hetkiseksi röökille. Tämä olympiauimari oli poiminut pahan tavan erottuaan pitkäaikaisesta tyttöystävästään, mutta oli vannonut kaikille lopettavansa sillä sekunnilla kun mä poistun maasta. Se oli ollut satavarma että ite polttelen. Ajoimme juutalaisasumusalueen laidalla olevalle pienelle kukkulalle jossa oli taivaallisen rauhallista. Sieltä käsin, auringon laskiessa Lioz selitti mulle missä kaikkialla multa lähtis henki hyvin nopeasti. Vain parin kilometrin päässä oli arabikylä jonka moskeijasta kuului juuri rukoilua, ja muutaman sadan metrin päässä juutalaislapset leikkivät äänekkäästi. Melkonen sulatusuuni.

Palasimme Liozin sukulaisten joukkoon, mutta emme jaksaneet mennä sisään, Lioz suorastaan iloitsi siitä että ”joutui” pitämään mulle seuraa ulkosalla. Normikokoista kolmiota vastaavassa tilassa oli varmaan 40-50 ihmistä rukoilemassa ja hikoilemassa, ja monet nuorista eivät edes tosiaan menneet sisään.

Juttelimme parille hauskalle tyypille, kuten yhdelle nuoren näköiselle tytölle joka oli joskus käynyt suomessakin. Häiritsevää sen tavassa puhua oli oli se, että se puhui naurettavan amerikkalaisella aksentilla eikä oikeastaan tehnyt muuta kuin siteerasi televisiosarjoja ja elokuvia. Kauheen hämmentävää. Istuttuamme tunnin puolitoista muut rupesivat syömään mutta meillä ei taaskaan ollut nälkä – nappasimme vain pari Liozin n. 50:stä serkusta kyytiin ja aloimme matkan kotiin. Se suomalaismesta jäi siis ikävä kyllä näkemättä. Takapenkillä istunut Liozin serkkutyttö kyseli epämiellyttävän paljon kysymyksiä Imbaliin, Liozin exään liittyen.

Ajomatkan reippaasti omituisin kokemus oli kun Liozin pysäyttänyt poliisi kyseli tältä varmaan 10 minuuttia kaikenlaisia toinen toistaan oleellisempia kysymyksiä. ”Miten Marokkolainen pääsi olympialaisiin?” ”Miten sä harrastat seksiä tollasen pyörätuolin kanssa?”. Lioz selitti ensin hepreaksi, ja sitten englanniksi että jopa vaikeimmin vammautuneet

Päästyämme kotiin naapurin pikku pirulainen Jordan halusi välttämättä käydä kanssamme parilla olusella, joten teimme työtä käskettyä. Liozin naapurustolla oli oma pieni yhteinen salakapakka, joka ei kyllä mielestäni olisi täyttänyt yhtään suomessa asetettua viranomaisrajaa. Mutta mikäs siinä, mukavaa oli. Mulla kilahti päähän aika kivasti kun olin jo nauttinut tyhjään vatsaan pari viinilasillista, ja sitten siihen vielä ynnättiin pari oluttuoppia.

Päivitän loput kun mulla on yhteys Budapestin lentokentällä. Lähdetään tästä juuri ajamaan kohti Tel Avivia.

Aamu alkoi siis vähän kankeasti, mutta piristyi kun Rottem saapui muutaman ajo-ohjepuhelun saattamana paikalle. Tyttö oli pitänyt kiirettä ihan niinku meillä olis ollu kovasti suunnitelmia. Ei niinkään. Istuimme nautiskelemassa aamukahvista kunnes mukaan lyöttäytyi vielä yksi Liozin ystävistä, myös armeijan palveluksessa vammautunut Hadar. Kyseinen nainen oli pelastanut joukon ihmisiä heittäytymällä arabinaisen päälle, joka oli kantanut mukanaan pommia. Nainen oli räjäyttänyt itsensä ja suuri osa Hadarin käsistä ja jaloista on edelleen räjäyksen jäljiltä palaneita, Freddy Kruegerin omaisesti. Hirveen symppis likka, ei ollut antanut amputoida jalkojaan ja oli onnistunut saamaan kävelykykynsä takaisin.

Otimme Liozin Land Cruiserin alle ja kävimme maakunta-ajelulla. Pysäkkeinä olivat mm. Liozin entisenä asuinpaikkana palvellut Israel -kibbutsi, joka on prameimmasta päästä mitä näitä löytyy. Kibbutsihan on eräänlainen kommuuni jossa jokaisen työpanos, riippumatta missä on töissä, tuo rahaa ensisijaisesti Kibbutsille. Kibbutsi puolestaan pitää enemmän kuin hyvää huolta omistaan, ja näistä parhaat on aivan paratiiseja uima-altaineen ja urheilukeskuksineen. Liozille oli käytännössä tullut pakottava tarve lähteä, koska Imbal asui yhä täällä. Morjestelimme Liozin tuttuja ja jatkoimme matkaa tuttulle kukkulalle jossa zombiketut meinas meidät syödä aiemmin.

Luonnollisesti Rottem ja Hadar olivat äimistyneitä kuten minäkin olin ollut, tästä taivaan palasesta mäen päällä. Täältä jatkoimme offroad -reittiä viereiselle korkeammalle tasanteelle josta aukeni mahtava näkymä Jordaniaan päin. Vaikka päivä oli sumuinen, näimme silti monia eri kyliä rajan toisella puolen. Ai niin, ja Liozin ajotyyli ei antanut matkustajille kauheasti armoa. Mies anto runtua uudelle autolleen.

Kotosalle, ja sapuskanlaittoon. Vaikkei pyörillä liikkuva ystäväni paljoa syökään, niin sitten kun se kokkaa niin se kokkaa hyvin. Suoranaisen ähkyn pukkas. Jatkoimme Hadarin kämpille ja sieltä oli tarkoitus mennä läheisessä Kibbutsissa vietettyihin kemuihin, mutta meiltä alkoi loppua menovesi. Jaksoimme hetkiseksi mennä viihdyttämään muita ja itseämme, ja hauskaa toki olikin. Hiukan savuista ehkä, ja vaikka en pössyttelekään niin kyllä se varmaan väistämättä siinä muutaman hassun neliön huoneessa muhunkin vaikutti. Laskin kyseisessä pikku laatikossa olleen yli 20 ihmistä, joilla oli toinen toistaan hauskempia faktoja suomesta, Jari Litmasesta Finlandia -votkaan (jota muuten saa täällä supermarketista).

Pikaisten yöunien jälkeen oli aika viimeisen kokonaisen päiväni viettoon Israelissa. Lioz oli soittanut naapureille josko he haluaisivat liittyä joukkoomme aavikkoajelulla ja kuolleen meren rannalla ja hehän loikkasivat samoille pyörille. Naapurin nuori isäntä Joel oli maastoajon varsinainen asiantuntija, armeijassa aiheeseen perehdytetty ja kävi edelleen kuukauden verran joka vuosi pitämällä yllä ammattitaitoaan. Hänen vaimonsa Tal oli herttaisen oloinen nainen, joka oli tehnyt meille matkaan voileipiä. Ei huono.

Pääsimme parin tunnin ajomatkan ja Joelin mulle osoittamien ”tuolla ja tuolla sä kuolisit hyvin nopeasti” -oppituntien myötä kuolleen meren lähistölle, mutta alas ei sitten laskeuduttukaan ihan perinteisellä tavalla. Kuollut merihän sijaitsee 400 metriä merenpinnan alapuolella, ja mehän laskeuduttiin sinne aavikoituneessa kalliolaaksossa, Joelin ohjastamana. Mua on harvoin hirvittänyt yhtä paljon, ja useasti loikkasinkin autosta pihalle kuvaamaan yli 40 asteen lämpöön miehen urotekoja rinteessä. Lioz luotti sataprosenttisesti miehen ajotaitoihin, ja mä oli ihan äimistynyt siitä mihin se auto pystyi. Välillä meidän piti loikata autosta ulos kasaamaan kiviä että saimme portaat rakennettua auton alle. Ja sitten, hyvin varovaisesti Joel laskeutui alaspäin.

Päädyimme kahden tunnin laskeutumisen jälkeen laaksoon jonka pohjalla oli toista kymmentä autonromua, jotka olivat tippuneet pari sataa metriä korkeammalta olleelta tieltä, rattiin nukkuneita. Laakson pohjalla oli myös vanha linnake jonka seinät olivat rapistuneet ja aina talvisin alueen läpi pyyhkäisevä joki oli vuosisatojen aikana pitänyt huolen lopusta. Mutta vaikuttava näky silti.

Hurautimme kuolleen meren rantaan, ja ohitimme suosista kaikki hotellit ja uintiin tarkoitetut rannat – Israelilaiset eivät kauheasti välitä kylteistä. Menimme uimaan ensimmäisen ”ei uintia” kyltin kohdassa. Herranjumala että oli erikoista. Mitä tahansa vedessä tekikin, se ei antanut upota – ja se alkoi pienen ajan jälkeen pistellä iholla. Koko ranta ja pohja oli pelkkää kivettynyttä suolaa, joka piikitteli terävästi jalkojen alla. Ilmeisesti tää tekee iholle todella hyvää vedessä olevien mineraalien takia, ja esimerkiksi moni psoriasiksesta kärsivä käyvät täällä kaksi kertaa vuodessa lieventämässä oireitaan. Ei se silti kivalta tunnu ku sitä menee vähä suuhun tai silmään. Hyi hitto.

Hyvin suolaisina nousimme pois vedestä ja yritimme pärskiä vesipulloista makeaa vettä hiuksiin ja käsiin että pärjäisimme kotiin asti. Kotimatka taittui Liozin ohjastamana kun kaikki muut nukkuivat väsymystään pois. Ajoimme ihan Jerikon kaupungin lähettyviltä – reittiä jota kuulemma hirveen moni Juutalainen ei mielellään aja. Yksi niistä paikoista jonne ei oo paras eksyä. Tarkastuspisteen jälkeen menimme ruokailemaan erittäin hyvin Hayogevin kylää lähellä olevalle maalaisravintolalle. Tekevät kaikki ainesosansa joko itse tai ostavat ihan naapurista. Tzeisus mikä pihvi.

Kotona pääsimme suihkuun, sanoimme Rottemille moi ja lusmuilimme lopun iltaa playstationin parissa.

Tänään, viimeiset tuntini Israelissa ovat olleet oikein miellyttäviä. Ensin poikettiin Haifassa ostamassa halvalla muutamat vaatekappaleet ja pelit lopuilla shekeleillä. Lioz grillasi ja parista lähinaapuritalosta tuli väkeä ihmettelemään suomalaisen viimeistä iltaa paikan päällä. Viini virtas ja mukavaa oli. Kökötän tässä lentokentällä, Lioz ja Rottem kävivät just hyvästelemässä ja vannoivat tekevänsä vastavierailun jossain vaiheessa. Paras olisikin.

Israel on mainio, mainio maa, joka ei kertaakaan tuntunut epämiellyttävältä, epäystävälliseltä tai uhkaavalta. Rökitti ainakin Venetsiassa käynnin mennen tullen – ei kauheasti turisteja, ja toki Liozin houstaus oli ehkä isoin syy siihen miksi nautin tästä näin paljon. Oliskohan tämän viikon aikana rahaa mennyt 100 euroa?

Tänne vaan, jos joku haluaa käydä jossain vähän erilaisessa paikassa lomalla – tämä on paljon muutakin kuin pyhä maa monelle. Nyt kotio, pitäis yrittää saada Jyväskylässä firma pystyyn. Huhhuh.

2009-10-15T08:25:00.001-07:00

Hayogev, Israel 15.10.2009

13.-14.10.2009

Ensimmäinen aamuni Liozilla, ja vakituinen hämmennys. Aina kun herää uudessa paikassa, menee hetki kelailuun: missäs helevetissä mä oon? Lioz ahersi aamupalan kimpussa, ja tää sälli muuten osaa kokata. Sipuliomelettihäsmäkkä patongin välissä, ryyditettynä hummuksessa (tottakai) sekä liudalla erilaisia mausteita. Erittäin soppeli, täyttävä setti.

Liozilla oli mulle aika työntäyteinen viikko edessä, ja mun tehtävänä oli päättää mitä halusin nähdä ja missä järjestyksessä. Lisäksi on edelleen mainittava että mun isäntä oli tehnyt hyvin selväksi ettei se huoli rahaa. Yritän tuputtaa jokaisen tankkauksen ja ruokailun yhteydessä seteleitä sille mutta se ei huoli. Niin, ja vaikka se sanoo olevansa ite tulossa suomeen, se lähinnä loukkaantuu jos sille kertoo olevansa kiitollisuudenvelassa. Tää mies on Israelin erikoisjoukoissa koulutettu, en mä rupee ryttyileen.

Tiistaina suuntasimme pohjoiseen, Libyan vastaiselle rajalle Gollanin ylängöille. Pysähdyimme aika ajoin katsastamaan upeita kalliomaisemia, näpsimään kuvia ja leikkimään Liozin Land Cruiserilla vaikean näköisissä maastoissa. Puolimatkassa Liozin oli pakko näyttää Jordan -joen ”kylmyys” suomalaiselle, ja mä lähinnä nauroin päin sen naamaa. Vesi oli suomalaisesta näkökulmasta lähinnä haaleaa.

Kävimme maistelemassa parilla viinitilalla erinomaisia viinejä, ja jutustelimme muiden matkailijoiden kanssa. Israelilaisilla on mahtavan estoton tapa ruveta höpisemään keskenään jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. En mä tietenkään mitään ymmärrä, mutta kaikille Lioz mista jotain selittää.

Viininmaiskuttelun päälle suuntasimme takaisin kohti etelää, Tiberiusta kohti. Ajoimme ohi Israelin ainoaa merkittävää järveä ja vesilähdettä, kun Lioz käänsi auton äkisti ympäri, ja antoi mulle radiopuhelimen käteen. Olimme jossain kristinuskolle merkittävässä paikassa, mutta hän ei itse uskonsa takia voinut tulla kristityille pyhään paikkaan. Joten hänpä istui autossa ja antoi mulle radiopuhelimen ja kameran. Tää mies oli valmistautunut kaikkeen. Tämä paikka oli plagaattien perusteella pyhän Pietarin kastamispaikka, ja hieno paikka toki olikin. Pieini kappeli ja hieno rannanpala, sekä paljon (venäläisiä) turisteja. Näpsin ja fiilistelin aikani, ja palasin autolle. Lioz laittoi mut ajamaan vuorostani, ja oli melkonen ajettava tämä maantielaiva.

Kävimme näpsäisemässä jotain pientä Tiberiuksen keskustassa, ja jatkoimme kohti etelää. Liozilla oli kiire näyttää mulle hänen suosikkipaikkansa maailmassa, jossa hänellä oli tapana keittää kahvia. Hänen talonsa lähellä oli eräänlainen pieni kukkula, jonne ajo onnistui käytännössä ainoastaan traktorilla tai kunnon maasturilla, ja sillä me sinne toki päästiinkin. Kukkulan päälle oli rakennettu upea pieni katettu terassi, jota Lioz ja hänen ystävänsä kutsuivat nimellä ”The Salong”. Ehdimme istahtamaan sohvalle kahvia keittämään juuri kun aurinko teki laskuaan horisontissa, ja en mä kieltämättä montaa vastaavaa näkyä oo elämässäni nähnyt. Pimeys laskeutui nopeasti, ja meikämandoliino oli sanaton.

Kunnes joka puolelta ympärillämme alkoi kuulua ujellusta. Niinku joku olis puhaltanu pieniin torviin. Lioz alkoi kääntyillä hermostuneesti, ja hänen epäilyksensä vahvistui kun hän osoitti taskulampullaan sohvaryhmien taakse. Kettuja. Kettuja? Eihän ne oo mitenkään uhkaavia. Miksi nää lähesty meitä? Lioz kertoi syyn. Alueella on aika paljon vesikauhuisia koiria ja kettuja. Jepjep. Enää ei ollutkaan ihan niin levollinen olo. Tässä me sitten oltiin, pienellä tuikulla yrittämässä pelotella niitä loitommalle. Ja ne ei ottanut meitä tosissaan. Lioz kehotti että mun kannattaisi aika kiireesti juosta autolle ja käynnistää se täysillä valoilla, sekä soittaa torvea että elukat oikeasti ymmärtäisivät. Loikkasin sohvalta ja kävellessäni autolle pellon laidoilta kuului sähinää ja suhinaa. Ei jees.

Sain auton käyntiin ja eläimet ympärillämme ilmiselvästi kaikkosivat. Lioz keräsi kamat kasaan ja rullasi itsekin autolle. Melkosta hommaa, jännittää murhanhimoisia zombikettuja. Lioz kertoi ainoan asian mitä hän jännitti olleen vesikauhurokotteen ottamista. Ei puremissa mitään, mutta se piikki kuulemma on melkoinen, ja se pusketaan keskeltä vatsaa erittäin kivuliaasti.

Palasimme Liozin kämpille ja saimme taas seuraa naapurin tytöistä, joista sille nuoremmalle ei edelleenkään voi kuin nauraa. Tuosta tytöstä tulee jollekulle vielä paljon ongelmia. Katsoimme liudan That 70's Show'n jaksoja ja menimme nukkumaan.

Keskiviikon ohjelmanumeroksi olimme sopineet Tel Avivissa vierailun. Mulla oli Israelissa toinenkin tuttu, Portagessa olin tutustunut ryhmään Israelilaisia reppureissaajia, ja heistä yksi – Rottem Witkowsky – oli Facebookin välityksellä vaatinut että ottaisin yhteyttä kun saavun maahan. Kerroin saapuvamme kaupunkiin keskiviikkona, ja tyttö ilmoitti näkevänsä meidät jossain vaiheessa.

Lioz oli taas tehnyt mulle aamupalaksi erittäin toimivan setin, ja vatsat täynnä suhautimme ruuhkaiseen Tel Aviviin. Israelilaiset kutsuvat Tel Avivia nimellä ”pikku New York”, ja se tosiaan on monikulttuurillinen ja hyvin, hyvin ruuhkainen. Lioz itse ei suuremmin kaupungista nauti, mutta mehän suuntasimmekin heti ensimmäisenä rannalle rentoutumaan ja tasaamaan pulssia. Olin etukäteen googlettanut jotain pientä Israelin parhaista uimarannoista mutta vasta perillä tajusin että täähän on aikalailla yhtä täydellistä rantaviivaa, Tel Avivin Jaffasta 120 kilometriä Haifaan asti. Kävelimme (ja rullasimme) rantaa pitkin kilometrikaupalla, samalla kun välimeren lempeät tuulenpuuskat viilensivät sopivasti selkeästi yli 35 asteen lämpötilaa. Myötätuuleen kulkiessa Liozilla oli selkeä etu, ja hänen ei tarvinnut kauheasti tehdä töitä pyörätuolilla, mutta takaisin tullessa tilanne oli hiukan erilainen. Ruskettunut paikallisväestö nautiskeli auringosta ja meressä killumisesta.

Soitin takaisin autoon päästyämme Rottemille, joka antoi ohjeet hänen kotiovelleen. Tel Aviv oli todella ruuhkainen, ja ajoittain Liozilta meinasi palaa pinna. Onneksi löysimme perille, ja hämmentynyt Rottem hyppäsi kyytiin. Hänen mielestään oli hämmentävää miten olin poiminut hänet väkijoukon keskeltä sen lyhyen tuttavuuden perusteella jonka Uudessa Seelannissa teimme. Ei meitsi nyt noin helposti pärstävärkkiä unohda. Tytöllä oli ilmiselvästi pieniä käynnistysvaikeuksia hepreasta englanniksi vaihtamisessa, joten hän tekikin aluksi hiukan tuttavuutta ratissa olleen Liozin kanssa. Hauska oli nähdä miten nää kaksi tulivat toimeen, vaikkakaan en ollut tähän asti kahta juutalaista tavannutkaan jotka eivät olisi välittömästi toimeen tulleet.

Suuntasimme kolmistaan markettialueelle, jossa suurimmaksi kynnykseksi meinasi muodostua parkkipaikan löytäminen. Kadun väki oli toki todella kohteliasta sotaveteraanin tarroilla varustettua autoa kohtaan, ja lopulta soppeli paikka löytyi. Mulle tarttui alueelta mukaan parit converset (á 19 eur) ja muutama jotakuinkin piraateilta vaikuttava leffa. Eipä haitannut. Israelissa eivät näköjään tekijänoikeuslait kukoista.

Vetäydyimme kadun laitaan suunnittelemaan loppuviikkoa kahvikuppien äärelle. Rottem innostui lähtemään loppuviikosta kanssamme kuolleella merellä poikkeamaan, samaan syssyyn tulisimme viettämään pitkän päivän aavikolla hortoillen Liozin ”viihdetankilla”. Rottem tulisi liittymään seuraamme perjantaiaamusta, mutta nyt hänen oli aika jatkaa muualle. Kävimme vielä morjestamassa yhtä Liozin parhaista ystävistä, isossa turvafirmassa pomona työskentelevää Meiravia. Hurmaavan suorasukainen nainen muuten. Aika kovaa tekstiä tuli, mm. siitä miten se oli joutunut aiemmin samana päiväna antamaan potkut sen varamiehelle ja iltavuorojen tekijälle, kun oli selvinnyt että sen työajasta oli mennyt 50% porskisivuilla pyörimiseen.

Koti alkoi jo kutsua meitä, ja syöksyimme takaisin iltaisen Tel Avivin maisemiin, ja siitä taas rauhallisimmille seuduille, joilla heti alkoi sydänlihas rauhottumaan. Vaihtelimme vuoroja ratissa ja DJ:nä toimimisen suhteen, ja taa sai olla kirjoittelemassa erinomaisia israelilais- ja arabibändejä ylös. Illan viimesenä pysäkkinä oli naapurin huoltoasema, jossa kassaneitinä toimi Liozin lähistöllä asuva 19 -vuotias naapuritalon tyttö. Likka ei meinannut millään päästää miestä lähtemään, ja mulle tuli kovin selväksi että se oli kiinnostunut. Liozia lähinnä nolotti koko juttu, mutta jäimme tästä huolimatta kahville. Selvisi että tämäkin oli lähdössä asepalvelukseen, tankkipuolelle. Mä en pääse yli tästä jutusta. Pienet tytöt lähtee sotimaan.

Nukkumaan, huomenna Jerusalemiin Liozin enon muistoillalliselle.

2009-10-13T13:10:00.001-07:00

Hayogev, Israel 13.10.2009

11.-12.10.2009

Heräsin melkolailla myöhään kotoisaksi muodostuneella hostellillani, pakkasin puolikosteat pyykkini ja suuntasin jalan kohti bussipysäkkiä. Ostin pienen lisäkassin ylimääräisten kamojen roudaamiseen, nyt kun ei enää ollut edessä Ryanairin tyyppisiä tiukan laukkumäärän lentoja. Venetsia oli ollut aika sateinen koko vierailuni ajan, mutta nyt sitten tottakai hehkasi aurinkoa täydeltä taivaalta, kun tepastelin kohti pysäkkiä. Jouduin aivan uudenlaisen pummauksen kohteeksi kun kovin keskimääräisen näköinen jamppa tuli mulle selittämään Italiaksi tarvitsevansa 5 euroa. Luulin että hän tarkoitti vaihtorahaa, mutta mies vain otti ja lähti – toki kohteliaasti kiittäen – saatuaan rahat.

Lentokentällä piti odottaa aika pitkään, olihan lentoni vasta alkuillasta. Onneksi Ipodini pohjaton sarjavarasto ei taaskaan pettänyt. Romanialaisen Carpathairin propellikone lastattiin täyteen, ja ainut lennon aikana mieleen juolahtanut asia oli, että mistä noi lentoemännät tulee. Ne on aina niin kauheen huoliteltuja, ykskään hius ei oo väärin. Miksen mä tunne yhtään lentoemäntää? Niitä on kaiken logiikan kautta paljon maailmassa. Tunteeko kukaan yhtään lentoemäntää? Asuuko ne lentokentillä? Mä tunnen monta ihmistä joista sais täydellisiä lentoemäntiä. Te tiedätte ketä te oott.e.

Kone lennätti mut Budapestiin, jonka lentokentällä mun oli vietettävä seuraava 10 tuntia. Iloiseksi yllätykseksi löysin penkkirivin johon oli helppo laittaa pitkäkseen, ja sokerina pohjalla kentällä oli ilmainen wlan. Huvitin itseäni katsomalla NHL -matsin ja nukahdin ei-niin-mukavasti koville penkeille. Herään siihen kun ihmisiä alkaa taas hälistä ympärillä, nautiskelen aamupalan ja onkin jo aika rientää lennolle. Ihan kuin poikkeuksena sääntöön, tämän Malevin yhteyden lentoemännät ei olleet ollenkaan tyypillisiä lentoemäntiä, vaan semmosia mummeleita. Mun vieressä istuva täti oli raivostuttava, sen mielestä oli ilmeisesti ookoo tulla kyynerpäinään mun puolelle, kirjaa lukiessaan -onko röyhkeydellä rajaa?

Tel Avivin lentokenttä, ja hyvin perusteelliset turvatarkastukset. Just mun jonoa käsitellyt virkailija oli se kaikkein virkaintoisin, ja meni ikuisuuksia että pääsin kärsivällisesti odottaneen Liozin pakeille. Oli mahtava nähdä kaveria, josta kirjoittelin viimeksi uudessa seelannissa. Lyhyt kertaus koska ettette kuitenkaan muista.

Törmäsimme toisiimme Hong Kongin ja Aucklandin välisellä lentoyhteydellä, joka kesti 12 tuntia. Lento meni ”kuin siivillä” jutustellessamme, ja näimme vielä Blenheimissä joulukuussa. Jaamme hyvin monta piirrettä, joista ensimmäisenä mieleen tulevat teknologiafriikkys, musiikkimaku sekä yleinen vastakkaisen sukupuolen ymmärtämättömyys. Lioz oli tuolloin reissussa itsensä tavoin Paraolympialaisiin osallistuneen tyttöystävänsä kanssa, mutta heilläpä oli nyt sitten mennyt tässä kuukausi pari sitten poikki.

Lioz oli laittanut urheilu-uransa jäihin, aloittanut polttelemisen ja viettänyt muutaman synkän viikon. Nyt hän oli kuitenkin kovin iloisen oloinen mies, ensinnäkin saatuaan uuden Iphonensa ja kyllä hän aika paljon oli mulle mailitse fiilistellyt mitä kaikkea tehdään kun Israeliin pääsen. Niin, oleellista tietoa on myös että Lioz oli yhdeksän vuotta sitten armeijan viime metreillä kun hän menetti erään semisalaisen operaation yhteydessä kävelykykynsä. Ei se silti laakereillaan lepää, tässä onkin mies joka ei anna pyörätuolissa olon hidastaa itseään tippaakaan. Joulukuussa tämä sympaattinen, mainion huumorintajun omistava kaveri täyttää 30.

Ajaessamme Tel Avivista Liozin kämpille, keskustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä – niin paljon kun tälläisessä lilliputtimaassa ehtii keskustella matkalla paikasta A paikkaan B.Muutamia päiviä ennen saapumistani oli tapahtunut jotain todella ikävää – Liozin eno oli kuollut, rutiinileikkauksen yhteydessä. Juutalaisen perinnön mukaan läheisen poistumista surraan viikko samassa tilassa, keskustellen läheisen poistumisesta. Lioz oli luonnollisesti ehtinyt osallistumaan vain muutaman päivän ajan, ja hänen erittäinen uskovainen siskonsa olikin vannottanut että veljensä muistaa rukoilla joka aamu. Liozin eno oli myös sotaveteraani, mies jota oli pidetty panttivankina kuukausikaupalla gazassa, eräänlainen perheen ikoni. Sota ei ole tätä perhettä muutenkaan hemmotellut, Liozin serkkupoika on halvaantunut kaulasta alaspäin. Häntä oli ammuttu 10 kertaa operaation yhteydessä.

Kunpa mun sormeni jaksaisivat kirjoittaa edes puolet tarinoista joita tää mies mulle kertoi rintamalta, salaisen palvelun operaatioista ja siitä mitä kaikkea hän on tehnyt maansa puolesta. Ei voi tarpeeksi korostaa miten erilaisesta paikasta me kaksi tulemme. Miehellä oli autonsa aurinkoläpässä puukko siltä varalta että hän joutuisi puolustautumaan huonolla seudulla. Hän kuitenkin korosti heti kärkeen että ongelmia ilmenee oikeasti äärimmäisen harvoin, mutta varautunut voi aina olla.

Niin, Lioz on kotimaassaan sankari ja se näkyy. Hänen ID -kortissaan auton ikkunassa on miekka ja ruusu jotka viittaavat invalidilisoituneeseen veteraaniin, ja ei ole sellaista tiesulkua tai tilannetta josta häntä ei päästettäisi kädenheilautuksella. Miehen upouuden Land Cruiserin kaikilla herkuilla on maksanut valtio, ja kyllä monilla muillakin tavoilla veteraanien elämää pyritään helpottamaan. Vieressäni kuskin paikalla istunut mies on mahtava esimerkki siitä miten epäsuotuisasta tilanteesta itsensä nostetaan ylös. Otetaan kaikki irti siitä mitä on.

Ajoimme Liozin vanhempien asunnon kautta jossa kävimme molemmat pikasuihkussa (oli muuten kuuma) hänen omalle kämpälleen. Lioz oli ostanut jääkaapin käsittämättömän täyteen, ja teki mulle hyvin selväksi että tällä viikolla mun oli turha edes yrittää maksaa mistään. Oon pari kertaa yrittänyt antaa sille rahaa mutta ei se perkele huoli. Ruokkii ja hyysää. Kaljan ehdin salaa ostaa illalla baarissa. Kotonaan se oli pedannut mulle petinsä ja vaati että ite nukkuu sohvalla. Selvä. Otin pikaiset nokoset tasapainottaakseni edellisyön lentokenttäpainajaista. Laitoin puhelimenkin päälle, saaden kaksi erilaista operaattoritervehdystä – toinen toivotti tervetulleeksi Israeliin ja toinen Palestiinaan.

Palatessani olohuoneeseen Lioz teki ruokaa täydellä höyryllä, ja hänen naapurintyttö (ja ilmeisesti miehen itsensä ihastuksen kohde) Eden oli tullut kyläilemään. 24 -vuotias lastentarhanopettaja oli kotoisin ihan viereiseltä maatilalta, ja hänellä oli sarja toinen toistaan hauskempia kysymyksiä suomeen liittyen. Seuraavaksi ovesta sisään astui hänen 19 -vuotias pikkusiskonsa, josta aistin ennen kuin hän puhui sanaakaan englanniksi että tämä on perheen oikukas tinttaliisa. Toin mielipiteeni myös hiljaa esille Edenille joka naurahti mun olevan tismalleen oikeassa. Tyttö oli itse asiassa juuri saanut koulut päätökseen ja oli lähdössä muutaman kuukauden päästä asepalvelukseen. Miesten on palveltava kolme, ja naisten minimissään kaksi vuotta. Mä en meinannut millään päästä yli siitä ajatuksestä, että kohta tuolle varmaan kotonaan ovia paiskovalle prinsessalle lyötäisiin kivääri käteen.

Seuraamme liittyi vielä Idan, yksi Liozin parhaista kavereista joka oli juuri palannut Australiasta asuttuaan siellä yhdeksän vuoden ajan. Pääsyy kotiin palaamiseen oli kaksi kuukautta sitten syntynyt poikavauva, ja hänen vaimonsa perheen vaatimus saada olla lähempänä tytärtään ja hänen perhettään. Kyllä Idaninkin perhe toki oli iloinen ollut heidän kotiinpaluustaan, mutta miestä itseään harmitti kotiintulo juuri kun hän oli todella kiintynyt toiseen kotimaahansa. Hän oli opiskellut itsensä kengurumaassa kirjanpitäjäksi ja työskennellyt vuosia alalla.

Nautiskelimme porukalla Liozin valmistaman päivällisen, joka todella toimi. Viiniäkin tarjoili, mokoma. Katsoimme Boratin iltahuvituksena, joka oli edelleen hauska – hauskuuskerroin toki vain kasvoi kun ympärilläni istui pelkkiä juutalaisia jotka kertoivat näyttelijöiden käytännössä puhuvan koko ajan hepreaa heidän näytellessään muita kieliä.
Tytöt poistuivat leffan jälkeen, mutta miehissä nautiskelimme vielä jonkin verran rypälejuomaa ja paransimme maailmaa. Idan oli loistoheppu myöskin, huolimatta kirjanpitäjyydestään. Ukon poistuttua päätimme käydä vielä baarissa, Liozin ystävien vaativat että hän tulisi esittelemään suomalaisen sirkusapinan läheiseen juottolaan. Lioz veti jalkoihinsa lasikuituiset tukimekanismit jotka käytännössä ovat hänelle välttämättömyys yökerhoissa joihin ei ikinä oo invaramppia. Tänne paikkaan oli kuulemma kolmen kerroksen kiipeeminen kainalosauvoilla.

Tässä parin Israelissa viettämäni päivän aikana mä oon jo pystynyt päättelemään että mutta tulee loppumaan taas sanavarasto pariin otteeseen täällä. Kun Lioz kyyditsi mua Land Cruiserillaan peltojen läpi ja ympärillä oli vain säkkipimeyttä, ja etäisyydessä hehkasivat kaupunkien valot – tässä oli ensimmäinen sellainen hetki. Mies huudatti autostereoistaan Israelilaista diskohumppaa jossa oli hauskoja arabialaisia sävyjä, ja mä vain kirjoittelin puhelimeen ylös eri bändien nimiä sen soittimen näytöltä.

Saavuimme ripeästi läheiselle baarille, joka oli päivästä ja sijainnista huolimatta täyteen ammuttu, ja mun naamalleni levis mulle (yöelämässä) äärettömän harvinainen leveä hymy. Meininki oli ihan käsittämätön. Kaikki lauloivat mukana, tanssivat pöydillä ja tulivat juttelemaan. Mä en ikinä oo nähnyt mitään tälläistä. Liozin kaverit yrittivät sinnikkäästi lypsää multa suomalaisinfoa mutta mä vain kökötin hölmön näköisenä ja hihittelin yleiselle meiningin sekopäisyydelle. Laittelin viestejä suomeen, joissa yritin kuvailla ihmisille mitä täällä tapahtuu. Mä oon ollu Ibizalla Toni Nevanpään kans, ja se jäi niin kakkoseksi, tämän pienen baarin jälkeen. Nautiskelimme parit, ja ajoimme kotiin. Lioz nautiskeli siis vain sen yhden. Toivottelimme hyvät yöt ja mä en malttanut odottaa mitä oli luvassa huomenna.

2009-10-10T11:15:00.001-07:00

Venetsia 10.10.2009

Heräsin kaksinkerroin. Natisevan punkkani kapoisat ja lyhyet pohjalaudat olivat lähteneet suurin osin pois paikoiltaan, ja mun persus lähes kosketti maata.

Täällä oikein tarjoiltiin aamupalaakin, ja diili vaan parani kun hostellin henkilökunta anto mulle mun oman huoneen. Täällä ei noita punkkia kauheesti oo, ja näillä oli yks huone jossa on vain yksi sänky. Ei paskemmin, 20 eurolla per yö. Keskellä Venetsiaa.

Lähdin epätietoisena haahuilemaan kaupungille. Juna-asemalta mukaan tarttui kovin sokkeloisen keskustan kartta, ja loogiselta vaikutti lähteä kohti San Marcon aukiota. No ei se nyt ihan niin helppoa mun valitsemalla reitillä ollu. Kaupunki on täynnä toinen toistaan erikoisempia sivu- ja umpikujia, joten turistin olisikin kaikkein selkeintä pysyä pääkaduilla tai kartta on ihan välttämätön. Mun suuntavaisto petti todella monta kertaa. Istuin lounaalle jollain sivukujalla sijaitsevaan pikkukahvilaan, jossa samaan pöytääni kanssani asettautunut vanha amerikkalaispariskunta avasi dialogin. Yleisin kommentti jota matkoilla ihmisiltä kuulee että oon ensimmäinen suomalainen jolle he keskustelevat – niin tälläkin kertaa. Matkustusdiibadaaba -jauhamisen lopuksi lähdin omaan suuntaani ja vanha rouvashenkilö muistutti mulle vielä elämän tarkotuksen: ”Remember dear – get rich.”

San Marcolla oli niin naurettavan paljon porukkaa, että mulle iski välitön ahdistus. Vietin päiväni mieluummin yksin sokkeloisilla pikkukujilla kuin ihmisten töytäiltävänä. Venetsia menettää kauheasti pisteitä äärettömän ruuhkaisuutensa takia. Jopa tälläisenä vuodenaikana, ja voin vain kuvitella mitä tää meininki on heinäkuussa. Pistin Nevikselle viestin että lähin vertauskohta mikä mulle tulee mieleen on Ibiza.

Päivä menikin siivillä, ja loppuillasta mietin mitä oikeastaan olin tehnyt. Ilmeisesti kävellyt. Ensimmäinen päivä ei antanut siis kovin herkullista vaikutelmaa. Toinen sentään antoi jo jotain muutakin kuin liukuhihnaturismikokemuksia. Aukustin yhteydessä vietetyllä kansainvälisellä työleirillä (kuulostaa edelleen hauskalta, eikö?) tutustuin viereisessä Trevison kaupungissa asuvaan Matteoon, joka oli luvannut tulla pitämään mulle yhdeksi iltapäiväksi seuraa.

Juna-asemalta mukaan tarttunut kaksi päätä itseäni lyhyempi Matteo oli luonnollisesti mua jossain määrin tottuneempi kelluvan kaupungin tallaaja, ja hän osasikin pujotella sivukujia pitkin turistimassan edelle. Istuimme pitkään kahvilassa keskustelemassa siitä sun tästä, mutta Berlusconi oli edelleen lempiaiheemme. Matteo on kansainvälisen politiikan opiskelija, taitaa peräti parin viikon sisällä valmistua yliopistosta. Kerroin hänelle myös meidän -aina poliittisen järjestelmämme eheydellä rehvastelevien suomalaisten- olevan hyvin vastaavanlaisessa tilanteessa oman hallintomme kanssa. Italiassakin eletään mielenkiintoisia aikoja.

Matteo on hyvä esimerkki siitä mitä nuorten italialaisten kielitaidolle on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Muistan miten mahdotonta 16 -vuotiaana eteläisessä italiassa oli saada mitään selvitettyä ikätovereilleen. Tosin, olishan se nyt melko noloa jos yliopistossa kansainvälistä politiikkaa opiskeleva nuori ei hallitsisi valtakieltä.

Matteo auttoi mua dilemman kanssa, joka mulle oli tullut edellisenä iltana. Mua Israelissa isännöivä Lioz oli kohteliaasti pyytänyt mua tuomaan mukanani hänelle Iphone 3GS:n, tämän ”messiaskoneen” uusimman päivityksen. Italia on ainut Euroopan maa mistä sen saa ilman operaattorikytkyä, joka on aiheuttanut suoranaisen ihmisvirran saapasmaahan. Ajattelin että tuskin niitä hyllyssä on mutta pyysin Matteota kuitenkin kysymään.

Perkele, olihan niitä. Hinta oli 619 euroa, ja tekstiviestein tavoittamani Lioz oli heti into pinkeenä sen perässä. No eihän mulla nyt tollaseen varaa ollut. Äsh. Ratkaistaan huomenna.

Matteo opasti mut yliopiston seudulle, jossa tapasin hänen opiskelutovereitaan, antropologian opiskelijoista muihin hötöntöttöaiheisiin. Yhdistävänä tekijänä heillä kaikilla oli käsittämättömän heikko englannin kieli. Juuri kun olin mielessäni luonut uuden uljaan kuvan kielitaitoisesta korkeakoulutetusta italialaisnuorisosta. Punasteleva Matteo vei meidät drinkeille, ja yritin aika ajoin ottaa selvää mistä ne puhuivat.

Hyvästelin seurueen ja lähdin pikaisesti poikeamaan tarkastamassa kävelymatkalla silmään osuneen Da Vinci -näyttelyn herran erikoisimmista innovaatioista. Mielenkiintoista matskua, kalliit liput. Kylhä siinä tunnin tappo.

Rattoisasti menneen päivän kruunasi hyvä päivällinen ja tarpeeksi monta viinilasia pieneen huppeliin.

Olin saanut kotosuomesta tarpeeksi apuja että saisin Liozin infernaalisen laitteen ostettua, mutta arvatkaas liikkuiko viikonloppuna rahat pankkitililtä luotolle (joka nyt vain sattuu olemaan ainut jolla täällä mitään tehdään.) Päätäni raapien menin nukkumaan. Saatoin laittaa humalassa viestin jollekulle. Anteeksi.

Lauantaiaamu menikin sitten Iphonesäädössä. Ainut vaihtoehtoni oli vakuuttaa luottokunta siitä, että tarvitsin kortilla väliaikaisesti 600 euron käyttövaran jonka kyllä pystyin siirtämään heidän tililleen vaikka heti. Käytäntö ei missään nimessä ole tavallinen, mutta valehtelin tarvitsevani lentolipun kotiin. On se hienoa olla vastuuntuntoinen aikuinen.

No rahat tuli käteen, mutta sateinen Venetsia näyttäytyi vielä kerran hiukan vaikeana. Kaikki puhelinliikkeet olivat kiinni. Olin jo laittanut Liozille pahoitteluviestin kun Matteo viestitti liikkeitten yleisesti aukeavan vasta kolmen jälkeen. Erikoisjengiä, nää makaronit.

No, nyt on sitte 619 euron arvonen puhelin selkärepussa ja noin 32 euroa rahaa kädessä jolla pitäis pärjätä siihen asti ku Lioz maksaa luurin takas. Saa kyllä kaveri hyysätä sitten kunnolla. Onhan se toki ottanu viikon vapaaksi ja kauheesti kyselly mitä kaikkee haluisin nähdä.

Kaikenlaisista tilanteista sitä ittensä löytää. Huomenillalla lento Israeliin hyvin vaikean kautta. Mutta tulipa halvaks. Israelissa näyttäis olevan koko ens viikko pelkkää aurinkoo, +32 lämmintä. Tukholman jäätävästä merituulesta 100% kosteaan Venetsiaan, ja sieltä aavikolle jaffoja popsimaan. Mikäs täs.

2009-10-07T21:50:00.001-07:00

Venetsia 8.10.2009

Mä oon aina hiukan vaivaantunut kun joku joutuu jakamaan saman huoneen mun kanssa, mitä yöpymiseen tulee. Anna nukkui sohvalla, ja heräsin yöllä lattialta tunteeseen että olin taas höpissyt jotain levottomia unissani. Mä en tunnetusti (?) oo hiljaisimpia nukkujia, ja sainhan mä siitä sitten seuraavana päivänä Annalta kuullakin.

Päivä meni rattoisasti parit museot kiertäessä, joista ehdottomasti mielenkiintoisin oli Vasamuseet. Ihan käsittämätön paatti, 69 -metrinen, kahdella tykkikannella varustettu sotalaiva joka.. noh, hukkui muutaman sadan metrin päässä Tukholman rannasta, neitsytmatkallaan. Leave it to the swedes. Mutta ihan naurettavan siisti. Tapoin tuntikaupalla laivan parissa. Ja ajatelkaa, se oli pohjassa yli 330 vuotta, ja siitä on 95% ehjänä.

Lisäksi kävin perehtymässä muutamaan ruotsalaiseen pelikahvilaan – olenhan perustamassa yhtä itse kotosuomeen. Aika peruskauraa. Tiistaina toteutin kyseisen kierroksen loppuun enkä oikeastaan löytänyt yhtään mitään kiinnostavaa uutta tällä saralla. Hienhaju, teinit, melu ja yleisen epämiellyttävä miljöö ovat edelleen suosittuja rakennuspalikoita. Tiistaina tsekkasin myös kansallishistorian museon, joka ei ollut ihan sitä mitä odotin. Okei, ihan mielenkiintoista matskua, mutta jotenkin tuntu siltä että niillä oli menny enemmän aikaa tyylifiilistelyyn ku informaation esillelaittoon. Seriously.

Anna vei mut viimesen Tukholmaillan kunniaksi syöpötteleen läheiseen irkkubaariin, ja nautittiin siinä vissiin muutamat oluetkin. Baaripöydässä keskustelu suuntautui Annan ammattiin, liikunnanopettajan hommiin. Ruotsalaisessa järjestelmässä oli yllättävän paljon eroja, mitä tuli lahjakkuuksien löytämiseen ja moniin muihin tekijöihin. Esimerkiksi urheiluseurat osallistuvat jollain tapaa liikuntakoulutukseen joissain tapauksissa, ja onhan se merkillistä miten ruotsalaisten palloilulajit kukoistavat omiimme verrattuna. Pingiksestä käsipalloon. Pitäis vissiin oppia jotain.

Opin myös että ruotsalaiseen ruokakulttuuriin ilmeisesti kuuluu tipittäminen, joka oli mulle yllättävää. Yllätys ei siis tullut nyrpeän tarjoilijan muodossa, vaan Anna ihan kerto. Mä oon tästä aika monen kanssa keskustellutkin, mutta mielestäni tipittäminen ei oo automaatio. Noh, maassa maan tavalla.

Tämä maa oli tosin jäämässä taakse. Kiitin isäntääni ja emäntääni ja suuntasin keskusasemalle, jossa näsäviisaan oloinen lippuvirkailija sanoi että mun aksenttia ei tunnista suomalaiseksi. Ite väänsi ihan kauheella svedutvängillä ”Juu spick verj gud for finne”. Itterakkaat ruottalaiset.

Mun eka Ryanair -lento. Netticheckinit ja kaikki. Tukholmassahan on kaks lentokenttää Ryanairille. Tai no, Tukholmassa... Arlanda on Tukholmassa. Skavsta ei – sinne on yli 100km. Halpislentoyhtiöissä on puolensa, mutta niitten synkkä puoli ilmenee aina kun näet jonkun joka ei oo varautunut pienen printin sopimuskohtiin. Mitähän nyt maksoikaan per ekstrakilo matkatavaroissa? No, paljon oli. Ei mulla sinällään mitään valittamista ollut. Kaikki ajallaan, kone osui Trevison lentokenttään parikyt minuuttia etuajassa. Oli muuten aika hemmetin raaka lento, paljon turbulenssia. Ehkä väkivaltasin mitä mä oon nähny. Kun kone heristeli ilmassa, mä mietin että eihän tässä mitään hätää oo. Harmi jos jäis Venetsia näkemättä mutta muuten ihan ok.

Trevison lentokenttä. Melkonen häröpallo. Italialainen palveluasenne ja yks raha-automaatti, täysin järjettömän epäloogisessa paikassa. Okei, pääsen bussiin joka lähtee viemään mua keskustaan. Ensimmäinen pysäkki ja kaikki katselevat epätietoisina toisiaan. Sanaakaan englantia puhumaton kuski ei vaivaudu kertomaan mikä pysäkki on kyseessä, mutta takanani istuva paikallinen herrasmies kertoo että kannattaa mennä päätepysäkille asti.

Hyppään pois surrealistisen näköiseen maisemaan. Myöhäinen ilta Venetsiassa. Melkosta kamaa. Vielä kun olis hajua missä on mikäkin ilmansuunta. Yritän kysyä taksikuskilta apua, joka toteaa vain tylysti ”take a boat”. Istahdan portaille ja jänistän, eli otan tietokoneen esiin. Katson kartasta missä olen. No en kaukana majapaikastani, Ban-Thai Guest Housesta (kuulit oikein, hostellikriteerini täyttyvät jos hinta on halpa). Hortoilen läpi ravintolakatujen ja lopulta päädyn pienelle sivukujalle jossa oikealla kädellä on pieni, lyijykynällä rustattu himmentynyt lappu, summerin vieressä: Ban-Thai. Sisällä kohtelias thaimaalaismies esittelee mulle vaatimattomat mutta kodikkaat tilat ja osoittaa mulle natisevan punkan. Mikäs tässä.

Pakko tähän loppuun myöntää nolostellen vielä, että mun piti kävellä se kilometrin-parin matka takaisin bussipysäkille. Olin jättänyt tietokokoneeni piuhan suurinpiirtein keskelle porraskäytävää. Siinä se toki vielä oli. Mä unohtaisin pääni jos se ei ois jo unohtunu muualle.

2009-10-05T02:33:00.001-07:00

Tukholma 5.10.2009

Zim!

Heräsin juuri kaksion lattialta Tukholman keskustan kupeessa. Tässä terveisiä, onhan matkabloggaus Ruotsista päin harvinaisen eksoottista hommaa.

Loikkasin laivaan Turusta toissailtana,Vikingin mikänytlienee oli sitten. Hyttini oli idyllinen. Se toki oli maksanut 30 euroa, mutta se todella oli varmaan alimmaisin siivouskomero mikä autokannen alta löytyi. Sopi mulle. Kävin (tottakai) vetämässä napani täyteen buffetissa ja sitten katsomassa pari biisiä Laura Voutilaista (tottakai).

On muuten hirveen rohkaisevaa nähdä että suomalainen känniurpo ei oo kuolemassa sukupuuttoon. Joskus saattaa vaikuttaa ettei niitä enää näe niin paljon kuin ennen mutta käykääpä ruotsinlaivalla, niin ilahduttavan paljon niitä on vielä luonnonvaraisina liikkeellä. Jopa naaraspuolisia, tosin kyllä se aika urosvoittoista on. Voi sitä kännissä kaatuilun ja muista piittaamattoman hoipertelemisen sekä töytäilyn, rasististen idioottimaisuuksien heittämisen ja riidan haastamisen määrää.

Kaiken huippu oli kun yksi ilmeisesti ruotsalainen perhekunta oli yhdessä pitämässä hauskaa tanssilattialla. Perhekunnan poika oli down -lapsi, joka oli käsittämättömän innoissaan tanssimisesta, ja hymy levis naamalle ku katto sen nauttivan diskosekoilusta. Sitten joku helvetin keski-ikäinen suomalaismies menee sen viereen tanssimaan ja matkimaan, vilkuillen kavereihinsa päin. Huippujätkiä.

Menin nukkumaan hyvissä ajoin, olihan herätys Ruotsin aikaa 6.00.

Nousin laivasta 6.45, poimittuani Tukholman houstille tuliaislahjan tax freesta.

En kehdannut herätellä Annaa vaan kävelin keskustaan aamupalalle. Kävelin, koska olin nerokkaana miehenä kerrankin pakannut fiksusti. Mulla oli pelkästään yksi reppu mukana johon olin saanut pakattua kaiken oleellisen. Pyyhe ei mahtunut mutta sellaisia nyt keksii vaikka mistä.

Venailin keskustassa yhdeksään asti ja ilmoitin Annalle olevani paikalla. Anna oli vaatinut että tulisin sellaisena päivänä että se ehtis opettajan hommiltaan esittelemään jotain mukavaa mulle. Sunnuntai siksi. Annasta en varmaan monella sanalla maininnut Uuden Seelannin osiossa, se oli niitä viimeisiä jotka hotellille olivat töihin saapuneet ennenkuin tuhotrion kanssa suuntasimme muualle. Se oli kovasti aikonut tulla poikkeemaan Jurassic Rockissakin tänä vuonna mutta ei sitten ollu budjetti kestäny. Vajaan kuukauden päästä 30 täyttävä, hyvin mukava ihminen.

Anna saapui paikalle. Mä olin jo ehtinyt lokeroida vähät kantamukseni, joten edessä oli Gamla Stanin ekskursio. Kuninkaanlinnaa, storkykrkkania sun muuta. Oha tää kivaa aluetta. Hauskinta oli käydä samalta alueelta löytyvässä Finska Kyrkanissa, joka todella näyttää niin vaatimattoman suomalaiselta kuin voi odottaa. Oli hauska ite osotella Annalle sellasia hyvin suomalaisia juttuja mitä kyseisestä pikku kirkosta löytyi, varsinkin kontrastina aiemmin nähtyyn suurkirkkoon.

Kävimme keskustassa syömässä ja päätimme samalla seuraavaksi ohjelmanumeroksi molempia kiinnostavan Luonnontieteen Museon. Niillä oli siellä ison maailman malliin sellainen 360 -asteinen kupoliteatteri IMAX -härpäkkeillä. Käytiin kattomassa joku meren alainen juttu, josta nukuin suurimman osan ku olin hiukan väsynyt. Ite museo oli mainio, just soppelin kokonen ja koko perheelle soveltuva. Meitä lapsetti ja yli puolet meidän ajasta meni just niille lapsille tarkotetuissa paikoissa.

Oli aika suunnata Annan kämpille, tai siis kämpille jossa Anna oli ite vieraana toistaiseksi. Tukholman asuntotilanne on ilmeisesti aika toivoton, ja Anna oli päässyt punkkaamaan lapsuudentoverinsa Håkanin luo, joka itse toimii helikopteripilottina kaupungissa. Arvannette mun kiusanneen sitä kysymyksillä siitä missä hän oli pari viikkoa sitten, G4S -ryöstön aikana.

Söimme yhteisesti valmistetut tacot, ja mä jatkoin Håkanin grillaamista helikopterikysymyksillä. ”Onko siinä musta laatikko?”. ”Mikä on yleisin tekninen häiriö?”. ”Onko teillä turbulenssia?”. Vastausten saamisen ja tiskauksen jälkeen rojahdimme sohvalle katsomaan elokuvan. Melko kävelyntäyteisen päivän päälle sekä mun että Annan valot lähtivät pois välittömästi tämän jälkeen. Lisää Tukholmasta lähipäivinä.

2009-08-31T23:30:00.000-07:00

Ihan niinku tätä joku lukis, mutta:

Lokakuun alus lautta tukholmaan, sieltä lento Venetsiaan. Venetsiasta Israeliin viikoks, sieltä sitten jonnekin, kunhan tiedän minne.

2009-05-01T09:42:00.001-07:00

Junassa.

Osa 30 B : Fidzi – Los Angeles – San Francisco – Yosemite – Las Vegas – Hoover Dam – Grand Canyon – New Mexico – Texas – Oklahoma – Missouri – Illinois – Kotio.

16.-30.4.2009

Cops – sarjan koe-esiintymisen jälkeen päädyimme San Franciscoon, ehkä parhaaseen kaupunkiin maan päällä. Tännekin oli aika mielenkiintoista ajaa, mutta oltiinhan sitä selviydytty Melbournesta, Sydneystä ja osittain Los Angelesistakin. SF ei ollut oikeastaan ollenkaan paha. Mutta porukka oli hiukan ärtyisällä päällä. Siis autossamme. Samoja naamoja kun kattelee 24/7 melkein kahden kuukauden ajan, niin rupeehan se korpeemaan. Lähinnä noita varmaan ärsyttää mun naama.

Kaikkien mieliala koheni kun löysimme Golden Gaten lähistöltä puiston jossa saimme rauhassa keitellä ruokaa ja käydä kastautumassa helvetin hyisessä merivedessä. Ei ihme ettei Alcatrazista kukaan oo selvinny uiden rantaan. Päivä oli nätti. Fisherman’s Wharf oli edelleen mahtava, ja nyt löyty pari sellasta juttua mitkä oli viime vuonna missannu. Kohokohta oli merileijonien näkeminen laiturilla, loikoilemassa sadoittain – osittain toistensa päällä. Katukauppoja kierrellessä totesin 90% henkilökunnasta olevan homoseksuaaleja, joista yhden kanssa uppouduin…
keskusteluun Mannerheimista. Oikeasti. Se oli sveitsiläine.

GPS navigoi meidät mulle viime vuodelta tutulle hostellille, ja autolle löyty parkkipaikka viereisestä tallista jossa makso 20 dollaria yli yön pitää pirssiä. Hostellilla kaikki rojahtivat pikaiseen koomaan, ja illalla mentiin käymään toteamassa porukalla miten paljo niitä spurguja kaupungissa taas olikaan. Edelleen paljon. Niin, ja täällä oleva valtava Virgin Megastore oli suljettu! Jonna mulle vähä naureskelikin, että mitä Mikko nyt tekee. Muille löyty toki tekemistä taas Macy’sistä.

Seuraavana aamuna meillä oli tarkoitus lähteä varhain liikkeelle, olihan edessä todella pitkä ajopäivä. Paaaaskat me mihinkään päästy. Liikkeelle lähdössä meni pitkään, ja sitten vielä hortoilimme navigaattorin kanssa esikaupunkialueella. Suunta oli kohti kartalla aika ison näköistä Yosemiten kansallispuistoa, jonne ajaessa osuimme vielä pienoiseen ruuhkaan. Antti ei huomannut mitään ruuhkasta, kun oli niin uppoutunut downloadaamiinsa hopeanuoli –jaksoihin. Se myös missas että oltiin jo ajettu hyvän matkaa sitä kansallispuistoa eteenpäin, ja noustu n. 2 kilometriä.

Aluksi metsikössä ei ollut mitään erikoista, mutta sitten ohitimme jonkin tulliaseman (jossa ehkä olis pitäny maksaa jotain), ja sitten maisemat muuttuivat aika jykeviksi. Isoja pudotuksia, pystysuoria kallioseinämiä, lumisia huippuja ja massiivisia vesiputouksia. Ehkä ei massiivisia, mutta en nyt keksi muutakaan sanaa. Hienoja kuitenkin.

Pari tuntia taittui puistossa ajellessa, ja mulle avautu että mun reittivalinta ei ollut mahdollinen, olis pitäny uskoa navigaattoria. Katsokaas, sieltä kansallispuistikosta ei päässytkään ihan sinne suuntaan pois mihin olisimme halunneet, eli itään niinku kartassa näky. Kyseinen tie oli suljettu, ilmeisesti lumen takia. Taas tuli lisämaileja mittariin, kun näpyttelimme gps:ään suoraan Las Vegasin.

Ohitimme laskeutuessamme sen parin kilometrin korkeudesta Fresnon, ja Riku loikkas takas rattiin. Serkkupoika huristeli Bakersfieldiin asti, jossa olimme suunnitelleet tekevämme seuraavan laittoman leiripysäkin. Mutta sitten tuli viesti Mäenpään Eveliinalta, mun ja Jonnan yhteiseltä Mikkelin tutulta. Se oli saapunut Vegasiin, ja asettunut jonkinlaiseen hotellihuoneeseen jossa olis vissiin isosti tilaa. Kello oli 12, mutta meistä kaikista ajatus lämpimästä, poliisiherätysvapaasta huoneesta voitti pienen univajeen. Riku ajoi vielä pienen pätkän ja mä jatkoin lopun kolme tuntia Las Vegasiin. Nevadan raja kun ylitty niin heti alko tulla vastaan välkkyviä uhkapeliparatiiseja. Itse Vegasin valot ovat yöllä uskomattoman kirkkaat, ja kaupunki näkyy tosi kauas.

Täällä GPS:llä navigoiminen oli ehkä kettumaisinta toistaiseksi, kun tieremppoja oli käynnissä lukuisia. Ajoin mm. Bellagion autotallin kautta että pääsin oikealle kadulle. Öinen Vegasin keskusta ei ole muuten epileptikkoja varten.

Löysimme savon likan kököttämästä tien poskesta, ja se opasti meidät valtavaan hotellihuoneeseensa, joka oli maksanut uskomattomat 30 dollaria. Ja siellä oli tosiaan kaksi parisänkyä. Mä kääriydyin soffalle ja kaikki sai pikaiset tirsat.

Eveliina on täällä au pairina, valmistuttuaan Mikkelin AMK:sta vuos sitten. Eikä ihan missä tahansa perheessä, vaan Suomen Suurlähettilään kotona, aika prameassa talossa New Yorkissa. Onnenlikka. Aamupalalla Dennysissä Eve kertoikin meille kaikenlaista mielenkiintoista kokemuksistaan.

Kävimme kirjautumassa hostelliimme (jonka vieressä oli kappeli jossa Elvis suoritti hääseremonioita) – nimi oli Sin City hostel. Ei häävi, mutta ei nyt voinu valittaakkaan. Sänky makso 15 dollaria. Keskustassa tajusimme että täällä kaikki parkkeeraus on ilmaista, jes! Mutta kyllä niitä muita rahareikiä sitten löytyykin.

GPS kerto mulle että ihan meidän hostellin lähellä oli joku Star Trek experience, mutta hostellin persoonallinen Aussilainen respan setä/täti palautti mut maan pinnalle kertomalla että se on suljettu. Riku löysi itelleen toisen Hard Rock Cafe –paidan reissulta, se oli poiminu yhen San Franciscosta, mutta Hollywoodin paitaa se ei ollu huolinu.

Mä muistin ostaneeni lipun keikalle Las Vegasin House of Bluesiin ja nuorukaiset kävi mut ajamassa sinne. Kävin tsekkimässä jostain näiltä seuduilta kotoisin olevan Horrorpopsin, joka oli kieltämättä aika kova. Piti käydä ku Lytsyn Sanna on useasti kehunu. Oli vähän kornia kävellä House of Bluesiin jonkin kasinon läpi, ei ihan samanlainen aitoa hikeä ja rokkimeininkiä huokuva paikka ku Los Angelesissa. Naurettavinta keikkapaikassa oli se miten monia katsomoalueita ne oli rajaillu tälläisessä pienessä tilassa. Oikein mihinkään ei päässy kävelemään ilman ahdistelevia järjestyksenvalvojia. Meininkiin kyllästyneenä poistuinkin pikkaisen etukäteen.

Kävin voittamassa 30 dollaria koneista, ja tapasin E.R.J.A:n keskustassa. Oli aika suorittaa kasinokierros. Kävimme paikoista muutamissa isoimmissa, Pariisiteemaisessa kasinossa jossa nuorilta ahdisteltiin papereita ja mä sain jatkuvia staattisia sähköiskuja niitten matosta. Ihmeteltiin Bellagion maailmankuulua suihkulähdettä, joka ruiskii erinäisten kappaleiden tahtiin erinäisiä vesisuihkuja erinäisiin suuntiin. Sisälläkin jo käytiin, ja mä oli tässä vaiheessa jo tappiolla pari kymppiä. Homojen hommaa.

Vielä MGM grand käytiin tsekkimässä, kun siellä vissiin oli jotain leijojanpoikasia, mutta nehän oli toki jo nukkumassa. Painuimme yli-ilmastoituun hostellihuoneeseemme ja nukuimme hyvät yöunet. Aamulla itä kutsui taas, ja ajoimme Hoover Damille, maailman n:nneksi suurimmalle padolle. Olihan siinä patoa. Grand Canyon oli ollut tarkoituksena vetäistä saman päivän aikana, mutta Arizonan Flagstaffiin oli sen verran pitkä että äänestimme ottavamme yöunet alle. Demokratia, tai kuten Antti sanoo – Emokratia – voitti taas. Emokratia viittaa metallimiehen mukaan ilmeisesti enemmän seurueen muitten jäsenten musiikkimakuun. Mä ainaki oon niin pohjattoman emo.

Flagstaff oli vähä niinku se kylä Villistä Pohjolasta, mutta isompi. Saimme neuvot kahvilaan jossa oli netti paikallisilta, ja sieltä löydettiin halvin mahollinen tienvarsimotelli. Tämä oli taktiikkamme loppureissun. Aina joku paikka jossa ei tarvi mennä respan läpi, kahelle hengelle kaks parisänkyä. Aina n. 50 dollaria huoneesta, joka ei viidelle oo paha.

Tosin viides meistä oli pian hyppäämässä kelkasta. Ensin kävimme tarkastamassa Grand Canyonin joka oli toki maineensa veroinen. Melkosta. Kanjonin viertä kulkeva tie ei ole lopuksi kovinkaan pitkä – vain n. 20 mailia, mutta sen varressa on muutamia paikkoja jotka on mielen räjäyttäviä. Nälkä kampesi meistä niskalenkin ja oli aika suunnata kohti Albuquerqueta. Kauhealta tuulen puhallukselta piti löytää suojaan ja saamaan kaasuhellallemme käyttöpaikka, joka oli vaikeata. Lopuksi olimme pohjattomassa viisaudessamme sijoittaneet keittimen auton lattialle, johon tuuli ei pystynyt. Ovet oli tosin auki. Nälkä vei voiton.

Albuquerque oli jo sitten New Mexicon puolella, ja sieltä löysimme yömyöhällä mielestämme taas täydellisen leiripaikan, syrjäisen puistonpalan täydessä pimeydessä. Teltta pystyyn ja unta palloon. Eve ei viihtynyt teltassa kauaa, enkä minäkään kun vaihteeksi pääsin juttelemaan paikallisille poliisiviranomaisille. Tällä kertaa jamppa oli erittäin reilu, ja lupasi että ”olkaa vaan, kunhan lähette aurigon noustessa ettei kukaa huomaa”.

Aamulla Eve piti kuitenkin käydä heittämässä lentokentälle, ja olimme taas palanneet ydinryhmäämme. Olimme jonkin aikaa vakuuttuneita että ajaisimme seuraavaksi Roswelliin, mutta muutaman ufokahvilan näkeminen ei riittänyt sittenkään motivoimaan 200 mailin ylimääräiseen ajolenkkiin.

Me ajoimme muuten varsinaista Route 66:sta todella vähän, sillä se on pikkuinen tie jonka ajo meidän aikataululla olis ollu aika tuskallista. Kunhan tietää mitä tekee matkan varrella, niin voi yhtä hyvin ajaa valtatietä, jossa saa aika paljon päästellä 80 mailia tunnissa (=lujaa).

Suunnaksi otettiin Amarillo, Texas. Yhtäkkiä lemmunpaska alko haista, ja tauluilla ruvettiin mainostamaan pihvipaikkoja joissa pihvit oli pään kokosia. Nelivetomaasturien määrä henkilöä kohti kasvo suunnattomasti, ja me käytiin luu pihalla ajamassa keskustan läpi, popitellen äänekkäästi Countryradiokanavaa.

Amarillo oli tylsä, mitäänsanomaton paikka. Joten hylkäsimme sen. Edessä oli Missouri, jossa toivoa meille antoivat Oklahoma City ja Tulsa. Viimeistään St. Louis ja Chicago olisivat sitten jotain erityistä.

Yövyimme tämän yön omituisessa pikkukylässä nimeltä Elk City, joka oli ehkä vielä asteen enemmän villiä pohjolaa. Motellimme oli sellainen joka oli suoraan Psykosta repäisty, ja huoneemme oli tupakoivien huone. Ei helvetti miten kauheelle se haisee. Se suorastaan maistuu suus, ku siellä huonees on poltelu.

Kerroin odotuksistamme Oklahomaan ja Tulsaan liittyen? More like Öklöhomo ja Tylsä. Samanlaisia ”mukakaupunkeja”. Ajatella, molemmissa n. miljoona asukasta, mutta keskustassa ei mitään mielenkiintoista. Ei kenellekään meistä!

Edessä oli enää yksi leiriyö, jonka Antti ja Riku spottasivat kerrankin paikalle jossa ei vaaraa ahdistelusta (pahasti) ollut. Missourissa autossa majoittuminen oli ihan laillista, ja telttakin saatiin pykättyä niin puskaan että saatiin Antin kans oikein nukuttuakin, vaikka satoikin. St. Louis oli ihan nurkan takana, ja ainakin SE nyt sitten olisi sellainen kaupunki joka olisi mieleen… niin, no.
Meni vähän taas maku kierrellessä, infokeskuksen ihmiset olivat tietämättömiä ja täälläkin keskusta oli ihan kuollut. Missä kaikki ihmiset on? Sikainfluenssa? Ainakin se kuuluisa (ilmeisesti suomalaisen arkkitehdin suunnittelema) St. Louisin kaari oli tosi vakuuttavan näköinen. Kävimme yrittämässä kirjastossa päästä mailit ja facebookit tarkastamassa, mutta kaikki koneet oli buukattu.

Viimeinen motelliyö vietettiin Illinoisin idyllisessä Springfieldissä. Springfieldejä on muuten vissiin joku seittemän tässä maassa. Viime tingassa tavoitin sieltä käsin viime kaudella kanssani Portagessa työskennelleen Tariqin, joka lupas järjestää meille Chicagon nurkilta majoituksen, kunhan tapaisimme kahdelta jossain De Kalbissa, jonkin kreikkalaisravintolan edessä.

Olimme tottakai myöhässä, kun ajoimme sovittuun paikkaan. Tervehdimme, kävimme pikaisella kahvilla ja kävimme poimimassa Tariqin kaverin – Maxin – kyytiin. Pojat ajattivat meidät Chicagon ydinkeskustaan, jonne jyräsimme valtaisan ruuhkan läpi. Sällit halus syöttää meille syväpaahdettua (vai mikäköhän termi nyt sitte onkaan) Chicagon pizzaa, ja paikka oli Gino’s. Valmistus kesti 45 minuuttia, ja lopputulos oli jotakuinkin odotuksen arvoinen.

Saimme pikaisen kierrätyksen keskustassa ja näimmepä tälläkin reissulla edes yhden yhdysvaltalaisen metropoli –keskustan. Los Angeles on niin levittäytynyt, ja enimmäkseen vietimme aikaa hollywoodissa. Taas toisaalta, kyllä San Francisco menee metropolista, vaikka onkin vähän turhan inhimillinen. Tariq ja Max lähtivät lentokentälle hakemaan Costa Ricalaisia kavereitaan, ja antoivat meille ajo-ohjeet kaverinsa luo joka oli majoittamassa meidät. Varoittivat vaan sen poikaystävästä joka oli kuulemma oikeassa kaikesta.

Kun pääsimme takaisin De Kalbiin, ymmärsin tasan millaisesta miehestä oli kysymys. Semmonen maailman viisain kotifilosofi, joka ei anna tyttöystävälleen yhtään puheenvuoroa. Se puhu läpi illan, ja siinä ratkaistiin mm. miten Israel on syypää kaikkiin lähi-idän ongelmiin, ja miten Lars Ulrich ei ansainnut paikkaa Metallicassa sen alkuperäisen, bussionnettomuudessa kuolleen rumpalin tilalla (?!?). Mä en vaivautunut keskeyttämään.

Olimme toki kauhean kiitollisia yösijasta, mutta mulla oli viimeiselle jenkkipäivälleni vielä isoja suunnitelmia. Piti käydä St. Louisissa katsastamassa Flight of The Conchords. Miten jotenkin todella sopivaa, että tämän mun 209 päivän ja 5000 tunnin kamppanjan päätti juuri Uusiseelantilainen esiintyjä, yhdysvalloissa. Muut seurueemme jäsenet pitivät mua vähän hulluna, mutta tässä junassa kököttäessäni voin sanoa sen olleen todella vaivan väärtti. Jermaine ja Brett vetivät kaikki isot ja pienet hittinsä ja täyteen pakattu Fox Theatre (4500 henkeä) oli haltioissaan.

Nyt mä sitten kökötän tässä junassa, matkalla takasi. En oo käyny suihkussa kolmeen päivään ja nyt sitte pitäs vielä lentää 12 tuntia. Peseytymispaikkavinkkejä otetaan vastaan Helsingin suunnasta, nyt kun meen sitä Nicolea sinne Tavastialle ilmeisesti kattomaan.

Ei osaa pukea fiiliksiä oikein sanoiksi. Oliko tää nyt mun viimenen reissu? Mitä luottokortille ja Nordean tilille kattoo, niin ehkä näin on. Mutta en mä oikein oo vielä valmis. Pitäskö ruveta aikuseksi? Ei mua huvita. No, tämän digitaalisen vessapaperin kirjoittamisen luonnollisesti lopetan taas toistaiseksi, kunnes seuraavan kerran mulla on jotain jostain sanottavaa.

Kaikkea hyvää teille kaikille, jos joku tätä oikeasti on jaksanut lukea. Ellei, niin siltikin samaa.

Kia Ora, mothafukkas.

ps. Juna just pysähty väkivaltasesti ja sammu. Katotaan ny miten sitä tullaan kotio.

2009-05-01T01:04:00.001-07:00

Miksi nää pitää jättää viime tinkaan?

Osa 30 A : Fidzi – Los Angeles – San Francisco – Yosemite – Las Vegas – Hoover Dam – Grand Canyon – New Mexico – Texas – Oklahoma – Missouri – Illinois – Kotio.

16.-30.4.2009

Kyytiä lentokentälle saatiin odotella Aucklandissa tuskallisen pitkään, mutta lopulta tilattu vänikuski saapui paikalle ja hurautti meidät terminaaliin. Lentopätkä Fidzille ei ollu mitään, semmonen neljä tuntia joka ei edes ehtiny persposkissa tuntumaan.

Meillä oli muutama tunti aikaa tapettavana Nadissa, joten päätimme koneesta noustuamme käydä kylillä. Fidzin ilmasto oli sen verran kostea ja kuuma, että varsinkin Riku ja Antti ilmaisivat välittömän tyytymättömyytensä aiheesta. Aurinko onneksi laski kohtuullisen nopeasti, ja ehdimme just käydä pääkadulla pyörähtämässä.

Huomasin unohtaneeni vaatekappaleista rakkaimman, inkkarihupparini lentokoneeseen. Ihan niinku mulla olis tapana unohdella asioita. Hetken vaivauduin lentokentällä sen perään kyselemään, mutta sitten saavutin mielenrauhan ajatellen että joku Fidziläinen isokokoinen herra saa siitä itelleen lämpimän paidan. Pakkasille?

Yhdessä liikkeessä meille tarjoiltiin seremonianomaisesti Kawaa, paikallisesta juureskasvista tehtyä litkua. Ei häävin makusta, mutta miehet oli kauheen mukavia. Väittävät että siinä olis jotain hallusinogenin omaista seassa mutta ei me mitään huomattu.

Kawahumalassa astuimme taas koneeseen, joka kiidätti meidät Los Angelesiin. 13 tuntia. Tsiisus. Taas voitin päivän, kuten viime vuonnakin – lähettiin lennolle 16. päivän iltana klo 22, ja saavuttiin Losiin klo 12, kuudennentoista keskipäivällä.

Anttia eivät ollenkaan meinanneet tällä kertaa päästää maahan, mutta lopulta sekin ilmestyi tullista. Taksi piti ottaa alle kun hostellin puolesta lupailtu ilmainen bussi osoittautui suutariksi… ja meidän taksikuski osoittautui ryssäksi. Joka kyseli ”kohteliaasti” tipin perään. Nauroin takas että eikö se vielä oo oppinu ettei Eurooppalaiset tippaa. Tipitön huhtikuu.

Hostellin olin omatoimisesti varannut meille Losiin kolmeksi yöksi, joka aiheutti ainakin pojissa hiljaista hampaitten kiristelyä. Budjettimatkailuun ei sovi liiallinen mukavuus – turhan porvarillista. Loppupäivä suunnilleen laiskoteltiin ja kerättiin voimia. Seuraava päivä käytiin pläräämässä Virgin Megastore antaumuksella läpi, ja mä ostin taas jotain niin lapsellista etten tietenkään edes myönnä.

Los Angelesin anti oli suurimmin osin kauppojen selailua. Mä ja Jonna käytiin Universal studiosilla, Riku osti lakin ja Jonna otti ison ankkurin kuvan selkään tatuointipaikassa. Siinä oikeestaan se. Niin, Jonna kirjoittaa Universalista sitte, mulle se oli tuttua hommaa. Mua söi Losissa se ku en päässy Warnerille tai Paramountille, olivat viikonlopun kiinni.

Sitte oliki aika ottaa auto alle. Taksi heitti meidät ja naurettavan kamamäärämme Bob Hope airportille, jossa eteen tuli uudenlainen ongelma. Kellään ei ollut 1000 dollaria, vaadittuun rahasumman sitomiseen. Mä koitin omaa korttiani jota oli pahoinpidelty pitkin matkaa, ei toiminu. Eikä Rikulla. Eikä Jonnalla. Mutta onneksi Antilla sitten.

Allemme saatiin Chrystleri, joka oli aika iso. Ja sen ovet aukee napista. Aika tilava, jos vois sanoa. Pelkotilat reissumme viimeisestä ajoneuvosta olivat siis olleet turhia. Auton kolmetoista metriä leveä nokka suunnattiin kohti Bakersfieldiä, ilman sen järkevämpää syytä. Maantielaiva oli mukava ajaa, ja kaasua painaessa tuntui mukavasti miten maapallo huusi tuskasta. Toki tää oli meille ainut vaihtoehto tällä porukka- ja kamamäärällä.

Bakersfield oli edelleen tylsä, mutta sieltä napattiin kainaloon tonnikalaa, vettä ja makaronia.

Edessä oli tienpätkä takaisin rannikolle, josta löysin yhden omituisimmista teistä ikinä. Ihan tikkusuoraa, linkki tässä.

Ajaessani lapset nukkuivat, ja ite yritin samaa ku Riku ajoi oman pätkänsä rannikkoa pitkin kohti San Franciscoa. Eihän siitä tullu mitää, kaponen ja mutkanen tie. Todistimme erään hienoimmista elämäni auringonlaskuista jossain Montereyn kulmilla. Riku ajoi meidät Castrovilleen asti, ja siellä päätimme lyödä teltan ensimmäistä kertaa pystyyn. Olihan se niin hyvin Uudessa Seelannissa toiminut.

GPS:n johdattamana hortoilimme aikamme, leiripaikkaa puistojen kulmista, puitten katveista etsien. Lopulta löyty sen verran pehmonen paikka että tosimiehet Antti ja Mikko pystyivät siinä lepäämään. Oltiin sen verran näkyvällä paikalla kuitenkin, että päätettiin herätä hyvissä ajoin.

Heräsimme puoli yhdeksältä, kun Riku tuli ja nyppäs päällimmäisen kattokerroksen teltasta pois. Aurinko oli ollut ylhäällä jo muutaman tunnin, kun Antin kanssa aloimme kiireellisesti pakata makuupusseja kasaan. Mulla oli housut puolittain jalassa, kun teltan viereen matelehti hitaasti… kyllä vaan, poliisiauto. To protect and serve.

Aseistaan kiinni pitäen, kaksi isokokoista poliisia kehottivat sekä Rikua ja Jonnaa että mua ja Anttia poistumaan ajoneuvosta ja teltasta. Mä ehin vain todeta että ”nyt tuli muuten sakot”.

Siinä sitten oltiin, näpit konepellillä. Samalla ku hyttyset söi meidät elävältä. Toinenkin poliisiauto saapui paikalle tekemään tilanteesta enemmän tasaväkisen, ja antti nojasi konepeltiä vasten pelkillä kalsareillaan. Yks poliiseista rupes huitomaan hyttysiä sen selästä. Riku oli ehtiny sanoa poliisiauton saapuessa paikalle että ”Mikko, sä sitte puhut”. Se väittää mua erinomaiseksi valehtelijaksi, ja yleiseksi tilanteista itteni ulospuhujaksi, joka saattaa pitää paikkaansa. Nyt mä keksin väittää että syy miksi olimme tässä oli se että meiltä oli menovesi loppu ja oltiin yksinkertaisia suomalaisia.

Perusteellisen passitarkastuksen ja puhuttelun jälkeen ne päästi meidät menemään varoituksella, ja kehottivat pakkaamaan kamat perkeleellisellä tahdilla tai joku naapureista olis kohta paikalla haulikon kanssa. Hymy perseeseen – asenteella pakkailtiin, ja poistuttiin lähimmälle huoltoasemalle nauramaan kuset housuissa.

Oon hyppäämässä just junaan St. Louisissa, klo 3.00 yöllä. Kirjoitan loput junassa. Hyvää huomenta ja vappua sinne!

2009-04-21T23:47:00.000-07:00

Nateeksinpyytö.

Olen lueskellut näitä blogimerkintöjäni.

Jos saa sen verran selittää, että kirjotan nää aina yhtä soittoa, juurikaan oikolukematta. Enkä vaivaudu sitä nytkään tekemään. Ellei joku noista nuorista siis niitä spottaa, ne jäävät ikuisiksi ajoiksi huomaamatta.

Ei nyt taaskaan sillä että kukaan tätä sillä silmällä lukisi, mutta haluan vain huomauttaa etten ole lukihäiriöinen yhdyssanavammainen.

Otin ja tallensin kaikki blogimerkintäni word -dokumentiksi. Siitä tuli 249 sivua pitkä. Aika paljon saatu asiaa EI YHTÄÄN MISTÄÄN.

Olen kotona ensi perjantaina, ja ensi töikseni käyn katsomassa Nicolen keikan Helsingissä. Sinne vaan.

Mikko

2009-04-20T01:39:00.001-07:00

Buh’bye, Nz.

Osa 29: Christchurch-Picton-Wellington-Pohjoissaari

9.-16.4.2009

*sisäänhengitys*

Minä, Jonna ja Antti oltiin vielä Christchurchissa, ja nyt piti päättää mihin suunta. Aikaa ei kauheasti huomiseen lauttaan ollut muutenkaan, joten ajattelimme järkevimmäksi suunnaksi pohjoisen, suoraan kohti Pictonia ja Portagea (jossa meidän loput kamat oli). Juuri lähtiessämme liikkeelle Charli päätti hypätä autoon, ja niin se totisesti teki. Se oli sekoomispisteessä kämppiksensä takia, joka kieltämättä oli outo.

Kohti Pictonia, varmaan vikaa kertaa ikänä. Mä ajoin ja tuntui menevän pitkähkö reissu siivillä. Ainahan se menee ku saa kuunella omaa musaa. Antti yleensä istuukin kuulokkeet korvilla, se ei jaa ihan samanlaista musamakua kanssamme. Satoi taas. Vietimme Kaikourassa kahvihetken ja jatkoimme illan hämärtymiseen asti, jolloin saavutimme Blenheimin. Autosta käsin yritin läpi matkan alustaa meille majoitusta johonkin lähistölle, mutta säkä ei ollut käynyt. Me kun oltiin luvattu Rikulle että se saa päivän itekseen Portagessa. Charli riensi taas pelastukseksi ja tarjosi majoitustaan kotonaan Blenheimissä, johon ei vastusteltu.

Charlin äiti sijasi meille pedit ulkorakennukseen, ja mut laitettiin kylmään ulkovajaan jonka lattialla oli heinää ja ihan varmasti rottia. Ajantapoksi katoimme klassikkoelokuvat Ali G in Da house ja Mamma Mia! mun koneelta. Mamma Mia! oli niin kauheeta paskaa ja kuraa, että mulla meni yö oksentaessa. Tiiättekö sen ihon kananlihalle nostattavan, kiusaantuneen tunteen ku joku rupee laulamaan musikaalissa? Tää leffa oli yhtä sellasta reaktiota.

Heräsimme hyvissä ajoin seuraavaan päivään ja ajoimme Portageen. Oli todella hassua nähdä kaikki taas, ehkä jopa asteen kiusaantunutta. Tää paikka nyt oli jo tullut hyvästeltyä. Tosi mukava oli nähdä Sylvia, vuokraemäntäni joka oli kiireellä mun viimesinä päivinäni täällä poistunut sairasta tyttärentytärtään hoitamaan. Sylvia ja Ross toivottivat tervetulleeksi ensi vuonnakin, vaikkakin se olisi kovin epätodennäköistä. Ajoin meidän kamoista suurimman osan jo Pictoniin ja palautin vuokra-auton samalla. Cougar Linen ihmiset kävin hyvästelemässä ja sain ilmaisen venekyydin takaisin Portageen. Ninan kanssa höpistiin ikuisuuksia, selvis kaikenlaista tytön historiasta. Oli tullut Uuteen Seelantiin alun perin vaihtoon, ja ihastunut maahan niin paljon että halus tulla takaisin pysyvästi… ei ihan harvinaisin tarina. Ninastahan mä oon toimittanu aiemminkin, jos joku muistaa. En mene yksityiskohtiin.

Meidän lautta olisi lähtenyt jo tänä iltana, mutta me muutettiin suunnitelmiamme kun seuraava päivä oli pitkäperjantai. Ei autovuokraamo ollut aukaisemassa oviaan ollenkaan. Muutettiin sekä sen varaus että lautan, ja yövyimme Sylvian ja Rossin alakerrassa. Sitä ennen toki vedettiin perseet olalle, porukalla. Satish juotti meille snapseja snapsien perään, ja varsinkin Rajamäki joutui uhriksi. Ehkä viittä erilaista vodkaa ja viinaa, ja mä sitte kannoin sen autoon loppuillasta.

Lautalle kuitenkin piti lähteä aamukuudelta, mutta sitä ennen Jonnalla oli paljon tehtävää. Kontillaan, pöntön vieressä. Ja sitten ku Raumati ajoi meitä mutkaista tietä pitkin kohti Pictonia, se konttas ojan vieressä. Ja seuraavan kerran lautalla. Jonnan päivä meni vähän poskelleen, sanotaanko näin.

Meillä oli kamaa ihan perkeleesti. Kaikilla kaks laukkua, mukana telttaa ja makuupussia sun muuta keittiökalustetta. Wellingtonissa tarvittiin kaksi taksia että päästiin hostellin pihaan, ja sielläkin oli odottamassa yksi iso Mutta. Nimittäin - kuten sanoin – oli pääsiäinen. Ja koko kaupunki oli ihan täynnä. Mä olin onnistunu epätoivoisen etsinnän jälkeen löytämään yhden hostellin (YHA:n), ja sielläkin oli vain yksi huone, kahdelle hengelle. Oli keinottelun paikka. Minä ja Riku lastasimme selkään kauhen läjän kamaa, ja kävelimme muina miehinä kirjautumaan sisään. Harhautuksen aikana Jonna ja Antti ottivat hissin ylös. Tämän jälkeen kulkeminen ei ollut ongelma, kunhan aina mentäisiin pareissa respan läpi, jompikumpi olis aina Riku ja toinen Mikko. Mistä nää tietää mikä on millekki sukupuolelle kuuluva nimi.

Naurettavan täydessä hostellihuoneessa edelleen kuolemakrapulasta kärsinyt Jonna rojahti nukkumaan, ja me pojat suunnattiin kylille suihkun päälle. Jampat kävi nettikahvilassa ja mie syömässä ja toteamassa että the Boat that Rocked –elokuva oli tullut teattereihin. Mun iltaohjelma oli selvä. Tekstailin vanhan työkaverin Kellyn kanssa että huomenna voitais treffata aamupalalle.

Niin me aamulla tehtiinkin, ja Kelly lupas lähteä mulle kaveriksi autovuokraamollekin. Kävellessä se kertoi mitä oli tapahtunut viime kuukausina, työskentelystään ravintolahommissa ja lennonjohdossa (?), asumisestaan Wellingtonissa ja siitä kuinka se oli aika onnellinen just nyt. Craig, Portagen työkaverimmehan oli tytön hurmannut ja oli jo pariinkin otteeseen käynyt tässä välissä vierailemassa Wellingtonissa.

Kun päästiin mun autovuokraamolle, meinas tulla hätä. Niillä oli meille Nissan Sunny, vaikka olis pitäny olla farmari. Ei meidän laukut mahtuisi mitenkään tänne. Mun oli pakko feidata ja lähtee kattelemaan muualta. Pääsiäinen oli osoittautumassa mun passiodraamaksi. Kaikki vuokraamohallit olivat kirjaimellisesti tyhjänä, paikalliset vissiin lähtee pääsiäislomilla yleisesti ajelemaan. Viimeisestä mahdollisesta vuokraamosta löytyi viimeinen oljenkorsi: pikkubussi, Hiace.

Nuorukaisten ilmeet olivat nauhoittamisen arvoiset kun Kellyn kanssa hurautettiin diiselinkatkuinen maantielaivamme hostellin eteen. Laukkujen autoon mahduttaminen ei kerrankin ollut ongelma, ja auton kulutuskaan ei päätä huimannut. Ensimmäinen tiepätkä vei meidät Ohakuneen, lähelle Ruapehua – Uuden Seelannin kuuluisinta tulivuorta jossa viime vuonnakin Mikon ja Anun kanssa poikkesin.

Ohakunessa meitä odotti yllätys. Andy, virallinen Wellingtonin tuttuni perheineen omisti siellä lomamökin jonne he meidät olivat tekstivietsitse kutsuneet. Riku ja Jonna navigoivat meidät oikeaan pihaan, jossa oli hiljaista. He olivat ruokailemassa perhetuttujensa luona, jonne he luonnollisesti meidät kutsuivat (luonnollisesti, koska Andy on maailman vieraanvaraisin nainen). Pihalla oli jo pimeää kun talosta ryntäsi lauma lapsia tervehtimään meitä. Mä menin esittelemään itseni samalla kun lapset jäivät kilpaa kertomaan oppimiaan suomenkielisiä kirosanoja Rikulle, Jonnalle ja Antille.

Siinä sitten syötiin pernamuusia, kakskytpäisen kaveriporukan keskellä, eikä voinut välttyä ajatukselta että me oltiin illan ohjelmanumero. Mikäs siinä, ruoka oli hyvää. Andy ajatti meidät miehensä ja rasavillipoikansa kanssa takaisin talolleen, juotti teetä ja jutustelimme aika myöhälle yöhön. Aamulla ne teki meille herkullisen aamupalan ja laittoivat etsimään piilottamansa suklaamunat. Mun ja Antin pari päivää kestänyt karkkilakko muotoutui uuteen sääntömuottiin: karkkia ei saanut OSTAA.

Pilvet väistyivät upeasti Ruapehun ympäriltä ja porukalla päätimme lähteä katsastamaan tulivuorta lähempää. Kiitimme isäntiämme ja ajoimme Ruapehun juurelle, hiihtohissien luo.

Meillä oli aikatauluongelma. Hiihtohissit lakkasivat kulkemasta kello neljä, ja kello oli jo puoli kaksi. Minä ja Antti haluttiin kauheasti kiivetä huipulle asti. Ainoa vaihtoehto oli kävellä koko matka takaisin, joka olisi ihan kiitettävä lisälenkki.

Riku ja Jonna tulivat hiihtohissillä ylös, ja jäivät hetkeksi katselemaan maisemia. Minä ja Antti aloitimme kiipeämisen ylöspäin. Ai niin, hiihtohissin yläpäässä ollut ravintolarakennus / infokeskus oli palanut maan pinnalle. Tuhopoltto. Mä olin nähnyt sen viimeisinä päivinään viime vuonna.

Kiipeeminen osoittautui yllättävän raskaaksi, ja huipulle pääseminen ei ollut ihan niin nopeesti tehty kuin mitä oltiin suunniteltu. Varsinkin kun siellä ei ollut minkään valtakunnan reittejä tai polkuja. Mukaan ottamamme pari vesipulloa tyhjenivät nopeasti, ja niitä täytettiin lumella matkan varrella. Yhdessä vaiheessa eksyimme niin jyrkälle rinteelle että alas katsominen hirvitti, alas oli valehtelematta 100-150 metrin pudotus.

Saavutimme kraaterijärven melkein kahden tunnin kapuamisen jälkeen ja nautiskelimme banaanit ja metvurstileivät. Ylhäällä oli kylmä, vaikka aurinko paistoikin. Järvi oli turkoosi, ja siinä näkyi pieniä keltaisia rikkiviivoja. Enpä olisi uskonut tälläistäkään näkeväni.

Alaskapuaminen oli helppoa. Tai niin me ajateltiin puolimatkaan asti, kunnes tajuttiin ettei meillä ollut mitään hajua ilmansuunnasta. Pilviäkin oli jo sen verran, että alas ei nähnyt, oltiinhan me kuitenkin yli kolmessa kilometrissä. Ei naurattanu, taaskaan. Me jouduttiin kiipeämään melkoisten seinämien yli, ja lopulta ymmärrettiin miten sivuun oltiin menty. Varmastikin ainakin kilometrin verran, joka tälläisessä maastossa on pitkä matka. Saavuimme alas ihan puhkiväsyneenä, just kun pimeys laski.

Riku keitti meille kohteliaasti makaronit ja kertoi dieselin olevan ihan lopussa. Jonnan kanssa olivat käyneet naapurikaupungissa, ja neula oli palatessa pudonnut yllättävän äkisti alas. Mä muistin matkan varrella olleen n. 25 kilometrin päässä huoltoaseman, ja olihan se siellä. Ei vain ollut auki. Meidän tankin neula oli E –viivan alapuolella, ja matkaa lähimmälle huoltoasemalle oli ilmeisesti 30+ kilometriä. Päätimme ottaa riskin, ja koittaa päästä sinne asti, olihan ajoiltaa vielä pari tuntia jäljellä. Pojilla ja mulla oli nimittäin viisaus jota ammennettiin: poikain isä Tapsa aina kertoo että kun bensavalo alkaa palaa, sillä pitäis vielä päästä sata kilsaa. Ja sillä on Hiace. Tosin, meidän näkymätön bensavalo oli jo todennäköisesti palanut ainakin 50km.

Ihmeen kaupalla päästiin edelliseen kaupunkiin (matkustimme nyt siis takaisin jälkiämme pitkin), jossa totesimme että huoltoaseman korttilaite ei toiminut. Sadateltiin aikamme, ja punnittiin tilanne vielä kerran uudelleen. Ohi kävelevä teinityttö kertoi lähimmän huoltsikan olevan Ohakunessa, 11 kilsan päässä. Heh, sieltähän me aamulla lähdettiin. Alkupisteessä.

Me päästiin joillain naftahöyryillä sinne, ja arvatkaas mitä. Siellä ei ollut huoltsikalla kortinlukulaitetta. Luovutimme, kävimme iltakahvilla ja pystytimme teltan ihan huoltoaseman viereen. Yö taittui multa ja Antilta helposti, pakussa nukkuville Rikulle ja Jonnalle nukkuminen ei ollut herkkua. Uus Seelanti alkoi tosissaan siirtyä talven puolelle.

Nyt päästiin tankkauksen päälle oikein liikkeellekin. Seuraava tiepätkä vei meidät Taupoon, jossa Jonna ja Riku olivat päättäneet rykäistä laskuvarjohypyt. Niihin varattiin aika ja aikaa mentiin tappamaan keskustaan. Keskenään kaupungilla rymynneet J, A & R törmäsivät Michaliin ja Petraan, joiden kanssa olimme toki tänään jo sovinneet tapaavamme. Heidän tiensä suuntasivat hiukan pohjoiseen päin, jossa iltasemmalla tapaisimme. Ne tiesivät jonkin salaisen paikan tien varressa, kuumien lähteiden äärellä.

Antti jäi Taupon keskustaan ja mä ajoin meidät Tandem Skydiven mestoille. Mä oon jo kerran kuvaillut tämän tunteen, joten annan vaikka Jonnan blogissaan kertoa tarkemmin itse kokemuksesta. Siistiähän se edelleen oli, hypätä neljästä kilometristä, mutta kyllä seuraavan kerran lähen kouluttautumaan sinkkuhyppyihin.

Nappasimme Antin mukaan kyliltä ja ajoimme 50 kilometriä pohjoiseen. Michal ja Petra olivat kehottaneet meitä ostamaan kynttilöitä ja teimme työtä käskettyä. Riku ohjasti meidät kapoista hiekkatietä sovittuun paikkaan, ja pimeästä metsiköstä loikkasi pari tsekkimiestä. He johdattivat meidät rikinkatkuisen puron viereen, jonne pulahtaminen oli pala taivasta. Niin lämmin, niin lämmin. Me oltiin siinä, meidän seurue, Michal ja Petra sekä niiden kaveri Robert – polskimassa purossa joka virtasi taivaallista, höyryävän lämmintä vettä. Viihdyimme polskimassa pimeydessä aikamme, ja sitten menimme nukkumaan.

Aamulla vetäisimme vielä aamupolskinnat purossa, loikimme pienestä putouksesta ja näpsimme kuvia toisistamme pelleilemässä vedessä.

Oli taas aika suunnata pohjoista kohti, tarkemmin sanottuna Rotoruaan. Emme siellä aikaa haaskanneet kuin puoli päivää, kierrellessä, mailin tsekkaillessa ja Antti halus käydä kattomassa josko yks frisbeegolf –rata olis ollu auki. Eipä ollu. Michalilta tuli viesti jossa se kerto suunnittelevansa surffaamassa käymistä pukahune beachillä. Katsoimme kartasta että se oli soppeli paikka meidän viimeiselle Uuden Seelannin leiriyölle.

Osuimme rannalle tismalleen samaan aikaan ja asetuimme leiriksi. Kävimme meressä vaihtamassa rikinhajun iholtamme suolaisempaan aromiin, ja söimme vakionlaiset makaronit ja tunat. Teltalle ei löytynyt paikkaa, joten Rikun ja Antin kanssa käytiin pimeän laskettua vain kiipeilemässä kamat viereisen leirintäalueen aidan yli nurmelle. Herättiin kuitenkin niin ajoissa ettei kukaan mitään huomannut.

Aamulla hurautimme Aucklandiin. Olimme todenneet metodimme ”neljä kahden hengen huoneessa” niin hyväksi että sovelsimme samaa keskustan YHAssa. Ei ongelmia. Keitettiin ruuat ja lepäiltiin, ja siitä hajauduimme kaupungille. Mä kävin morjestamassa tuttua pelikahvilan pitäjää läheisellä kadulla ja kävin hortoilemassa keskustassa. Wrestleri (leffa) piti nähdä, ja se oli naurettavan kova.

Loppuilta meni kaupungilla hortoillessa ja pään selvittelyssä. Nytkö sitten kotiin? Pois täältä? Ei tuntunu oikein mukavalta. Uusi Seelanti oli muodostunut toiseksi kodiksi, ja jopa Auckland tuntui osalta sitä. Seuraavana aamuna nimittäin oli lähtö kohti Fidziä ja Yhdysvaltoja. Huhhuh.

*ilmat pihalle*

2009-04-15T13:58:00.000-07:00

Katso Salmiksen loikkaa.

Osa 28: Queenstown, Christchurch

6.-9.4.2009

Länsirannikkoa alas ajellessa tosiaan satoi suurimman osan aikaa, joten meni vähä niinku ajamiseksi vaan. Tonnikala-makaronit tehtiin kerran kaatosateessa jonkinlaisen puukatoksen alla, josta oli näkymä johonkin historialliseen rantapalaan. Katto olis muuten auttanu mutta vettä tuli vaakatasos.

I-sitet on kieltämättä yks parhaista jutuista Uuden Seelannin matkailussa. Käppäilet vaan sisään ja ne buukkaa sulle majoitukset ilman mitään välityspalkkiota asiakkaalle. Nyt ne otti ja varas meille ehkä parhaan hostellin ikinä, Pinetree Lodgen ihan keskustan kupeessa. Muistutti jonkinlaista leirikeskusta, rakennukset erillään ja silleen. Ja ei ollu ees hintava.

Muutaman päivän tiellä olon jälkeen on aina parhautta päästä suihkuun, ja löhötä hetki. Niin tehtiin tänäänkin. Illemmasta sitten saattaa nousta motivaatio lähteä oluelle, joka kuulemma lähinnä mulla yleensä herää. Ei pidä ihan täysin paikkaansa. Kyseisenä iltana kävimme tosin jossain yökerho / baarihässäkässä, jossa viihdyimme muutaman juoman verran.

Seuraava päivä oli mulla ja Rikulla ollut odotuslistalla jo hetkisen. Benjihyppy.

Perkeleen keli oli vain taas perseestä. Mutta ei auttanu, mentiin maksamaan hypyt pois alta ja hypättiin bussiin. Jonna ja Antti jäivät ruoka- ja makuupussiostoksille. Kuski veti rutiinilla heh-heh –hauskaa pelotteluläppää, ja soitti ajellessaan meille kappaleita kuten William Shatnerin ”You’re gonna die”.

Pääsimme hyppypaikalle, jonne piti kiivetä ihan naurettavan kokoinen mäki sillä kämyisellä bussilla. Pakollisen kusella käymisen jälkeen meille laitettiin valjaat niskaan ja kerrottiin että mun pitäis olla eka hyppääjä (painosyrjintää, katsokaas). Rikun annettiin sitten olla toinen, yhessä kun oltiin liikkeessä. Näissä benjihommissahan tuo köysivahvuus on aika tärkee, ja ku tällänen mun kokonen jässikkä hyppää, pitää köyden olla vahvempi. Jos 50 –kilonen tyttö hyppäis samalla köydellä, se ei joustais ollenkaa ja efekti olis jotakuinki sama jos hyppäis ihan millä tahansa joustamattomalla köydellä, selkärangan sais sylkäistä nyppäysvaiheessa pihalle.

Mutta, nyt meitä vietiin sitten sinne tuulessa heijaavaan koppiin 134 metrin korkeudessa. Mua lakkas hyvissä ajoin naurattamasta. Kopin pohjassa oli pleksiä josta näki mihin pitää kohta hypätä, ja uskokaa kun sanon että mulla meinaa yhä tulla paskat housuun kun ajattelen tätä. Tässä piti luottaa tälläisten huonoa läppää jatkuvasti heittävien extremehippien ammattitaitoon ja siihen ettei ne VARMASTI oo unohtanu mitää. Niin, ja sitten siellä ihan alhaalla piti vielä itse avata yksi kolmesta tukiremmistä, että kääntyisi oikein päin. Hyi helevetti.

Kuin ihmeen kaupalla, sade taukos just kun olin astumassa lankulle. Kaveri piti kättä mun selkääni vasten ja lähetti, ja mä kaaduin yli reunan ja lopuksi ponnistin ihan vähän. Mä en päästänyt pudotessani pihaustakaan, kattelin vain äimistyneenä kuinka nopeesti sitä putoaa. Sitten jalat nappas kiinni, ja mä aloin tehdä valtavia loikkia kivisen kanjonin yläpuolella. Mulla meni hetki koota itteni, ja tää oli melkeinpä vaikeempaa ku ite hyppy. Piti vetää se remmi irti. Nyppäsin kerran, kaksi. Ei se mihinkään lähteny. No, ne alko vetään mua ylöspäin muutenki. Tästä mä en muista kauheesti, mutta kai oikee sana kuvailemaan tunnetta on shokki. Mä tarrasin kiinni melkein mistä vaan ku ne sällit rauhotteli ja pyysi päästämään irti. Ne käänsi mut oikein päin ja hyvin pian naamalle levis voittajahymy. Parasta.

Sitte piti vielä kattoa ku oma serkkupoika teki saman. Rikulla ei ollu hädän päivää, vaikkakin senkin naru aukes vasta ihan ylhäällä ja se käänty oikein päin. Sen videosta näkee että se hihittelee itekseen jo alhaalla, ja koko matkan ylös. Mä oon se joka kiljasee sen videolla ku se loikkaa.

Ku päästiin takas keskustaan, tuli Antti ja Jonna raportoimaan että olivat löytäneet halvat makuupussit telttamajoittujille. Ei ollenkaan pahan hintaiset – laadukkaat makuupussit oli löytyny jollain 80 dollarilla. Portagen tuttuihinkin olivat törmänneet, ruotsalaiseen Maliniin, joka oli vaatinut että tavattaisiin illemmasta.

Sitä ennen käytiin laittomasti keittämässä ruuat hostellin yhteistiloissa josta olimme jo kirjautuneet ulos. Sadehan jatkui läpi päivän, ja ennuste oli aika synkeä seuraavalle parille päivälle. Käytännössä ainut tauko oli kun minä ja Riku loikattiin alas, valehtelematta.

Illemmasta tapasimme Malinin, joka hänkin näytti meille hyppyvideonsa. Lähes kaikki tässä kaupungissa sen on joka tapauksessa tehny. Malin kertoi aikaistaneensa paluusuunnitelmiaan Ruotsiin, työt on niin kiven alla Uudessa Seelannissa. Saapuisi Ruotsiin tismalleen samana päivänä kuin me mentäis kotiin. Ajo alkoi kohti pohjoista.

Hurautimme n. 150 kilometriä pohjoiseen, suunnilleen sellaisille seuduille että aamulla pitäisi näkyä Mt. Cookin hyvin Lake Pukaki –järven toiselta puolelta. Toinen syy pysähdykseemme oli menoveden alhainen tila, kun täällä Uudessa Seelannissa yllättävän harvalla asemalla saa tankattua myöhään. Telttapaikkaa kun ei ollut varaa kauheasti etsiä, niin pykäsimme leirin ihan tien viereen, satunnaisen auton suhistessa ohi. Kaivauduimme Antin kanssa makuupusseihimme ja olimme onnellisia. Tänä yönä saisimme unta. Noh, muutama närkästynyt kuski tööttäsi julkealle leirivalinnallemme, mutta muuten sitte sain ihan hyvin unta.

Aamulla näpsimme parit kuvat ja ajoimme Lake Tekapoon tarkastamaan josko täältä saatais Jonnalle ja mulle se helikopteriajelu Mt. Cookin yllä. No eipä tietenkään. Huolimatta sateen taukoamisesta, ei vuorilla ollut vielä toivoakaan näkyvyydestä. Ikäväksemme tämä jäi tekemättä (mutta rahaa toki säästyi). Sitten oli taas pakko pitää nettitauko, kun mun piti auttaa Siirtolan Juhaa anniskelupapereiden kanssa yritysjuhlaan. Odotellessa kuivailtiin telttakankaat erikoisimmalla virityksellä ikinä, ja syötiin tunaronia. Netissä käväistessäni kävi älytön mäihä, Christchurchissa asuva – Portagessakin työskennellyt Charlee tarjosi Facebookissa yösijaa matkaajille. Taas yks ilmanen majotusmesta.

Riku oli jo viikon verran puhunut että haluaisi vähän omaa tilaa joksikin aikaa, ja erinomaiseksi suunnitelmaksi tuli että se menis edeltä Portageen, olihan miehellä monia motivaattoreita. Se otti ja varas itelleen bussilipun Pictoniin, ja mä soitin sille henkilökuntahinnalla lauttalipun sieltä Portageen. I’m connected, you see.

Ajoimme Tekaposta Christchurchiin, lapsukaisten nukkuessa somasti mitä kauneimmissa muodostelmissa. Autonukkuminen on yksi hauskimman näköisistä jutuista mitä mä tiedän.

Iltapäivän ajantapon jälkeen etsimme Charleen opiskelijakämpän, jossa oli rutkasti tilaa kaikille neljälle. Ilta sujui Wii sportsia hakatessa, ja mua hakatessa kun mä olin keilauksessa liian hyvä. Lähinnä Charlee löi, ja potki. Sillä oli erikoinen kämppis, huoneeseensa linnoittautunut psykologian opiskelija, joka pelaa varmasti 18 tuntia World of Warcraftia päivässä. Se antoi mulle arvostelut ja esittelyt kaikista omistamistaan pelestä, kun kohteliaasti kysyin jotain yhdestä niistä.

Aamulla Riku herätti mut ja heitin päälle hupparin. Nää Uuden Seelannin talot on ihan vitsi. Kuinka voi olla näin kylmä. Ajoin sen Christchurchin keskustaan kauhean myrskyn ujeltaessa kaduilla ja sateen piiskatessa Nissanin lasia. Oikea bussi löytyi pienellä hakemisella, ja niin lähti serkkupoika itekseen pohjoiseen.

2009-04-12T20:39:00.001-07:00

Viluyö.

Osa 28: Sydney, Christchurch, West Coast

1.-6.4.2009

Mulla kiehui päässä. Nigerialaissyntyinen Frank kertoi mulle vakavissaan miten hän nyt vain ei voinut tilanteelle mitään, ja mun luottokortti savusi punaisena lompakossa. Vietimme hiljaisen taksimatkan hostellille, mutta päätin olla olematta lapsellinen tämän asian suhteen. Jos vaikka joku ottais joskus mallia eikä mököttäisi ihan pienistä. Varsinki meillä jätkillä on tapana välillä vähä, öh, emoilla. Jonnaa harvemmin vaivaa mikään.

Hostellille kirjautuessa oli päällä kauhea hässäkkä, ja respan tyttö ei oikein tiennyt mitä meillä tehdä. Niillä oli perusexceli millä ne pyöritti ihan kiitettävän kokoista hostellia (paikan nimi oli The Pink House), ja ne anto meille pariinkin kertaan väärät avaimet. Neljän hengen huoneen sijasta saatiin yks kahen hengen huone, ja minä ja Riku mentiin majottumaan erääseen paskaisimmista kuuden hengen huonoista joita oon nähny.

Teltta piti ripustaa kuivamaan kaatosadeyön päälle, ja sitten piti lepäillä ja syödä. Sydneyssä sato edelleen ku heräiltiin ja lähdettiin kaupungille. Keskustassa oli väkeä, paskasta kelistä huolimatta. Darling harboriin jotenkin päädyttiin, ja käytiin tuopin ääressä ihailemassa pimenevää satamaa. IMAX –teatterista käytiin vielä Jonnan kanssa ostamassa liput seuraavan päivän Monsters vs. Aliens –elokuvan 3D –ensi-iltaan, siltä MAAILMAN SUURIMMALTA SRKIINILTÄ.

Löpsyteltiin omaan tahtiin takaisin hostellille, jossa minä ja Riku heittäydyimme mukaan konsolifutisturnaukseen, Riku Hollannilla ja mie Espanjalla. Ei meillä häävisti menny mutta iloisesti mätettiin edes muutamaa brittiläistä futishuligaania turpiin niitten lajissa.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli oopperatalon tsekkiminen, oikein läheltä. Sinne käveltiin ison keskuspuiston läpi, jossa törmättiin erikoiseen ilmiöön. Valtavia, karvaisia lepakkoja roikkui puista. Niitä oli satoja, tuhansia. Ja ne oli isoja. Ilma oli kostea, mutta lämmin. Just sellanen ällö. Oopperatalon olin kerran itse nähnyt vesiltä käsin, mutta en pihasta. Hienohan se oli edelleen, ja eilen kämppiksenäni ollut brittiläinen arkkitehti oli mulle selittänyt mikä siitä sitten nyt teki niin kovin uniikin. Ilmeisesti vain yksi talon ”kaarista” oli rakennettu alkuperäisen tanskalaisarkkitehdin vision mukaisesti, ja oli ainut akustisesti korrekti osa talossa. Loput kaupunki oli runnonu läpi vain betonilla. Brittipoika oli innokas Alvar Aalto –fanaatikko, muuten.

Talon pihasta Riku ja Antti lähtivät tutkimaan valtavaa harbor bridgeä, ja minä ja Jonna käppäiltiin kattelemaan Monsters vs. Aliens, joka oli ihan hassu. Pojat treffattiin parin tunnin päästä aika isossa nettikahvilassa, joka oli taas näitä paikkoja jossa sai pelata ja surffata. Illan päätteeksi juotiin muutamat hostellin viereisessä baarissa, Mikon kohdalta ehkä liianki monet.

Seuraavana päivänä piti jättää jo Sydney taakse, mutta yleinen tuntui keskuudessamme olevan kaipuu ”kotiin”, Uuteen Seelantiin. Aamupalan päälle nappasimme taksin lentokentälle, jonka kuski oli mukava Iranilaismies. Keskustelimme hänen kanssaan kliseisistä taksikeskusteluista, joka saattaa toki olla itsessäänkin kliseinen keskustelunaihe. Olen kliseemikko.

Vältyttiinkös tällä kertaa lentokentällä kopeloinnilta? Ei ihan, Antti meni nielaisemaan äänekkäästi väärässä kohtaa. Poika pääsi ilmaiseen pikahierontaan. Uuteen Seelantiin saapuessa jännitti kaks juttua: Jonnalla ei ollu poisvievät lentoliput mukana (vaativat moiset tullissa), ja mulla ei ollu viisumia, joka oli mun kohdalta rauennu huhtikuun 1. Noh, selvisi ettei Eurooppalaiset lyhyellä visiitillä moista tartte, ja Jonnaki selvis tullis ku muut näytettiin meidän liput. Meidän telttaa ne tyhjäili tosi pitkään Australialaisesta aluskasvustosta, minkä tahansa orgaanisen materiaalin tuominen maahan kun on valtaisa rikos.

Christchurchissa mulle oli luvannu eräs tutuksi Portagessa tullu eräopas majapaikan, ja hänen luokseen sitten suuntasimme. Opiskelijakämppä oli tällä Francinella yllättävän suuri, mutta se halus viedä meidät vanhempiensa tykö yöpymään. Ei vastusteltu. Tehtiin tuttavuutta sen kissan kanssa, ja syötiin Burger Kingiä. Sillä oli perusäiti, joka häsys yöpaita päällä että kaikille löyty patjat ja peitot. Näitä Mikon ”reisimajoituksia” oli edessä vielä muutamia matkan varrella.

Aamulla Francine heitti meidät keskustaan, ja me napattiin pienen kaupunkikierroksen jälkeen uus vuokra-auto alle. Rikulla oli kaupungissa meitä muita enemmän tekemistä, ku se sen lempikorealainen oli kans kylillä. Auto joka saatiin oli joku iso Nissani, jossa oli liukuvat takaovet. Söi bensaa perkeleesti.

Etsittiin ruokatarpeet ja ostettiin kaasukeittimet, ja siitä sitte lähettiin koti länsirannikkoa, kun päivä oli jo ehtoopuolellaan. Valoa riitti onneksi Arthur’s Passin maisemien kuvaamiseen, jotka ovat kieltämättä eräät vakuuttavimmista koko maassa. Viime vuonna olin ajanu tän tien toisin päin, ja näin se oli taas ihan uus seikkailu. Aurinkoisella säällä saatiin jonkun verran fiilisteltyä ja kuvailtua, mutta sitten alko kylmä tihkusade ripotella. Juuri ennen länsirannikon saavuttamista pysähdyimme kahville erääseen omituiseen ruokala-kahvilaan, keskellä ei yhtään mitään. Ehkä yks parhaista paikoista ikinä, ikävä kyllä myös hiljaisimmista. Uuden Seelannin hiljenevä turistitalous saattaa tappaa juuri tälläiset erikoisuudet.

Yö vietettiin jossain leirintäalueella, jonne suunnistettiin totaalisen sokkona. Siellä oli vapaaehtoinen leirimaksu, joten luonnollisesti meidän vapaaehtoinen maksumäärämme oli 0nzd. Edessä oli ihan naurettavan kylmä yö. Antti testari teoriaa, että pysyiskö sitä viltin alla lämpimämpänä alusvaatteillaan, ruumiinlämmön pitäessä itsen lämpimänä. Paskat. Oli kuulemma pukenu puoli kaks ku meinas kuolla viluun. Viideltä luovutettiin molemmat, ja mentiin hampaat kolisten herättämään autossa nukkuvat Riku ja Jonna. Tää auto oli muuten erinomainen nukkumistarkoitukseen, penkit sai alas sängyksi.

Fox Glacierilla kun olin viime vuonna, sato ihan himpurasti, ja samaa teki tänään. Mulla ja Jonnalla oli ollu suunnitelmissa mennä helikopterilla käymään jäätiköillä, mutta ei ollut mitään toivia, vuorilla ei ollut minkäänlaista näkyvyyttä. Närkästyneenä jatkoimme ajoa etelään, kohti Queenstownia. Antti ohjasi meidät perille poikkeuksellisen tyylikkäällä ajosuorituksella, mutta nyt oli jo niin ilta ettei ollu muita yöpymisvaihtoehtoja ku hostelli. Minä ja Antti ei nimittäin enää suostuttu teltassa ilman makuupussia olemaan.

Kirjoittaisin lisää, mutta nyt pitää mennä hyppäämään lentokoneesta. Hei.

2009-04-09T18:48:00.001-07:00

Moottoriurheilua

Osa 27: Melbourne, Canberra, Sydney

27.3-1.4.2009

Autoa lähdettiin ajamaan Ballaratista kohti Melbournea, taas jotenkuten nukutun yön jälkeen. Matka ei ollut ollenkaan pitkä, mutta meillä oli monia jännityksen aiheita. Meidän piti mennä ajamaan ihan ydinkeskustaan ennen auton palautusta, palauttelemaan trangiat, ostamaan tarvikkeita, selvittämään mikä Rikun kamerassa oli ja lunastamaan mun Formulaliput. Niin, ja sitten vielä löytää sen kaverin hotelli jolle mä myin Joen lipun nettihuutokaupassa. Olihan kuitenkin kyseessä yksi Melbournen ruuhkaisimmista viikonlopuista. Piskuinen Huyndai selvisi tehtävästä mainiosti, ja pakko uskoa mitä Nevis aina kehuu näissä jääkaappi-pakastin –mallisissa autoissa. Näillä menee mihin vaan. Muutaman tunnin seikkailu 6 miljoonan asukkaan Melbournen keskellä meni ihan naurettavan hyvin, ja odotimme että jonkin on mentävä munilleen hyvin pian. Rikun kamerankin ongelma selvisi, halvalla.

Auton palautus sujui mukisematta, ja taksi saatiin samoin tein. Taksia hostellille ohjastanut vanhempi rouvashenkilö ei ollut formulailmiöstä ihan riemuissaan, kertoi olevansa sitä kurkkuaan myöten täynnä. Yleisesti ottaen asenne Melbournessa kisaa kohtaan on aika penseä, ellei siitä ole selkeää etua itselle. Siksi olinkin yllättynyt miksei taksikuski tapahtumasta piitannut. Myöhemmin mulle selvis miten hyvin kaupunki oli organisoinut kaikille katsojille ilmaiset ratikat. Nainen kysyi matkan varrella että oonko mä jonkinlainen seurueen asianhoitaja ku olin taas enimmäkseen äänessä. Jonna huikkas takapenkiltä: ”joo, vaikkei aina tarttis.”

Pääsimme majapaikkaamme joka oli mulle jo viime reissulta tuttu. Tää St. Arnaud’s guest house on mun henkkoht. top kolmoses ku puhutaan hostelleista. Aamupalat ja kaikki kunnossa, mukava vanha rakennus, siisti ja kodikas. Hinnat on formulaviikonloppuna korkeat joka aiheutti nuorissa seuralaisissani aluksi mutinaa, mutta kyllä neki sitte paikasta tykkäs. Toki sijainti vois olla keskustammas, mutta ratikalla pääsee halvalla. Ja rahaa säästyy ku ei pääse kaupoille.

Vaivauduin itse radalle vapaisiin harjoituksiin vasta perjantaina, kun Huhtanen-Rajamäki-Huhtanen suuntasi kaupungille. Rata oli melko muuttumaton, ja kävelyreitit oli viime vuosilta tutut. Ihan selkeesti olivat muuten jättäneet joitain prameuksia pois, kun yrityspuolen lipunmyynti ei ollut kukoistanut niin kovasti suhteessa viime vuoteen. Isoimmat kräästäteltat oli jätetty pois. Mutta väkimäärä paikan päällä kyllä yllätti, läpi viikonlopun. Siedettävän vilpoinen sää saattoi olla osatekijä, viime vuonna 40 lämpöastetta meinasi tappaa mm. Mikko –pojan.

Kun palasin hostellille, löysin lävistetyn pojan. Riku oli menny ja ottanu korvikset. Mulla meni pari päivää totutella, vähä niinku ku isoveli aikanaan otti, niin hetken kesti.

Lauantaina noi muutki vaivautu alueelle kattelemaan vrum-vrum –autoja. Pojille oli Tapsa maksanu liput, se oli tehny selväksi että jos perkele Australiaan mennään ja sillon on Formulat, niin menkää ny kattomaan. Ei ollu opiskelijaliput viikonlopulle edelleenkää pahat, 99 aud (50 eur). Itsehän maksoin pääsuoralipustani 440 aud (10 eur). Ei sillä että olis paska paikka ollu, kolmas rivi edessä, ja maaliviivan vieressä.

Illalla suuntasin baariin, ja en voinu uskoa silmiäni ku huppu päässä ja kuulokkeet korvilla kävelin keskustaan. Ne tutut suomalaisurpot oli siinä, toisella puolella risteystä. Yritin kävellä poispäin mutta paskat. Ne tajus mut ja siinähän se ilta sitten menikin.
Sunnuntaina oli itte kisat, jonne mentiin omaan tahtiin syömisen päälle. Jännää oli.

Riku oli vähä pahalla päällä, formulaviikonloppuna. Ei osannu selittää mutta joku sitä sapetti. Ei oo helppoo olla neljästään koko ajan, ja tehdä demokraattisia päätöksiä koko ajan.

Maanantaiaamusta napattiin taas taksi ja mentiin tutulle autovuokraamolle. Tällä kertaa halusimme sitten ihan kunnollisen auton, ja sellasen ne todellaki meille anto: Mitsubishi Outlander, aikalailla uusinta mallia. Mun mielikuva nk. citymaastureista on aina ollu todella vastahakoinen, mutta ei tää loppujen lopuksi syöny sen enempää ku se kuppanen Huyndai reilusti ylilastattuna. Näille autoille on käyttötarkoituksensa, mutta miten moni ostaa nää vain yksinajeluun? Tie Melbournesta Sydneyyn (kirjoitetaanko se noin? emmätiä) oli kakskaistaista motaria koko matkan, ja taidettiin taittaa heti sellanen 650 kilometriä ekana päivänä. Matkalla ihmeteltiin muun muassa korrelle palaneita puita, ja kengurumerkkejä. Canberraan asti hurautettiin.

Yöpymispaikaksi Riku ajaessaan löysi meille sellasen rest stop alueen, joka oli edes vähän sivussa. Pykäsimme taas teltan pitkästä aikaa, ja kääriydyimme tuttuihin filtteihin. Tavaksi oli vähän muodostumassa että Riku ja Jonna nukkuivat autossa ja minä ja Anttinaattori teltassa. Antti ravisteli mut yöllä hereille kun tajusimme että meidän telttakangas oli lähtenyt lentoon. Oli aika hauska näky, tähtitaivas hyttysverkon takana. Oli tosin vähän kylmä.

Aamulla lähdimme tutustumaan saarivaltion omituiseen pääkaupunkiin, Canberraan. Kaikki oli kiinni näin varhain, Jonnaakaan ei päästetty pissalle heti huoltsikalle. On se sen verran gangsterin näkönen, huppu päässä.

Keskustassa hortoiltiin autolla hetken, kunnes I-site aukesi. Kongressitalo oli siisti, ja koko kaupungin kaavoitus oli kieltämättä nätti, mutta hiukan epäselkeästi ajettava. Käytiin ulkopuolelta kettomassa erittäin kiasmamainen kansallismuseo, ja siitä kauppakeskukselle kiertämään. Riku oli luvannu että ostettais Jonnalle synttärilahjaksi tanttu jos me saatais valita se, ilman mitään mielipiteitä synttärisankarilta. Naisihmiselle tällänen ei käy luonteeseen, ja yritettiin vaateliikkeissä vääntää kompromissia: Jonna könötti pukukopissa kun minä ja Riku kiikutettiin sille vuorotellen (halpoja) vaihtoehtoja. Me ei meinattu millään löytää välimaastoa. Sen mielestä meidän kaikki hameet oli muka vesirajahameita, vaikka ihan selkeesti meni yli vyötärön.

Antti ja mä haluttiin tsekata sotamuseo, täällä vissiin oli joku sellanen. Ja kyllä se aika siisti oliki. War Memorial oli omistettu muistomerkkinä Australian ja Uuden Seelannin (ANZAC) sotilaille ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, ja sisältä löyty uskomaton määrä infoa kaikista maihinnousuista ja sotakampanjoista. En olis uskonu miten paljo Aussitki oli menettäny sotilaita maailmansodissa. Mun, Rikun ja Jonnan sotatrivianälkä kuihtui parissa tunnissa, mutta Antilla olis menny aivan helposti koko päivä kaikkeen nippelitietoon tutustuessa. Mulle mielenkiintoisinta matskua oli löytää kirjastosta Churchillin muistiot joissa oli paljo sen henkilökohtaista kirjeenvaihtoa esim. Stalinin ja Mannerheimin kanssa.

Siitä lähdimme käymään vielä keskustassa leffassa (Nicolas Cage on ihan naurettavan huono) ja jatkoimme kohti Sydneytä. Pitkin päivää oli sataa ripotellut ja tästä se vain rankkeni. Jonnekin piti päästä telttaa pykäämään, mutta ensin piti käydä Sydneyn lentokentällä Rajamäkeä pissattamassa.

Sitten telttapaikan etsintään, miljoonakaupungin kupeessa. Hauskaahan oli että telttapaikka löytyi esikaupunkialueelta aika nopeesti. Pimeetä ku oli ja kuitenki varhain oltiin heräämässä. Pykättiin teltta sellasen valtavan tiheän palmupuun alle, pehmeälle nurmelle, jonkin ala-asteen tai urheilukeskuksen viereen. Mikä nyt sitten olikaan. Läpi yön sato todella rankasti, mutta me ei siitä välitetty mitään. Ja tuuli. Varmaan paras leiripaikka ikinä, ja joka puolella oli asuintaloja.
Siitä sitten suunnattiin kohti keskustaa, aamusella. Sydney tuntui vähän pelottavalta navigoitavalta ja aika painajaismaiseksi se osoittautuikin. Melbourne oli ollut niin ystävällinen meille, kun Sydney näyttäytyi vanhanmallisena, sokkeloisena kaupunkina, jossa oli tietulleja muutaman kilometrin välein. Ei kivaa. Niin, ja nyt sitä vettä sitten tuli kunnolla.

Helvetinmoisen etsimisen jälkeen löydettiin meidän autovuokraamolle, ja arvokas auto saatiin tyrimättä talliin. Paitsi että eivät olleet siellä samaa mieltä. Väittivät että kuskin ovessa oli naarmu joka ei siinä ollut lähtiessä. Aika vittumaista, kun vielä sanoivat että meille olis Melbournen päässä mukamas osoitettu auton naarmut. Mut oli ajettu kulmaan, ja oli pakko antaa luottokortti niille. Tililtä lähti näpsäkästi 1153 australian dollaria. Jossain määrin söi miestä.

2009-04-02T21:27:00.000-07:00

Avautumia outbackillä

Osa 26: The Great Ocean road

22.-27.3.2009

Ei me hirveen pitään jaksettu siinä kerpeleen ahtaas Huyndais istua, ja ensimmäinen pysäkki vietettiin heti kun rantaviiva näyttäytyi etelärannikolla. Makaronit keitettiin ja todettiin illan pimenevän sellaiseen tahtiin että mun Wellingtonista ostamalle teltalle tuli ensimmäinen käyttökerta. Parkkeerattiin teltta sellaiseen katveeseen ettei viranomaiset tulisi yöllä herättämään, nuo rest stopit kun ei varsinaisesti laillisia yöpymispaikkoja oo. Kaikki neljä mentiin telttaan näppärästi. Hajua piti hetken ihmetellä, kunnes tajuttiin että oltiin pystytetty teltta käytännössä lietekaivon päälle.

Yö oli kylmä, huolimatta tiukalla budjettikurilla ostetuista filteistämme. Ja ei selällekään oikein hyvää tehnyt. Neljä hahmoa nousi teltasta, ja kaikkien hampaat kalistelivat yhteen. Lähdettiin ajamaan eteenpäin, ei tarjennut aamupalaakaan vetää. Paikkakunta nimeltä Lorne oli lähellä, ja siellä olis kuulemma joku hieno vesiputous.

Paaaskat. Etsiskelyajelun myötä löysimme sinne, ja etelässä pitkään jatkunut kuivuus näkyi ”putouksella” hyvin. Pieni vesinoro lorisi alas rinnettä, jonka vieressä sitten söimme aamupalan, kuivaa leipää, banaania ja appelsiinimehua. Mun kaulukseen tippu puusta joku elukka joka ja välittömästi kirpaisi selästä, luonnollisesti ensimmäinen pelkotila oli että nyt sitte mä kuolen. Rajamäki osoitti todelliset värinsä astumalla poispäin kun kehotin auttamaan. Poistin paidan päältä, ja se oliki vain iso murkku. Tässä maassa saa kuitenkin olla aika varovainen näiden elikoiden ja puskassa liikkumisen suhteen, tilastot siitä moniko maailman myrkyllisistä hämähäkeistä ja käärmeistä asuu täällä kertovat kylmää kieltään.

Lornen I-siteltä saimme opasteet siitä mihin kannattais matkalla kiinnittää huomiota. Ensimmäinen puolikas 250km pitkällä Ocean Roadilla on nättiä mutta ei mitään mitä Uudessa Seelannissa ei olis nähny. Sitten me pysähdyttiin Teddys Lookoutin lähellä ja nähtiin ne koalat. Hitsin vimpula ku oli jännää. Lutusia karvapalloja jotka halas oksia. Mehän ei nähty niitä ollenkaan Melbournen eläintarhassa, ja vitsinä heitettiin että varmaan sitten matkan varrella näkyy. Ja siinä ne sitten oli, metrin päässä puussa killumassa. Ruksi seinään.

Yksi melko turhakin sivureitti tuli otettua. Päätieltä lähti puolivälissä matkaa vasemmalle joku reitti jollekin ilmeisen mahtavalle majakalle, joka oli ihan lähellä. Ei se ihan lähellä ollut, ja sinne olis pitäny maksaa että olis voinu näpsäistä edes kuvan majakasta. Turhaa rahastusta. Käännyimme takaisin ja onneksi näimme sentään lisää koalia, mm. yhden käppäilemässä tien varressa.

Sitten alkoikin se ocean roadin tunnetumpi osuus, jolla piti pysähdellä jatkuvasti tai olis missannu paljon. Ihan käsittämättömiä kivimuodostelmia, kuten Twelve Apostoles, London Arch, The Blowhole… TÄMÄN linkin takaa näkee kuvia, mutta mittakaavaa ei ymmärrä ennen kuin noi näkee vierestä. Naurettavan kokosia.

Viimesellä rantapätkällä jossa pysähdyttiin keskityimme leikkimään hiekalla ja pelehtimään aalloissa. Antti jätti kenkänsä turvallisenoloiselle etäisyydelle aalloista ja tuli seuraamaan mitä Riku kirjoitti hiekkaan. Sitten valtava aalto pyyhkäisi rantaan ja kasteli mut täysin, ja Jonna ihmetteli kenen kengät menee kauempana. Antti ehti juoksemaan kenkiensä tykö ja hyvä niin, olihan niissä automme avaimet ja mun halpiskamera. Kamera vaikutti nähneen viimeisen rantansa, uskollinen romu oli mukanani roikkunut kuitenkin 2005 New Yorkin reissusta asti.

Siitä sitten suuntasimme viimeiselle tiepätkälle Great Ocean Roadia pitkin, kohti kaupunkia nimeltä… öööö, Warrnambool? Niin se tais olla.

Oltiin aika puhkipoikki ja vituttikin vähän. Ei ollut selkärankaa toiseen telttayöhön putkeen (meidän selät oli niin vinossa). Koko pikkukaupungissa oli yksi backpackers joka ei ennalta vaikuttanut ihmeelliseltä, mutta osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi. Saatiin pyykit pestyä ja syötyä… makaronia.

Hostellilta lähtiessä Jonna koki iloisen yllätyksen auton luona, spotatessaan aika perkeleellisen kokoisen, karvaisen hämähäkin. Ei sillä että meillä muillakaan oli kauhasti rohkeutta mennä sitä autosta poistamaan. Onneksi joku puolipaikallinen autto, ja totes hämyn vaarattomaksi.

Olimme spekuloineet päivän pari sillä mihin nokan kääntäisimme seuraavaksi. Mun alkuperäinen suunnitelma mennä Adelaideen ei saanut kauheasti kannatusta, syystäkään. Ei todellakaan huvittanut ajaa tällä kopperolla yli 500 kilometriä keskinkertaiseen isohkoon kaupunkiin. Yksissä mielin päätimme lähteä kohti Ballaratia, joka oli täältä koiliseen, Melbournesta luoteeseen.

Autossa oli Rikun vuoro kokea kameraongelmia. Kuvia se sai katteltua, mutta kuvaamaan ei päässy millään, ja sehän jos joku rupes korpeemaan. Meidän kamerakanta alkoi harventua huolestuttavasti. Niin, Rikun kamera on kohtuullisen arvokas, 2006 New Yorkista ostettu vehjes. Serkkupoika päätti testata auttaisko särkylääke vitutukseen, kun yleensä vitutuksen myötä tulee päänsärky. Pari tuntia meni ja kuulemma autto. Kyseessä oli toki kolmiolääke.

Kartalta poimimme ruokataukopaikaksi jonkin isohkon järven, jota emme meinanneet löytää ollenkaan. Kiersimme vain jotain valtavaa, tummaa peltoa. Eiku, hetkinen.

Kuivuneen järven vieressä me sitten vietimme ruokapaussin, ja katsoimme kun kengurut karkas viereisestä puskasta. Oikeastaan meidän ei kannattaisi kutsua näitä ruokatauoiksi ollenkaan, ennemminkin makaronitonnikalatauoiksi. Ballarat ei ollu enää kaukana, jonne sitten hurautimme. Nuorten ehdotus oli löytää jonkinlainen leirintäalue keskustan alueelta, ja sellanenhan me I-siten avustuksella löydettiinkin. Pykäsimme basecampin vaihteeksi kovalle alustalle ja suuntasimme keskustaa ihmettelemään.

Jonnaa ei tänä iltana naurattanu. Me löydettiin nettikahvila, jossa sai pelata myös konsolipelejä ja kaikkia mahollisia Call of Dutyjä ja World of Warcrafteja, ja totta helvetissä me kaikki kolme oltiin innoissamme. Ei kaikki neljä. Ostettiin viisi (!) tuntia peliaikaa mieheen, kun oli niin halpaa ostaa silleen, mukamas. Seuraava tunti meni epäonnistuneissa naisihmisen lepyttely-yrityksissä. Istuimme katukahvilaan parantamaan maailmaa, ja puheenaihe meni väistämättä… formuloihin. Meillä oli kolme joiden mielestä on turhin mahdollinen maailmantuho-urheilulaji, ja yksi Mikko.

Formula 1 on mulle kieltämättä ikävä heikkous. Oli sarja miten tahansa vähentänyt testausta ja turhaa ajoa, on väistämätön tosiasia että kauheeta helvetin haaskausta se on. Mutta SILTI mä rakastan sen seuraamista. Mun olis helppo sanoa mistä tahansa muusta autolajista että tappakaa pois, ei mua kiinnosta, mutta joku tuossa lajissa kiehtoo vaikka en autoista ymmärrä sitten sfiddujakaan. ANTEEKSI.

Kiivasluontoisen keskustelun jälkeen palasimme enemmän maailmaa syleileviin aiheisiin, kuten sukulaisrakkauteen, ja ihan hyvillä mielin lähdettiin nukkumaan eka leiriyö pois alta. Enää kaikki eivät teltassa pystyneet nukkumaan, paitsi minä jolla on kuitenkin turvarengas vyötäisillä.

Seuraavana aamuna pääsimme toteuttamaan jotain josta olimme jo viikkoja puhuneet – pelaamaan minigolfia. Oli aika siistiä. Sellanen kunnon rata jossa oli muutama kunnon mekaaninen virityskin. Kierrokset voitti Antti ja Riku. Mua rasitti hävitä, niinku aina.

Sitten menikin loppupäivä niitä tuntikaupalla kerrytettyjä nettikrediittejä käyttäessä. Mä pelasin Rock Bandia ja pojat teki jotain muuta, Jonna kävi tukkalääkärissä. Mulla ja Jonnalla oli kuningasajatus mennä sellaiselle ohjatulle kummituskierrokselle illalla, mutta tottakai mentiin väärään paikkaan venaamaan kierrosta varten. Esitteessä luki että keskustassa jonkin ison kellotaulun alla ja niitä olikin sitten kaksi erilaista. Mua söi lisäksi odotella puhelimessa tuntikaupalla Jetstarin palveluun että olis saanu sen laukkuasian selväksi paluulennolle. Lopuksi sain lisälaukun varattua koneeseen 50 dollarilla. Parempi sekin kuin 160.

Miehissä ja naisessa päätimme kiertää jos menis kaljalle johonkin pubiin, mutta sellasta ei löytyny. Meidän herrasväen päät kääntyivät tiukasti vasemmalle yhden yökerhon kohdalla, jossa korkkareita ja minihameita oli näkyvillä enemmän ku mun lääkekuurin mukaan olis kuulemma terveellistä nähdä. Jonna tuhahti ja jatko kävelyä. Ei kuulemma oltu todellakaan menossa sellaiseen paikkaan. Oltiin samaa mieltä, kai.

Siitä päädyimme lähellä leirintäaluettamme olevaan baariin, jossa istuimme oluelle, yllättävästi NHL –ottelun pyöriessä televisiossa. Ilma oli jotenkin kireä ja vaati puhdistamista, joka on väistämätöntä kun samoja naamoja kattelee viikkokaupalla. Rikun kans ajauduimme pieneen sanaharkkaan joka oli ihan turha, ja en edes muista syytä. Pointtina Rikulla oli toki ihan oikeutetusti että mun päätäni on välillä turhan vaikee kääntää, vaikka vastapuoli olis valideilla pointeilla varustettu. Totta, totta. Mun ongelma on että oon aina ruvennu reissussa matkaoppaaksi, ensimmäisistä ulkomaanreissuistani asti. Voi olla välillä raskasta matkustaa mun kanssa.

Mutta onneks mä oon niin hyvännäkönen.

2009-03-28T20:18:00.000-07:00

Discovery Hostel ja kikkibaari.

Osa 25: Melbourne

19.-22.3.2009

Tänään vissiin otitte meitä kiinni tunnilla, ku siirryitte kesäaikaan. Huhtikuun viides otatte taas tunnin kii, ku Aussit ja Uus Seelanti siirtyy talviaikaan. Eiksookki jotenki velehua?

Lentoihin liittyvät säädöt olivat onneksi nyt taaksejäänyttä elämää. Lentokoneessa istuminen on inhottavaa hommaa, riippumatta siitä miten pitkään siellä kököttää. Antti just tuossa männä päivänä tokaisikin että se on se poikkeus sääntöön ”matka on tärkeä, ei päämäärä”. Lentokonees istuminen on perseestä, piste. Vaikka kuinka ottais viihdettä mukaan.

Pääsimme Melbournen lentokentälle, ja kohtuullisen uupuneina (itse hiukan krapulaisena) nappasimme ruokaa ja yritimme selvittää miten hostellimme ”free pickup” toimii. Soitin hostellille ja hepä kertoivat että ostettais vain lippu ja ne maksais sen takaste. Eivät kuitenkaan kertoneet että hostellin bussi oli ulkomaan terminaalin exitin vieressä. Hyppäsimme siihen, ja tutustuimme ehkä maailman mukavimpaan bussikuskiin, joka kierrätti heti kärkeen meidän keskustan mielenkiintoisten pikkukatujen ohi. Sitten se kerto olevansa viemässä hostellin asiakkaita ilmaiselle kiertoajelulle Albert Parkiin myöhemmin iltapäivällä. Hihkaisin.

Hostel Discovery vaikutti oikein mukavalta paikalta, kun pääaulaa katseltiin. Aika hässäkkä oli päällä tosin, kun juuri kello kymmenen check out –aikana saavuimme paikalle. Siihen sen hostellin plussat sitten oikeastaan jäivätkin. Ensin odottelimme neljä tuntia huoneemme valmistumista (Antti tiesi housekeeping –miehenä sanoo ettei siinä oikeesti niin kauaa mee, ettäs tiiätte), ja sitten menimme tutustumaan ryönäisimpään keittiöön mitä oon ikinä nähny. Plus, siellä oli noin neljä haarukkaa. Kaikkien ruokahalut olivat nollassa jo siitä keittiöstä johtuen, ja lisäksi mun paistamat paikalliset suolimakkarat ei ollu mitää kauheen herkullsia. Kohteliaasti nuorukaiset otti kuitenki pari palaa mieheen. Ja söi ne makaronit.

Sitte päästiin huoneeseenki, joka oli aika perseestä seki. Mutta olipa meidän neljän. Mun ovikortti ei toiminu missään vaiheessa, ja hostellin toinen hissi päätti rikkoutua kesken erään ajelumme. Mulla on taika hissien suhteen. Onneksi se Albert Parkin ajelu oli ihan kiva.

Näimme siis formularadan pääsuoran viimeisenä päivänä kun se oli vielä auki yleisölle. Kuski ajoi meidät radan ympäri ja kertoi juttuja. Nätti päiväkin oli, ja se aina tarkoittaa että Jonnalla on vähemmän vaatteita, niin kuin muillakin naikkosilla. Aussinaiset on aika kuumia, kuten kelikin.

Täällä luonnollisesti ykköspuheenaihe on taannoiset metsäpalot, ja jotenkin ihmiset ovat huolissaan siitä mitä ensi vuodet tuovat tullessaan. Joku paikallinen kertoi mulle että tammi-helmikuussa sai laittaa kananmunan kypsymään itsekseen pihalle. 46,5 astetta. Se on vähän liikaa.

Hostellillamme oli suomalaisiakin, hurraa hurraa. Urpoja, semmosia perusvantaalaisia. Kolme 20-22 –vuotiasta nuortamiestä, jotka rehentelivät haaskanneensa Thaimaassa 10 000 euroa ryyppäämiseen ja maksullisiin naisiin. Jotenkin vain kaivoi kuoppaa niitten maskuliinisuuden alle se, että ne soitteli jatkuvasti äideilleen että saisko lisää rahaa tilille. Ei sillä ettei Ritva Jokipii olis auttanu aika paljon, mutta ei nyt ihan vastaavanlaisiin kulukohteisiin.

”Perjantaipäivä meni shoppaillen.” Tulipa tollanenki lause kirjotettua kerran elämässä. Jonna etiskeli itelleen tanttua, ja Rikun ja meidän muidenki mielestä sen olis pitäny olla mahdollisimman lyhyt. Jonnan mieliksi kiertelimme vaatekaupoilla kunnes jalkamme väsyivät. Hauskintahan oli se, että kaikki me muut löydettiin jotain mutta Jonna ei. Mun päivä meni arskaa ottaessa ja yhden elokuvan napatessa. Notorious oli harvinaisen kliseinen ja ennalta-arvattava elokuva, joka taas toisaalta toimi, ku se kehtas olla jotenkin niin lapsellinen. Antti ja Jonna ne kierteli kauppoja ja Riku teki jotain omiaan.

Hostellin ”aamupala” ei ollut yllätys kenellekään – kuivaa leipää ja pahaa kahvia styroksikupeista. Päätettiin lähteä lauantaita juhlistamaan menemällä eläintarhaan, kävellen. Mahat täynnä ilmaa. Oli aika lämmin, semmoset 35 ja risat. Onneksi kuitenkin tuuli, eikä tää ollu vielä lähelläkään niitä lämpötiloja joita viime vuonna täällä koin. Lapsukaiset kuitenki valitti.

Eläintarhassa väsy jalat, mutta nähtiinpä semmosia elikoita joita ei varmaan muualla näkis. Vesinokkaeläin oli mulle sellanen ykkösjuttu, Rikulle tiikelit. Kaikki apinat oli siistejä ku ne kaivaa pyllyä, korvaa ja nenää estottomasti ja sitte haistelee – just sellasia juttuja mitä me kaikki oikeesti haluttais tehä mutta ei silti tehä. Tuolla kuvagallerias on kauheesti kuvia, jos ketään kiinnostaa. Tuskin.

Aikaa palo tuntikaupalla, ja sitten raahauduttiin takas hostellille lepäileen. Mä poistuin taas ottamaan arskaa ja kattomaan elokuvan, Jonnalta ja Rikulta lähti taju. Antti oli aulassa koneella kun palasin melko myöhään takas, ja samoin ne suomalaisurpot. Mä pakotin ne kaljalle alakerran baariin, ja sitten mä päätin yhdeltä yöllä että nyt lähetään yökerhoon. Fiksu mies kun olen.

Kävelimme Kings roadille, jossa kuulemma niitä olis, ja olihan niitä. Mutta mihinkään ei päässy sisälle. Sitten saimme urpolaumalla neronleimauksen. Tissibaariin. Kyllä, mä vein mun serkkupoikani tissibaariin. Odotan palautetta tädiltäni Pirkolta, ja muutamia selkääntaputuksia Tapsalta.

Pääsimme kotiin joskus lähempänä viittä aamulla, kun osa urpoista päätti lähteä naismettälle. Lompakon kans. Aamulla pitiki sitte taas olla kuosis, ku piti hakea vermeet Great Ocean roadtrippiä varten. Poikain kans oltiin kartotettu mitä kustantaa vuokrata trangiat sun muut, ja teltta meillä olikin mukana, kun olin sellasen Uudesta Seelannista ostanu ja Antti sen sieltä kantanu.

Rikun kans käytiin juoksasees trangia vuokralle ja sitten mä rupesin selvittelemään miten päästäis meidän vuokra-auton tykö. Kello oli kymmentä vaille kakstoista, ja sunnuntaina olivat sulkemassa autoliikettä kello kakstoista. Pyysin pitämään ovia auki, ja ryntäsin nappaamaan ensimmäisen taksin. Käsittämättömällä säkällä ehdin paikalle vartin yli, jolloin ne oli just sulkemassa portteja. Sain alleni niin uskomattoman piskuisen auton että en tiennyt itkeä vai nauraa – Huyndai Getz. Eipä siinä oikein auttanu valittaakaan, onneksi saatin jonkinlaiset neljä pyörää. Seuralaisteni ilmeet olivat ikuistamisen arvoiset, kun he näkivät sinisen salamamme. Saimme jollain ihmeen kaupalla kaikki kamamme ahdettua takakonttiin, ja lähdimme ruuan päälle ajelemaan kohti etelärannikkoa. Riku ja Jonna olivat käyneet kaupustelemassa halvat filtit yöpymistarkoitukseen.

Sitä raakaa voimaa joka konepeltin alla hyrräsi oli vaikea sanoin kuvailla. Edessä oli Great Ocean Road. Jolla oli sattumuksia kovasti, mutta te ette niin pitkää kirjoitusta jaksaisi lukea. Kirjoitan lisää tänä iltana, tai huomenaamulla.

Loppuun on sanottava että Nevis, blogikynä käteen. NYT. Painan nyt nappia "julkaise teksti".

2009-03-23T05:32:00.001-07:00

Enpä olis uskonu. Mutta puissa niitä vain roikkuu, ympäri Great Ocean roadia. Huhhuh.

Ja kenguruja pomppii tiellä. Aika erikoista.

2009-03-19T01:10:00.000-07:00

Vedellä LOTRausta.

Osa 24: Portage - Melbourne 6.-19.3.2009

Oltiin viimeisiä päiviämme viettämässä Portagessa, ja musta tuntui jo kovasti että etiäppäin. Kolmea muuta olisi huvittanut viettää aikaa siellä enemmänkin, varsinkin Rikua. Sillä kun oli pientä romantiikkaa muodostunut erään Korealaistytön kanssa. Kyllä vaan Huhtasen Pirkko ja Tapio, näin oli päässyt käymään. Ei siinä tarpeeks että Jonna kävelis kotiin Maori käsikynkäs, myös toinen seurueestamme oli retkahtanut.

Tracy, tuo Portagen entinen henkilöstöpäällikkö halusi meille järjestää ihan omat läksiäiset, joihin osallistui paljon vanhoja kasvoja. Joe, Moe, Dave, Phil, Sharpie, Maria, Glen… ihmisiä kauden alkuvaiheista loppuun asti. Lauantai-iltana ajoimme työporukalla Pictonin rinteille, ja Tracylla sitten vietettiin aika mainiot poistujaiset. Mulla tunnetusti lähti valot ensin pihalle, vaikka kerran heräsin välissä juomaan kaksi Raumatin virrämää paukkua lisää. Jonna juhli läpi yön ja oli känkkäränkkä aamulla ku ei ollu nukkunu.

Silmät punaisena lähdin kuitenkin suoriutumaan viimeisestä työpäivästäni Portagessa, todennäköisesti ikinä. Tunnit mateli, ja monelle paikalliselle tuli heitettyä hyvästit. Kokkipariskunta John ja Jane ostivat pois autoni, ja illalla piti taas viettää läksiäisiä itselleen. Michal, Petra ja moni muu eivät olleet eilen päässeet meitä hyvästelemään ja nyt sitten grillailtiin Leilanin ja Raumatin luona. Mä en nyt mikään kauhea vollottaja oo, mutta Leilanin puheenvuoro sai oikeasti tipan linssiin. Ilta sai arvoisensa päätöksen kun koko työporukalla siirryimme jatkoille Johnin autotallin yläkertaan. Aikuiset ihmiset eivät saaneet tarpeekseen jousipatjalla hyppimisestä, ja itsestänikin taitaa olla reilusti vaivaannuttavaa videomateriaalia. Paljon oli hyviä ihmisiä Portagessa myös kaudella 2008-2009, ja ikävä niitä kaikkia tulee.

Maanantaina kävimme vielä kertaalleen moikkaamassa kaikki työkaverit, tosin Rikulla meni vähän enemmän aikaa siinä. Alison ja Marissa tarjosivat meille ilmaisen lounaan Snapperissa ja itse annoimme Alisonille Kalevala –korun, kiitos Ritva Jokipiin. Oli todella otettu!

Löysin itseni taas istumassa veneessä joka kaikkoni Portagesta. Viime kerralla se tuntu niin lopulliselta, mutta nyt sen jotenki tajus että kaikkeen voi mennä takas jos tarpeeksi haluaa. Nyt meidän edessä oli 47 päivää matkailua, ja kattelin matkaseuraani veneen kannella. Ei paha.

Pictonissa hyvästelin Cougar Linen lesbo –ystäväni, ja siitä ”ammuimme” bussilla Blenheimiin. Bussikuskin mielestä meillä ei ollut hätää ja kävi esim. karkkiostoksilla matkan varrella. Blenheimissä katsastimme mahdollisuuden käydä yöpymässä Sharpien naisystävän Janen luona, joka ilomielin kutsui meidät taloonsa. Aika prameasti asuva nainen antoi autonkin alle jolla käytiin täysin turhilla ostoksilla. Rikun ja mun mielestä oli hirveän hyvä idea ostaa playstation 2 –peli yhdeksi illaksi, ja valintamme oli sormusten herra. Sitä sitten pelattiin, sadatettiin, syötiin suklaamunia ja juotiin vettä. Antin mielestä meidän päässä oli jotain pahasti vialla.

Aamulla taksi vei meidät bussiasemalle ja vankikarkurin omainen bussikuljettaja otti pari dollaria välistä, kun meidän suunnaksemme otettiin Kaikoura. Eteläsaaren itärannikko on edelleen varmastikin vaikuttavin rantaviiva mitä oon ikinä nähnyt. Kaikouran I-siteltä meidät opastettiin mukavaan hostelliin nimeltä Dusky Lodge, ja Jonna ja Antti saivat paikallisesta pankista vihdoin ja viimein uuden seelannin pankkikortit. Eipä oo päässy ainakaan höyläilemään, nuorukaiset.

Dusky lodge oli todella kotoisan oloinen backpackers täynnä miellyttävää väkeä. Huoneeseen päästyämme kävimme tiiviin keskustelun siitä kuka haluaa tehdä mitäkin iltapäivällä, Delfiinien kanssa uiminen kun olikin käynyt mahdottomaksi. Sitä mä olisin halunnut tehdä mutta pahvipäänä en varannut ajoissa. Jonna halusi mennä valaita katsomaan katamaraanilla, mutta Rikua ja Anttia ei kalat kiinnostanu – ei edes valaiden nisäkkäiksi tähdentämisen myötä. Jonna lähti sitten issesseen, ja minä ja Riku lähettiin arskaa ottamaan.

Hostellin altaalla hillui porukkaa johon lukeutui Kanadalaisia, Brittejä sekä aikuisempi moottoriurheiluhullu kiwimies Liam. Liamin kanssa tulin heti juttuun, ja sovimme että lähtisimme tuhoamaan kaikki illalla vietettävään visailuiltaan keskustassa. Polskimisen jälkeen eksyin hostellin alapihalle, josta löysin… saunan. Kunnollisen saunan, hyvät ihmiset. Sellasen missä kukaa ei oo hyssyttelemässä että älkää nyt heittäkö vetta kiukaaseen. Antti ja Riku olivat välittömästi mukana, ja otettiin siitä sähkökiukaasta sitten kaikki ilo irti.

Mun ja Liamin menestys quiz nightissä? Paskat. Oli St. Patrick’s day ja meidän tietomme Irlantilaisiin liittyvistä kysymyksistä oli kovin rajoittunutta. Liamin etunimi sentään oli irlantilainen, ja ryhmässämme oli lisäksemme yksi sveitsiläispoika joka oli joskus ollut kuukauden irkuissa. Mutta hauskaapa taas oli. Niin, ja St. Patrick’s day irkkubaarissa? Aika sekopäistä kamaa. Mulla loppu suorituskyky joskus kahden jälkeen mutta seuraavana aamuna Liam kertoi baarin sulkeutumisen jälkeen tosibileitten vasta alkaneen. Porukka oli tanssinut pöydillä ja sikaillut melkoisesti. Onnea heille. Liam lisäksi kutsui Suomalaisseurueemme vieraakseen Aucklandissa, kunhan sinne asti vain ehtisimme.

Nokka kohti Christchurchia. Mun oli tarkoitus pyytää majoitus yhdeltä Portagessa toimineelta opastytöltä, mutta se oli osoittanut niin psykoottisia omistamispiirteitä viimeksi tavatessamme että en tohtinut. Tyttö ja pojatkin ymmärsi että ei Mikko ole halpaa kauppatavaraa. Rajansa reisimajoituksellakin. Menimme siis hostelliin, ja sieltä nälkäisenä ystäväni Jamien pyörittämään pizzeriaan nimeltään Winnies. Jamie oli paukuttanut henkseleitään mulle pitkän aikaa, että ”tätä et pysty kokonaan alas vetämään”. Niitten erikoisuus oli sellaiset gourmet –pizzat, joitten päällä oli vähän sitä sun tätä, mutta varsinkin LIHAA. Medium –kokoisen pizzan päällä oli yli 400 grammaa nautaa. Jamiella olikin hauskaa kun se katseli meidän hitaasti jäystävän annoksiamme alas. Antilla on muuten matoja. Seurueen laihin mies ja se veti sen alas ihan ilman mitään ongelmia, ja sitten vielä autto mua mun oman kans. Rajamäki otti päälle vielä jäätelöä, ja kaikilla oli ähky aika maksimaalinen. Jamie veti valttikortin lopuksi pöytään: koko 140 dollarin setti oli ollut sen piikkiin. Sovimme että näkisimme vielä myöhemmin illalla parin oluen yhteydessä. Samalla kaulaani kapsahti Kylie, joka oli juuri aloittamassa työvuoroaan ravintolassa. Hänkin lupasi lyöttäytyä seuraan.

Pyörimme tynnyrinomaisesti hostellille ja selvitimme keinon päästä äärivarhaiselle lennollemme kello 06.15: pikkubussi tulisi hakemaan meitä 3.15. Eli ei siis unta meille ensi yönä. Käppäilimme leffateatterille katsomaan parit elokuvat. Minä ja Antti tarkastimme Slumdog Millonairen, joka on ihan kaiken hypen arvoinen – käsittämättömän hyvä. Jonna ja Riku katsoivat jo aiemmin näkemäni Watchmenin, joka sekin toki oli todella hyvä.

Taas oli luvassa pieni baarikierros, ja tämähän ei toki mulle oo ollenkaan ominaista. Monia näistä ihmisistä nyt vain näkee varmaan viimeistä kertaa. Jamie ja Kylee veivät meidät Christchurchin vilkkaimmalle klubialueelle, vaikkakin ilta oli St. Patrickin jälkeen hiljainen. Tutustuin myös Samoalaiseen hauskanlaiseen pulleaan ravintolapäällikköön nimeltä Charlie, joka haastettiin MC –bättleen ravintolan ulkopuolella. Voitte kuvitella miten paljon siinä on naurussa pidättelemistä: suomalainen sikafarmari kattomassa vierestä kun pieni pullea Samoalainen ja iso pullea Maorimies mittailee toistensa riimejä. On aika pudottaa pommeja.

Hoipertelin kotiin, ja matkan varrella tein pikagallupin paikallisten seksipalvelujen hinnoista. Onhan niitä joka kulmalla. Yllättävää mutta totta, lama on varmasti vaikuttanut tämänkin turistibisneksen hinnoitteluun. Vissiin sais kaks yhen hinnallakin, joissain tapauksissa. Mulla oli vartti aikaa pakata ja hypätä pikkubussiin. Pojat ja Jonna olivat ottaneet tunnin kahden välikörmyt.

Tämä meidän lentomme Melbourneen ei ollut mikään suoranainen menestys. Ensin ne otti 160 dollarin sakkomaksun siitä että meillä oli laukku ruumaan, sitten Rikulta vietiin kaikki sen dödöt ja hoitotuotteet kun se ei ollu muistanu laittaa niitä siihen kalliiksi muodostuneeseen laukkuun. Lentokoneessa ajattelin edelleen pikkupöhnissä ja nuokkuessani että voisinpa ottaa kahvit. Nukahdin sen kahvi kädessä ja heräsin sellaiseen mainioon tunteeseen kun tulikuuma kofeiinijuoma levisi syliini. Tekipä mieli huutaa. Niin, ja sitten Rikua taas ahdisteltiin tuloaulassa. Mutta itse päivä oli sitten jo mainio, mutta siitä sitten joskus tuonnempana.

2009-03-16T16:57:00.000-07:00

Poistuimme juuri portagesta, tassa jaahyvaisvideo jonka tein meidan laksiaisia varten. Piisit jotka youtube sensuroi taustalta oli Gnarls Barkleyn Smiley Faces ja Kiwibandi Opshopin One Day.

Kirjoittelen varmaan jotain pian.

2009-03-10T22:31:00.000-07:00

Näin tämän paikallisessa televisiossa pari kuukautta takaperin ja nauratti jossain määrin. Tässä siis.

Oli ensimmäinen kerta kun oikein vaivauduin upottamaan jotain mediaa tähän puutaheinää -blogiin.

Niin! Sivuhuomautuksena sellanen juttu että kävin puntaris pari päivää sitten, ja huomasin viisarin pysähtyvän 89 kiloon. Se on 36 kiloa vähemmän kuin talvella 2006. Silleen.

2009-03-07T15:43:00.000-08:00

Kiwiäki Kiinnostaa

Osa 23: Portage 22.2.-5.3.2009

Jeppanpeba.

Alison on ruvennu meille järjestämään henkilökunnan virkistysiltoja, kun on ruvennu viime aikoina tuntumaan siltä että kaikkien ajanvietto pyörii ryyppäämisen ympärillä. Hyvä ideahan tuo. Mun syntymäpäivänäni meillä oli biljarditurnaus, jonka Alex – uusi brittiläinen kokkismies – voitti ihan suvereenisti. Riku pääsi finaaliin asti, muuten. Mä onnistuin lyömään mustan kasin avauslyönnillä pussiin, ja sitten marisin itselleni uusintaottelun, kun wikipediassa luki että niin se menee. Nolotaa tuo oma kilpailuvietti välillä. Joka tapauksessa mä sen pelin hävisin.

Riku ja Antti saivat maistiaisen Pictonin uskomattomasta yöelämästä, kun lähdimme miehissä viettämään läksiäisiä paikalliseen. Melanie, saksalainen housekeepperi, teki mulle kunnon viikset mascaralla. Pubissa oli meidän porukka ja ehkä 10 muuta – kuin baari-ilta Peräseinäjoella. Mielenkiintoista sinänsä että mä sain puhelinnumeron niillä viiksillä varustettuna, näpsäkän näköiseltä irkkutytöltä.

Toinen henkilökuntailta oli tuossa ehkä viikko sitten, kun Marisa piti meille visailuillan. Koottiin mielestämme täydellinen visajoukkue kun Craig (ravintolassa työskentelevä britti), Maria (respairkku) ja mie (kuningas) koostettiin joukkue nimellä 27+, viitaten kypsään keski-ikäämme. Paskat. Oltiin kolmansia. Se perkeleen Alex oli hyvä myös triviassa, ja samoin pari uutta Kanadalaista. Elämä on sarja raakoja tappioita.

Meille tuli Portageen pari ruotsalaistakin, Anna ja Malin, kolmenkympin nurkilla olevia opettajia Tukholman nurkilta. Visaillan parasta antia oli kun Malinin vastaus kysymykseen ”Mille maalle kuuluu mannerskandinavian pohjoisin osa?” Se vastas Suomi. Näillä likoilla on muutenkin aika terve huumorintaju joten vittuilemme toisillemme melko tiiviisti erinäisistä Suomi-Ruotsi –kysymyksistä.

Antilla on menny melkolailla hermo noihin housekeeping –hommiin. Tai ei oikeestaan niihin hommiin, vaan pomoonsa Ginaan. Joten viikko takaperin se jätti irtisanomislaput pöydälle, ja tänään tätä kirjoittaessani vetää viimeistä työpäiväänsä, joka sai nuoren miehen hymyilemään aamulla siitä puhuessamme. Gina nimittäin venyttämällä venytti Antin viimeistä viikkoa, pyytämällä sen töihin käytännössä joka päivä – sen mielestä Antti oli sen parhaita työntekijöitä. Gina ei ole pidetty nainen.

Riku viihtyy transportissa niin hyvin kuin nyt voi viihtyä, ja on oppinut homman nopeasti. Jonnakin on jo oikein oppinut keittämään kahvia siellä kahvilassa. Se työskentelee hullu-Michalin ja svedujen kanssa. Nää kaikki kolme on jo niin peruskalustoa täällä, ettei meinaa uskoa niitten vasta tulleen muutama viikko sitten.

Tiistaina meillä kaikilla oli vapaapäivä, ja voi veljet mitä tehtiin. Paikallinen venekuski Pete Bigley, joka on jonkinlainen Joulupukin ja merirosvon risteytys, vei meidät ajelulle Kenepurun vesistöihin. Käytiin mm. Kahvit juomassa yhdessä ihan mielettömässä backpackersissa, jonka emäntä oli viettänyt vuosia Suomessa 80 –luvulla. Oli rakastunut vaihtovuotenaan suomalaismieheen (ymmärrettävää, sanoin) ja melkein jäänyt sille tielle. Se oli Peteltä anomalla anonut pitkään että veisi meidät näytille. Sitten Pete vei meidät katsomaan omia simpukkafarmejaan, ja syömään yhteen toiseen lomakohteeseen, jossa nautiskelimme lasagnet, ja Jonna söi Pizzaa joka maistui makoisalle. Liian makoisalle. Päivän sinetiksi Pete esitteli meille paikallisen golfradan ja 1900 –luvun alkupuoliskolla fjordeihin haaksirikkoutuneen vanhan orjalaivan. Oli aika siistiä.

Torstai-illalla vietimme jäähyväisiä Alenalle ja poikaystävälleen Standalle. Tsekkiläistyttö oli ollut Portagessa tasan tarkkaan saman aikaa kuin minä, ja nyt sekin oli lähdössä. Syötiin, juotiin ja oli hauskaa. Kekkerit olivat samalla jäähyväiset Glenille, alunperin kauppaan otetulle hormonikimpulle, joka ei viihtyny istuvassa työssä laisinkaan. No, transportissa oltuaan muutaman viikon selvis ettei sillä oo ajokorttia. Jätkä oli yleisesti ottaen kauhea marisija, ja kun se mulle 20. Kerran marisi, mä ehdotin kirjoittavani sen irtisanomispaperit ite. Niin sitten tein, ja nyt lähti. Hyvä.

Illan edetessä kävin hauskan keskustelun ruotsalaisen Annan kanssa aiheesta ruotsalaiset, niitten valkoiset hampaat ja itsestään ruskettuva iho. Sitä nauratti vähän, katkeran suomalaisen tilitys. Anna on itse oppikirjasta repäisty ruotsalainen, ihoineen ja hampaineen. Kemujen loppupuolella, hyvässä etukenossa ollessani, mulle ja Alenalle tuli väittely jostain typerästä aiheesta ja mä lähdin kotiin ovet paukkuen. Missasin varsinaisen draaman, jossa Amardeep oli sanonu Ginalle päin naamaa ettei kukaan piittaa siitä. Niin, ja jokku oli taas hässiny.

Itsekin olen täällä jonkinlaisen draaman aloittanut, ainakin lähestulkoon. Se ranskalaistyttö, Amandine, joka oli mielestäni kovin hurmaava on ollut myös kiinnostunut allekirjoittaneesta... onhan hän toki vain nainen. Tämä ei ole hyvä, ottaen huomioon sen että sen poikaystävä asuu täällä. Löin asialle topin pari päivää sitten, ettei niille tuu mitään ongelmia. Itsetuntobuusti oli kuitenkin uskomaton.

Myös Rajamäellä on ollu vähä draamaa. Phil, jonka tiet Marian kanssa erkanivat Marian potkujen myötä jäi hengaamaan Blenheimin nurkille. Yhtenä syynään uskoakseni eräskin suomalainen punapää. Olis siinä naurus pidättelemistä, nähdä Rajamäen isännän ilme ku likka tois mukanaan etelän miehen.

Ah, niin. Joe. Laittoi tosiaan viestin että maksaa mulle formulalipuista jäävän summan, ja nyt sain lipun nettihuutokaupassa myytyä. 350 dollaria siitä sain, eli Joe on mulle auki 200. Saas nähä, näänkö rahaa ikinä.

Täällä kaupalla työskentely on hitaina päivinä melko, öh, hidasta. Mulla saattaa olla 12 –tuntisia päiviä, jolloin lähinnä varailen hostelleja ja katson mitä tehtäis matkan varrella. Olen myös muuttanut tämän windowsin asetukset että voin kirjoittaa ääkkösillä, kotona kun tuo nettipulikka ei enää toimi mun koneessa. Olen pelannut läpi Settlers nelosen, ja katsonut paljon sarjoja tietokoneelta. Niin, ja syön liikaa makeisia. Onneksi on lähtö... hetkinen. Viikon päästä?

Tänä aamuna tuli ikäviä uutisia. Osanotot sinne kotisuomeen Rikun ja Antin Martti –paapan johdosta. Voimia.

2009-02-24T18:07:00.000-08:00

Remun kitaristi Portagessa.

Osa 22: Portage 16.2.-22.2.2009

Jaha, taas on viikko menny. Ja just tajusin että meidän lähtöön Portagesta on enää... 18 yötä! Hyi olokohon. Oikeastaan ikävää että lähdetään niin pian, noi kaikki kolme viihtyy täällä tosi hyvin. Toki, pari päivää sitten tapahtui taas ihmeellisiä joka muutti ilmapiirin taas nihkeeksi.

Nimittäin, Phil ja Maria saivat lähteä, Marian näpistelyn vuoksi. Niitten kanssa mä oon täällä nyt kuitenkin yli 3 kuukautta hengannu, joten kyllä se vähän kirpaisi. Jopa Jonnalle ja pojille jotka ne vain hyvin lyhyen aikaa tunsivat, oli tilanne rankka. Kaikki täällä pillitti ku ne teki lähtöä, ja mä päätin tehdä oikein harvinaisen poikkeuksen: antaa porukan viettää iltaa kotonani. Withellit mun yläkerrassa antoivat syntymäpäivälahjanani viettää kekkerit Philille ja Marialle, ja mukavatahan oli. Pippalot olisivat olleet kovasti Nevanpään Tonin mieleen, guitar heroa sun muuta. Yksi suomalaisista joi pari liikaa, luonnollisesti en kerro kuka. Kaikki vuorollaanhan vetää överit.

Mä en tiedä mikä on ranskalaisnaisissa, jokin niissä vain toimii. Tänne tuli pari päivää ennen suomen koplaa pariskunta, nimeltään Meddy ja Amandine, joista jälkimmäinen on ihan käsittämättömän viehättävä ranskatar. Se on joko ne ruskeet silmät, tai perusgallialainen nenä. Vaikea selittää.

Jätetään varmaankin Fidzi väliin kokonaan. Ulkoministeriö on jo jonkin aikaa varoitellut viimeaikaisten tulvien jälkimaininkeina tulleista ongelmista, lavantaudista ja yleisestä levottomuudesta. Plus, tarvittiin muutenkin muutama päivä lisää route 66:n ajamiseen, joten mikäs shiinä. Lippumuutoksesta piti maksaa 65nzd per nenä, ei paha. Nyt lennetään sitten suoraan Aucklandista Los Angelesiin huhtikuun 16.

Mä oon ihan sekasin tuosta Flight of The Conchords -lipusta. Ei perse mikä säkä. Viime vuonna sarjaa hehkutin tässäkin yhteydessä, ja nyt sitten vain satun ajamaan St. Louisin läpi kun ne on siellä keikalla. Paskan väliä että makso lippu sata taalaa.

Mun kämppä on viime aikoina muistuttanut hostellia, kun Harjunpään Elina kävi taas poikkeemassa muutaman päivän ajan, ja sitten Pitkäsen Juho, mulle ihan uus tuttavuus tupsahti ovesta tupaan. 23 –vuotias Porvoolainen on tätä nykyä Remun keikkakitaristi ja kovin pääkaupunkilaisen oloinen. Ihan mukava poika kuitenkin, ei se sen syy oo. Oli aika hauska ilta tässä taannoin ku annettiin sille pieni styrkkari ja kitara, ja poika näppäili aika näppärästi koko työporukalle. Claptonia ja Rolling Stonesia.

Nyt kun Maria sai monoa niin on taas työtunnit kiitettävällä tasolla. Tänään esimerkiksi olin avaamassa kauppaa aamukasilta, ja iltaseiskalta suljen. Hyvin paljon saa yritää viihdyttää itseään että päivät menee jotenkin ohi. Nicolen uutta levyä on tullu kuunneltua muutamaan kertaan Myspacesta.

Esitän loppuun vaatimuksen. Jonkun on postitettava mulle Nicolen DVD ja uusi levy. Se olkoon sitten vaikka Jokipiin Ritva, mutta näin on tapahduttava, heti. Kiitos.

2009-02-21T15:03:00.000-08:00

Hei! Tanaan on syntymapaivani.

Taytan tanaan 27 vuotta, onnea siis minulle. Eilen ostin ylihintaisen lipun Ebayn kautta, kun tajusin etta ajaisimme St. Louisin lapi juuri kun mielettoman hauska, jo Suomessakin televisioitu Flight of The Conchords esiintyisi siella. Olen aika tapinoissani.

Hyva, hei.

2009-02-17T04:15:00.000-08:00

Sinivalkoinen Portage.

Osa 21: Portage 5.-15.2.2009

Totisesti, totisesti – näin kävi. Ilmeisesti 16 tunnin yöunet putkeen Hong Kongissa posauttanut ykkösketju Huhtanen-Rajamäki-Huhtanen saapui Blenheimin piskuiselle lentokentälle 9. päivänä, todella väsyneenä. Olin heitä hakemassa Michalin ja Petran autolla kun luottamus omaan turbosubaruun ei oo ihan katonrajassa. Mäkkäripashaakin olin niille ostanu, jota ne sitten ahnaasti takapenkillä mutustivat.

Sää oli muuttunut juuri koneen laskeutuessa kovin pilviseksi, ja vilpoiseksi. Uskomatonta kyllä, koko seuraava viikko kulki samanlaisessa säässä pääpiirteittäin, huolimatta tätä edeltäneestä kolmen viikon helleaallosta. Sadettakin on tullu melkein päivittäin, joka on oikein hyvä johtuen hyvin tyhjistä vesitankeista. Voi helvetti, mähän puhun säästä. Pointtina oli kertoa että JRA:n eka viikko ei oo sään puolesta ollu ihmeellinen. Silti Rikulla palo käsivarret heti ekana päivänä. Uuden Seelannin arrrmoton otsonivapaa päiväpaiste pilkahti pilvien välistä sen ensimmäisenä työpäivänä muutaman tunnin ajan, ja se todellakin riittää.

Palaan siihen iltaan kun saavuimme Portageen, ennen ku karkaa taas käsistä. Marisa jututti kolmikkoa kaljan äärellä, nähdäkseen heidän englannin puhetaidot määritelläkseen kuka minnekin rooliin. Luonnollisesti suomalaiset potkii muita kansallisuuksia munille mitä tulee engelskaan. Sitten Marisa pyysi heitä poistumaan pöydästä ja anto mulle ripityksen siitä kun oon kulisseissa alustanu niille työpaikkoja tahtomissani osastoissa. Säätäjä kun oon. Mutta hymyssä suin se sen sano. Tällä aikaa Phil oli ottanut jo ohjat käsiinsä biljardipöydän ääressä ja esitteli porukkaa kaikille. Hyvinhän nuo sulautuivat jengiin, ekana iltana.

Mun kämppis – Kylee – sai monoa. Amardeep oli ottanu sen puhutteluun ilmeisesti TOISTUVISTA rikkeistä johtuen ja pisti sen pois. Oli kuulemma napsinu kaljoja töissä ja tullu humalassa töihin… jota en nyt ihan usko. Ilmeisesti tyttö etsiikin nyt oikeusteitse keinoa tunkea Snapperin baari poikittain Punjabin Bumjabiin. Täten mulla oli siis kodissani taas vapaa huone – johon Rajamäki nyt vuorostaan muutti.

Lapsukaisten ensimmäisenä iltana käytiin kattelemassa kaikkea mitä täällä pitää aina uusille näyttää – kiiltomadot, fosforihohto vedessä ja mun iso teevee. Riku ja Antti asettautuivat Sharpien luo joka aluksi hymyilytti ajatuksena, mutta tuntuu toimivan hienosti. Sharpie tykkää seurasta ja sällit tykkää uudesta kämpästään rinteen päällä. Sieltä kävelee myös tänne alas sutjakkaasti.

Porukkaa oli lähtenyt yleisesti ottaen sopivasti että töitä kaikille kolmelle löytyi. Itse pyysin että siirtäisivät mut joihinkin muihin hommiin että pojat saisivat molemmat tehdä transportia. Rikulle paikka löytyi, mutta Antti aloitti housekeepingissä. Alun nihkeyden jälkeen se on ruvennu pärjäämään siellä todella hyvin, ja sai heti toisena päivänään tunnustukseksi jonkilaisen bonusläpyskän jota mä en oo nähny annettavan kellekään niitten osastolla. Riku oppi transportin kohtuullisen monimutkaiset kuviot nopeasti, ja Rajamäki aloitti Snapperin baarissa.

Fijin reissun jätämme varmaankin välistä, että saadaan lisää aikaa Los Angelesiin, Vegasiin ja Chicagoon. Tuntuu aika kaukaiselta vielä tuonne meno, mutta toisaalta oon ollu jo täällä yli 4kk, ja jäljellä on enää vajaa kuukausi. Siis Uudessa Seelannissa. Hassua.

Kaupassa työskentely on helppoa – mutta pirun tylsää. Saa olla siviilit päällä ja viettää päivät Facebookissa. Whee. Nyt ne just ajaa mua sisälle, mutta mikä siinä on vaikeaa? Kassan käyttö? Ihmisten kanssa jutustelu on hauskinta, juuri pari päivää sitten tutustuin läheisellä hotellilla töissä olevaan ruotsalaispariskuntaan jotka kutsuivat vierailemaan työpaikalleen, Furneaux Lodgeen. Vois vaikka tuhotrion kans käydä. Miljonääriystäväni Nick ja Heather ainakin jo lupasivat viedä meidät veneajelulle. Niin, ja Sharpie lupas viedä opossumimetsälle.

Lisää harmaita pilviä työntekijärintamalle ilmestyi kun tässä juttelin Marisan kanssa kaupassa vähäiseksi jäävistä työtunneistani. Mut siirrettiin kauppaan, koska sieltä ollaan todennäköisesti monottamassa pian Maria pihalle. Ne epäilee sen varastaneen jotain – syyte johon en halua edes ottaa kantaa. Aika perseestä. Ja jos Maria lähtee, varsinkin tuollaisesta syystä… Phil lähtee. Ja se olis perseestä.

Rowan kertoi mulle eräästä synkästä salaisuudesta hotelliin liittyen männä viikolla. Kaksi ja puoli vuotta sitten täällä oli vietetty häitä joissa oli tapahtunut melkoinen tragedia. Sulhasen veli oli vain ottanut ja kävellyt rannassa kalliolta alas, ilman mitään syytä. Rowanin isä on jonkinlainen alueen tuntija, ja hän tiesi sanoa kyseisen alueen olleen Maorien pyhää maata kauan ennen Eurooppalaisten tänne muuttoa 150 vuotta sitten. Ja tällä maapläntillä on tapahtunut kaikenlaista erikoista, vuosien varrella. Mua on aina vähän puistattanut kävellä sen pienen sillan yli siellä missä väittävät kaiken tapahtuneen. Mä tuun palaamaan tähän alueeseen vähän myöhemmin, toisessa kirjoituksessa. Ehkä.

Koska täällä ei oo tapahtunu viime aikoina mitään ihmeellistä, en oo kirjoittanu mitään. Ei teitä varmaan kiinnosta kuulla siitä minä päivinä sataa ja minä ei. Sen sijaan ajattelin antaa tähtiä viime kuukausien aikana (teatterissa) näkemilleni elokuville, asteikolla yhdestä viiteen (naurakaa vain) :

Body of Lies ***
Burn After Reading ****
Ghost Town ****
My Best Friend’s Girl ** ½
Pineapple Express ***
The House Bunny *** ½
Max Payne *
Sex Drive **
Madagascar 2: Escape to Africa ***
Slumdog Millionaire *****
Quantum of Solace ****
Role Models *** ½
Twilight ****
Australia **
Frost/Nixon *****
Seven Pounds ***
Yes Man ***
The Curious Case of Benjamin Button ****
Valkyrie ****

Että näin. Hyviä elokuvia paljon, kaksi ylitse muiden. Niinku mun mielestä.

Eilen vietettiin ilta pokeria pelaillen, rahasta. Minä ja Riku hävittiin mahottomat 10 taalaa per mies. Ensi kertaan.

2009-02-04T02:46:00.001-08:00

Third Kiwi from the Sun

Osa 20: Portage 29.1-4.2.2009

Alison saapu takas, ja otti Raumatin puhutteluun. 15 minuuttia myöhemmin miehen pää oli käännetty, ja lauantaina se on palaamas töihin. Mä en oikein tiedä miten suhtautua, oikeestaan sen lähtö olis ollu ihan jees siltä kannalta että Huhtasen pojat olis voinu molemmat loikata transportiin. Taidankin itse heittää pomoille pallon mun siirtämisestä vaikka ravintolatöihin tai kauppaan että Rowanin lähtiessä transportissa olis kaks paikkaa auki. No, katotaan miten hommat menee.

Hotelli on edelleen erikoisen hiljainen, enkä oikein pidä ilmapiiristä. Tämä kausi menee varmasti loppuun ihan normaalisti, mutta nyt lamakausi on kyllä ihan nähtävissä. Uuden seelannin dollarilla ei pyyhi oikein hyvin (puolet jenkkidollarista), joka ei oikein herätä ilon hihkaisuja mun taholtani. Oonhan tässä viime kuukaudet kuitenkin kerännyt reissurahaa kasaan kyseisellä valuutalla.

Tiedättekö ketään ihmistä joka on joutunu noitten paljon puhuttujen kansainvälisten luottokorttivarkaitten uhreksi? No nyt tiedätte. Mun Nordean Visa lakkas toimimasta marraskuussa, ja tsekkasin tuolloin että ilmeisesti mä olin ostellu muutaman tuhannen euron edestä krääsää ympäri interwebbiä. En muistanut moista tehneeni, ja mulle selvis tänään että visa oli tämän seurauksena sulkenu mun kortin. En oo toki visaani tarvinnu, ja luottokunnalle rimpauttelun yhteydessä lupasivat postittaa mulle uuden.

Pieni pullea ystäväni Rowan tulee olemaan töissä enää reilun viikon ja ikävähän sitä tulee. Se muistuttaa mua itestäni 18 –vuotiaana, valmiina valloittamaan maailman enkä epäile tippaakaan etteikö siitä olis siihen. Virkistävää nähdä nuorimies joka ei pyytele anteeksi olemassaoloaan, ei viihdy pullon kaulassa ja on yleisesti ottaen oikein hauskaa seuraa. Kuinka vanhalta MÄ oikein kuulostan, nyt kun sanoin tuon ääneen? Heh.

Niin, mähän täytän helmikuussa 27 vuotta. Tsiisus. Vuoden 99 woodstockista on 10 vuotta, ja mä mielestäni just kyttäsin sitä teeveen ääressä, sormi rec –nappulalla. Jotenki ajanjuoksu hyppää uudelle vaihteelle kahenkympin jälkeen - varokaa vain nuorukaiset.

Täällä seuraan henkilökunnan jokaviikkoisia kekkereitä useimmiten sivustakatsojana, oli tekosyynä sitten jonkun tulo, jonkun lähtö tai jonkun synttärit. Uutena paikalle saapunut Irlantilainen respatäti Maria oikein ääneen ilmaisi pettymyksensä kun työpaikalla alati eloisa ja vitsillinen Mikko muuttuu bileissä harmaaksi, hiljaiseksi sohvaerakoksi. Emmätiä, ehkä mä vain käytän kaiken energiani pitkien työpäivien aikana. Eikä mulla oo näille itsetuntonsa huipulla oleville lapsille mitään sanottavaa. Keskustelujen virikkeellisyys iltamissa kulkee tasolla ”kuinka pilvessä sä oot?” ja ”ootko sä kuullu mitä se ja se tekee paraikaa makuuhuoneessa?”. Kunhan kohteliaisuudesta otan osaa läksiäisiin ja synttäreihin. On seki jotain.

Olin eilen dominosissa pizzaa ostamassa ja havaitsin radiossa soivan Apocalypticaa. Oon iteki tartuttanu ympärilleni paljon suomimusiikin kuuntelijoita, etenkin Disco Ensemble on saanut kymmeniä kuuntelijoita kauttani. Samoin Nicole, muutamia metallipäitä.

Yks metallipää saattaa aiheuttaa mulle valtavan vesiperän. Joe. Mähän oon ostanu meille Melbourneen Formula ykkösiin pääsuoralle neljän päivän istumapaikat, hinta á 550 nzd. Siltä tuli eilen tekstiviesti. ”I hate to say it but i dont think im able to make it to formula one bro”. Naamalleni levisi tasainen puna, ja soitin karvatille heti. Tein hyvin selväksi miltä suomalainen muiluutus tuntuu, ja pyysin miestä selvittämään asiansa heti. Katsotaan nyt sitten miten menee.

Oon tehny todella paljon kiinniottamissa televisiosarjojen suhteen täällä. Taisin kertoakin alkupäästä että liityin tollaiseen postivideovuokraussysteemiin. Oon saanu kiinni jo lähes kaikki Seinfeldit, Kolmas Kivi Auringosta –jaksot, sekä Lissu Vaivilan mulle useasti suositteleman Battlestar Galactican uuden version. Joka on muuten jumalauti vieköön kovaa kamaa.

Niin, mun auto on taas vähän vituillaan. Automaattivaihteistolla ”toimiva” subaru ei oikein sujuvasti loikkaa vaihteelta toiselle, ja pitää hervotonta ääntä mäkeä kiivetessään. Kunhan nyt vain saatais siitä iloa täksi 1,5 kuukaudeksi mikä on jäljellä, saisivat Riku ja Antti ajella sillä töihin. Hehän ovat mitä todennäköisimmin muuttamassa Sharpien luo asumaan. Se on mainio kämppä hienolla näkymällä merelle. Kunhan eivät välitä sen kahdesta villistä pikku koirasta. Rajamäki asunee hotellilla, ellei mitään dramaattista tapahdu. Ja täällähän ei ikinä tapahdu mitään dramaattista, right?

Näin taas tuli jauhettua tovi ei yhtään mistään. Menenpä lukemaan Neviksen, Kivelän ynnä muiden blogit. Huomenna töihin, ja 9. päivä Blenheimin lentokentälle saapuu 3 kovin väsynyttä suomalaislasta.

2009-01-29T04:18:00.001-08:00

Jahtilepso.

Osa 19: Portage 21-.29.1.2009

Joskus ei luista kirjottaminen ollenkaan. Tuntuu että meinaa ruveta kirjottamaan taas sellasta puulta maistuvaa potaskaa omalla kovin rajoittuneella sanavarastolla että alta pois. Sen takia en kirjota suomessa ollessani mitään, ja tämän koko blogin funktiohan on olla puhtaasti tällänen sanaoksennusdiaari. Välillä hävettää lukea joitain tekstejään jälkeenpäin, ja joskus jopa vaivaudun muokkaamaan sana-asettelujani.

Tänään kuitenkin huvittaa kirjoittaa, koska mulle on taas sattunu kaikenlaista hauskaa.

Mun cliffhangerit ei enää ilmiselvästi kirvota teissä minkäänlaisia reaktioita. Mä oon blogikirjoittamisen Jack Bauer, mä en voi sille mitään. Raumati oli tosiaan saapunut työpaikalle tuona kohtalokkaana perjantaina, ja mä suuntasin toimistoa kohti harja kädessä. Lani oli tullut miehensä mukana töihin ja itki tietokoneellaan, oli vissiin yrittänyt viimeiseen asti kääntää Raumatin pään. Bo oli istumassa Raumatin kanssa kokoushuoneessa, jonne itsekin päätin tunkeutua. Molemmat pillittivät, mutta musta ei ollu liittymään tähän kuoroon. Ymmärsin toki että mies tunsi olonsa nöyryytetyksi, mutta nyt se oli jättämässä mut ja Rowanin tyhjän päälle. Sharpie oli lähtenyt vajaa viikko sitten. Marisa oli ollut pahvipää kun se oli antanut sille porttikiellon, mutta nyt oli vähän turhan dramaattista. En voinut asialle kuitenkaan mitään, ja Raumati otti jalat alleen. Kysyin häneltä lähtiessään että voinko käydä katsomassa mitä sille kuuluu illemmasta, mutta ei se suostunut. Pyysi kuitenkin soittamaan illalla.

Eihän siinä mennyt ku lauantai-iltaan ku se taas istu mun sohvalla pelaamassa Guitar Heroa. Yksi asia kuitenkin tuntui selvältä: takaisin se ei ollut tulossa. Alisonilla toki on vielä sanansa sanottavana, tässä nyt odotellaan että se palais aussilomaltaan takomaan Raumatiin järkeä.

Mun päivärutiineihin kuuluu usein puhua paljon eri venetakseille puhelimessa, ja muutama ääni on muodostunut tutuiksi, osaa kutsuisin jopa kavereikseni. Oikein mieleenpainuva ääni on eräällä Cougar Linen työntekijöistä, saksalaislähtöinen tyttö – Nina nimeltään. Muistan jo viime kaudella höpisseeni sen kanssa päättymättömiä puheluita, ja Portagen henkilökunta on mua useasti härnännyt kyseisen tytön suhteen. Ja kyseessä ei ole pelkkä ääni, Nina on mallinmittainen kaikin mahdollisin tavoin. Tällä kaudella ollaan tutustuttu lisää, ja valehtelisin jos väittäisin ettei tyttö ole melkoisen viehättävä.

Lauantaina suuntasimme Raumatin sekä parin uuden työntekijän, porteripuolella jelppivän Glenin ja Snapperissa työskentelevän hujopin Ryanin kanssa Pictoniin, siellä kun oli jonkinlainen festivaali. Pääsimme mun autolla oikein perille asti ja heittäydyimme perhefestaritunnelmaan. Meren äärelle oli rakennettu sievä pieni lava ja kaiken ikäiset ihmiset istuivat nurmella kuuntelemassa. Ja kuten asiaan kuuluu, oli paikalla teltta jossa oli pahaa ja ylihinnoiteltua kaljaa. Törmäsin Cougar Linen porukkaan, tuttuihin venekuskeihin, omistajiin sekä – yllätys yllätys – Ninaan. Ensikättelystä asti mulla oli tosi hassu olo. Siinä me oltiin, minä, Nina ja Cougarilla ”laukkupoikana” toimiva Rachel. En mä nyt mikään smalltalkin mestari ole mutta herranjumala että meni nihkeesti. Hylkäsin kaikenlaiset humalaiset valloitusaikeet ja keskityin pitämään hauskaa muitten sekopäiden kanssa. Seurueestamme Glen jäi Pictoniin, kun eräs aiemmin Portagessakin työskennellyt keski-ikäinen nainen tuli ja ilmoitti meille että ”your friends staying with me, i’m gonna shag him tonite.” Nää on muuten aika suorasukaisia, Kiwinaiset.

Kuten viimeksi sanoin, porukkaa on lähtenyt viime aikoina. Kelly kaikkos, nyt Lydian viimeinen työpäivä koitti. Kellyllä rupes loppua kohden iskemään aika hyvin yksiin brittilähtöisen Craigin kanssa, ja oli aika surkeeta katella laiturilla ku ne hyvästeli. Ehkä ne UK:ssa sitten koittaa uudestaan, ehkä. Lydia oli ilmiselvästi kypsä lähtemään, ja meidän alkukaudesta paikalle saapuneiden määrä oheni taas yhdellä. Paikalla ollaan enää minä, Alena, Michal ja Petra. Toki mitä enemmän porukkaa lähtee, sitä enemmän tunteja se meinaa Jonnalle, Rikulle ja Antille, joitten tuloon on enää puolitoista viikkoa (!).

Tunnelma on odottava, ei pelkästään J:n, R:n ja A:n takia, mutta myös odotamme että kiire alkaisi taas. Viimeinen pari viikkoa on ollut kovin hiljaista aikaa, ja mikään ei rasita niin lujaa kuin yleinen hotellialueen siivoilu ja kunnossa pitäminen. Laukkujen raahaminen sentään on miesten hommaa.

Sarkasmi on kauheen hieno juttu, mutta ei toimi muuten kaikille. Tänään aiheutin Korealaistytölle (mä en edelleen muista sen nimeä) sydänkohtauksen sanomalla suoralla naamalla sille että hotellin surkee yleiskunto on sen syytä. Konteksti oli ihan selkee, ja kuka tahansa olis pystyny lukemaan että mä laskin leikkiä, mutta mulla meni valehtelematta kymmenen minuuttia sen rauhoittelemiseen. ”SERIOUSLY, do not take ANYTHING I say seriously.”

Cougar Linen henkilökunta yllätti positiivisesti ja vei mut vapaapäivänäni keskiviikkona ilmaiselle risteilylle ulompiin fjordeihin, vai miksi niitä nyt sitten suomeksi kutsuisi. Soundseihin. Oli mahottoman hieno reissu, ja tajusin ensimmäistä kertaa miten monta tupaa, mökkiä ja hotellia matkan varrella on. Pääsin kotiin ja huomasin että Nina oli liittäny mut kaverikseen Facebokissa. Mä valehtelematta melkein kusin housuihini kun nauroin niin lujaa itelleni seuraavan puoli tuntia. Mulla oli menny kuukausikaupalla sellaisen pienen asian tajuamiseen että Nina ei pelaa ihan samassa divisioonassa mun kanssa. Sen seurustelukumppaniksi oli merkattu juurikin se ”laukkupoika”, Rachel.

-Mikko Jii, naistenmies.

P.S. Niin, Facebookista kun oli puhe, Nevis on liittynyt synkkään joukkoomme. Tervetuloa Toni.

2009-01-23T21:20:00.000-08:00

2/4

Osa 18: Portage 11.-20.1.2009

Meillä porteripuolella porukka vaihtuu huomattavasti harvemmin kuin muilla osastoilla, keittiössä tai housekeepingissä. Muistanette että jo viime kaudella puhuin näistä kaikista samoista naamoista, Raumatista, Sharpiesta ja Rowanista. Vaikka työ onkin melko rankkaa, niin pelihuumori on kaikilla hyvällä tolalla. Viime aikoina meidän niskaan on kasattu jossain määrin painetta hotellialueen siivoamisen ja ylläpitämisen suhteen, joka joskus tuntuu vähän kohtuuttomalta. Suuremmilta kiukkupurkauksilta ja draamalta ollaan vältytty, tai siis oltiin vältytty tähän viikkoon asti. Siitä lisää hetken päästä.

Housekeepingissä ei meinaa samat naamat pysyä kuinkaan. Ihmisiä, varsinkin pareja, tulee ja menee. Alkukuusta meille tulleet Chileläiset lähtivät parin viikon urakan jälkeen, ja pystyisin nimeämään varmaan 20 ihmistä jotka on vain piipahtanu paikan päällä. Uusi housekeeping manager Gina, pitkä pelottava irkkunainen, on varmastikin yksi isoimmista syistä. Toki moni töihin tulleista lapsukaisista ovat olleet patalaiskoja ja hitaita - luonteenpiirteitä joista kumpikaan ei oikein toimi työssä jossa huoneen pitäisi olla valmis puolessa tunnissa.

Viime viikolla ne otti töihin korealaisen tytön, joka on kovin hiljaisen oloinen. Mikähän sen nimi oli, joku joka kuulostaa Anterolta. Gina nakitti mut sen viralliseksi seurapiirisutenööriksi, yritän saada sen iltaisin mukaan aktiviteetteihin, muitten kanssa istumaan ja elokuvia katselemaan. Eiköhän se tuosta lämpene.

Unohdin varmaan mainita että mun viisumijatke meni läpi hulahtamalla. Ei mitään ongelmia, viikkohan siinä peräti meni. Formulareissun suunnitteluun tuli pari mutkaa matkaan, kun tajusin varanneeni lennot ja hostellit väärälle viikolle. Noh, muutaman puhelun se vaati, ja muutaman lisädollarin. Mun ja Joen matkaan ausseihin ovat lähdössä myös suomalaiset adjutanttini Jonna, Riku ja Antti.

Ei ole helppoa olla homespää. Mulle on kauhean vaikea pitää yllä tarinajatkumoa, tuppaan unohtelemaan mitä oon kertonu ja mitä en. Nyt en oo ihan varma oonko kertonu siitä että Marisa on tullut takaisin hostellille. No se on. Alison halus sen takas enemmän ku mitään muuta, koska se meinaa hukkua töihinsä. Pictonissa kahvilaa pyörittänyt Marisa otti tarjouksen vastaan ja palasi Portagen leiriin. Tämä saattoi olla myös ratkaiseva syy Tracyn lähtöön, tai mistä mä mitään tiedän naisten keskinäisistä hierarkiajärjestelmistä. Sen mä tiedän että ne on kauheen monimutkaisia elukoita.

Marisa tuli takaisin, ja Alison pääsi ensimmäiselle lomalleen hyvin, hyvin pitkään aikaan. Viimeisenä päivänään paikan päällä naisella kuitenkin kosahti hermo totaalisesti. Sharpie ja Rowan olivat hätinä aloittaneet tiistaipäivän (joka mulla on aina vapaana), kun Alison kutsui heidät altaan luo ja ilmeisesti oli huutanut ihan suoraa huutoa päin naamaa siitä miten ketään ei kiinnosta hotellin kunto ja kaikki vain lusmuilee. Sharpie joka on jo miljoonaan kertaan mulle kertonut saaneensa tarpeekseen, oli vain ottanut työpaidan pois päältään ja kävellyt pois. Rowan oli pelästyneen oloinen kun kävin katsastamassa tilanteen itse myöhemmin päivällä. Alison oli pyytänyt anteeksikin, ja mulle myös tuli kertomaan kuinka se ei tarkoittanut mitä oli sanonut, ja oli osoittanut suurimman osan räksytyksestä Sharpielle. Raumati oli ainut joka oli melkoisen järkyttynyt Sharpien lähdöstä, ja oli kovin hiljainen seuraavan pari päivää.

Kunnes torstai-iltana sitten vietimme jäähyväiskemuja Kellylle, Melille ja Leytonille. Saavuin hotellille kohtuullisen myöhään, sosiaalisena miehenä kun olin todennut Playstationin paremmaksi kaveriksi kotosalla. Philin tyttöystävä Maria istui hiljaisena Snapperin ulkopuolella ja kertoi Raumatin olleen todella erikoisella päällä koko päivän. Astuin sisään ja totesin helvetin olevan irti. Iso maorimies oli juurikin näillä hetkillä vetämässä tiskin takana piilottelevaa vierasta turpaan. Phil yritti pidätellä, ja itse liityin mukaan. Ennen apuihin menoa pyysin Mariaa noutamaan Leilanin paikalle.

Kun saimme Raumatin ulos, totesin miehen olevan kaatokunnossa. Se väitti kovasti että se kaveri oli kutsunut sitä koiraksi ja kattonut pahasti, mutta tuntui ilmiselvältä että se vain oli räyhäpöhnässä ja halus tapella. Sanotaan nyt vain suoraan, että Raumati on sen kokonen jätkä että se kun lyö niin siinä lähtee henki. Leilani tuli alas, ja tuskallisen puolen tunnin edestakaisin menneen suostuttelun jälkeen sai Raumatin autoon ja kotimatkalle. Ilta eteni sen jälkeen ihan normaaleissa merkeissä.

Seuraavana aamuna Marisa halusi kysyä multa mikä oli mun näkemykseni tapahtumista. Mun mielestä Raumatin vain tarvitsisi pyytää anteeksi osapuolilta, Snapperin henkilökunnalta ja polttari-iltaansa viettäneeltä pelästyneeltä piruparalta. Kyllä aikuiset ihmiset kuitenkin ymmärtää että joskus on hyviä ja joskus ei-niin-hyviä iltoja. Marisa lupasi puhua Raumatille myöhemmin, joka tuntui hyvältä idealta, olihan hän johtoportaasta aikalailla lähestyttävin ja humaanein tyyppi.

Samana iltana Raumati kävi poikkeamassa mun luona, ja oli todella erikoisen oloinen, ihan niinku olis pidättäny itkua. Ilmeisen nöyryytetty mies kertoi Marisan antaneen hänelle kolmen päivän porttikiellon ei ainoastaan Snapperiin, vaan myös hotellin tiloihin. Baarin mä ymmärrän, mutta tuntui jotenkin kohtuuttomalta eristää mies ystävistään? Niin, ja lisäksi se oli menny puhumaan jo murheelliselle ja häpeissään olevalle Raumatille jotain AA –kerhoon menosta, ja terapian otosta… Jotenkin tää ei tuntunut oikealta. Raumati istui mun sohvalla 10 minuuttia aurinkolasit päässään ja lähti kotiin. Marisalta tuli viesti ”this did not go well.”

Perjantai alkoi ihan niin kuin mikä tahansa muu perjantai, piha-alueen lakaisulla. Oikeastaan aamu oli tosi nätti ja aurinkoinen ja kaikki lähti mukavasti liikkeelle. Kunnes Rowan tuli alas, ja kertoi Raumatin juuri tuoneen kaikki työvaatteensa alas ja oli irtisanoutunut.

2009-01-13T12:18:00.001-08:00

Rosmoja ja autorikko.

Osa 17: Portage 2.-10.1.2009

Uuden vuoden kemut oli mainiot. Mä toki tiesin aloittavani työt seuraavana aamuna klo 07.30, mutta olipa mun uuden subarun perässä patja, peitto ja tyyny. Sekoiltiin, halailtiin, juostiin ja nautittiin ihan perkeleen mukava ilta.

Etelä-Afrikkalaisen Karenin lähdön myötä meille tuli transport –puolelle uusi pomo Bo, keski-ikäinen ja oikeinkin fiksun oloinen nainen. Raumati ei oikein oo nielly koko asiaa kauhean hyvin, eikä liioin Sharpie, joka hänkin jo palasi lomilta –perusukkoja kun ovat. Syöpäpelote on miehen osalta ohi, ilmeisesti turhaan pelottelivat sairaalan suunnasta. Tiimi on siis kasassa taas, ja mäkin pystyn oikein ottamaan päivän tai kaksi vapaata jossain vaiheessa. Sain tippinä ilmaisen lauttareissun wellingtoniin ja takaisin tässä taannoin, arvoltaan 110 dollaria. Tätä kirjoittaessani istunkin Bluebridgen lautalla.

Mun 500 dollarin auto hajos, kuka olis arvannu? Ehtihän se mulla peräti viikon olemaan. Subaru jätti mut keskelle pöpelikköä sen verran pölyisellä soratiellä että mun iholla oli kerros valkoista tomua vesiperän tuottaneiden korjausyritysten jälkeen. Turhautuneena yövyin farmarin takaosassa, ja aamulla onnistuin mateluvauhdilla ryömimään takaisin Blenheimiin, jossa sille sitten löytyi korjaaja. Mun vauhdista kertoo jotain se, että puolimatkasta tajusin että mun katolla oli aurinkoa ottava opossumi. Sain sen jo takasikin, pienten korjausten jälkeen. Debbie ja Brett ottivat hinnasta puolet pois ettei mun kontolle kaanunu koko remppa. Mutta auto on edelleen. Toivon että kestäis sen verran että saatais ajaa se loppuun poikain ja Jonnan kanssa.

Blenheimistä mut kotiin ajoivat psykoottinen tsekkipariskunta Petra ja Michal, jotka halusivat pysähtyä jokaisella laiturilla ja rannalla sukeltelemaan. Sen takia mun Facebookissa ja picasan galleriassa on kuvia musta ja Michalista polskimassa. Oli kieltämättä perkuleen hauskaa, vaikka mun sukellustekniikassa onkin yksi paha vika – mä en hengitä ulos veteen osuessani. Tämä tarkoittaa sitä että pärskin suolavettä sieraimistani yleensä kokonaisen päivän uintireissun jälkeen.

Dave, tuo ikuisuusprojekti, roikkuu Portagessa edelleen. Ikävintä on se että johtoporras on ruvennu multa kyselemään että miksei se kaikkoa. Viimeisimmän kertomansa mukaan se on lähdössä kahden viikon päästä… niinku kuukausi sitten. Mä toki ajoin sen pihalle kämpästäni, mutta se lusmuilee ympäri rantoja autossaan nukkuen, roikkuu hotellin ympäristössä ja on yleisesti ottaen hyvin omituisen oloinen. Alison alkaa olla melkoisen turhautunut.

Mun uusi kämppis Kylee tosiaan toimii jonkilaisena pomona Snapperissa, Amardeepin alaisena. Viime vuonna Food & Beveragen päällikkönä toiminut Jamie oli suositellut tytölle Portagea, ja varoittanut ”not to sleep with Mikko”. No, ekana päivänään täällä se päätti ruveta mun kämppikseksi, joten en mä ihan paska oo.

Kuten viimeksi mainitsin, hässäkkää on riittänyt lomien aikana, ja ihmisiä on tullut ja mennyt. Ehkä ikävin tapahtuma oli kun Moe, keittiössä apukätenä toimiva maorityttö kutsui muille kertomatta hyvin erikoisen kaveripiirinsä uutta vuotta juhlimaan, ja vihreästä talosta katosi monenkin omaisuutta. Kelly menetti Ipodinsa, ja kaikenlaista pientä sälää hävisi. Muutenkin porukka on hävittänyt viime aikoina kamaa, ilmeisesti keskuudessamme on pitkäkynsi. Tämän tapauksen seurauksena Moe kuitenkin irtisanoutui, kun Alison antoi sille viikon aikaa pyytää hampuusikavereitaan palauttamaan varastamansa tavarat tai tämä soittaisi poliisille.

Joulupyhien jälkeen, ensimmäisenä arkipäivänä kuulimme yllättäviä uutisia – Tracy oli lähdössä. Tiesin ettei ne nyt varsinaisesti paita ja peppu ollu Alisonin kanssa, mutta silti uutinen yllätti kaikki. Samalla selvisi että se olisi lähdössä samana päivänä. Siinä sitten porukalla päätettiin järjestää naiselle kunnon läksiäiset, seilattiin Sharpien veneellä, käytiin sukeltelemassa erinäisissä paikoissa ja lopulta tanssittiin yö pois. Oli aikas hienoo, ja Tracy illan päätteeksi latoi mullekin pöhnäpäissään pöytään listan elämänviisauksia, erinäisiin asioihin liittyen.

Mä oon tehny jotain hyvin erikoista viime aikoina, nimittäin toiminu lastenvahtina. Yleisesti tämä kunnia kuuluu tytöille, mutta hotellin häävastaava Wendy – Ericin vaimo ja Etiennen äiti – on ruvennu pyytämään nimenomaan mua vahtimaan lasten perään, joka on kieltämättä ihan hyväpalkkaista ja iisiä hommaa. Niinkin huvittavalta kuin se kuulostaa. Vaaleapäinen korsto koputtamassa ovelle dvd –soittimen ja Disney –elokuvien kanssa todeten ”I’ll be your babysitter tonight.” Eilisilta taittui 18 –kuukautisen Maxin ja 4 –vuotiaan Maryn kanssa Hastingsistä, briteistä. Poika nukkui suurimman osan aikaa mutta tytöllä oli uskomaton kyselyvaihe päällä. Aina kun mun puhelin soi tai piippasi se kysyi että oliko se mun tyttöystävä. Sitten se kertoi mulle omasta epäonnistuneesta parisuhteestaan kotimaassaan, kun hänen poikaystävänsä Blair (myös neljä vuotta vanha) oli mennyt hoitopaikassa pöydän alle toisen tytön kanssa.

Kun tyttö vihdoin nukahti, mä laitoin television päälle ja parkaisin tuskasta. Duudsonit tulee täällä televisiosta. Kyllä, kuulitte oikein. Extreme Duudsonit. Uudessa Seelannissa. Ei helevetti. Älkää kysykö kuinka, mutta jostain syystä paikallisten 15-20 –vuotiaitten mielestä nää jätkät on hauskoja. Siinä mä sitten katoin turpa auki hehheh –”spontaanihauskaa” duudsonipelleilyä televisiosta. UUDESSA SEELANNISSA. Ja mikä nolointa ne oli tehny tän tuotantokauden englanniksi, ja ne oli menny painamaan niitä junttipaitoja englanninkielisinä versioina, muistatteko ne rätit joissa luki ”isäntä”? Pyörittelin hiljaa päätäni ja menin nukkumaan. Joitain ilmiöitä ei pääse karkuun.

2009-01-03T02:10:00.001-08:00

”It was a very good year…”

Osa 16: Portage 21.12.2008-1.1.2009

Perkele, eihän toi Dave meinaa lähteä kulumallakaan. Ei sillä että se uus kämppiskään sen enempää kiehtois, mutta tuo mies on kertakaikkisen masentavaa katteltavaa. Haahuilee päivät joko kattoen musateeveetä tai hortoilee rannoilla päämäärättömästi. Käyttäis ny hyväkseen sairaslomansa ja kiertelis edes vähä. Rasittaa, ristus.

Niin, se uus kämppis on uus Snapperin (hotellin ravintola) vastaava, Kylee mikänytlienikään sukunimeltään. Pieni vaalee pirpana, epäilyttävän mukava tyttö. Siinä on pakko olla jotain pahasti vialla.

Käytiin Kellyn, Lydian ja Daven kanssa joulun alla tuollaisella road tripillä Nelsonissa ja Kaiteriterissä. Kierreltiin ja paistateltiin auringossa, syötiin ja juotiin hyvin ja nukuttiin taivasalla. Mulla oli pari levyllistä Frank Sinatraa ipodissa, jota sitten kuunneltiin tähtien alla ja fiilisteltiin. Dave oli niin pilvessä että se ei oikein pysynyt aloillaan, mutta meillä muilla oli mukavaa. Aamulla herättiin ihmettelemään uskomattoman nättiä auringonnousua.

On raskasta ku on pitäny taas ruveta kelailemaan suomen päätä. Jotenki se ei kiinnosta yhtään, paljon enemmän tekis mieli ajatella seuraavaa reissua. Toki perhe ja kaverit olis mahtava nähdä, mutta oikein mikään muu ei kiehdo kotimaahan tulemisen suhteen. Karkuunhan mä tänne ekan kerran tullessani lähdin, ja kaikki se kura on toki edelleen olemassa. Kauhean vaikeeta tämä kolmannen kymmenennen puolivälin itsensä etsiskely. Jos keksitte mitä mun pitäis tehdä elämälläni niin kertokaa ihmeessä. Multa loppuu kohta ideat. Hannulan Terolta odottelen mailia tässä edelleen. Tero, pannaanko jo se meidän ultrasalainen projekti käyntiin?

Fultonin herttainen pariskunta on käyny vierailemas Portages vaikka kuinka monta kertaa ja aina ne kävelee suoraan respaan ja pyytää mua juttusille. ”Mikko, those millionaires here for you again.” Mä olin joulupäivänä jotenki maassa ku juttelin kotiin just niitten syödessä joulupöydässä, ruokajätkä ku kuitenki oon. No Fultonit kutsu mut niitten kans syömään niitten kotitilalle joulupöytään. Mun järkytystäni lisäsi että mä olin niitten ainoa vieras. Siinä sitten mäyssättiin kalkkunaa (ei paha, ei paha) ja juteltiin siitä että mistä mulle löytyis tyttöystävä. Heather yritti tuputtaa mulle joulukakkua, tois kuulemma onnea sillä rintamalla.

Joulun jälkeen uusia tyyppejä on tippunut hotellille vasemmalta ja oikealta, ja multa on menny jo lasku sekaisin että kuka on kuka. Perehdytän teidät uusiin ihmisiin sitä mukaa kun niistä ilmenee jotain mielenkiintoista. Sen verran voin jo sanoa että viime kaudella housekeepingissä olleen hölösuu –Jessien 16 –vuotias pikkuveli on tullu hätiin meille porteripuolelle, ja Singaporelaislähtöinen Charlotte on hässiny jo 4 jätkää tänne tulemisen jälkeen. Tehokas likka. En toki lukeudu onnekkaiden joukkoon.

Ostin auton. Debbie ja Brett, jotka pyörittävät hostellia rinteen päällä (nimeltä DeBrett’s, heh) myivät sen mulle 500 dollarilla. Ihan hyväkuntoinen hintaansa nähden, vuosimallia 90 oleva Subarun farmari. Nyt mulla ja noilla pian tänne tulevilla lapsukaisilla on Uuden Seelannin roadtrip –auto. Saattaa jäädä matkan varrelle, mutta sehän on vain osa jännitystä!

Tää työnteko täällä on jo niin kovin arkista. Sitä vain aina laskee päiviä että olis taas kaks päivää vapaata, että olis taas viis päivää töitä, että olis taas kaks päivää vapaata. Elämän tarkoitus. Ja sitte huomaa että ollaan tosiaan jo puolivälissä mun Uuden Seelannin reissua 08-09. Mitähän helvettiä mäki teen 2009? Toivottavasti matkaan Israeliin ja Japaniin. Jos budjetti mitenkään kestää. Ja joku teistä järjestää mulle tyttöystävän. Semmosen joka siivoo ja tekee mulle ruokaa.

Oon tavannu taas paljon uusia mielenkiintoisia vieraita hotellilla. Aina kun vastaan tulee joku Melbournen ja Sydneyn välimaastosta tuleva Aussipaussi, pyydän vinkkejä mitä nähdä tällä kertaa heidän kotikaupungeissaan ja niiden välillä. Todella siistiä oli tutustua pariskuntaan Chicagosta, joka antoi mulle melkoisen listan nähtäviä asioita route 66:lla. Pariskunnan isäntähenkilö oli jonkinlainen taidemaisteri Chicagon taideinstituutista. En mä tiä, mutta mukavia olivat.

Uuden vuoden kemutki tuli ja meni. Snapper oli täynnä ihmisiä, ja meillä oli oikein bändi soittamassa. Vähän nauratti kun pääsin houstaamaan sisälle bändin Portagesssa. Roudaukset ja kaikki, aika siistiä. Uuden vuoden vaihtuessa mua suuteli mojovasti suulle joku saksalaistyttö joka oli nätti. Mutta sitte seki katos. Just mun säkää.

Pitäkää huolta, hyvää uutta vuotta. Pidän teistä!

2008-12-26T03:56:00.000-08:00

Joulua, joulua vaan.

Osa 15: Portage 12.-20.12.2008

Ei voi uskoa että on joulu. Yläkerran vuokraisäntä oli tuonu mun ovelle paketin jossa oli muovikuusi, tuossa se vieläkin tönöttää paketissa vaikka joulupäivässä jo mennään. Ei tää suomalaiselle oikein voi olla joulu, 20+ astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Saa toki nähdä montako talvea mennään suomessa niin lunta ei oo enää ollenkaan.

Soitin just kotoväelle ja oli mahtava kuulla ääniä sieltä päästä. Löysin tuollasen kortin jolla saa sikahalvalla (terkkuja Kivelälle) soittaa Suomeen. Aika erikoista olla täällä, vaikka en innokkaimpia jouluihmisiä ookkaan. Tai oonpas, verrattuna moneen muuhun. Kuitenkin, ekaa kertaa iski kunnon koti-ikävä.

Kello on aamuyheksän ja yksikätinen rosvo Dave vetää muroja napaan tuossa muutaman metrin päässä. Se tuli pitkän sairasloman saatuaan sellaiseen päätökseen että lähtee uuden vuoden myötä lätkimään. Ei se olis pystyny näitä hommia sen jälkeenkään tekemään, hermoratojen paranemisessa kämmenessä menee kuulemma pitkän aikaa. Tuo mies ei joulusta paljoa piittaa, ja ei vieläkään oo oikein tarkasti kertonut miksi se on täällä ja välttelee perheelleen soittamista, edes tästä viimeisimmästä käsivammastaan. Ei sillä että olisin kauheasti kysellyt. Sen mä tiedän että työ on lähtenyt alta ja maksamattomia laskuja on jonkin verran, mutta jotenkin tuo 34 –vuotias on pysynyt mysteerinä. Kaikki tänne toki karkuun on jotain tullu.

Oon maininnut sivulauseessa moneen otteeseen, kuinka mulle on tulossa tänne vieraita helmikuussa. Serkkupoikani Riku ja Antti, jotka mun kanssa New Yorkissakin olivat vuonna 2006 ovat tulossa, sekä kaverini Jonna. Saapuvat helmikuun alussa, johon on aikaa enää reilu kuukausi! Lentoreitti heillä on tismalleen sama kuin mulla, ja Hong Kongiin on hostellit varattuna. Töitäkin heille näyttäis olevan mukavasti, kun suuri osa henkilökunnasta lähtee kouluun helmikuun alussa. Ainoa kysymysmerkki on asumisasiat, tää kämppä jossa nyt asun on turhan pieni neljälle. Eiköhän tässä jotain keksitä. Sharpie on luvannu majottaa jos ei muuta löydy.

Sharpien tarkemmasta voinnista ei vieläkään oikein oo tietoa, katos yhtäkkiä kolmen viikon lomalle kauden käytyä tosi kiireiseksi. Mun työpäivät on järjestään 07.30-18.00, nyt kun rivissä on vain Rowan ja Raumati mun kanssa.

Näin ihan käsittämättömän ilmiön tässä taannoin yömyöhällä. Pelailin pleikkarillani kaikessa rauhassa kun sivusilmällä näin koko sysimustan taivaan kirkastuvan, ja sinivihreällä liekillä palava kappale syöksyi kohti maata. Mä en oo ikinä nähny mitään tuollaista, kyseessä oli ilmiselvästi meteori joka oli lentämässä mereen. Katoin turpa auki ja odotin rysäystä. Sitä ei kuulunut, mutta seuraavana päivänä luin ympäri maailmaa olleen meteorisateita.

Vieraat kyselee multa aina kauheesti että miltä tuntuu tehdä tällästä ”hanttihommaa” työkseen, ja mä yritän aina selittää ettei se tunnu millään lailla hanttihommalta. Laukkujen kantaminen ja ihmisten ympäriinsä ajaminen ei kuulosta loistokkaammalta hommalta maan päällä mutta sitä tehdessä päivät kyllä menee ohi uskomattoman nopeasti. Plus, mä en oo ikinä ollu paremmassa kunnossa. Mätisäkki mä edelleen toki oon, mutta ei meinaa hengästyä millään.

Kunpa vois pukea sanoiksi miten mahtavia keskusteluja asiakkaiden kanssa tulee aina kun istuskellaan ja odotetaan venettä. Ihmisten perin alkeelliset stereotypiat suomesta tulee myös todella tutuiksi, ja aina tulee hyviä matkavinkkejä seuraavalle reissulle. Jos jotakuta kiinnostaa, mulla on taskussa vaikka kenen käyntikortteja Japanista, Australiasta ja Etelä-Afrikasta kysellen Suomalaisia töihin. Näillä on monella sellainen kuva että oomma kovia tekemään töitä ja hyviä puhumaan englantia. Just eilen sain joltain amerikkalaisukolta kontaktin sen omistamaan hotelliin Japanissa jonne se haluais laskettelukouluttajia ihan hyvällä liksalla ensi talveksi. Ei sillä että mä osaisin lasketella niinku sfiddu yhtään. Mutta jos haluatte töitä niin kyselkää multa.

Turistibisneksellä ei tietenkään pyyhi mahdottoman hyvin, mutta Portage on edelleen ihan hyvällä mallilla. Aina välillä toki kuulen asioita joita mun ei ehkä pitäisi kuulla siitä miten paljon noi upottaa rahaa tähän hotelliin, taas remontoidaan tätä kiireellä alun perin rakennettua auttamattoman vanhaa kiinteistöä.

Kirjottelen muutaman päivän päästä lisää siitä miten outoa on viettää joulu 28 asteen lämmössä.

Niin, ja mun uus kämppis on melkoisen kuuma kiwipimu. Ei mulla huonosti mee, silleen.

2008-12-22T22:20:00.000-08:00

Kiitos joululahjoista, niitä tippu laatikkoon ilahduttavasti. Kirjoittelen huomenna - jouluaattona – jotain. Oon rannalla makoilemassa juuri. Kuulostaa aika perkeleen huvittavalta, mutta näin on. Kotijoukoille tiedoksi että soitan huomenna jossain vaiheessa myös.

Mikko

2008-12-13T22:13:00.000-08:00

Kampasimpukoita

Osa 14: Portage 5.-11.12.2008

Vihreästä talosta on tullu siisti tyttötalo. Yäk. Kun viime vuonna siellä asuttiin minä, Neil, Joe ja pari jenkkipoikaa, oli se kirjaimellinen sikolätti. Tosin siat ei varmaan olis pystynyy elämään siinä jalkahien hajussa. Myös meidän aikana talossa kokoon kerätty pussillinen erinäisiä tissilehtiä joutui muuttamaan pysyvästi. Ette arvaa kenen luokse.

Ilta-aktiviteetteihin kuuluu yöuinteja Toreassa, pingistä vihreässä talossa ja parin oluen vauhdittamaa biljardinpeluuta snapperissa. Tässä eräänä iltana istuin vihreässä talossa hiljaisena, odottaessani kimppakyytiä kotiin. Oon vähemmän sosiaalinen pitkän työpäivän jälkeen, ja Kelly rupes lypsämään että onko joku hätänä. Eihän mulla mitään ollut, mutta se vain jatkoi ja jatkoi kunnes kerroin ensimmäistä kertaa jollekulle täällä juurta jaksain mitä teen suomessa ja millainen mun viimeisen parin vuoden työhistoria on ollut. En ollut vaivautunut kertaakaan aiemmin.

Riveihimme on vihdoin liittynyt kesätyöntekijä Rowan, poika josta kuulin mainittavan useaan otteeseen. Raumati oli pelotellut mua että sälli on mahoton lusmu ja työn välttelijä, mutta niinhän me kaikki muutkin ollaan. 18 –vuotiaalla pojalla on nopee älli, ja sen kans on ihan jouheva tehä töitä. Ton ikäset on siitä mahtavia ku ne ajattelee että ”täältä tullaan, maailma”. Kunpa vaan tietäsivät.

Sharpie ei oo ookoo. Jokin sitä vaivaa. Oon iteki ottanu vastaan pari puhelua sairaalasta, liittyen joihinkin verikokeisiin. Mies ei vaan reagoi, on jotenkin hajamielinen ja alamaissa. Kyllä sitä vielä näkee Snapperissa kavereittensa kanssa kaljalla, mutta jokin kyllä mättää. Yksi sen kavereista on parikin vankilaistuntoa istunut Lance, mohawk –mallisella tukalla varustettu erikoinen ukko. Miehen vankilahistoria on osittain hämärän peitossa, mutta jotkut väittävät sen sekaantuneen alaikäisiin. Aina kun meillä on hippaloita ja tämä yli 40 –vuotias läpeensä tatuoitu herra saapuu paikalle, ollaan Raumatin kanssa varuillamme - henkilökunnassa on kuitenkin pari nuorta tyttöä. Tosin koko homma voi olla ihan vain typerä huhu.

Täällä on muuten lämmin. Todella lämmin. Ei ihan vielä keskikesä mutta ihan tarpeeksi hikistä.

Joulukuun alussa sekä Suomen että Uuden Seelannin byrokratia osoitti ruman naamansa. Suomen päässä mun yrityksen starttirahan jatko evättiin kun palautin lomakkeen kaksi päivää myöhässä, ja täällä päässä selvisi että jatkoajan saaminen työviisumille saattaa olla todella työlästä. Niin, ja pelkkä hakeminen maksaa 200 dollaria. Ajattelin jonkin aikaa olla laittamatta koko papereita eteenpäin, mutta pari päivää sitten muutin mieleni juteltuani Alisonille. Se kertoi tarttevansa mua paikalla huhtikuulle asti, joten sinne mänt. Luonnollisesti molemmat vitutuksen aiheet osu taas samalle päivälle.

Mulle oli soiteltu pariinkin otteeseen Wellingtonin suunnasta, josta tänne eteläsaarelle oli saapumassa mulle puolituttu pariskunta Jalasjärveltä, Antero ja Helinä Rautanen. Olin vähän jo yrittänyt opastaa heitä ennen tänne tuloani, mutta nyt he tarvitsivat tulkkia Blenheimin vierailulleen, heidän tyttärensä Anna oli halunnut jäädä kavereittensa kanssa Wellingtoniin.

Suuntasin vesitaksilla Pictoniin, josta mut otti kyytiin Helinä ja kaksi kiwinaista, nimeltään Andy ja Heather. Andy oli ilmeisesti jonkin suomessa vaihdossa pari vuotta sitten käyneen Rosen äiti. Rose oli asunut juurikin Rautasilla, joitten mä tiedän isännöineen pariakin vaihto-oppilasta. Nyt maanviljelijäpariskunta oli tullut vastavierailulle tänne syvään, syvään etelään. Heatheristä mulle tässä vaiheessa selvisi vain että hän oli Andyn sedän vaimo. Monimutkaista.

Ajelimme ympäriinsä Pictonissa, ja kävimme katsomassa purjeveneitä satamassa. Helinä oli ilmiselvästi helpottunut Suomen puhumisesta, ja samoin Andy ja Heather saivat puhua keskenään vailla syyllisyyttä. Mun ensisijainen rooli olikin tulkkina toimiminen päivän ajan, täydellä ylläpidolla. Ilta eteni ja ajoimme Heatherin talolle Pictoniin. Eikä muuten ihan mikä tahansa pikku tönö ollutkaan.

Kiertelin tässä kartanoksi luokiteltavassa rakennuksessa ja totesin siellä olevan seitsemän makuuhuonetta. Nää ei ollu ihan mitä tahansa tallaajia. Ottaen huomioon miten naurettavia kiinteistö- ja tonttihinnat täällä ovat suhteutettuna valuuttaan, oli mun todettava itselleni että näillä taitaa mennä taloudellisesti ihan o.k.

Anterokin saapui paikalle talon isännän Nickin kanssa, joka vaikutti huumorimieheltä. Sekä Nick että Heather olivat eläkeläisiä, Heather sairaanhoitaja ja Nick jokin yrityspamppu. Illan vietimme syöden ja juoden hyvin, ja Antero osoitti hallitsevansa kommunikoinnin osaamatta sanaakaan Englantia. Miehen viittomakieli ja perussanasto oli vakuuttavaa katseltavaa. ”NYT-VODKA!”.

Ilta päättyi kuunnellen kun Nick soitti kitaraa, Andy pianoa, ja Anterokin repäisi esille mukanaan kantamansa trumpetin. Melkoinen kakofonia. Joimme vielä vodkapaukut parvekkeella ja Nick kertoi mulle hiukan tarkemmin työhistoriastaan, hänen perheensä kuulemma omistaa Uuden Seelannin suurimman yksityisen yrityksen, yli 5000 työntekijää täällä ja 2000 Australiassa. En udellut sen enempää vaan painuin nukkumaan.

Seuraavana aamuna sain Kellyltä tekstiviestin, jossa hän kertoi Daven joutuneen pikapikaa sairaalaan Blenheimiin yöllä. Mies oli kaatunut ja leikannut jollain käteensä pahasti. Kerroin Heatherille asiasta, ja tämä kävi mun kanssa sairaalassa katsastamassa miehen tilan. Saavuimme sairaalaan juuri kun mies heräsi, jumalaton paketti kädessään. Hän oli kaatunut keittiön liukkaalla lattialla ja läpäissyt kätensä rikkoutuneella lasilla. Ikävämpi puoli oli 6 viikkoa sairaslomaa. Alison oli just tuonu miehen mukaan kesäkautta varte, ja nyt siitä ei ollu mitään apua. Toivotin pikaista toipumista, ja otimme pyörät alle ajaaksemme Havelockiin.

Heatherin ja Nickin vene oli käsittämätön. 15 –metrinen upouusi paatti, jossa oli kaikki mahdolliset herkut. Mä en ollu pohjalaismiehenä ikinä veneillyt oikein missään, mutta tässä olikin sitten melkoinen ensikosketus tähän hommaan. Vietimme aurinkoisen päivän saaristossa, uiden, syöden hyvin, ja leväten. Lisäksi Nick näytti mulle miten kampasimpukoita pyydetään. Nakkasimme sellaisen metallihäkkyrän veteen ja vedimme sitä pohjassa 20 metrin syvyydessä. Pinnalle tuli kaikenlaista rapua ja simpukkaa, ja saimme lähes 200 kampasimpukkaa.

Tulin toimeen tämän perhekunnan kanssa todella hyvin, ja Nick ja Heather pyysivät mut kanssaan joululounaalle aattoiltana. He ajoivat mut suoraan Portagen laiturille ja loikkasin veneestä, mukanani parikymmentä kampasimpukkaa. Ite söin pari ja loput jaoin henkilökunnalle, keräten irtopisteitä.

Teidän olisi pitänyt nähdä Alisonin ilme kun mä kerroin kenen veneellä mä olin päivän viettänyt ja luona yöpynyt. Nick Fulton oli Fulton-Hoganin, Uuden Seelannin suurimman yksityisomisteisen yrityksen entinen toimitusjohtaja. Sen naamasta katosi väri.

2008-12-08T03:32:00.000-08:00

Keiko ja Nevis

Osa 13: Portage 29.11.-5.12.2008

Kerroin teille parhaasta päivästäni ikiaikoihin tässä taannoin. Ei vaadi suurta tietäjää että osaa veikata maailmankaikkeuden tasaavan tilit ennemmin tai myöhemmin. Niin tapahtui pari päivää myöhemmin, kun kaikki tuntui menevän pieleen. Aamu alkoi laiturilla sillä tavalla, että yksi oppaistamme, Jeremy, oli turhankin auttavainen pyyhesäkkien kanssa. Mies heitti säkin suoraan mereen, josta sen nostaminen oli perkeleen työlästä. Näitä toki sattuu, mutta kyseisessä päivässä kusi kaikki mahdollinen. Alison sai totaaliset kilarit mulle kun se ei saanu muhun kontaktia puhelimella tai radiolla ja asiakkaat oli odottamassa Toreassa, ja kaiken kukkuraksi pudotin yhdellä rinteen ylitysreissulla repun jossa oli kaksi pulloa viiniä. Mahtava päivä.

Repussa ei ollut onneksi vaatteita, pelkästään pussillinen sekalaisia vihanneksia jotka huuhtelin, käytin repun pesukoneessa ja ostin henkilökuntahinnalla pulloille korvikkeet. Mutta vitutti. Silti en jaksanut illalla päivää enempää kelata. Se tässä on hauskaa, suorittavassa ja fyysisessä työssä. Paskinkin mahdollinen päivä on vain yksi päivä työpaikalla, ja kotona voi laittaa käden housuihin ja kattoa teeveetä kalja kädessä. Kotimaan työssä onnistuminen on kauhean suhteellista, ja epäonnistuminen teki monesta muusta salaisesti onnellisia.

Raumati ja Lani lähtivät kahden viikon lomamatkalle Ausseihin, Brisbaneen. Lanin serkku menee naimisiin, ja Raumati tulee varmastikin kiertämään kaikki alueen baarit ja vetää pöhnät joka ilta. Raumatin poissaolo tarkoitti myös sitä, että mun työtaakka kasvoi toistaiseksi melkoisen isoksi. No, ainakin tunteja tulee niin saa matkakassaan dinaareja.

Henkilökunta paisuu vaan paisumistaan, kesäkauden virallisesti alettua. Snapperin kassan taakse hyppäsi parikin Kiwikisua, Emma ja Charlotte. Niistä mulla ei oo oikeastaan mitään sanottavaa. Lisäksi paikalle purjehti pariskunta joista mä en osaa kertoa edes nimiä vielä. Tytön nimi on Mel… sen toisen osapuolen nimeä mä en muista, mutta mä en tykkää siitä. Ensisilmäys, enkä pitänyt tyypistä. No, katotaan.

Joen ensikuulumiset pohjoisesta eivät ole ruusuisia. Mies on palannut keittiöhommiin, joista hän nimenomaan halusi irrota. Lisäksi se oli kadottanut lompakkonsa jossa oli ollu sen kaikki lomarahat Portagesta. Tuntuu siltä että se katuu jo nyt lähtöään täältä, varsinkin kun sillä rupes menemään hyvin yksiin Lydian kanssa.

Join viime viikolla dieseliä. Hotellin polttoainevarastot olivat nollilla ja jouduin kehittämään keinon jolla pikkubussi pysyi tiellä pari päivää. Ajoin hotellin harvemmin käytössä olevan bussin rinteeseen, otin letkun ja imaisin. Onneksi tämä ei ollut bensiiniä, mutta ei silti ihan paras mahdollinen janon taltuttaja. Nafta maistui seuraavan pari päivää. Kaikkea sitä mies on valmis tekemään pienen tuntiliksan puolesta.

Kämppiksekseni muuttanut Dave on mukava, hiukan erikoinen kaveri jolla on menneisyydessään jotain josta se ei halua kertoa. Ei se nyt oo ihan jokapäiväistä että 33 –vuotias mies pakkaa laukkunsa kotipaikkakunnaltaan jossa on asunut koko ikänsä, ja päättää tulla tekemään porterihommia naurettavalla liksalla. Tai ei siinä ehkä muuten olisi mitään erikoista mutta se valittaa koko ajan tuntiliksasta. Sen verran se mulle raotti, että se oli kulkenut ovelta ovelle 7 vuotta elämästään, ja mä veikkasin heti ekalla oikein: Jehovan Todistaja. Eikä edes ensimmäinen laatuaan johon olin täällä törmännyt, muistanette Even? Syy Daven lähtöön kirkon piiristä oli pettyminen oman uskonsa lujuuteen, sekä vanhojen pahojen tapojen palaamiseen kuvioihin (pilvi ja viinakset). Jotain se vaan ei kerro mulle, vielä.

Rautasen perhe Jalasjärveltä on mailaillut mulle tasaiseen tahtiin viimeisen parin viikon mittaan, ja kertoivat viettäneensä jo jonkin aikaa Wellingtonissa. He aikovat pyytää mut heidän kanssaan vierailemaan tuttavaperheensä luona Blenheimissä alkavalla viikolla, ja pyysivät purjehtimaankin. Siisteyttä.

Koko viime viikon hotellilla oli sekalaisia kouluryhmiä, jotka pitivät oppaat kiireisinä. Kajakkisekoilua ja pyöräilyä, sekä patikointia. Ryhmän mukana oli kolme n. 18 –vuotiasta opasta, kaksi tyttöä ja yksi poika jotka Lydia tunsi. Heidän viimeisen iltansa kunniaksi Portagessa minä, Kelly ja Lydia veimme heidät Toreaan ihmettelemään fosforinhohtoa vedessä. Itse näytin mallia ja lätsähdin veteen vähemmän sulokkaasti, ja muut seurasivat perässä. Oli hauska kuulla taas tuoreitten Torea –neitsyitten kiljuntaa kun hekin olivat nyt todistaneet yhden ällistyttävimmistä asioista planeetalla: miltä tuntuu nähdä itsensä sysimustan veden alla kirkkaan vihreän hehkun ympäröimänä. Etäämmällä olin näkevinäni jotain todella suurta, mutta en ottanut asiaa esille, koska ajattelin kommentin mahdollisesti pelättäneen kaikki laiturille, ja joku kuitenkin olisi satuttanut itsensä. Ei täällä kuitenkaan ihmisille vaarallisia haita ole, valaista puhumattakaan.

Seuraavana päivänä Alison kertoi mulle kuulleensa havainnoista joissa miekkavalaita olisi havaittu edellisenä iltana ja yönä Pictonin läheisyydessä. Mielenkiintoista. Ei sillä että ne olisivat suuri uhka ihmiselle, mutta mä en ihan mielelläni polski pimeässä vedessä 7-9 –metrisen lihansyöjän kanssa jonka englanninkielinen nimi on killer whale.

ps. Sain Toni Nevanpäältä todella erikoisen jouluntoivotuksen sähköpostilla. Kunpa voisin julkaista sen. Uskon monen teistä saaneen sen, ja halusin vain ilmaista yhdistetyn ihailuni ja järkytykseni kyseistä miestä ja tekoa kohtaan.

2008-11-30T02:45:00.000-08:00

Jews on wheels!

Osa 12: Portage 21.-28.11.2008

Mulle tippui postissa guitar heron world tour –peli pari viikkoa sitten, ja sitä sitten on hakattu tässä sormet verillä. Mun pienestä tuvasta tuli parina iltana turhankin ruuhkainen kun kaikki työkaverit halus tulla hakkaamaan. Mun piti tehdä niille kauhean selväksi että yläkerran naapuri tykkää kovasti omasta rauhastaan, jota saattaa haitata rumpujen hakkaaminen ja mikrofoniin huutaminen.

Olen muutenkin ollut jotenkin kauhean sosiaalinen täällä viime aikoina. Mulla on käynyt vieraita ihmeellisen usein, vaikka yleensä suomessa vältän sitä viimeiseen asti. Toki osasyynä on ollut se että ihmisiä joita tunnen on tippunut lähimaastoon. Harjunpään Elina kävi poikkeamassa, Jalasjärven likkoja ja työkaveri. Ihmisiä nauratti kauheasti se miten erilaiset aksentit meillä on. Ellu puhuu puhtaalla brittiaksentilla ja mä väännän jollain ihmeellisellä puolittaisella jenkkiänkyrällä. Syynä lienee ero siinä miten olemme kielen oppineet. Elinalla kävi säkä ajoituksensa kanssa, sillä Sharpie ajatti ison osan työntekijöistä nelivetokuormurinsa lavalla eräälle alueen korkeimmista huipuista, black rockille, tsekkimään auringonlaskua. Oli muuten aika mainio ilta. Niin, ja seuraavana iltana se näki meidät kauheassa pöhönässä, kun meillä oli potkijaiset Neilille ja Joelle. Pikkuinen Lydia veti kunnon överit, ja päällysti suuren osan vihreästä talosta uudella kirjavammalla sävyllä.

Elina jäi aikalailla lähimaastoon, kun hän sai töitä Blenheimin viinitarhoilta. Hänestä varmasti kuulemme lisää siis tuonnempana. Myös Joe yöpyi mun tykönä pari iltaa hotellilta lähtönsä jälkeen.

Dave, tuo tuore lisäys tiimiimme, tempaisi mulle mahottoman lahjan. Mies sanoi että saisin käyttää hänen autoaan jos vain tankkaan sitä pikkaisen silloin tällöin. Alun vastahakoisuuden jälkeen olen todennut kyseisen teon helpottaneen elämääni melkoisesti. Toki mun liikkuminen vähenee hiukan mutta kyllä noina 10 tunnin työpäivinä tulee juostua tarpeeksi.

Mun sosiaalisuuspuuskan myötä mä myös käyn useammin ”ulkona”, eli viettämässä iltoja muiden työntekijöiden kanssa Snapperissa. Suurena motivaattorina toimii Phil, joka on kieltämättä mahdottoman mukava heppu. Eräänä iltana lähdin kotiin aikaisin täysin epäonnistuneiden biljardipelien hermostuttamana, ja ilta oli saanut kovin erikoisen käänteen. Seuraavana aamuna töihin mennessäni näin vain kun Phil pyyteli kaikilta anteeksi. Luihulla ruumiinrakenteella varustettu maorimies oli saanut kunnon raivarit viinapirujen kiusaamana, ja oli oikein käynyt ihmisiin käsiksi. Raumatin pinna oli lopulta täyttynyt kun Phil oli kuristanut Mariaansa, ja hän oli ottanut miehen karhunhalaukseen ja kuskannut omaan sänkyynsä. Käsittämätöntä kuinka joillekin ei vain sovi terävät.

Ekat respatunnit on takana, kävin oikein ostamassa itelleni suorat housut ja uskomattoman epämukavat kiinalaiset mokkasiinit. Hyi helevettoni. Aivan kauhiat jalkaan. Ainut pukine jossa ei saisi säästää – kengät. Alisonin läsnäolo selän takana töitä tehdessä on jotenkin vaivaannuttavaa, mutta näillä mennään.

Ostin lipun Billy Connelyn keikalle helmikuulle. Sekopäisen skottikoomikon kiertue on peräti 11. laatuaan Uudessa Seelannissa. Sen suosio täällä on käsittämätön. Nämä pitää sitä maailman kuuluisimpana Stand Up –koomikkona, ja annan heidän elää luulonsa kanssa. Mies on kieltämättä nero, ja sen keikalle meno on huisaa.

Perjantai, 28. marraskuuta oli ehkä yksi mun elämäni parhaista päivistä. Semmonen ku kaikki loksahtaa jotenki kohilleen, ei oo kiire mutta ehtii tekemään ihan mahdottomasti, ja heiluu ihmisten kans joista tykkää. Kerron siitä enemmän nyt.

Hyvää päivää ei oo ilman hyvää aamua, joten aloitin päiväni syömällä ja juomalla hyvin. Otin alleni Daven auton ja suuntasin hakemaan Neiliä. CD –soittimessa soi Killersin uusi levy joka on osuvasti tappokovaa kamaa. Samoin myös Metallican uusi albumi, jota mm. Marko Kivelä blogissaan ylisti. Napattuani Neilin kyytiin otin Cowshedin leirintäalueelta takaploosteriin myös erään saksalaistytön laukun, jota olin edellisenä päivänä luvannut avustaa. Katsokaas, hän joutui lähtemään pikaisesti lääkärin vastaanotolle ja joutui jättämään laukkunsa taakse. Paikalle kirmasi pelastava soturi, mahtisonni, minä.

Ajoimme mutkaisen tien Havelockiin, jonne Neil oli nyt päättänyt toistaiseksi asettua. Kävin morjestamassa Paulia ja hyvästelin Neilin todennäköisesti viimeistä kertaa. 37 –vuotiaalla elämäntapareissaajalla ei oo puhelinta eikä kotiosoitetta. Mies vain vaihtaa työpaikkaa kun edellinen paikka on nähty. Hotellimaailman Lucky Luke.

Käänsin volyyminamiskan isolle, ja suuntasin kohti Blenheimiä. Lauloin nolostuttavan kovaan ääneen System of a Downin tahtiin ajaessani, luu pihalla. Osuin nuottiin, epäilyttävän hyvin. Ehkä volyymi vain oli niin isolla että se kuulosti siltä.

Tässä kohtaa päiväni olisi voinut mennä mönkään. Edessä oli sarja tapaamisia muitten ihmisten kanssa. Lounastreffit. O-ou. Olin nimittäin luvannut tänään tavata Liozin ja hänen tyttöystävänsä. Muistatteko Liozin, lentokoneessa tapaamani invalidisoituneen ex-sotilaan, nyttemmin paraolympiatason uimarin? Pari ajoi juna-aseman pihaan ja loikkasin heidän kanssaan samaan autoon. Pramealla uudenkarhealla Lexuksella ajava Lioz tervehti iloisesti, ja mun oli pakko heti uteliaana miehenä tutustua täysin käsimekaniikalla toimivaan kaasu-jarru –järjestelmään. Piru vieköön että oli kätevän oloinen. Kätevästi muuten mies myös ulostautui autosta, ja kasasi pyöratuolin alleen n. 10 sekunnissa. Hänen kuvankaunis olympiakultamitalisti –tyttöystävänsä pystyi vammastaan huolimatta kävelemään kainalosauvoilla, joka oli kieltämättä uskomaton näky. Täysin vailla tuntoa, tai lihaksia jaloissaan. En mä ymmärrä. Mutta ihailen.

Istuimme läheiseen ravintolaan, ja söimme lounaan jonka he olivat päättäneet mulle tarjota, huolimatta vastustelustani. Vastapalveluksena perehdyin murtamaan Liozin Iphonen softan, että tämä pystyi asentamaan hepreankielisen käyttöjärjestelmän puhelimeen. Mies oli kauhean otettu mun mielettömistä lahjoistani tietokoneen kanssa. Nauroin takaisin että kun mun isoveljeni varmastikin pyörittelee hiljaisesti päätään kotona kuullessaan mun yrittäneen leikkia tietokonejumalaa.

Mun täydellinen päivä jatkui mainiosti siis, ja sovimme tapaavamme vielä Pictonissa illemmasta. Sitä ennen olin kuitenkin päättänyt käydä katsomassa uuden Bondin, jota Kivelä myös mainosti. Ja perkule vieköön että se oli hyvä. Daniel Craig on eläin, eikä herrasmiesagentti. Leffa onnistui taas yllättämään, joka on kiitettävä suoritus sarjalta jota on tehty, mitä, 24 elokuvan verran?

Kävin heittämässä Saksalaistytön repun hostellille jossa Elinakin asustelee, ja joimme teet. Sain lahjaksi vaivastani levyn suklaata ja aika arvokkaan oloisen viinipullon. Huippupäivä alkoi jo hämärtyä.

Saavuin Pictoniin, ja soitin Liozille että tulisivat Slip Inniin oluelle. Istuimme parin tunnin ajan ja puheensorinaan ei meinannut tulla loppua. Tuo jätkä on jotenkin ihan samanlainen kuin minä. Toki se on kasvanut hiukan erilaisissa olosuhteissa, mutta meidän mielipiteet ja mielenkiinnon kohteet kohtaa ihan täysin. Ja se sen tyttöystävä, Bol, aivan mieletön nainen. Puhuimme asiat poikki ja pinoon lähtien kansainvälisestä politiikasta, päättyen juutalaispyhiin ja nelivetojen ajamiseen aavikolla. Myös he olivat nauttineet päivästään kovin, ja esittivät suoranaisen vaatimuksen siitä että ensi syksynä kävisin heidän vieraanaan Kibbutsissa ja Jerusalemissa. Vieraanvaraisuudella ei ole rajaa, mulla olis kuulemma ilmainen kämppä Kibbutsissa jos päättäisin olla siellä kauemman. Käsittämättömiä tyyppejä.

Ajoin kotiin ja nappasin kyytiin puskapartaisen liftarin joka oli myös huippuveikko. Lauloimme mutkaisella tiellä matkalla kotiin harmoniassa System of A Downia.

Lauantai oli sitten taas ihan normaali, eli melkoisen perseestä.

2008-11-23T22:56:00.000-08:00

Uusii pärst’värkkei

Osa 11: Portage 11.-20.11.2008

Porteritiiminä koko tämän alkujakson ajan ovat tutusti toimineet minä, Raumati ja vanha kunnon Sharpie. 50+ -vuotias tyylikkäästi harmaantunut herrasmies ei tosiaankaan tarvitse tunteja, hän on ilmeisesti melkoisen varakas myytyään firmansa Wellingtonissa. Sharpie työskentelee vain kahtena, kolmena päivänä viikossa ja silloinkin on aika vaikeaa sanoa onko hän henkisesti paikalla. Raumati otti kuitenkin puheeksi tässä taannoin että kyseessä saattaa olla jokin muu kuin laiskuudenpuuska. Sharpie oli käynyt talvella lääkärillä, ja ilmeisesti häneltä oli löydetty jonkinlainen kasvain jostain päin kroppaa. Metsämies vaan kun ei suostu enää menemään takaisin lääkäriin, eikä vastaa sairaalasta tuleviin kirjeisiin ja puheluihin. Toivottavasti kyseessä ei oo mitään vakavampaa, vaikkakin tässä aika moni aavistelee pahinta.

Tämän kaiken lisäksi miehen motivaatio on nollalukemissa, ja meidän mitta alkaa aika ajoin täyttyä. Alison on täysin tietoinen tilanteesta, ja antoikin meille helpotusta uuden ukon muodossa keittiön puolelta. 33 –vuotias Dave oli tullut Portageen kitchen handiksi, mutta hän sai pikasiirron porteritiimiin. Kaljupäinen, parrasta päätellen nuorena harmaantunut mies on sympaattinen tapaus ja on helpottanut meidän taakkaamme paljon. Uuden kaverin simputusta harrastamme toki. ”Can you get that for me, young fella?”

Portageen on tullut uutta henkilökuntaa muutenkin vasemmalta ja oikealta, esimerkiksi Phil ja Maria, nuori maoripariskunta. Lisäksi juuri Ausseista saapunut ja siellä vuoden viettänyt brittiläinen Kelly tuli respatyöntekijäksi, sekä ravintolatyöntekijäksi otettu Craig, britti tämäkin. Philin ja Marian kanssa yhteinen nuotti löytyi heti, etenkin Philin joka on nuoresta iästään huolimatta elämää nähnyt kaveri. Miehen silmäkulmasta on poistettu tatuointi, joka viittaa vankilahistoriaan – aihe josta emme ole sanallakaan toki puhuneet. Vielä.

Viime viikolla meillä oli täällä korkean profiilin kansainvälinen poliisikonferenssi. Internetin turvallisuusasioita käsitellyt, kahtakymmentä eri kansalaisuutta sisältänyt paneeli kokoontui Portageen viikoksi ja oli uskomattoman tarkka turvallisuusasioistaan. Kaikki päärakennuksen lukot vaihdettiin viikoksi, meidän kaikkien taustat tarkistettiin, ja housekeeping ei saanut mennä kenenkään huoneeseen ilman lupaa. Mä en voinut vastustaa kiusausta yrittää keventää tunnelmaa kun ajoin bussilastillista poliiseja kohti portagea. Mun stand up –rutiini ei saanut vastakaikua. Ei ihan paska nakki kuitenkaan näille jepareille, lentää tänne valtion laskuun. Paikalla oli mm. Ruotsin, Norjan ja Tanskan poliisivoimat.

Kun tuossa menin uusia kasvoja läpi, unohdin mainita Wendyn ja Ericin, ranskalais-uusseelantilaisen pariskunnan. Kajakkeja ja polkupyöriä vuokraavan Ericin muistin jo viime kaudelta, mutta tällä kertaa pariskunta on oikein muuttanut Portageen, koska myös Wendy työskentelee täällä nyt, respassa. Heillä on myös 1,5 –vuotias lapsi, Etienne, joka on herttainen pieni pallero.

Tämän pariskunnan historia onkin sitten mielenkiintoinen. Eric oli muuttanut aikanaan Pariisiin itsekseen 12 –vuotiaana, koska hän oli päättänyt että hänestä tulee sirkusklovni. Poika oli elättänyt ja ruokkinut itsensä tiskaamalla astioita ravintoloissa, ja käynyt samalla sirkuskoulua. Klovnia miehestä ei tullut, mutta sen sijaan uskomattoman taitava akrobaatti. Ura oli vienyt Ericin luksusristeilijöille esiintyjänä, kiertäen ympäri maailmaa kunnes vuonna 94 hän oli tavannut Wendyn, kiwitytön joka oli tullut Pariisilaiseen tanssikouluun. He rakastuivat ja jatkoivat esiintyjäparina risteilijöillä seuraavat 15 vuotta. Heidän performanssinsa sisältää akrobatiaa, uskomattoman nopeita vaatteiden vaihtoja, sekä ilmeisesti jonkin sortin illuusioita. Vaikea mennä sanomaan kun ei ole itse nähnyt. Nyt heillä on kuitenkin pieni lapsi, ja vaikka molempien veri vetää takaisin merille, he haluavat Etiennen kasvavan ensin pari vuotta Uudessa Seelannissa.

Ihan kuin edellisessä ei olisi ollut tarpeeksi, Eric esitteli mulle tässä yksi päivä tekemiään pronssipatsaita. Kuulitte oikein. Mies tekee vapaa-aikanaan pronssipatsaita, ja pyhä lehmä että mies on taitava. Hän esitteli mulle eräänkin patsaan jota oli työstänyt kaksi vuotta, ja sitten myynyt hyvin suolaiseen hintaan Aucklandilaiselle taidegallerialle.

Jenkkiystäväni Craig yrittää yhä saada itsensä Uuteen Seelantiin. Miehen oli tarkoitus tulla mutta sitten viisumiasiat räjähtivät naamalle. Sain juuri mailia missä hän kertoi saattavansa tulla tänne vain lomailemaan, kun ei vissiin työasiat tuolla Ameriikan maalla tällä hetkellä kukoista. Withellin pariskunta yläkerrassa olisi varmasti ihan ekstaasissa jos pippurinen ystäväni tulisi takaisin, jostain syystä tulivat todella hyvin toimeen.

Tässä eräänä vapaapäivänäni kävin taas Blenheimissä, ja katsastin elokuvan, yllätyksenä teille kaikille. Ghost Town oli leffan nimi, pääosassaan aina mainio Ricky Gervais. Vaivaannuttamishuumori on vaikee laji, ja tämä kaveri haltsaa sen.. tuntuu oikeastaan siltä että Gervais keksi sen. Jatkoin Blenheimistä takaisin Pictoniin, jossa vietin oikein mukavan illan erään oppaamme, Jo’n ja chileläissyntyisen Marion kanssa. Kokkina Havelockissa toimiva Mario tarjoili meille kunnon illallisen, ja pienet nousut tuli viinistä jota ohella tarjoiltiin.

Viimeisen kirjoitukseni lopussa taisinkin mainita tästä tapauksesta jokin aikaa sitten, jolloin Portageen saapunut pariskunta joutui kinkkiseen tilanteeseen. Muistan ajaneeni kyseisen parivaljakon, kaksi oikein mukavaa vanhempaa naista hotellille, ja jutelleeni heille perusjutut ja smalltalkit. Se on vaan uskomatonta miten samoilla raitella nää keskustelut aina menee, mutta tämä jäi mun mieleen oikein mukavana pariskuntana.

Olin juuri maistamassa ensimmäistä oluttani ja aloittamassa biljardipeliä Philin kanssa, kun Wendy soitti Snapperiin hätätilanteesta parin kilometrin päässä. Kaksi kanadalaismiestä olivat löytäneet naiset läheiseltä rannalta, ja toinen heistä oli maannut tajuttomana. Otin pikkubussin alle ja ajoimme paikalle. Noin 65 –vuotias rouvashenkilö oli palannut tajuihinsa, mutta oli todella kovissa kivuissa. Onneksi kanadalaisseurueessa oli pari sairaanhoitajaa (voitteko kuvitella mikä säkä?), ja pari sälliä jotka kantoivat naisen autoon. Mä soitin samalla jo Pictoniin veneen perässä, ja soitin myös Wendylle että hoitaisi taksin laiturille Pictoniin. Lähin sairaala kun oli Blenheimissä.

Ajoin hotellin kautta laiturille, napaten mukaan kylmää ja sidevärkit sairaanhoitajille, sekä särkylääkkeitä. Kyseessä oli ilmiselvästi murtuna ranteessa, mutta kipu oli niin kova että nainen meinasi pyörtyä moneen otteeseen. Vene tuli paikalle ennätysnopeasti ja saatoimme naiset matkalle. Tämä oli melko lailla nopein tapa saada ketään täältä hoitoon, ellei helikopteria lasketa.

Kun palasin Snapperiin, tervehti Raumati mua leveällä, osittain hampaattomalla hymyllään. Se oli jo näköjään kipannut mun kaljan alas.

2008-11-19T17:56:00.000-08:00

Jos yksi kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin käykää ihmeessä tsekkimässä facebookista mun uudet 40 000 sanaa.

PÄIVITYS!

Facebook -protestantit saivat mussa aikaan suunnanmuutoksen. Rupeen laittamaan kuvia Picasawebiin, niin kaikki voivat niitä käydä katsomassa.

http://picasaweb.google.com/mikko.jokipii

...on osoite.

Niin, ajattelin huomenna kirjoitella taas oikein kunnolla. Kiitos kaunis vielä kun ilmoititte itestänne, siellä oli seassa pari yllätystä.

2008-11-15T03:21:00.000-08:00

Kovaa peliä Panjabissa.

Osa 10: Portage 3.-10.11.2008

Jaha, mihin mä jäin? Niin, ne kemut joista palasimme pimeydessä. Ah.

Aussisyntyinen kokkimme John, lähemmäs 150 –kiloinen ukkeli piteli mua kaulasta ja halus laulaa juomalauluja. Olin messissä, niin paljon kuin pystyin. ”Torii-toraa” –kohta oli helppo. Päädyimme jatkoille vihreään taloon ja siellä höpisin kovasti Elenan kanssa, kaikista maailman tapahtumista. Tsekkityttö on hurmaavan tuittupäinen, ja se osaa tehdä ongelman mistä vaan. Taustalla huomasin kuitenkin tapahtuvan jotain mielenkiintoisempaa, kun Joe ja Lydia ilmiselvästi ajautuivat lähemmäs toisiaan. Läpsäytimme ylävitoset Elenan kanssa siinä vaiheessa kun ne lähti ”katselemaan tähtiä”. Mä tavallaan saatoin ne yhteen, kutsumalla ne pariin kertaan yhtä aikaa mun luo pelailemaan Guitar Heroa. Kaks tollasta herttaista ihmistä.

Tuossa noilla nurkilla kuun alussa meillä oli myös tulipalovalmiuskoulutus –tsydeemi. Käytännössä se tarkoitti että istuimme kaksi tuntia ja kuuntelimme kaveria joka ei osannut päättää oliko se stand up –koomikko vai kouluttaja. The Office –televisiosarja tuli oudosti mieleen. Päivän lopuksi se tuikkas sellaisen kaasukäyttöisen ritilän tuleen ja meidän kaikkien piti vuoroin sammuttaa se jauheella tai hiilidioksidisammuttimilla. Mies kertoi pilke silmäkulmassaan että antaisi palkinnon sille joka saisi vesisammuttimella kyseisen tulen sammumaan – siitä kun lähtee sellainen suora ruisku eikä sillä oikein mitenkään sammuta tuollaista paloa. Tarjouduin kokeilemaan ja otin strategiakseni hajottaa vesisuihkun asettamalla suuttimen peukalon ja etusormen taakse. Vesi levisi laajalti ja sammutti liekit. Pölkämästynyt kouluttaja oli pakotettu antamaan mulle vaahtosammuttimen ja pari peitettä palkinnoksi. Kertoi ettei tuo ollut ikinä onnistunut, ja en mäkään sitä temppua toki onnistunut toistamaan. Omankehun vuoksi kuitenkin kerroin, jos tuo vaikka jonkun teidän mielestä olisi kauhean vakuuttavaa.

Sen lisäksi että siellä oli kunnallisvaalit, ja tuolla jenkeissä oli presidenttivaalit, niin täällä Jumalan selän takana oli parlamenttivaalit. Vallassa ollut sosiaalidemokraatti Helen Clark menetti pääministerin pallin kolmen kauden jälkeen, ja valta siirtyi oikeistolle. Mulla ei oikein oo mielipidettä asiasta, eikä tunnu oikein kellään paikallisellakaan olevan. Obaman valinta herätti paljon keskustelua tottakai lehdet kilvan veikkailivat seurauksia ja punnitsivat tapahtuman historiallisuutta. Porterina olossa on se hieno puoli että tapaa niin kovin erilaisia ihmisiä, varsinkin kun niiden iholle pääsee veneitä venaillessa. Jotenkin keskustelut aina ajautuvat maailmanpolitiikkaan, talousasioihin, ympäristökysymyksiin, ja silloin tällöin törmää ällistyttäviin ihmisiin. Tässä yksi päivä istuin puoli tuntia Toreassa kuunnellen miestä joka oli 60-70 –luvulla matkustanut joka viikko Britanniasta Helsinkiin, Helsingistä Tukholmaan, Tukholmasta Osloon ja viikonlopuksi takaisin Lontooseen, konsultoiden pankkeja ympäri pohjoismaita uusien tietokonejärjestelmien käyttöönotossa. Todennäköisesti ensimmäisten järjestelmien. Likimain 80 –vuotiaalla herralla oli mahtava huumorintaju, ja hän kertoi elävästi siitä miten oli ensimmäisellä Helsingin reissullaan 60 –luvulla yrittänyt ymmärtää jotain katujen nimistä. Hän tapaili itsekseen jotain kadunnimirimpsua kunnes selvisi että Aleksanterinkadulla oli ollut joku kahvila jossa hän oli viihtynyt joka viikko.

Eurooppalaisten, jenkkien, aussien ja kanadalaisten kanssa keskustelut tuppaavat menemään kuitenkin aika ennalta-arvattavaa reittiä. Toki helmiä löytyy seasta. Täysityrmäyksen sain kuitenkin, kun tässä yksi päivä istuin kahvipöydässä Panjabilaisen iltapäällikkömme Amardeepin ja Etelä-Afikkalaisen Karenin kanssa. Keskustelumme käsitteli käytännössä toisen rodun tai kansallisuuden vihkimisestä heidän kodeissaan. Etelä-Afrikkalaiset valkoiset on edelleen aika erikoista jengiä (viime kaudella kovasti vierastamani Morne oli myös kyseistä sorttia). Karen teki hyvin selväksi että hänen perheensä katkaisisi välittömästi kaikki välit häneen jos hän naisi toista rotua tai kansallisuutta olevan miehen. Hänen veljensä on vihkinyt Brittitytön, ja heidän isänsä ei puhu tälle mitään. Mä yritin änkyttää väliin jotain mutta lisää oli tulossa.

22 –vuotias Amardeep kertoi kasteista kotimaassaan, ja yhtäkkiä Karenin jutut vaikutti kesyiltä. Nuorimies madalsi ääntään, nojasi eteenpäin ja kertoi siitä miten hänen serkkutyttönsä oli tapettu koska tämä oli nainut oman kastinsa ulkopuolelta. Ja mies joka tappoi hänet oli hänen oma isänsä. Länsimaissa on kohuttu näistä silloin tällöin, muistan ruotsissa vastaavaa tapahtuneen pariinkin otteeseen, mutta Amardeep kertoi mulle naama peruslukemilla että näin se vain menee.

Niin, sen lisäksi että Amardeepin setä oli tappanut oman 18 –vuotiaan tyttärensä, oli hän maksanut poliisille siitä että hänen tyttärensä mies sai syyt niskoilleen, ja viruu sellissä tänäkin päivänä. Mä yritin peittää järkytykseni, toisaalta yrittäen ilmaista Amardeepille miten erikoiselta ja julmalta teko vaikutti. Tosiasia on kuitenkin että mä en voi ikinä ymmärtää miltä on tuntunut kasvaa siinä kulttuurissa, niitten paineiden keskellä. Amardeep yritti tiivistää asian niin, että ihmiset ovat vihkiytyneet tietyllä tavalla satoja ja taas satoja vuosia. Perheitten maine perustuu hyvin pitkälti sille löytääkö tytär suvun arvoisen kumppanin. Jos tytär jättää tämän huomiotta, tarkoittaa se käytännössä koko suvun maineen menemistä. Hän lisäsi jopa että vaikka ei ikinä tappaisi omaa tytärtään, hän tekisi kirjaimellisesti kaikkensa että voisi estää moisen liiton syntymisen.

Ei perkule. Sekopäinen planeetta. Tai kukas mä oon sanomaan. Opetelkaa hindiä ja menkää lukemaan mitä ne naureskelee meistä, tai päivittelee.

Seuraavana päivänä mulle osui melkonen tilanne päälle kun eräältä rouvalta murtui ranne pahasti parin kilometrin päässä Portagesta. Mutta siitä ens kerralla.

Tässä välissä vastaan pariin usein esitettyyn kymysykseen.

1. Kuvia, miksi ei?

- Mulla ei oo vielä kaapelia millä saisin tämän kuukauden aikana karttuneet kuvat puhelimestani. Se tullee piakkoin postissa. Laitan sitten kuvasia.

2. Osoite, mikä?

- Joululahjat ja kosiopyynnöt voi osoittaa seuraavasti

Mikko Jokipii
Portage Resort Hotel
Kenepuru Sound
RD2, Picton
Marlborough
New Zealand

Kiitos kun jaksatte lukea mun höpinöitä. Välillä tulee höperö olo kirjoitella itekseen kielellä jota kukaan ei mulle täällä puhu.

2008-11-14T03:13:00.000-08:00

Kaikille teille kahdelle ihmiselle jotka odottavat uutta merkintää:

Pieniä teknisiä ongelmia viestintäpulikkani kanssa. Palaan asiaan pikimmiten, huomisen tuplavuoron jälkeen. Lyhyesti sanottuna perkeleesti hommia ja kaikki liikenevä vapaa-aika menee loikoillessa.

Juuri nyt pienissä pöhnissä Pictonissa. Harjunpään Ellu soitteli tänään ja ilmoitti tulevansa kyläilemään viikon päästä. Jes.

Jos tätä lötinää lukee joku, ilmoittakaa. Se saattaisi motivoida kirjoittamaan jotain.

2008-11-07T02:51:00.000-08:00

Tulipaloista.

Osa 9: Portage 27.10.-2008 - 2.11.2008

Saavun hotellille aamukahdeksan aikaan, vuoron alkaessa. Ainakin rakennus on paikallaan, enkä huomaa isompia jälkiä ulkopuolella. Keittiön kohdalta katto on revitty auki, mutta siinä kaikki.

Keittiö on sisältä katsottuna kieltämättä täysin tuhoutunut. Hyvin vähän nukkuneen näköinen Dean hoipertelee tykö, ja alkaa selittää nauhalta yön tapahtumia, varmasti aika monetta kertaa. Hän oli herännyt hälytyskelloihin puoli neljän aikaan yöllä, juossut alas ja löytänyt ilmiliekeissä olevan keittiön. Hänen avukseen oli rientänyt amerikkalaissyntyinen huoneen 22 asukki, jonka kanssa Dean oli tyhjentänyt kolme CO² –pullollista liekkeihin, onnistumatta sammuttaa tulipaloa. Temppu joka lopulta oli tepsinyt oli muutaman vesisangollisen heittäminen pesäkkeen juureen, joka oli tukehduttanut palon.

Miten tulipalo oli saanut alkunsa? Miehet olivat pähkäilleet sitä aikansa, ja tulleet siihen tulokseen että pakastimen viereen heitetyt keittiörätit olivat kaiken alku. Räteissä mojuneet kemikaalit olivat sekoittuneet ja reagoineet ilman kanssa, jonka seurauksena ne olivat leimahtaneet liekkeihin. Myöhemmin tulleet paloviranomaiset varmistivat teorian. No, ainakin vakuutus korvaisi tämän.

Alison saapui paikalle ja me kaikki menimme vähän seiniä pitkin koko päivän. Mut kuitenkin yllätti se miten ammattimaisesti ja vain yhtenä työpäivänä tätäkin päivää kohdeltiin, huolimatta olosuhteista. Tämän päivän piti olla mun ensimmäinen respatreenauksessa, mutta aikataulut menivät kaikilla sekaisin, ja mä lähinnä raivasin tulipalon jälkiä.

Päivän päätteeksi Joe ja Lydia saapuivat kyläilemään mun pyhättöön, ja pelasimme Guitar Heroa yömyöhälle. Jotain noitten kahden lapsukaisen välillä on, voisin lyödä vetoa. Joe jäi sohvalle nukkumaan, motiivinaan hakata PS3:sta pikkutunneille asti.

Aamupalalla rohkaistunut Joe päätti ottaa härkää sarvista ja puhutella Alisonia siitä, että hän halusi pois keittiöstä ja porterihommiin. Toivotin onnea ja lähdin töihin.

Sain tekstiviestin jossa ystäväni Holmstedtin Jukka kertoi ilostuneena saaneensa palkinnon äpärälapsestamme Jurassic Rockista. Olen melkoisen onnellinen sympaattisen kaljupään puolesta (linkki: http://www.lansi-savo.fi/Kulttuuri%20ja%20viihde/8579651.html ).

Mulla oli näillä nurkilla ihan kauhea flunssa, joka ei toki ole vieläkään täysin laantunut. Mutta ihan tosissaan, mulla ei oo ikänä ollu sellaista räkätautia että ihan vettä tulis nenästä. Uusseelantilainen lenssu. Yhtenä iltana teki mieli laittaa sanko nokan alle. Niin, ja mun nenä ei oo alkuunkaan parantunut siitä rysäyksestä konsertissa, jotenkin ihan viturallaan. PLUS, mun nenässä on valtava finni, joka sykkii ihon alla. Ihana yhdistelmä niistäessä.

Joella oli palaverinsa, ja se ei mennyt hyvin. Alison on tiukka täti, ja olisi suostunut Joen vaatimukseen ruveta porteriksi vain, jos tämä suostuisi 1,5 dollarin palkanalennukseen. Tämä lienee Alisonin hienovarainen tapa sanoa ”kiitos ja hei”. Neilille, Joen kanssa vihreässä talossa asustavalle persoonalliselle Kiwille Alison oli puolestaan esittänyt vuokrankorotusta, jolloin Neil oli suoralta kädeltä ilmoittanut lähtevänsä. Samoin siis Joe. Erikoishommaa, kaikki tutut karkaa.

Joen kanssa olimme kuitenkin jo alustavasti sopineet että kävisimme Melbournessa maaliskuussa. Sitä ennen maailma kuitenkin tulisi mullistumaan vielä moneen kertaan. Niin, ja helmikuun alussahan mulle oli tulossa tänne seuraa Suomesta. Pari serkkupoikaa ja kaveri Seinäjoelta. Ah, ja Harjunpään Elina, tuttu vuosien takaa Jalasjärveltä ilmoitti saapuvansa Uuteen Seelantiin marraskuun puolivälissä. Toivotin Ellun tervetulleeksi vierailemaan mun matalaan majaani, paratiisinpalaani.

Vapaapäivät voi viettää joko löhöillessä tai loikoillessa. Mulla on välillä kauhean vaikeaa päättää kumpaa teen, mutta asuntooni kuuluva maailman epämukavin sohva pelaa valtavaa roolia molemmissa vaihtoehdoissa. Perjantaina, lokakuun 2008 viimeisenä päivänä päätin aktivoitua ja ajaa Portagen pakettiauton huoltoon Blenheimiin. Auton seistessä huollettavana kävin ostoksilla (löysin juustohöylän sekä muutaman halvan dvd:n), ja kävin katsastamassa elokuvan nimeltä Pineapple Express. Taas yksi Judd Apatow –raina lisää, joka sisälsi vakiomäärän hävyttömyyksiä ja pössyttelyä.

Ajoin Pictonin kautta takaisin, ja istahdin Slip Innissä hetkiseksi alas juuri viimeisen työpäivänsä viettäneen Deanin kanssa. Joimme oluet ja puhuimme salaliittoteorioista. Itse en usko teorioihin kuulaskeutumisen feikkauksesta, WTC:stä tai siitä että ovatko Bushit Bin Ladeneiden kamuja. Jotkut salaliittoteoriat ovat niin suosittuja, että niistä on tullut kauheita latteuksia. Uskon tosin että JFK tapettiin jonkun muun toimesta kuin Oswaldin, ja pelkään pahoin Obaman puolesta.

Sunnuntai oli mainio päivä. Alison tarjosi koko henkilökunnalle illan Pictonissa, Deanin kunniaksi ja talvikauden päättymisen johdosta. Vedimme kohtalaiset pöhnät, pidimme puheita ja julistimme ikuista veljeyttä. Alison ja Dain puhuivat mulle taas sivulauseessa jo ensi kaudella takaisintulosta, joka tuntuu vähän hassulta tässä vaiheessa.

Mutta mulla oli hauskaa. Harrastin feikkikädenvääntöä Deanin lasten kanssa, ja juoksin niitten kanssa ympäriinsä kuin päätön kana. Myös Marissan tytär Tyler on mahtava pieni tyyppi. Lasten kanssa viihtyvä mies on ilmeisesti naisten silmissä jotenkin hurmaava, sillä illan päätteeksi sain oikein jopa kohteliaasti kieltäytyä yöseuratarjouksista. Well that was a first.

Säkkipimeydessä veneen puksuttaessa takaisin Portagea kohti kattelin puhelimen muistista videopätkiä kummipojasta ja ikävöin salaa hiukan. Miehen on helppo pillittää pimeässä.

Miten vaalit meni siellä? Mä en oo kuullu oikein mitään isommassa mittakaavassa, vain tuttujen ja kavereiden menestyksestä.

2008-11-01T02:59:00.000-07:00

Palomiehiä ja tulipaloja.

Osa 8: Auckland, Christchurch, Portage 23.-27.10.2008

Kuuntelimme korvat höröllä elonmerkkejä hissin ulkopuolelta. Palomiehet kiipesivät kerros kerrallaan huhuillen meitä kunnes löysivät oikean kohdan. He aloittivat hissiin tutustumisen, kyseessä oli uskomattoman vanha malli. Mä pistin pitkäkseni hissin lattialle ja suljin silmäni. Heräsin tuntia myöhemmin kun tilanne ei ollut juurikaan muuttunut miksikään.

Joe oli kuitenkin löytänyt hissin yläpuolelta, hyvin ahtaasta tilasta, erään vivun joka todennäköisesti avaisi vitoskerroksen oven josta pääsisimme puristautumaan pihalle. Joen käsi ei ollut tarpeeksi pitkä, ovenraosta saadusta apuvälineestä huolimatta. Tilanne ratkesi kun itse kapusin Joen selän päälle, ja juuri ja juuri ylsin vipuun asti. Ovi aukesi ja näimme ulkopuolella odottaneet palomiehet. Nolotti hiukan.

Torstaiaamuksi olin sopinut Trademe –treffit erään paikallisen kanssa, jolta olin ostanut käytettynä Guitar Heron ja pari peliä. Ukko tuli mua vastaan viereiselle Starbucksille ja raha sekä pelit vaihtoivat omistajaa. Tämän jälkeen mulla ei paljoa ollutkaan aikaa ennen kuin piti koneeseen taas nousta. Olisikin muuten hauska laskea koituneet lentokilometrit viimeisen vuoden aikana. Mun ekologinen jalanjälki on Juha Mieto –osastoa. Ainakaan en lennä tänne kahden viikon loman takia niinku jotku pöljät britit.

Monen mutkan kautta (taivas että niitä mutkia on monia, varsinkin bussimatkalla Christchurchin ja Pictonin välillä), päädyin taas illalla Pictoniin. Marissa oli luvannut majoittaa mut, olihan kello taas jo vaikka mitä. Kainalossa 26 –vuotiaalla lapsella oli Pleikkari 3 ja Guitar hero, astuessaan Marisan kylmään tupaan. Tosissaan, täällä on tähän aikaan vuodesta iltaisin KYLMÄ. Päivät on mainioita, suomen kesään verrattavia, mutta aurinko painuu jonnekin todella hevon kuuseen öisin. Ja talojen lämmitys on olematon.

Istuimme Marisan sohvalle ja ensimmäistä kertaa sain kuulla hänen historiansa vähän tarkemmin. 33 vuoden ikään ehtinyt nainen ei oo liioin levännyt laakereillaan. Hänen matkustushistoriaansa kuului 4 vuotta Afrikassa, lukuisia jenkkireissuja sekä erinäisiä visiittejä britteihin ja lähi-itään. Käsittämätöntä. Niin, ja sitten se on ehtinyt lapsenkin plöräyttämään pihalle. Mies toki oli lähtenyt lätkimään, joka on kyllä poikkeuksellista täällä.

On nimittäin tosissaan poikkeuksellista. Jostain syystä kiwit eivät ole kovasti eroavaista sorttia, ja huolestuttavan paljon törmää onnellisiin vanhoihin pareihin. Niinku mun vuokraisännät. Ku näkisitte miten ne kattoo toisiaan, ihaillen. Pahaa tekee. Sonya ja Peter, kaupanpitäjät, ovat samanlainen pari Portagessa. Mie en ymmärrä, perkele.

Mutta Marisa sentään on normaali yksinhuoltaja. Ja oikein hauska nainen. Se kettuilee edelleen mulle jatkuvalla syötöllä, mm. mun ilmeisesti PÄIVITTÄIN vetäytyvästä hiusrajasta.

Perjantai oli onneksi vielä vapaapäivä, koska halusin hakata uutta leluani. Kun pääsin Portageen, pyysi Dean kuitenkin mua vielä jelppimään jonkin teltan kasauksen kanssa. No, nää on mun alaa suomessa joten ei siinä kauaa mennyt.

Juuri kun saimme teltan kasattua, saapui paikalle lähetti joka ilmoitti tuoneensa paikalle mun vuokratöllöttimen. Jes. Voitte arvata että loppupäivä meni kovin epäsosiaalisissa merkeissä. Paitsi että sain mailia siltä Israelilaisjätkältä, johon tutustuin koneessa, oli kuulemma suuntaamassa etelään. Saattavat poiketa!

On kovin erilaista työskennellä Portagessa näin toista kautta. Tuntuu eri tavalla siltä että on osa jotain, kuin että olisi vain kaveri joka poikkeaa töissä ja palaa kotimaahansa. Nää kaikki on niin tuttuja ihmisiä jo. En toki ikipäivänä ajatellut palaavani tänne, mutta yhtenä kesäisenä päivänä Suomessa ollessani vain päätin. Raumatin kanssa työskentely on perkeleen hauskaa hommaa. Mies ei stressaa turhista, ja työt kun on hoidettu niin otetaan aina iisisti. Blairin kanssa työskennellessä ilmassa oli liikaa nuoren miehen testosteronikäryä.

Tämän positiivisen ilmapiirin on huomannut moni muukin, ja yleisesti ottaen Porterin hommaa pidetään helpoimpana ja mukavimpana hommana hotellilla. Tämän on huomannut myös Joe, joka on totaalisen kyllästynyt keittiöhommiin. Miehelle on ilmeisesti luvattu porterin homma Deanin toimesta nyt kun mä siirryn toimistoon. Joe on myös ilmoittanut että jos hän ei pääse porteriksi, lähtee hän pois. Jotenkin ilmassa on sellainen fiilis, ettei Alison tuu antamaan Joelle asiakaspalveluhommaa, läpeensä lävistetty ja pitkällä pukinparralla varustettu mies ei ilmeisesti sovi hänen mielikuvaansa moisen työn tekijästä.

En muuten tiedä ottiko Raumati tuon mun toimistoon siirron vähän väärin. Alison ei oikein tuu Maorimiehen kanssa toimeen, ja antoi mulle –kausityöntekijälle- palkankorotuksen ja esimiesroolin Raumatin ohi. Mies on toki aina yhtä hymyä, mutta toivon ettei tästä ikinä tuu epämiellyttävää humalakeskustelua. Porterin hommiin kuuluu myös yleinen kiinteistönhoito ja nikkarointi, ja siinä Raumati on tottakai mua harppauksia parempi. Siltä kannalta ymmärrän miksi Alison haluaa pitää miehen samoissa hommissa. Tässä eräs päivä mä otin projektiksi kasata grillin, manuaalista lukien. Ei meinannut tulla mitään.

Ah, niin. Elena ja Lydia? Tytöt muuttivat mielensä ja sain pitää tupani itselläni. He saivat soppelin hinnanhalvennuksen kämpästään. Melkoisia tuuliviirejä, mutta tykkään olla täällä yksin, meren rannalla. Vaikka olis kuinka pieni lenkki joka aamu töihin.

Joinakin aamuina toki laiskottaa, ja maanantaiaamuna soitan Raumatille että tulis hakemaan mut töihin. En saa yhteyttä. Katson puhelimeen tarkemmin, ja kuuntelen aamuyöllä mulle tulleen ääniviestin, jossa Dean ähisee luuriin Portagessa olevan tulipalon ja tarvitsevansa kaikki mahdolliset käsiparit paikalle. Viesti on tullut kolme tuntia sitten. Lähden juosten kohti hotellia.

2008-10-28T03:26:00.000-07:00

Nenä poskella

Osa 7: Portage, Christchurch, Auckland 21.-22.10.2008

Olin siis suuntaamassa kohti Christchurchia, josta mulla olisi keskiviikkoaamusta lento Aucklandiin. Ennen bussiin hyppäämistä olin sopinut treffit juuri viimeisen työpäivänsä Portagessa viettäneen Even kanssa. 58 –vuotias Maorinainen halusi samalla morjestaa tytärtään Naomia joka nykyään työskenteli Marissan omistamassa Slip Inn –kahvilassa. Nappasimme lounaan samalla ja vaihdoimme viimeiset kuulumiset.

Eve kertoi ensimmäistä kertaa itse perusteellisesti menneisyydestään josta ei kieltämättä väriä puuttunut. Hän oli saanut kaikki lapsensa avioliitossaan valkoiseen jehovan todistajaan, liitossa joka oli ollut kaikkea muuta kuin ruusuinen. Kaikki lapset olivat saaneet enemmän kuin tarpeeksi kuritusta, ja Eve oli tajunnut tahtovansa liitosta ulos vasta talon tyhjettyä. Tässä vaiheessa suhteitten uudelleenrakentaminen lapsiin oli todella nihkeää, joka selitti syyn miksi Naomi ei ollut ihan pelkästään innoissaan äitinsä tulemisesta Portageen viime kaudella.

Ratkaisu oli kuitenkin ilmiselvästi kannattanut, koska Eve kertoi asioitten olevan tätä nykyä oikein hyvällä tolalla. Niin kauan kuin itse olin Even tuntenut, oli hän aina vaikuttanut hirveän rauhassa itsensä kanssa olevalta ihmiseltä, jonka hän itse selittää johtuvan siitä että hän lopultakin tajusi missä hänen oikeat juurensa ovat, maorikulttuurissa. Hänet otettiin takaisin maoriyhteisöön muutama vuosi sitten, ja hän sai uuden nimen Ronomai, joka tarkoittaa rauhaa. Ja tämä nainen on mun mielestä rauhassa itsensä kanssa, viimein lähempänä kuuttakymppiä.

Bussimatka sujui ilman kummempia kommelluksia, ja Christchurchissa kävin lounastamisen lisäksi katsastamassa muutaman ostoskeskuksen ja tutustumassa elokuvaan nimeltä Max Payne. Suomalaisen Remedyn peliin perustuva elokuva sisälsi yhtä syvän juonen kuin itse pelikin, ja Mark Wahlberg ei onnistu mitenkään vakuuttamaan kivenkovana poliisina. Silti, ei se nyt mikään uskomattoman huono elokuva ollut. Juuri sellainen kuin sen pitikin olla: paperinohut ja paikoittain vaivaannuttavan huonoa dialogia sisältävä.

Keskiviikkoaamuna lensin Aucklandiin ja saavuin tällä kertaa aurinkoiseen suurkaupunkiin. Olimme sopineet tapaavamme Joen kanssa hostellillamme viideltä, ja olin tottakai vartin myöhässä. Joe oli niin täpinöissään molempien illan bändien näkemisestä ettei pystynyt odottamaan, ja oli jättänyt lapun ohjeistaen minne bussipysäkille mun pitäisi suunnata, ja oli lätkinyt edeltä paikalle. Uskoi ilmeisesti että näkisimme toisemme paikan päällä (?!).

Astuin bussiin joka suuntasi Trusts Stadiumille. Auckland on isohko, ja matkassa meni melko lailla tasan tunti. Stadionin ulkopuolella oli kokoelma toinen toistaan hauskemman näköisiä ihmislapsia, mutta heti kärkeen huomasin että paikallinen metalliyleisö on huomattavasti monipuolisemman näköistä kuin suomessa, ja paikalla oli yllättävän paljon kuumia naisia ja perkeleellisen kokoisia ukkoja.

Sain ahdettua itseni sisään juuri Machine Headin aloittaessa, mutta en jaksanut mennä ihan eteen asti. Ehkä olen tulossa vanhaksi keikkojen suhteen. Tai sitten en. Slipknotin aloittaessa rynnin eteen ja ajattelin nautiskella keikan läheltä. Bändi aloitti keikan tyylilleen uskollisesti pudottamalla ison verhon alas, mutta itse tykitys ei lähtenyt samoin tein käyntiin. Maskit ovat edelleen päällä, mutta vaatetus herroilla on yksilöllinen. Aloitusraitakin oli yllättävä, surfacing – tuppaa olemaan yleensä keikan viimeinen raita. Eli se iloinen rallattelu, jossa lauletaan ”fuck it all, fuck this world, fuck everything that you stand for”.
Toinenkin raita oli varmasti ihan hyvä, mutta en muista siitä kauheasti, koska sain kyynerpäästä keskelle pläsiä. Niin keskelle, että näin hetken valoja, ja sitten laitoin kädet naamani alle. Jotain kovin lämmintä valui käsilleni. Yhtäkkiä ympärilläni oli kovastikin tilaa, kun ympärillä olevat ihmiset tekivät tilaa, eivätkä ilmiselvästi halunneet vertani päälleen.

Mua nauratti, kun kävelin nenä hajalla kohti lähintä järjestyksenvalvojaa. Eka kerta, 26 –vuotiaana. Ja oon ollut yleensä aina puuronsilmässä näillä keikoilla. Hihittelin itsekseni kun mut istutettiin alas ja otin kuvan pärstästäni ennen käsittelyä (kuva on kännykässäni, ja saan sen ulos lähipäivinä kun saan kaapelin puhelimen ja koneen väliin).

Kun verenvuoto lakkasi ja ensiavun ihmiset totesivat ettei mulla ilmeisesti oo murtunutta nenää, menin katsastamaan lopun keikkaa, hantuuki kädessäni. Luonnollisesti katsoin keikan myös vähän kauempaa.

Slipknotista voidaan olla montaa mieltä, mutta mun mielestä bändi on selvinnyt tarpeeksi monesta musiikillisesta trendikaudesta että se on todistanut ansaitsevansa paikkansa. Jotain raakaa ja aitoa bändissä on vaikka ne kuinka myis miljoonia. Sori, näin se mun mielestä vain on. Myös soitannollisesti bändi oli kovassa lyönnissä, ja oli mahtava kuulla uudehko psychosocial livenä.

Paikalla olleet noin 4000 ihmistä alkoivat valua keikan jälkeen ulos hoo moilasina, kun he huomasivat ettei keskustaan ole minkäänlaista kyytiä. Mä kaahin ympäriltäni 4 kappaletta paikallisia metallipäitä, ja ehdotin yhteistä taksia keskustaan. Kavereille sopi idea, ja saimme taksin juuri sopivasti ennen kuin tilanne räjähti käsiin.

Hostellilla törmäsin myös Joeen, joka saapui paikalle vanhan kaverinsa kanssa opiskeluajoilta. En nyt satu muistamaan tytön nimeä, mutta isokokoinen likka oli kyseessä. Ja ihan kivakin. Näpytteli tosin jatkuvasti puhelintaan, joka ei oo hirveän mukavaa kun yrität keskustella jonkun kanssa. Suuntasimme pariin baariin, joista yksi oli joku omituinen karaokepaikka. Jostain syystä päädyn aina karaokepaikkoihin, vaikka en varsinaisesti harrasta.

Nousimme hostellimme vanhaan tavarahissiin kolmen aikaan aamuyöstä, ja vedimme tuplaoven kiinni. Mun mielestäni oli uskomattoman hauskaa että hissi pysähtyi aina kun sisäovea nykäisi auki pari senttiä, joten toistin tempun pariin otteeseen. Olimme nelos- ja vitoskerroksen välimaastossa kun hissi yhtäkkiä pysähtyi. Katsoimme toisiamme ja aloitimme naurunremakan. Mä olin onnistunut jumittamaan meidät hissiin, keskellä yötä.

Soitimme hissin hälytyskelloa aikamme, mutta kukaan ei kuullut. Ei meillä ollut kauheasti vaihtoehtoja. Joe soitti paikalle palokunnan, ja voitte vain kuvitella ilmeet kasvoillamme kun kuulimme sireenien ulvonnan lähestyvän rakennusta keskellä öistä Aucklandia.

...ja mun nenään sattui.

2008-10-21T04:44:00.000-07:00

Talousasioiden kohenemisesta

Osa 6: Portage 16.-21.10.2008

Koska nyt asuin omassa tuvassani, piti minun varustella itseni kunnollisella määrällä ruoka- ynnä muita tarpeita, seuraavia viikkoja varten Blenheimissä. Sonya heitti mut sinne asti ja pakkasi autonsa takakontin täyteen mun ruokatarpeita. Saisin ruokaostokseni palatessani Portagen markille. Itsehän jäin Blenheimiin yöksi katsoakseni pari leffaa ja rentoutuakseni yhden oluen äärelle illemmasta.

Kun Sonya lähti takaisin kävin astelemassa Blenheimin keskustassa ja hoitelemassa sekalaisia pankkiasioita, joita Pictonissa ei yksinkertaisesti pysty tekemään, mokomassa kyläpahasessa. Sitten kävin katsastamassa Coenin veljesten uusimman, huumorilla ryyditetyn CIA –sekoilun Burn After Reading. George Clooney, Brad Pitt ja mainio Frances MacDormand nauttivat kaikki rooleistaan ja onnistuvat myös naurattamaan melkoisesti. Pitää oikein suositella. Nyt ei puhuta Oceans Eleven –tyylisestä ”olen vitsikäs ja näytän pirun hyvältä” –huumorista, vaan jotain lähempänä Coenin veljesten ”O’ Brother, Where art Thou?” –elokuvan harvahampaista revittelyä.

Kävin asettumassa samalle motellinomaiselle hostellille, jossa Mikon ja Anun kanssa vietimme yhden vapaan viikonlopun viime reissulla. Uskomaton haju, jostain viemärin ja kompostin välimaastosta. Sitten kävin vilkaisemassa toisen komedian, Will Ferrellin ja John C. Reillyn Step Brothersin. Sitäkin pitää oikein kehua, koska tämä oli vilpittömästi ensimmäinen Ferrell –elokuva pitkään aikaan maistui omaperäiseltä.

Olin viekkaasti laittanut dödöä kainaloon ja painuin samalta istumalta Blenheimin ”yöelämään”. Ainut auki ollut paikka oli karaokebaari, jossa piti oikein hetken ihmetellä meininkiä. Ensinnäkin oli todella hämmentävää nähdä 50 Centin ”In da Club” karaokeversiona, kahden pönäkän Maorinuorukaisen tulkitsemana. Go shawty, it’s your birthday… toisekseen, mä olin todennäköisesti baarin viehättävin yksilö, naiset mukaan luettuna. Lähdin pois, koska pelotti.

Seuraava aamu valkeni parin oluen jälkeisessä krapulanpoikasessa, ja lähti liikkeelle kävelylenkillä takaisin keskustaan. Mulla tunnetusti karkaa mopo rasasta tekniikan suhteen tasaisin väliajoin, jos siihen vain on mahdollisuus. Nyt siihen aukesi tilaisuus kun näin liikkeen joka vuokraa televisioita, minimissään 6 kuukauden sopimussyklillä. Meitsi vuokrasi 40 –tuumaisen FullHD-töllöttimen, että saisin kaiken ilon irti hommaamastani Pleikka3:sta. Kustannus ei todellakaan ollut härski, mutta kyllä mä vähän taas nauroin itselleni. Kokonaisvuokra 6 kuukauden ajalta tulisi kustantamaan mulle n. 200 euroa, eli ei paha.

Tämän jälkeen havaitsin vielä ehtiväni aamukahvin jälkeen kyllyttämään elokuvajanoani yhdellä rainalla, joka oli Ridley Scottin Body of Lies, pääosissaan Leonardo DiCaprio sekä aina yhtä sietämätön Russel Crowe. Tämä leffa on jotenkin täydellinen hengenheimolainen DiCaprion aiemman Blood Diamondin kanssa, ja pidin tästä suunnilleen yhtä paljon kuin kyseisestä elokuvasta. Käteen ei jäänyt kauheasti, mutta ihan mukava raina, joka muuten perustuu tositapahtumiin lähi-idässä toimivasta CIA –soluttautujasta.

Bussille oli hyvin aikaa kävellä, ja veneenihän odotti mua Pictonissa noin tunnin päästä. Mun epäuskoisuutta onkin vaikea kuvailla, kun näin bussin lähtevän liikkeelle lähes 10 minuuttia etuajassa. Tämän takia juuri eteläsaari on joukkoliikenteen suhteen todella erikoinen, mikään ei oikein mene kellon perusteella, vaan jonkilaisella mutulla. Kävin antamassa bussiaseman tiskille ”palautetta”, ja lähdin kiukkua puhkuen kävelemään valtatietä kohti, mä nimittäin en pääsisi Portagen markille ollenkaan ellen ehtisi tähän veneeseen.

Väittivät että täällä ei tarvis peukku pystyssä kauaa seistä, että saisi kyydin. Käveltyäni soppelille pisteelle nostin peukun kohti taivasta, ja valehtelematta ENSIMMÄINEN auto pysähtyi. Hyppäsin kyytiin, ja haistoin välittömästi jotain erikoista. Voi veljet. Nää tyypit oli IHAN pössyissä. No, olivatpa mukavia. Christchurchista liikkeelle lähtenyt parivaljakko kertoi olevansa muutaman päivän ajelulla, ja utelivat kauheasti suomesta ja siitä että olinko täällä maisemien vai palkkatason takia. Vakuutin pariskunnan siitä, että suomessa liksataso on lähes kolminkertainen, ja että ei tarvitse huolehtia elintasopakolaisista toistaiseksi. Kerroin myös olevani menossa Christchurchiin keskiviikkona, johon kuskina ollut mies hihkaisi että menisin heidän kyydillään. Ennen kuin ehdin edes vastata, mulle tarjottiin jo puhelinnumeroa. Kuskina ollut mies vakavoitui kuitenkin hiukan, hidasti autoaan ja otti aurinkolasit punaisilta silmiltään. ”You know mate, there’s only one small thing. You don’t happen to have a problem with kannabis?” Heh, en ollut haistanutkaan vielä mitään.

Hengissä pääsin perille ja ehdin veneeseeni.

Lauantaissa ei päivänä ollut mitään mainitsemisen arvoista, paitsi eräs hässäkkä jossa jumitin firman auton ylämäkeen ja Raumati ja Michal tulivat hätiin, ja muistivat vittuilla koko loppupäivän aiheesta, ja myös siitä että olin näpistänyt hotellilta shampoota. Kakkiaiset.

Illalla vietimme Even läksiäisiltaa, ja pelasimme korttia.. Snapper oli pitkästä aikaa auki, ja komentelimme Neilia tarjoilemaan meille paukkuja. Humalapäissämme julistimme Raumatin ja Michalin kanssa kauden virallisesti avatuksi, ja että tästä kesästä tuli hieno – meidän kolmen tehtävänä olisi pitää huoli ettei kukaan jäisi paitsioon. Michal jaksoi mukana vielä noin puoli tuntia, kunnes siltä loppui suorituskunto, ja Petra talutti sen kotiin. Koko vapaalla oleva henkilökunta oli pelaamassa biljardia, ja lopuksi hoipertelin kotiin 1,5 kilometriä säkkipimeydessä. Raumati lupasi herättää ja hakea mut töihin seuraavana aamuna.

Ja siellä pihallahan se puoli kahdeksalta tööttäsi, vaikkakin varmasti edelleen jotain veressään. Myhäillen Maorikorsto tuli ovelleni ja tarjosi Lanilta terveisinä tuodun lahjan, kauheushoitosarjan hotellin puolesta. Hehheh, shampoovittuilu jatkuu. Pääsin kuitenkin tasoihin Michalin kanssa kun selvisi että se oli paiskannut yöllä humalapäissään hotellin varapöntön varaston edustalta alamäkeen, ja mä siivosin sen ekana asiana sunnuntaiaamulla. Tämä antoi mulle kuitenkin loistavaa kettuilumateriaalia tsekille.

Sunnuntaina Evelle järjestettiin vielä grillauskemut Lanin ja Raumatin parvekkeella, josta Joen kanssa tosin liukenimme hyvissä ajoin Formuloita katsomaan. Perkeleen Hamilton. Täällä on myös huomattava määrä brittivieraita, joitten kanssa tulee aina väittelyitä aiheesta.

Maanantai oli kovin erikoinen, varsinkin Tracy –paralle. Tulinen tsekkinainen Alena oli ilmoittanut ettei tulisi pysymään pulkassa jos joutuisi asumaan vielä päivänkin punkkahuoneessa, jossa mä viime keväänä itsekin asuin. Tracyllä oli lisäksi uusia ihmisiä jotka tulivat töihin maanantaina, ja hänellä ei yksinkertaisesti ollut tarjota mitään. Mä päätin tarjota Lydialle ja Alenalle mahdollisuutta muuttaa mun kämpille, väliaikaisena ratkaisuna. Mulle riittäisi oma sohvapaikka, ja se että hotellilla ei olisi minkäänlaisia konflikteja. Tytöt kävivät katsastamassa paikat ja innokkaina ilmoittivat tahtovansa muuttaa. Juttelin asiasta vuokraisäntien kanssa, joille asia oli ok, kunhan tänne muuttava pari ”ei olisi pari”. Menin takuuseen tytöistä ja kerroin heillekin että ensimmäisestä valituksesta vuokraisäntien suunnasta heille tulisi monoa.
Tämä kaikki tarkoitti mulle toki taloudellisesi oikein herkullista tilannetta, sillä mun viikkovuokra oli enää 70 dollaria, eli n. 30 eur. Ei paha, ei paha. Tytöt muuttaisivat markille perjantaina, mun ja Joen Aucklandin keikan jälkeen.

Koko viikon olimme luonnollisesti puhuneet paljon siitä mitä omistaja Alisonin pulkkaan hyppääminen tarkoittaisi. Varmaa oli kuitenkin että uudelleenorganisointia tapahtuisi. Tuskin potkuja, mutta organisointia varmasti. Alison ilmoitti mulle edellisellä viikolla että haluaisi istua mun kanssa ensimmäisenä asiana ensi viikolla, ja niin tiistaina tapahtuikin. Topakka 60 –vuotias pyysi mua nappaamaan kahvin mukaani ja tulla hänen kanssaan ulos kävelylle.

Alison on kova nainen, Australiassa kantimensa markkinoinnin parissa ansainnut bisnesihminen, joka vanhoilla päivillään löysi Danin, jollain lailla yhä arvopaperimaailman kanssa tiiviisti toimivan 75 –vuotiaan miehensä. Pari osti Portagen 8 vuotta sitten, jonka jälkeen bisneksen arvo ja liikevaihto ovat kasvaneet 200%. Ei ihan mikä tahansa marjanpoimijapariskunta.

Alison kertoi heti kärkeen, että hän oli kuullut Lanilta paljon kehuja siitä miten toimin asiakkaiden kanssa, ja siitä että Lani itse oli pyytänyt että mulle tulisi osittainen rooli vastaanotossa. Nainen tarjosi mulle pienen palkankorotuksen ja toivoi että tästä voisi kehittyä pidempi työsuhde, vaikka edes kausiluontoisena. Lupasin miettiä asiaa, ja kiitin odottamattomasta kunniasta.

Hymyssä suin lähdin kohti Christchurchia.

2008-10-15T23:12:00.000-07:00

…ja heti konseptit sekasin.

Osa 5: Portage 13.-16.10.2008

Vinhaa miten nopeasti tää muuttu arjeksi täällä, ja miten hyvin takaraivossa koko paikan rutiinit oli. Kaikki oli niin perkeleen hienosti. Kunnes… noh, palaan siihen pian.

Ensimmäiset pari työpäivää menivät yksin puurtaessa, ja vapaa-aikaa ei juurikaan ehtinyt viettää. Odotin kovasti ensimmäisiä vapaapäiviäni torstaina ja perjantaina. Joen kanssa oli aikomuksena käydä ensi viikolla tsekkimässä Slipknot Aucklandissa, ja samaisen karvapärstän kanssa olemme sparrailleet Melbourneen menosta maaliskuussa. Mutta katotaan kuinka rahaa kertyy tilille ensin.

Niin, raha. Maailmantaloudella ei mene huippuhyvin. Uusi Seelanti on aina vaikuttanut lintukodilta näissä asioissa, mutta kyllä hotellipuolella vaikutukset on välittömät. Talvikausi on ollut hiljaisin ikinä, ja Deanin kanssa istuimme yksi ilta puhumassa oikeinkin pitkään oluen ääressä siitä mitä tämä kaikki tulee tarkoittamaan. Dean oli jotenkin erikoinen, muutenkin. Allison, hotellin omistaja olisi tulossa käymään hotellilla huomenna.

Kättelin Allisonia ja hänen n. 65 –vuotiasta ”poikaystäväänsä”, Dania, kun he nousivat aamukahdeksan veneestä. Alisonin käynti hotellilla tiistaisin oli rutiinia jo viime kaudelta, ja tarkoitti yleensä lähinnä sitä että mäkin silitin työpaidan aamulla ja siivosin pakettiautosta enimmät roskat pois. Allison kertoi autossa että hän oli halunnut mut takaisin joistain aivan muista kuin kuljetusteknisistä syistä, vaan pikemminkin mun kotosuomen ammattiin liittyvissä asioissa. Olin yhtä isoa kysymysmerkkiä, mutta en kysellyt enempää. Se on vähän pelottava nainen. Dean ja Allison istuivat koko päivän palaverissa, joka oli toki hyvä koska se nainen ei ollut jatkuvasti katsomassa olimmeko me tehokkaita.

Koulut alkoivat alkuviikosta, ja nyt näin joka aamu ja iltapäivä jälleen Deanin ja Katherinen lapsia Sophieta ja Ollieta. Suloisia paskiaisia edelleen. Sophie on just täyttänyt 6, ja on yhä käsittämätön prinsessa, jonka toki saa edelleen kikattamaan kun sen nappaa kainaloon ja meinaa heittää mereen laiturilta. Olliesta tulee kyllä kasvamaan jotain erikoisen hienoa. Uskomaton yhdeksänvuotias.

Tiistai-iltana Michal ja Petra hyökkäsivät kylään, ja vaativat että tulisin heidän kanssaan vihreään taloon pokeria pelailemaan, käytyämme kävelemässä mun rantapalalla. Kyllä vaan, mun takapihalla on meri. Joe röhnäsi sohvallaan, krikettiä katsoen, mutta suostui samalla pelaamaan. Lydia saapui myös (juu, Lydia oli sen uuden Kiwitytön nimi, nyt muistin), ja jostain syystä sosiaaliseksi heittäytynyt Satishe. Satishe on yksi viime kaudelta tutuista keittiötyöntekijöistä, reilu parikymppinen pienikokoinen fijiläispoika, joka ei vain viime visiitilläni oikein ikinä lähtenyt mihinkään. Nyt sitä näkee joka ilta. Mikäs siinä, mukava sälli.

Tottakai mä voitin. Mutta siinähän ei ollut mitään yllättävää. Sen sijaan Raumatin tullessa huoneeseen, kaikkien leuat tippuivat. Dean oli irtisanoutunut tänään. Mä lopettaisin tähän jos olisin kirjoitustyylilleni uskollinen… mutta mä jaksan vielä hetken.

Sitä purkaessa menikin sitten se ilta, ja seuraava päivä. Dean otti mut ja Sharpien juttuihin heti aamusta, ja selitti ympäripyöreästi syitten olevan monituiset. Isoimmat syyt olivat henkilökohtaiset – hänen isänsä veteli viimeisiään Pictonissa, ja Ollien ja Sophien harrastusmahdollisuudet Portagen lähistöllä olivat melko minimaaliset. Oli silläkin jotain tekemistä asian kanssa, että huolimatta tittelistä General Manager, Allison ei ikinä antanut Deanille työrauhaa oman tonttinsa kanssa. Jotain jäi sanomatta, mutta en ruvennut kaivelemaan. Sanoin vain Deanille että hän on ollut paras pomo mitä mulla on ikinä ollut, ylivoimaisesti. Mies nyökkäsi hiljaisesti ja kiitti.

Allison saapui paikalle itsekin jälleen keskiviikkona, ja teki heti pikkubussissa mulle selväksi tulevansa olemaan paikalla vastedes päivittäin, varsinkin Deanin loppukuusta tapahtuvan lähtemisen jälkeen. Jippiiiiiii….

Liityin palveluun nimeltä DVDunlimited, joka on eräänlainen nettivuokrauspalvelu. Ne lähettää sulle kolme dvd:tä kerrallaan, ja katsottuasi leffat sä voit lähettää ne takaisin, jonka jälkeen ne lähettää sulle taas uudet. Kuukausitaksa on vain 35 dollaria, Niin, sieltä saa kaikkea mahdollista, sarjabokseista blu-rayhin ja pleikkapeleihin. Siistiä. Tommonen pitäis perustaa suomeen, vai onko perustettu jo? Mä perustan jos ette te ehi enste.

Portagen kaupan pitäjä Sonya lupasi kuskailla mut torstaina Blenheimiin ilmatteeksi, kun oli itse menossa isäänsä katsomaan. Pictonissa tapahtuneen välipysäkin aikana pääsin moikkaamaan Marisaa, jonka kahvilabisnes oli mennyt talvikauden yli oikeinkin hienosti. Nyt oli aikaa jutustella vähän pidempään myös Naomin kanssa, joka kertoi Cambellin olevan sairaalassa sijoiltaan menneen rystysen takia. Katsoin Naomia hetken kysyvästi mutta kyllä, kuulin oikein. Sen luikun rystynen oli sijoiltaan.

Marisa oli alkanut kuntoilemaan ja väitti vetävänsä triathlonin marraskuussa. Naista katsoessa se oli melkein pakko uskoa. Pitäiskö tässä itekin tehä jotain? Toki mun päivärutiinit Portagessa takasivat jo itsessään eräänlaisen päivittäisen triathlonin.

Blenheimissa tarkoituksenani oli varustella itseni kesäkautta varten, ja rentoutua hiukan. Pari leffaa, ehkä pari olutta. Mutta koska juuri tätä kirjoittaessani makaan punkassani Blenheimissä ja ilta on vasta aluillaan, on siitä vaikea kertoa enempää. Täyttäkää loppu mun puolesta.

2008-10-13T01:09:00.000-07:00

Back in Portage.

Osa 4: Portage 10.-12.10.2008

Uskomatonta kyllä, heräsin ajoissa ilman ongelmia. Mullahan oli siis se puhelin hukassa, joten pienestä ihmeestä puhutaan nyt. Oli aika raahautua laukkuineen Cougar Linesin veneterminaalille. West Bayn vesitaksi oli lopetettu, tuo firma jota olin koko viime visiitin ajan käyttänyt.

Sopivaa munaravia juosten ehdin käydä bussiasemalla myös, jättämässä lapun tiskille jossa kerroin yhteystietoni puhelinta varten. Olin melko lailla varma että se löytyisi, olin viimeinen ihminen eilisessä bussissa ja kyseinen auto tulisi jatkamaan takaisin Christchurchiin vasta iltapäivällä. Raahatessani laukkujani kohti laituria näin Marisan kahvilaa avaamassa kaksi kovin tuttua hahmoa, Naomin ja Cambellin. Kiireessä kävin halaamassa molempia ja lupasin palata Pictoniin heti tilanteen ollessa suotuisa. Naomi ehti kertoa että äitinsä Eve oli tekemässä lähtöä Portagesta, eikä olisi seuranani enää montaa päivää. Sääli.

Veneen tykönä törmäsin tuttuihin tai ainakin kahteen. Tracy, henkilöstöpäällikkö, hypähti kaulaan, ja moikkasin myös mulle vähän etäiseksi jäänyttä tilipuolen Joannea. Joanne on muuten iso tyttö. Todella iso tyttö. Siitä tietää että ihmisellä on muutama ylimääräinen kilo kun sen nilkoissa on makkaroita.

Oli taas kerran, pakko sanoa, todella hassua katsella kun lähestyimme Torean laituria. Tuntui että täältä olis lähteny ihan just – ja niinhän se toki onkin, ei siitä oo ku puoli vuotta. Laiturilla vastassa olivat Del ja Sharpie, joista ensimmäistä piti rutistaa oikein kunnolla, ja jälkimmäiselle riitti kädenpuristus.

Hotellilla tuttuja tuli vastaan vasemmalta ja oikealta, ja kaikki oli mahtava nähdä – Leilani, (viiksetön) Dean, Eve, Satishe, Joe, Neil, David… perkules. Mahtavuutta. Teille nää kaikki on vain nimiä, mutta ei osaa selittää miten hienoa oli olla täällä taas. Sharpiella oli melkoinen hässäkkä päällä, joten tarjouduin heti auttelemaan vähän. Pyörälläajoa tämä on, aivan kuin olisi ollut pois pitkän viikonlopun verran. Tracy antoi mulle päälle tutun oranssin, nukkaisen nutun ja meitsi rupes vetämään.

En tokikaan tehnyt sisälle pitkää päivää, pitihän tässä vielä asettuakin.

Craigin oli pitkään tarkoitus tulla paikalle myös, mutta sitten selvisi ettei hänellä ollut viisumin puolesta minkäänlaista mahdollisuutta. Uuden Seelannin lait olivat tiukentuneet uskomattoman paljon ulkolaisten työntekijöiden suhteen, ja Craigin olisi pitänyt suoraan hakea kansalaisuutta että olisi päässyt paikalle kolmannen kerran. Hän kuitenkin lähetti mulle viimeisenä lahjanaan kontaktin talon puolikkaasta joka hänellä oli vuokralla viime kesänä. Soitin vuokraisännille ja ajoin laukkuni paikan päälle.

Ross ja Sylvia Withell ovat oikein kultaisen oloinen vanhempi pariskunta jotka olivat aivan innoissaan siitä että heidän alakertaansa tulee taas joku asumaan. Myöskään itse kämppä ei ole ollenkaan hassumpi, kolme huonetta ja keittiö, ja kuukausivuokra on vain $480, eli noin 200 euroa. Craigin jäljeltä kämpillä on vaikka mitä, televisiosta kaikkiin mahdollisiin keittiövälineisiin ja mausteisiin. Ei voi valittaa.

Paitsi ehkä etäisyydestä. No ei se ole kuin reilu kilometri. Mutta ylämäki Uudessa Seelannissa on jotain aivan muuta kuin mihin jalasjärveläinen sikafarmari on tottunut. Mä olin mielestäni kova jätkä pyörän päällä. En enää niinkään.

Mun ensimmäinen viikonloppu oli jo ihan rutiinia, ja oikeastaan isoja muutoksia ei paljoakaan ole, paitsi että meidän lohkon nimi ei enää ole ”Transport” vaan ”Grounds”, joka viittaa siihen että meille kuuluu myös paljon alueen ylläpitoa. Niin, ja mun uus pomo on Raumati! Iso poika ei vaan vielä ole paikalla, saapuisi vasta tiistaina.

Mun ensimmäiset kaksi päivää olivat kohtuullisen pitkiä, olinhan ainoa porteri paikalla. Ykstoistatuntisia kumpikin. Varsinkin sunnuntaina korpes oikein kunnolla odotella viimeistä venettä kun Joe venaili vihreässä talossa että olisin liittynyt seuraan formuloiden pariin. Ehdittiin me sitten jotain katsoakin. Niin, Joen ja Neilin kanssa kolmantena pyöränä kyseisessä talossa oli nyt nainen, ja tämä näkyi melkoisesti. Tissilehdet olivat edelleen samassa nurkkauksessa, mutta ne oli ahdettu roskasäkkiin, ja vessassa ei haissut ihan niin vanhalle virtsalle.

Joen kohtalona olisi ajaa kuontalonsa parin viikon päästä, sillä hän liittyisi seuraamme kuljetuspuolelle. Asiakaspalveluun siirtyminen meinasi automaattisesti ettei miehellä voi olla 20 cm pitkää punaista risupartaa. Armonaikaa hänelle oli annettu siihen asti kun hän kävisi kanssani Aucklandissa Slipnotin keikalla 22. päivä. 23 –vuotiaaksi varttunut Christchurchilainen oli jo kurkkuaan myöten täynnä keittiöhommia, ja halusi koittaa jotain aivan muuta.

Uusia kasvoja on muutamia, joista voin mainita tässä välissä ainakin Michalin tyttöystävän, Petran, joka omistaa ihan samanlaisen psykoottisen naurun kuin poikaystävänsä. Noitten kanssa tulee hauskaa. Housekeepingissä on nyt isoja aukkoja, varsinkin kun Eve lähtisi viikon päästä. Uusia tyyppejä on ainakin herttaisen oloinen kiwityttö jonka nimeä en nyt muista. Ikää on 18 vuotta, ja taisi olla kotoisin Wellingtonista. Kolmaskin tsekki liittyi joukkoon tummaan kun 28 –vuotias pirtsakan oloinen Alena saapui Portageen samana päiväna kun minä. Tyttö vaikuttaa mukavalta hänkin.

Kaikkein hauskinta on istua toimistossa Lanin kanssa. Välillä ihmeellisiä ärrinpurrin –kohtauksia saava 160 -kiloinen Maorinainen omistaa kultaisen sydämen, ja sen kanssa saa nauraa usein. Sillä on hirveä vimma yrittää naittaa mua Alenalle, mutta se ei nyt ihan ymmärrä miten suuren haasteen edessä se on.

Kaikkia kiinnostaa kauheasti mitä Mikolle ja Anulle kuuluu, ja ovatko he jo menneet naimisiin. Tottakai ne on, vastaan minä. Kaikki on jotenkin niin samanlaista, että tuntuu tosiaan että en olisi koskaan lähtenyt mihinkään, osa kasvoista vain on muuttunut.

Ai niin, sain puhelimeni takaisin tänään, maanantaina. Seitsemän viestiä, joista kolme oli äidiltäni, ja joitten sisältö oli kasvava huoli voinnistani. Ilmeisesti on kovin todennäköistä että ajaisin täällä jonkun yli tai päin puuta.

2008-10-10T00:41:00.000-07:00

Uuden-Seelannin käsikirja driftareille

Osa 3: Auckland-Wellington-Christchurhch-Picton 7.-9.10.2008

You like my drama baby?

Otan osaa. Oli kieltämättä totinen hetki kun tullivirkailija meinas ruveta vaikeeksi ja ohjas mut johonkin erikoistiskille vähän taaemmas lentokentällä. Tunnin istuskelun aikana mut kutsuttiin muutamaankin otteeseen takaisin tiskille täydentämään tietojani. Onneksi tilanne kuitenkin saatiin selvitettyä ilman konsulaattipuheluita.

Suomalainen pariskuntakin jonka kanssa piti treffata vielä lentokentällä, oli ehtinyt lähteä etiäppäin. Uuden Seelannin valuuttaa pikapankista käteen ja bussilla keskustaa kohti. Olin kertakaikkisen surkea näky kun nuokuin etukenossa bussin penkissä, nojaillen milloin ikkunaan pääni kolistessa, milloin vähemmän kuin vastaanottavaiseen vierustoveriini. 11 tuntia lentokoneessa on liikaa, ja tää aikavyöhykesekoilu sotkee oikeasti nupin.

Aucklandissa satoi, kun loikkasin Sky Towerin juurella bussista laukkuineni. Samalla pysäkillä ulos hypännyt taiwanilainen mukava nuorimies korjasi ilmansuuntani oikeaksi, olisin muuten lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin missä hostellini oli. Hostelli oli aiemmalta visiitiltä tuttu Auckland City Centre, Mikolle ja Anulle lähinnä oksentelumuistikuvia mieleen palauttava pytinki. Hehän kärsivät puoli vuotta sitten ruokamyrkytyksen juuri täällä, viettäen viikon petissä molemmat.

Hostellihuoneeseen päästessäni päätin uhmakkaasti olla nukahtamatta ennen iltaa, muuten tästä päivärytmin korjauksesta ei tulis sfiddujakaan. Sen sijaan tutustuin saksalaiseen kämppikseeni, ja aloin setviä välttämättömiä vero- ja tiliasioita. Bank of New Zealand oli nurkan takana, ja tilin avaus oli tällä kertaa huomattavasti mutkattomampaa. Verohommat oli kunnossa puhelulla, ja Vodafonen liikkeestä noudin kortin pulikkaan jonka tulisin huomenna Christchurchista noutamaan – moisen olin nettihuutokaupasta ostanut.

Kello ei ollut vielä tarpeeksi, joten kävin katsastamassa keskustaa ja palauttelemassa sitä mieleen. Sadekin taukosi. Soitin Portageen selvittääkseni kuljetusvaihtoehtojani, koska olisin huomenna Pictonissa vasta iltayhdeksältä. Michalin hönöinen tsekkibrittiaksentti oli mahtava kuulla, ja sovimme että ottaisin vasta aamuveneen Pictonista perjantaina. Työvuoro mulle oli laitettu lauantaille. Kävin katsomassa tyhjänpäiväisen komedian nimeltä The House Bunny, josta on kuitenkin todettava että ennen kovin mitäänsanomaton Anna Faris osaa tätä nykyä kannatella elokuvaa. En tiedä miksi myönsin käyneeni katsomassa kyseisen elokuvan, muuten.

Leffan jälkeen kävin nettikahvilassa selvittelemässä loppuja nettihuutokauppojani. Tarkoituksena oli ostaa käytetty PS3 ajantapoksi Portagen rattopäiville. Pelisetin olin näköjään voittanut, mutta kaveri joka sen mulle myisi ei ollut tavoitettavissa. Sovimme että hoitaisimme kaupan 22.-23. tätä kuuta kun tulisin katsomaan Slipknotin keikkaa takaisin Aucklandiin.

Illan päätteeksi oli pakko käydä tsekkimässä peliliike AVS, jossa olin aikaa viettänyt keväällä GTA4:n ilmestyessä. Hauskinta oli että omistaja muisti mut hyvinkin ja kertoi onnellisena bisneksen lähteneen hyvin käyntiin. Tämä pelinettikahvila –konsepti on toistaiseksi aika uusi täällä niin kuin Suomessakin, ja muistan kuinka täpinöissään ja jännittynyt tämä intialaislähtöinen omistaja oli huhtikuussa. Nyt mies suorastaan huokui itseluottamusta. Hakkasimme rock bandia hetkisen ja toivotin kaverille yöt, ja lupasin palailla asiaan taas puolen vuoden kuluttua.

Unta ei tarvinnut kauaa odotella, vaikka jännitinkin hiukan heräisinkö aamulla ajoissa varhaiselle lennolleni. Noh, mun kaksi kokoa liian pieni virtsarakkoni nosti mut kyllä ajoissa ylhäälle.

Olin taas nousemassa johonkin perkeleen lentokoneeseen. Onneksi paikallislennot ovat edes asteen helpompia lähtöselvityksien ynnä muitten suhteen. Vain 40 euroa maksanut lento Christchurchiin meni Wellingtonin kautta, ja yllättävää kyllä ne eivät edes laskuttaneet mitään ekstraa mun isosta matkalaukustani.

Pakko tähän väliin ihmetellä, että miten helevetissä se 22 kiloa voi tuntua noin painavalta perässä raahatessa, vaikka mulla oli enemmän päälläni vielä 2 vuotta sitten? Ei se noin raskaalta olisi tuntunut, noustessa Aucklandin keskustan mäkiä tuo lisämassa vyötäisillä ja poskissa kuin mitä se on pyörillä. En mä ymmärrä. Enkä muuten sitäkään, millä logiikalla lentoyhtiö laskuttaa joissain tapauksissa 50 –kiloiselta naisihmiseltä, jolla on 20 kg matkalaukku 30 eur lisähintaa, kun siltä 140 kiloa painavalta herrasmieheltä ei laskuteta mitään. Joka muuten vie tilaakin lähes kahden istuimen edestä. Ilmeisesti SAS on joissain lennoissaan ryhtynyt asiakaspunnituksiin… ainakin muistan lukeneeni noin vuosi sitten.

Christchurchissa löytyi heti lentokentän ääreltä halpa viiden dollarin pikkubussipalvelu joka heitti keskustaan. Aikaa oli tapettavana nelisen tuntia ennen bussin lähtöä, joten astelin muina miehinä paikallisen YHA – hostellin yhteistiloihin matkalaukkuineni. Kukaan ei kysynyt mitään. Tein siinä sitten itselleni ruokaakin yhteiskeittiössä, parit kananmunat, tonnikalaa ja mystistä pastahöttöä.

Nettipulikan sain käteen parin korttelin päästä löytyvältä Rock FM:n radiotoimituksen vastaanottotiskiltä, jonne kauppakontaktini Jonathan oli sen jättänyt. Mies oli itse lähetystä tekemässä paraikaa, mutta menihän se näinkin.

Tracylta oli tullut mailia jossa hän tarkensi mulle mun toimivan nimenomaan transporter –osastolla tänäkin vuonna. Hyvä, koska sitä olisin pyytänytkin. Pidin meille tahattomasti suoduista lusmuiluhetkistä laiturin päässä, ja siitä miten fyysinen työ paransi oloani jo parissa kuukaudessa.

Intercity –bussiterminaalin tyköä lähtiessämme totesin etten ehtinyt tehdä vaihtokauppaa myöskään kaverin kanssa jolta mun olis pitänyt käydä noutamassa sen käytetty PS3. Pahoittelin asiaa tekstiviestitse ja kysyin mahdollisuutta noutaa sekin rakkine 23. päivänä.

Bussikuski oli mulle edelliseltä reissulta tuttu. En oo varma kerroinko siitä viimeksi? Joulupukin näköinen heppu, joka jutusteli mikillä matkustajilleen enemmän kuin mitä ehkä pitäisi. Viiden tunnin bussimatkalle sain vallattua itselleni takapenkin, jolla taisin nukkua 90% matkasta. Puolimatkassa oli Kaikoura ja meidät vietin autiolta tuntuvan kaupungin ainoaan auki olevaan kahvilaan, nimeltään ”Why not? Cafe”. Jestas.

Avasin silmäni seuraavan kerran Pictonissa, ja järjestelin itseni ylös bussin penkistä. Raahauduin kamppeineni keskustasta löytyvään guest houseen, jonka kassalta mua tervehti pirpsakan näköinen nuori nainen. Silmiäni siristellen pyysin huonetta jossa saisi olla rauhassa. Tyttö antoi mulle ihan oman huoneen, jonne mut saatteli. Kysäisin tytöltä syntyperästään, kun jokin sen puheessa mätti. Veikkasin oikein, irkku jolle oli tarttunut kiwiaksentti. Toki se miten sen ilmaisin sille tuli pihalle melkoisena sammakkona: ”yes, I noticed the R’s”. The R’s. The Arse.

Parinkymmenen sekunnin hiljaisuuden jälkeen plikka sulki oven ja jätti mut omaan rauhaani. Varmistin vielä ennen sänkyyn kaatumistani että kaikki oli mukana. Läppärilaukku, taskut… voi perkele. Puhelin oli jäänyt bussiin. Mä oon aika hyvä näissä.

Siis unohtelussa JA cliffhangereissa.

2008-10-08T03:36:00.001-07:00

Salmoblog Uudessa Seelannissa – Taas.

Osa 2: Hong Kong - Auckland 7.-8.10.2008

Nopeasti kulahtaa arkipäivät ohi kun matkustelee aikavyöhykkeitä vastakarvaan. Käytännössä oon ehtiny tepastella Hong Kongissa 10 tuntia ja Aucklandissa yhden iltapäivän, ja sunnuntaiaamuna matka on edennyt muka jo torstai-iltaan? Ei helevetti.

Hong Kongin lentokenttä oli edelleen valtavuudestaan huolimatta selkeä. Hiki meinasi nousta pintaan kun lipunmyyjä kyseli kovin tarkkaan mun viisumit läpi ja meinas nostaa äläkän siitä että olin uusinut passini – tämä viisumihan oli leimattu edelliselle passille! Pienellä neuvottelulla eteenpäin, ja 20 minuutin kävelymatka terminaalin poikki portille 50.

Kone oli ihan täynnä, ja mullekaan ei ollut tällä kertaa siipipaikkaa, saatikka käytäväpaikkaa. Ketutti. Olin huomannut jo bussissa tullessani pariskunnan jonka ulkonäköä vilkaisemalla tiesi välittömästi suomalaisiksi. Jokin meissä on vain kovin tunnistettavaa. Koneeseen noustessa vaivauduin oikein poistamaan kuulokkeet korvilta hetkeksi että pystyin vahvistamaan tilanteen. Kyllä vaan, heillä oli kriisi siitä että heidät oli laitettu istumaan ihan eri riville.

Koneessa ryhdyin kaikkien sankariksi, koska kaikilla tuntui olevan paikoitusongelmia. Vieressäni olevan Kiinalaistytön ystävä oli paria riviä edempänä, ja tuskaili tilannetta. Tarjouduin siirtymään hänen ystävänsä paikalle että he pystyisivät olemaan vierekkäin. Kiitolliset Kiinattaret jäivät paria riviä taakse, kun huomasin keski-ikäisen brittiherran toistuvasti palailevan tarkastamaan perheensä tilannetta koneen takaosassa, kun hänen muu perheensä oli sinne sijoitettu. Itse satuin istumaan vain parin paikan päässä hänen perheestään, joten ehdotin miehelle paikkavaihtoa. JES! Käytäväpaikka, tilaa isolle miehelle.

No tottakai huomasin istuvani ihan sen suomalaistytön vieressä, käytävän toisella puolen. Tyttö vilkuili hermostuneena poikaystävänsä suuntaan. Heidän molempien vieressä oli liikuntarajoitteisia ja kielirajoitteisia kinuskeja. Tietäen että luopuisin hyvästä käytäväpaikastani tarjosin paikkaani suomalaistytön vieressä istuvalle vanhalle kiinalaisrouvalle, jonka autoimme vaihtamaan paikkaa. Nyt nuoripari pääsi vierekkäin, ja mä pääsin… ahtaaseen tilaan kahden äijän väliin.

Hei, jälkeenpäin en kyllä valita. Tutustuin 11 tuntia kestäneen lennon aikana oikein hyvin vierustoveriini Lioz Amariin (http://results.beijing2008.cn/WRMP/ENG/BIO/Athlete/3/1205533.shtml) , jolla oli 29 –vuotiaasta iästään huolimatta melkoinen elämänkokemus takanaan. Kyseessä oli Israelilainen ex-sotilas, joka oli menettänyt jalkatoimintonsa palveluksessa, ja oli nyt olympiatason paraolympialaisurheilija. Hänen tyttöystävänsä otti Pekingistä 3 kultaa. Miehen tarina ei ollut yksioikoinen, eikä jalkojen menettäminen tapahtunut taistelussa. Mies oli valittanut kipeitä nilkkojaan pitkään armeijassa, ja Israelin armeijahan tunnetaan kovasta kuristaan. Hermot olivat jotenkin rappeutuneet ja mies oli kaiken päälle kaatunut selkänsä lopuksi niin pahoin että tunto oli mennyttä navasta alaspäin.

Sitten puhuttiin pitkään, todella pitään siitä miltä se nuoresta miehestä tuntui kun yhtäkkiä ei jalkoja enää ollutkaan, siitä miten hän oli löytänyt uimisen. Uimisen kautta hän löysi myös tyttöystävänsä jonka kanssa hän oli seurustellut jo neljä vuotta.

Politiikkaa ei voinut olla sivuuttamatta, ja kosher –ruokavalioita. Kohteliaana kaverina hain pimeässä koneessa Liozille kinkkuvoileivän, joka ei oikein tehnyt kauppaansa. Oli mahtava puhua pitkään ja rauhallisesti kaverin kanssa joka onnistuu puhumaan noinkin vaikeista kotimaan asioistaan tuomitsematta täysin toista osapuolta. Kerroin myös Liozille kohdanneeni palestiinalaisia jotka eivät tokikaan ole vihamielisiä Israelia kohtaan. Edistin siis tavallani rauhaa lähi-idässä. Lioz nyt vain sattuu edustamaan ensimmäistä Israelissa syntynyttä juutalaissukupolvea, joka tulee yhdessä toisen osapuolen kanssa määrittelemään sen miten homma jatkuu tulevaisuudessa.

Kun nousin koneesta, vaihdoimme yhteystiedot ja menimme suunnillemme. Lioz lupasi yrittää päästä poikkeamaan Portagessa tyttöystävänsä kanssa. Jos näin käy, lupaan ottaa kuvan itsestäni kolmen olympiakultamitalin kanssa.

Tullitarkastuksessa mua odotti iloinen yllätys. Ei tällä mun uudella passilla olisi kuulemma mitään asiaa maahan.

2008-10-07T02:20:00.000-07:00

Salmoblog ratsastaa jälleen

Osa 1: Hong Kong 5.-6.10.2008

Heräsin kuola poskella junasta viiden aikaan yöllä, lokakuun viidentenä. Siskoni ja hänen poikaystävänsä söpö-sami olivat puskeneet mut junaan kahden aikaan, ja puhelinta tutkimalla päättelin että olin pienissä läksiäispöhnissä lähettänyt pari noloa jäähyväisviestiä ihmisille. Läksiäiset oli vietetty vartissa ja huolimatta siitä että pitäis mukamas skarppina loikata aamukahdeksalta koneeseen, olin tuhannen humalassa. Mua kyllä vähän juotettiin. Mulla oli myös päällä paita jota en tunnistanut. Nukahdin taas.

Heräsin herätyskelloon Tikkurilasta. Pasilastahan se bussivuoro kulki? Niin sen oli pakko olla.

Perkele. Pasilassa muistin että se olis ollu Tikkurilasta. Taksi nappas mut kyytiin ja ajoi lentokentälle. Kuski oli mukava, suunnilleen ikäiseni mies joka kadehti mua reissuni puolesta mutta ilmoittikin samoin tein olevansa lähdössä viidettä talvea putkeen sukelluskouluttajaksi Thaimaaseen. Ei silläkään huonosti mennyt. Laskin mielessäni 5 vuotta taaksepäin… hetkinen? Kyllä, kaverin ekana työvuonna Thaimaassa aikanaan tapahtui aika raakoja juttuja. Kerto ensimmäisen työpäivän olleen Tapanina silloin.

Lentokentällä pupustelin alas äireen tekemän ruisleivän, ja kävin hakemassa lentoliput käteen Hong Kongiin asti. Mun portti oli ihan ristuksen kaukana, kotimaan terminaalin kupeessa, mutta silti mun oli pakko ravata ostamaan uusi adapteri. Mikko ja Anu olivat ostaneet sen mun Uudesta Seelannista ostaman läppärin ja annoin adapterin kaupan päälle. Mikolta tulikin aamulla viesti jossa se ilmaisi katkeruutensa Suomeen jäämisestä, ja pahoitteli kun ei ollut ehtinyt läksiäisiin. Olisivat kuulemma vuoden päästä tulossa ”perässä”.

Adapterin sai ilman veroja kun ilmoitti avaavansa sen vasta Hong Kongissa. Heh.

Frankfurtiin lento oli yksi suhahdus, ja sitten alkoi vakiopujottelu suurella lentokentällä. En nyt osaa sanoa muuta kuin että tämä oli ehkä epäselkein näistä massiivisista terminaaleista missä olen ollut. Näyttöjä oli harvassa, ja näytti siltä etten ollut ainut joka hetken hortoili. Onneksi apua voi aina toki pyytää, mutta itse päätin löytää sen perkeleen portin, olihan tässä muutamakin tunti vaihtoaikaa.

Löytyihän se portti E5 lopulta. Cathway Pacific mua taas näköjään roudais Hong Kongiin ja Uuteen Seelantiin. Koneessa mua oikein rupes mietityttämään, että miksi mut aina laitetaan istumaan siiven kohtaan. Oikeasti. En oo ollut yhdelläkään lennolla aikuisikäisenä jossa mua ei oltais laitettu siipien kohtaan. Lastataanko kone silleen että läskit ja isot kantavimpaan kohtaan? Lähtöselvityksessä kuitenkin ne sen päätöksen vasta yleensä tekee. Tämä askarrutti mua kymmenen tunnin lennon aikana. Nautiskelin muutaman elokuvan, uusimman Maxwell Smart –leffan, joka oli yllättävän hyvä, sekä pari muuta. Mm. Kung Fu Panda tuli katsottua, mutta torkahtelin sen aikana jatkuvasti. Sain unta koneessa ensimmäistä kertaa ikänä, siis.

Koneessa ajatus hortoili. Siitähän oli vain vajaa vuosi kun viimeksi olin tässä. Mitähän tästä tulee? Viihdynkö puoli vuotta? Mitä helvettiä sen jälkeen? Hyi olkoon. Onneksi ei tarvi ajatella.

Laskeuduin Hong Kongin isooolle lentokentälle, ja askelsin pikkuhiljaa tunnon palautuessa persposkiin kohti tullitarkastuksia. Jonoja ei näin varhain, aamukuudelta, juurikaan ollut. Laukunkin oikein sain tällä kertaa, vaikkakin siitä oli remmi lähtenyt ympäriltä lätkimään.

Ajattelin fiksuna kaverina matkustaa pummilla airtrainilla keskustaan, mutta enhän mä suatana muistanu että se lipputarkastusmasiina olisi vasta pääteasemalla. Nolona ostin tiskiltä lipun siellä päässä. Airtrain on yleiseen Hong Kongin hintatasoon nähden kallis, 90 hkd (n. 8,jotain euroa). Toki etäisyyttä on melkoisesti ja kyseessä on jonkinasteinen pikapikajuna-chu.

Hyppäsin pois Kowloonin asemalla, koska kartasta perustellen se oli lähinnä hotelliani. Otin taksin joka maksoi ei käytännössä mitään, ja pääsin hostellin osoitteeseen – 66-70 Nathan Road. Tämä oli keskellä mulle jo viime reissulta tuttua Tsim Sha Tsuin ostosaluetta. Ei minkään sumuisen vuoren päällä jonka lähin naapuri oli munkkiluostari ja valtava kultainen buddhapatsas. Hissi ei suostunut viemään mua oikeaan kerrokseen, vaan joko kerroksen ylemmäs tai alemmas. Portaissa valtavan laukun kanssa kulkeminen vitutti hetken.

Kello ei vieläkään ollut juuri mitään, joten jätin matkalaukkuni respaan ja kerroin palaavani aamupalan jälkeen. Respan täti ei ymmärtänyt sanaakaan mutta hymyili nätisti.

Taisin tästä jo viimeksikin mainita, mutta Kiinalaisessa mäkkärissä tai KFC:ssä on aikalailla erilaiset tarjottavat kuin länsimaisessa. KFC:n listalla aamupäivällä ei ainakaan ollut mitään joka olisi edes etäisesti muistuttanut hampurilaista. Ei sillä että valittaisin, makaroni-makkarahöttö oli oikein hyvää. Paikallinen makkara muistutti oikein kovasti maultaan perinteistä atrian käristettä, which was strange.

Tsim Sha Tsui on täynnä elektroniikkaliikkeitä, joita yhdistää ainakin kaksi asiaa. Kaikkien yläpuolella on naurettavan kokoinen ”SONY” –kyltti, ja missään niistä tuotteilla ei ole hintalappuja. Nämä on niitä koijariliikkeitä, joissa toki eurooppalaisittain on edelleen uskomattoman halvat hinnat. Mutta jos tuotteilla ei ole hintaa, miten voi olla mitään hajua siitä missä ”kipuraja” menee? Itse huudatin eräässä liikkeessä HD –digivideokamerasta myyjää puoli tuntia, jonka aikana hinta tippui jo eurooppalaisittain naurettavasta lähtöhinnasta puoleen hintaan. ”spesöl prais fö juu, sööö”. Toki mä ostin sen kameran, mikä tehnee musta hölmön. Ei sillä että se paljoa olis maksanu. Mutta silti.

Hostellilla oli tiskin takana mies joka osasi oikein hyvää engelskaa. Vietnamilaislähtöinen kaveri oli opiskellut jenkeissä ja nyt pyöritti tätä hostellia. Hän oli oikein auttavainen ja esitteli mulle kartasta paljon lähellä olevia nähtävyyksiä sun muuta, antoi salasanan hostellin ilmaiseen langattomaan verkkoon ja kahvitkin tarjos. Höpistiin niitänäitä aikansa ja päätin varata saman hostellin samoin tein mun perässä helmikuussa tulevalle kolmikolle, josta kerron lisää sitten myöhemmin.

Huonekin oli tosi mukavan kokonen ottaen huomioon sijainnin ja hintatason, n. 30 eur. Nukahdin samoin tein kun olin päässyt sänkyyn röhnähtämään.

Heräsin melko myöhään, vasta kahdeksan aikaan illalla ja päätin katsastaa Space Centren aukioloajat. Tottakai se menisi kiinni yhdeksältä ja olisi tiistait kiinni. Minkäs teet. Missasin.

Kaupungilla kiertelin, neonvaloja ihmettelin ja pikaruokaa söin. Jos mulla olis paljon rahaa niin täällä olis sfidun hienoo ostella edesvastuuttomasti kaikkea. Kowloonin alueella on helvetisti merkkivaateliikkeitä ja jalokivi-, arvoesine- ym. liikkeitä. Siellä siis viihdyin hyvin hetken aikaa. Toki yhden valtavan ostoskeskuksen yksi iso kerros oli täynnä elektroniikkaliikkeitä, joissa oikein oli tuotteilla hinnatkin. Ja perkele vieköön että ne on halpoja. Mun Hong Kong -budjetti oli täynnä tokikin, vaikka ulos tullessa joku prostituoitu sitä yrittikin vielä kovasti muuttaa.

Nukuin todella runsaat yöunet ja heräsin siihen kun siivooja töllötti mua vierestä. Kello oli 12.30.

...

..

.

…taisit hetken luulla että olisin taas nukkunut pommiin koneesta? En tokikaan. Kone lähtis vasta yhdeksältä illalla. Pakkohan mun oli se tarkastaa, olenhan huonon karman jätkiä. Kamoja pikaisesti kasatessani puhelin putosi maahan ja sen näyttöön tuli ilkeät säröt. Olihan se toki jo melkein 2 kuukautta käytetty puhelinvanhus.

Kävin aamupalalla, kirjoitin tämän turkasen turhan blogin ja kiertelin kaupungilla. Takaisin lentokentälle pääsisi paljon halvemmalla bussilla joka lähtisi hostellin edestä, kadun toiselta puolelta. Tää mun Hong Kong –kokemuksesta tällä kertaa. Seuraavan kerran ajattelin kirjotella teille jotain 11 aikavyöhykkeen päästä teistä, Aucklandista.

2008-09-28T23:34:00.000-07:00

Jahas.

Sitä tulee lähettyä takas Uuteen Seelantiin vajaan viikon päästä. Uskomattomalta tuntuu, eikä tuu nähtyä Suomen "talvea", taaskaan.

Oon ollu Portagen henkilöstöpäällikköön yhteydessä, ja mun rooli hotellilla on joko sama tai sitten siirryn Lanin alaisuuteen receptioniin. Viime vuoden hommasta sais piirun parempaa liksaa, ja respahommassa on toki se että on jatkuvasti suurennuslasin alla (=ei ilmaisia iltapäiväuinteja).

Portageen on jo palannut monta tuttua naamaa, Michal (Jarmo), brittipari Linda ja Paul, lisäksi ainakin Craig suunnittelee paluuta. Luonnollisesti vakkarihenkilökunta on paikalla myös. Tuntuu todella hassulta palata.

Mulla on oma kämppä odottamassa myös, Craigin järjestämänä. Mahtavuutta.

Kaiken maailman juttuja, jotka jää vähän kesken suomessa... mutta minkäs teet. Jos nyt ei mee, niin tuskin tulis ikinä mentyä enää.

Reissu tulee menemään näin:

5.10. Helsinki-Frankfurt-Hong Kong
7.10. Hong Kong-Auckland
9.10. Auckland-Christchurch-Picton

Sitten tommosen rapian kuuden kuukauden päästä:

17.4.2009 Auckland-Nadi (Fiji)
20.4.2009 Nadi (Fiji)-Los Angeles
23.4 - 30.4.2009 - Los Angeles - Las Vegas ym. (route 66) - Chicago
1.5.2009 Chicago - Tukholma - Helsinki

Kaikille joita tässä ei enää ehdi näkemään: oikein hyvää syksyä, joulua, pääsiäistä, ja kaikkea siltä väliltä.

P.S. Mulle tulee pari kaveria suomenmaalta helmikuussa Portageen. Niistä sitten lisää myöhemmin ;)

2008-09-10T05:35:00.001-07:00

Mikko ja Toni Ibizalla

Osa 9 – Ibiza hiljenee

Tässä hengataan viimestä päivää Ibizalla. Kaks miestä joista osittain lähtee iho.

Kaikki asialistalla olleet jutut on tehty, nyt vaan hengataan ja toivotaan että aurinko paistais sen verran että vois mennä köllöttelemään. Eilinen oli just taas semmonen päivä että oli sfidun kuuma mutta oli pilvistä. Eli ei juurikaan iloa.

Tää uus hostelli, Hostal Royal, on vähän hanurista. Huoneemme on erittäin pieni ja erittäin kuuma. No, tää vimonen päivä nyt menee. Onneks eka viikko oli miellyttävässä paikassa, sinne vaan ei varausvaiheessa saanut kuin sen viikon. Halvempikin oli.

Ibiza on selkeästi ruvennut hiljenemään syyskuun ihan alun hulabaloosta. Eilen illalla porukkaa riitti vielä, mutta päivät alkavat olla todella hiljaisia. Jos joku tänne tuloa suunnittelee on tämä siis aikalailla ideaali aika – aurinko paistaa, porukkaa on tarpeeksi mutta ei liikaa, paikkoja riittää yökerhoihin mutta ne on silti aika täynnä. Just hyvä. Elokuu on kiireinen turistisesonki mutta kaikki tuntuu sanovan että täällä on silloin liian täyttä ja liian kuuma.

Eilen vedimme viimestä kertaa myös yön pois, Play2:ssa. Oli mukavaa. Pian nähään puppelit.

P.S. Neviksen viimeiset sanat löytyy tutusti osoitteesta http://nevanpaa.blogspot.com

2008-09-09T07:18:00.001-07:00

Mikko ja Toni Ibizalla

Osa 8 – Ibiza on etuoikeus

Oli aika jättää hostal Florida. Yritin pukata vauhtia Nevikseen joka yöllä oli rymynnyt huoneeseen ja haukkunut kaikki maailman britit alimpaan helvetin syöveriin ja ruvennut kittaamaan anisviinaa. Miehen ollessa parvekkeella kaadoin loput viemäriin koska silloin heräämisestä ei olisi tullut YHTÄÄN MITÄÄN kymmeneltä. No ei se nytkään helppoa ollut, mutta kyllä se kummasti heräs ja pikasesti pakkas. Meitä oli autovuokraamosta auto odottelemassa lähes suoraan alhaalla.

Mukavasti ilmastoidun oloinen Peugeotti kiidätti meitä San Antonion katuja kun kysyin kuskilta josko olisi mahdollista saada GPS –navigaattori kaveriksi. Mies nauroi mulle että ”ei. et tarvitse.”

Kuittasimme auton 45 euron hinnalla, jolla sai diesel –käyttöisen Peugeot 306:n, vai mikä nyt olikaan. Kolme numeroa. Lisäksi piti jättää kolmenumeroinen pantti autosta, 150 eur. Sitten pitikin yrittää jotenkin menestyksekkäästi löytää uusi hostellimme, josta ei meinannut tulla mitään. Mutta tuli sitten lopulta. Kassalla oli oikein miellyttävä slovakialaistyttö, josta minä kiinnitin huomiota miellyttävään ulkonäköön ja Nevis siihen miten perkeleen hyvin se puhu englantia. Näin.

Sitten olikin aika suunnata kohti San Miguelia, palan matkaa pohjoisessa. Tie muistutti osittain huvittavankin paljon Uuden Seelannin eteläsaaren serpentiiniteitä, ja vauhti ei päässyt missään vaiheessa päätä huumaamaan. Maisemat olivat kovin nättejä, ja kuuntelimme Neviksen ostamia Ibizateknolevyjä. Aamunälkään nappasimme jäätelöt erittäin omituisesta lähikaupasta keskellä ei mitään. Tonia palveli noin 156 –vuotias kassaneiti, joka haki vaihtorahat takahuoneesta. Piti antaa niin isoja rahoja, kympeistä puhuttiin.

Pujottelimme skootteripellejen ohi, yli ja ympäri ja saavuimme San Migueliin. Siellä meitä kiinnosti lähinnä rannikko ja sieltä löytyvä 100 000 vuotta vanha kaivos. Tai luulin että Nevistäkin kiinnostaisi, heh. Sijoitimme auton mielestämme fiksuun paikkaan ja kävelimme turhaan melko pitkään. Mutta eihän tuo haitannut, nuoria miehiä. Paitsi että Neviksellä oli kauhea krapula jo siitä yhdestä anisviinapaukusta. Hän todella painavasti ilmoitti ettei häntä huvittanut vanha kaivos. Mutta silti mentiin.

Oppaamme oli multilinguaalinen, kaveri juonsi ensin espanjaksi, sitten saksaksi ja lopulta englanniksi. Tämä kaivos oli alun perin löydetty Espanjan sisällissodan aikoihin 1936, salakuljettajien toimesta. Sitä oli käytetty kaikenlaisten arvoesineiden säilömiseen. Sisäänkäynti oli luolastoon käynyt pienestä aukosta 10 metriä meren yläpuolella ja jonkinlainen salainen uloskäynti oli ollut 50 metriä meren yläpuolella kallioissa. Kaikkiaan 8500 neliötä kattava luolaverkosto on suurimmin osin vain metrin korkeata, joten sinne ei meitä turisteja viedäkään. Ja olihan tätä vierailureittiä monin tavoin tehty helpoksi, louhittu ja sitten laitettu uskomaton määrä valaistusta, sekä tehty jo kuivasta kaivoksesta vanhan mallinen rakentamalla sinne keinotekoinen kiertävä vesisysteemi. Hienoa oli. Nevis olis pärjännyt ilmankin.

Läähättäen kiipesimme takaisin autollemme, ja otimme auton nokan kohti itäisen rannikon pohjoisosia. Sopivan etäisyyden päässä uintipaikaksi tuntui olevan Cala Sant Vicent, jonne hurautimmekin. Tuuli oli äitynyt melkoiseksi ja aallot olivat perkeleellisiä. Otimme aurinkotuolit ja Nevis paiskautui suoraan aaltoihin. Mies viihtyi tyrskyissä pitkään mun ottaessani arskaa ja saapui takaisin naureskellen että ”parasta kamaa tähän mennessä, parasta kamaa.” Lähdin tyyppäämään. Ensimmäinen aalto heitti mut perseelleni rantahiekkaan, ja seuraava sai mut nielaisemaan kunnon kulauksen välimerta. Sitten rupes sujumaan. Oli ihan perkeleen hauskaa olla kunnon aallokon vietävänä, sukellella isoihin tyrskyihin. Muistan hihitelleeni ääneen veden alla kun oli tullut oikein kunnon aalto naamaan. Uskomatonta hupia.

Toistettuamme rutiinin muutamaan kertaan alkoi nälkä jo todella haitata, otimme kamamme ja lähdimme takaisin autolle. Auton luo saavuttuamme huomasin järkyttävän asian: Tonin kantama arvotavaramuovipussi oli revennyt pohjasta. Nyrkin kokoinen aukko. Auton avaimet olivat jossain matkan varrella. Kaksi yhtäkkiä erittäin valkoiseksi muuttunutta kaverusta päättivät lähteä jäljittämään jälkiään – minä aurinkotuoleille ja nevis kävelyreitillemme. Pengoin hiekkaa epätoivoissani kun kuulin helpottavan hihkaisun parinkymmenen metrin päästä. Ja noin metrin päästä pauhaavasta merestä. Mun puhelin oli myös siinä, autonavainten vieressä. Sitä en ollut edes ehtinyt huomaamaan vielä kun tuo auto pelästytti niin kovasti. Jotenkin se perkuleen pussi vain oli revennyt. Mutta onneksi kävi säkä.

Nokka kohti Eivissaa, Ibiza Townia. Matkalla tankki takaisin palautusmallille joka maksoi meille uskomattomat 15 euroa. Eivissan parkkeeraustilanne ei ollut häävi, mutta Nevis bongas parkkipaikkakyltin jota seuraamalla saatiin Pögötti paikoilleen. Sitten oli pakko saada ruokaa, nopeasti. Syödessämme kävimme läpi jo pari päivää keskusteltua kysymystä – tsekatakko tänään valtavista yökerhoista Privilege vai Amnesia. Molempien kapasiteetti on 10.000 ihmistä. Kysymys jäi vielä auki.

Meidän henkinen tankki oli jo kohtuutyhjä, joten Eivissan tarkastelu jäi pikaiseksi. Tämä on se toinen iso kaupunki San Antonion rinnalla, ja niistä nimenomaan se jossa joka nurkassa ei ole sammuvaa brittiä makaamassa. Ihan miellyttävän oloinen mutta kukapa nyt Ibizalle tulee shoppailemaan ja istumaan kulmakahviloissa. Ihan oikeasti.

Ajoimme auton takaisin vuokraamolle ja kävelimme hostellihuoneellemme. Tällä kertaa kassalla oli tällä kertaa erilainen nätti slovakialaistyttö, jolle sanoimme Moro. Sitten oli aika levätä illan koitosta varten joka oli jompikumpi näistä yökerhomammuteista. Mutta siitähän kertoo Nevis.

Lippuja ostamaan mennessämme näimme todella tyhjän version San Antoniosta. Missä kaikki olivat? Se tuli selviämään hyvin pian. Juttelimme pizzan äärellä oikein mukavalle baskimaalaiselle pizzapaistajalle joka oli viettänyt Ibizalla jo yli 20 vuotta, kokenut ja nähnyt kaiken. Sillä oli ollut tyttöystävä jokaisesta Euroopan maasta. Hieno mies. Tätä nykyä onnellinen perheenisä.

P.S. Tonin blogi löytyy edelleen osoitteessa nevanpaa.blogspot.com, ja kuvareportaasiamme mun Facebook –galleriassa.

P.P.S. Me tanssittiin yö pois ja mua yritettiin iskeä maailman suurimmassa yökerhossa. Nevis ei ollut todistamassa. Sen paikan tanssilattia oli Seinäjoki areenan kokoinen.

P.P.P.S. Nyt se Nevanpää hourii jostain kusiepisodista. Ei pidä ALKUUNKAAN paikkaansa.

2008-09-08T11:32:00.000-07:00

Mikko ja Toni Ibizalla

Osa 7 – kuus geetä ibizalla

Jokohan nyt se flunssapöpö olis mennyttä? Eeeeeei. Mutta melki.

Auringon ottoidea meni ihan uusiksi kun katsoimme ikkunasta pihalle. Pilvistä perkele. Mutta edelleen toki uskomattoman kuuma. Toni heitti ilmoille että nyt voisimme vuokrata alle sen auton jota olimme suunnitelleet jonain päivänä tekevämme. Puolenpäivän nurkilla kiertelimme parit autovuokraamot läpi ja lähdimme tarkastamaan oliko meistä kummallakaan tullut ajokortti mukaan – perin oleellista tuota autoa ajaessa. Mulla oli säkällä reppuun joutunut kansainvälinen ajokorttini Uuden Seelannin keikalta. Hotellin tiskillä oli aika hyvän olonen diili: auto 30 eurolla vuorokaudeksi, ja kävisivät ilmatteeksi noutamassa täältä.

Kun respan tätiltä menimme kysymään kamat pakattuna että josko saisimme tilattua noudon vastasi hän heti ”No. Siesta.” Tää on kyllä käsittämätöntä mutta moni liike sulkee kirjaimellisesti ovensa 14.-16.00. Toisaalta on pakko myös ymmärtää miksi siesta on saanut alkunsa tälläisessä maassa, jossa lämpötila aika harvoin antaa armoa. Hetken kelailtuamme päätimme puskea autohomman huomiselle, silloin kun meidän pitäisi kirjautua ulos Hostal Floridasta.

No mitäs nyt? Tonilla välähti. Olimme hämmästelleet slingshot –nimistä laitetta joka ampuu ritsanomaisesti kaksi matkustajaa n. 50 metrin korkeuteen ilmaan jossa löysän loputtua jättimäinen joustoköysi vetää matkustajat takaisin alas. Tätä seuraa vielä melkoinen kieputus ja sarja muita kovasti oksetusta herättäviä liikkeitä. Eli tottakai me haluttiin mennä kokeilemaan. ( http://www.youtube.com/watch?v=0VekjMWMVi0&feature=related ) <--Mallivideota

Taskusta piti ottaa pois kaikki sälä, sen verran monessa eri asennossa ilmassa kuulemma oltaisiin. Hupi kustansi 25 eur per ukko, ja oli kieltämättä hintansa väärti. Aluksi laite rakensi jännitystä vetämällä ”matkustamon” alas, osittain maan alle, ja sitten sinkosi meidät perkeleellisellä vaudilla kohti taivasta. Tarkalleen ottaen vauhti tais vastata kuutta G:tä. Onneksi mulla ei ollut enää heikko olo, sillä yrjö siinä olis muuten lentänyt. Ylhäällä meitä kieputettiin ympäri ja sinkoilimme ylös ja alas minuutin verran ja sitten kaksi kovin järkyttynyttä kaveria tuli hihitellen takasin alas.

Mä tein aika ison mokan kun en noudattanut alussa annettua tarkkaa ohjeistusta että ”keep your heads back, please”. Mun niska nytkähti ekassa vetäsyssä oikein kunnolla, ja nyt mulla oli uus vaiva mitä pystyin marisemaan.

Ilta jatkui korttia hakkaillessa, kulinarisoidessa ja pohjakaljoja ottaessa. Siitä sitten suuntasimme baanalle, jossa tällä kertaa suurin osa ajasta meni tuopin ääressä maailman parantamiseen. Eli puhuimme pahaa kaikista selän takana. Juuri näin.

P.S. Tonin blogi löytyy edelleen osoitteessa nevanpaa.blogspot.com, ja kuvareportaasiamme mun Facebook –galleriassa.

P.P.S. Nevis ei pidä briteistä

2008-09-07T04:20:00.001-07:00

Mikko ja Toni Ibizalla

Osa 6 – Palautumispäivä

Sankarillisesti vetäneet, puolikuntoiset kaverukset Mikko ja Nevis tunsivat olonsa perin flunssaiseksi, iltapäivästä herätessään. Olihan pieni humala näppärästi peittänyt sen tosiasian että emme todellakaan olleet monen tunnin tanssikunnossa, mutta silti sitä vedettiin.

No nyt sitten oli aika heikko vointi, ja krapulaksi sitä ei voinut kutsua. Kurkkua kivisti maan perkeleesti ja huimasi sekä hiukan päätä särki. Niin, ja nyt kurkkukipu säteili korviin jotka olivat muutenkin kipeänä, kiitos herra Tongin. Mutta emme valita, olemmehan Ibizalla.

Sen sijaan lepäsimme kunnes nälkä pakotti meidät ylös. Mä olin valkoinen kuin kokaiinilaivan kapteeni, ja Nevis hiukan huolestuneena epäili että pystynkö mä syömään mitään. Onneksi uutta ruokapaikkaa testatessamme menusta löytyi ihan perinteinen kanakeitto, joka meni kurkusta alas ja jopa kohensi oloani huomattavasti.

Mä en kuitenkaan tohtinut riskeerata, vaan piti päästä lepäämään vielä. Olisi kovin mukavaa kuitenkin jossain vaiheessa vetää 100% teholla täällä. Torstainahan tämä alkoi.

Nevis seikkaili jonkin verran illan mittaan kaduilla, tsekkimässä tuliaisia rakkaimmilleen. Jostain syystä joka toinen tuliainen jonka näemme sopisi Marko Kivelälle, oli se sitten valtava tikkari tai jättimäinen puinen fallos.

Illemmasta pystyimme syömään kunnolla, ja toteutimme itseämme hostellin alakerran ravintolassa, jossa ruoka on hinta-laatu –suhteeltaan erittäin ok. Lisäksi käymme syömässä siellä koska siellä on erittäin tuittupäinen tarjoilijatar, jota ei voisi vähempää kiinnostaa asiakaspalvelu. Nuori nätti naisihminen joka paiskoo pöytään kamaa ja kysyy ”what you want”. Ajattelimme viimeisenä päivänämme antaa hänelle kiitoskortin ja mehevän tipin suomalaishenkisestä palvelusta.

Nevis osti DJ –lehden jota se nyt paraikaakin tuossa mulle lukee vieressä. Kaveri on yhtä Ibizan kanssa. Toni Nevanpää ei ole enää sama kaveri, uskokaa pois. Nyt vois mennä rannalle paistattelemaan.

P.S. Tonin blogi löytyy edelleen osoitteessa nevanpaa.blogspot.com, ja kuvareportaasiamme mun Facebook –galleriassa.

P.P.S. Nevis saa koko ajan tekstiviestejä, laittakaa nyt perkele mullekin. Mä oon kipee, vaadin huomiota!

2008-09-06T08:01:00.000-07:00

Mikko ja Toni Ibizalla

Osa 5 – Yö pois

Ei tuntunut olo oikein herkulliselta kun aamulla heräsi, peräti kuumeiseksi tunsin itseni.

Röhnötimme normitapaamme sängyssä myöhään ja sitten menimme syömään english breakfastit. Ei maistunut yhtään se papumömmö ja ne ihmemakkarat tänä aamuna. Pekonissanikin oli luun palasia. Hyi heviletti. Huolestumisen syitä lisäsi se, että Toni oli ruvennut rykimään virkayskää, hänen kurkkuaan oli alannut kuivata myös. Nytkö sillekin sitten iskee tää tauti.

Menimme lepäilempään hetkiseksi, ja molempien olon kohennettua asteen päätimme palata Ibizan aurinkoon. Ei siinä kuitenkaan syke nouse, se on makoilua vaan. Asettauduimme taas kerran naurettavan ruskeiden ja kauniiden ihmisten keskelle ja palvoimme aurinkoa tovin. Näimme muuten harteikkaan, korskean nuorenmiehen joka kulki bikineissä. Tiedä sitten oliko kyseessä huumoriveto, mutta kaveri veti ihan pokalla. Rupesimme itsekin pohtimaan vastaavaa, olemmehan huomionkipeitä miehiä.

Tämän päivän piti olla erittäin tarkasti suunniteltu koska klo 12 pitäisi astua yhteen Ibizan isoimmista yökerhoista, Edeniin. Kaljaa piti ruveta ottamaan tismalleen oikealla hetkellä, lepoa oli otettava alle riittävästi. Tää ei saa mennä munille. Nyt ollaan Ibizalla. Toki olimme molemmat puolivillaisessa kunnossa mutta haudassa ehtii levätä sitten.

Parin tunnin auringonoton jälkeen kaikki tähtäsikin iltaa kohden. Itse hain vielä pari tuliaista, nautiskelimme vielä spagetit mieheen ja sitten keskityimme oleelliseen - oikea-aikaiseen tankkaukseen. Heinekenit piti ottaa alas sopivaan tahtiin, sillä yökerhon juomahinnasto on naurettavan jyrkkä. Olut maksaa 10 euroa. Siis 0,33 olutpullo.

Nevis voitti mut ekaa kertaa korttipelissään. Söi miestä. Nevis myös totesi että olen ainoa mies jonka hän tietää joka oikeasti pitää lukua mielessään siitä kuinka monta kertaa toinen on voittanut. Totta.

Lopulta vetäisimme hampparit naamaan ja käppäilimme Edenin ovelle. Meitä hiukan huoletti se, että pääsisimmekö sisälle shortseissa kun pukukoodiksi ilmoitettiin ”no beachwear”. Heittämällä tupaan. Nevis muuten näytti hyvältä, mies oli varta vasten ottanut mukaan yö pois –osaston valkosankaiset aurinkolasit.

Hyvin siellä jaksettiin vetää. Mutta, kuten ennenkin – Nevis kertokoon yökerhosta tarkemmin. Mä vain vedin.

P.S. Tonin blogi löytyy edelleen osoitteessa nevanpaa.blogspot.com, ja kuvareportaasiamme mun Facebook –galleriassa.

2008-09-05T04:35:00.001-07:00

Mikko ja Toni Ibizalla

Osa 4 – Kyllä myrkyn lykkäs

Voi tsiisus. Heräsin aamulla tuntien oloni ihan ookooksi, vaikkakin Neviksen hienoinen anisviinakuorsaus ehkä olikin vienyt parhaan terän yöuniltani. Menin hoitelemaan pankkiasioita alakerran koneelle. Palasin ylös ja seurasin kun Kristiinankaupungin Tony Montana heräsi. Yksissä tuumin päätimme hyökätä alas lounastamaan pienen korttipelisession päälle.

Kun ruoka tuli eteen iski ihan uskomattoman heikko olo. Todella ei häävi. Kurkku oli vähän ollut kipeä mutta nyt lähti kaikki virta miehestä. Ilmoitin tästä Tonillekin ja olimme melko varmoja että kyseessä on auringonpistos. Vetämätön olo jatkui läpi päivän, joka mun puolesta meni enemmän tai vähemmän munille. Toni löysi mulle paikalliselta apteekilta panadoleja, ja sai taas todeta että hänet tunnistetaan suomalaiseksi – mies kertokoon itse sitten enemmän. Panadol laittoi olon väliaikaisesti sellaiseen kuosiin että Pizzalla pystyimme käymään ja kiertelemään sataman maisemissa muutamissa kaupoissa.

Homojen hommaa sanon minä – sairastaa nyt sitten Ibizalla. Sain tietää että veljeni perheessä oli vastaavanlainen tauti jylläämässä joten auringonpistos ei enää tuntunutkaan todennäköiseltä. Kun nyt ei vaan tohon kikkarapäähän tarttuisi. Niin, ja meillähän on 47 euron yö pois –liput perjantaille! ARGH!

Myönnettäköön nyt kuitenkin että pieni lepopäivä oli ihan hyvä meille molemmille. Ei sitä joka ilta psyyke ja lompakko tollasta kestä. Fiilistelimme viereisistä sängyistä toisillemme miten totaalisesti omistimme tanssilattian eilen, ja katsoimme pari elokuvaa. Lomallahan tässä ollaan. Niin, ja sääkään ei tänään ollut häävi, joten sekään ei ketuttanut.

Meidän kolmannen asteen palovammat alkaa olla kiihkeän aloe veran hinkkaamisen myötä menneisyyttä. Tässähän vois pian palata taas aurinkoon.

P.S. Tonin blogi löytyy edelleen osoitteessa nevanpaa.blogspot.com, ja kuvareportaasiamme mun Facebook –galleriassa.

P.P.S. mokamake.blogspot.com puhui viimeisimmässä kirjoitelmassaan myös tanssiliikkeistä, kannattaa lukea.

P.P.P.S. Nevis puhuu omassa kirjoituksessaan jostain alastomuusepisodista parvekkeella, ja haluan heti todeta että se on panettelua ja valetta. Äiti.

2008-09-04T05:51:00.001-07:00

Mikko ja Toni Ibizalla

Osa 3 – Palaneiden miesten vapaapäivä

Hei! Toni kertoi jotain jostain aurinkorasvaepisodista. Haluan heti alkuun korostaa ettei pidä alkuunkaan paikkaansa.

Olemme hiukan punaisia, mutta ei siinä mitään. Keskiviikkopäivän aloitus meni meiltä jo todella myöhäiseksi, heräsimme klo 15 aikoihin. Ja suoraan aamupalalle. Päätimme tyypätä brittiläisen aamupalan, johon ilmiselvästi kuuluu kaksi munaa, liuta papuja sekä pekonia. Jutustelimme mukavan tarjoilijattaren kanssa joutavia laittaessamme papuja naamaan. Tyttö oli ollut töissä täällä vuoden ja oli kotoisin Alicantesta. Pääsin heti miestelemään että olen ollut siellä, onhan se ainut paikka jossa olin Espanjassa aiemmin poikennut.

Sitten ostelimme tuliaisia, ja mun oli pakko ostaa jotain hiukan värikkäämpää päällepantavaa – noihin megayökerhoihin ei vissiin pääse varttibaaripaidassa. Tonihan on varannut mukaansa valkoiset aurinkolasit. Toni osti Nooralleen Ibiza –topin, jonka koon totesimme hotellihuoneessa melko reiluksi. Toni päätti sitten että tästähän tulee hyvä vaatekappale itselleen seinäjoen yöelämään. Mies näyttää kieltämättä todella hyvältä topissa. Nooralle haettiin sitten jotain muuta kivaa.

Siinä meni iltapäivä rattoisasti kun jalasjärveläinen ja kristiinankaupunkilainen ikkunashoppailivat. Täällä on muuten todella paljon homopareja, tiedä häntä sitten lasketaanko meidät yhdeksi sellaiseksi. Ehkä pitäis vähentää tota käsi kädessä kävelyä.

Sitten kävimme syömässä, spagettia. Tonikin piti kovasti.

Täällä muuten soi Ibizatekno joka paikassa. Takseissa, huoltoasemilla ja parturi-kampaamoissa. Spekuloimme tuossa että millaiset mahtavat olla Ibizalaiset hautajaiset.

Ennen yöelämään lähtemistä hakkasimme taas Tonin upouutta Munchkin –peliä. Kerrottakoon nyt vaatimattomasti tähän väliin että pelit ovat toistaiseksi menneet hyväkseni 9-0. Tonia vähän syö.

Niin, yöelämäänhän ei ollut tarkoitus lähteä. Lähdimme lähinnä käppäilemään ja juomaan parit oluet – sekä ostamaan liput perjantaille Edeniin. Silloin siellä esiintyisi legendaarinen Pete Tong, jonka jopa me tiedämme.

No, asia johti toiseen ja ilta venähti noin klo 04.00 asti. Olimme tanssilattialla lukuisia tunteja, mutta ojennan illasta kapulan taas vapaa-aikavastaavallemme Toni Nevanpäälle.

P.S. Tonin blogi löytyy edelleen osoitteessa nevanpaa.blogspot.com, ja kuvareportaasiamme mun Facebook –galleriassa.

2008-09-03T07:04:00.000-07:00

Mikko ja Toni Ibizalla

Osa 2 – Ibizan auringon alla

Heräsimme Ibizalla. Edelleen vähän vaikea uskoa missä sitä on. No, tästä otetaan tottakai kaikki ilo irti. Samaa mieltä on ystäväni Toni.

Kävimme tekemässä melko merkityksettömän kävelykierroksen lähialueella, mutta silmään osui toki muutama mielenkiintoinen juttu. Uimaranta oli ihan vieressä, ja sen takana näkyi San Antonion kaksi legendaarisinta yökerhoa. Eli niinku joku eteläpohjalainen pikkupaikkakunta mainonnassaan sanois, että kaikki palvelut vieressä.

Ostimme postikortteja mm.Oravantielle, Siipipyöränkadulle ja Topparoikankujalle, ja menimme aamupalan äärelle kirjoittelemaan niitä. Aamiainen oli nam nam –osastoa. Mainitsinko että nauran koko ajan ollessani täällä? Nevis on melkoinen apina.

Sitten piti mennä rannalle, vähän arskaa ottamaan. Oli nimittäin melkoisen lämmin! Asetuimme keskeiselle paikalle ja yritimme häveliäästi välttyä alastomien rintojen näkemiseltä. Epäonnistuimme surkeasti. Olipa aika hyvän näköisiä ja kastanjanvärisiä vartaloita, molempien sukupuolten edustajilla siellä. Me emme niinkään, mutta onneksi jotkut britit olivat vielä meitä rumempia ja valkoisempia. Uida pulikoimassakin käytiin moneen otteeseen, ja Tonia haittas kuulemma kauheesti se veden suolaisuus. Ei Kristiinankaupungissa kuulemma kirvele tolleen.

Köllimme auringossa sellaisen kaksi tuntia, emmekä luonnollisesti käyttäneet aurinkorasvaa – ihan typerää taikauskoa moinen. Eihän suomessakaan ikinä pala! Hotellihuoneella kaksi idioottia rupesivat sitten naureskelemaan toistensa ulkonäölle että oho, sitä nyt oikeesti näytetään viimesen päälle kohta etelänmatkaajilta. Rapuväri tekee tuloaan.Well, syömään sitä piti mennä. Vieressä oleva pizzamesta tarjosi meille ihan perkuleen hyvät pöperöt, ja näköjään täällä tarjoiltaisiin aamupalaakin peräti kolmeen asti iltapäivästä. Ibizan palvelutunnit on kuitenki vähän eri – jotkut yökerhot vasta aukeavat klo 04.00 aamuyöstä.

Ruuan päälle nukuttiin pienet ruokalevot, ja sitten alkoi iltajuonti, kaljan ja jo kerran mainitun ei-niin-herkullisen turkkilaisen anisviinan ryydittämänä. Nevis oli ostanut meille matkapeliksi erään hauskan korttipelin jossa olen voittanut sen toistaiseksi 4-0. Hei, muuten! Lentokentällä ollessamme kuulimme jonkun pojan eräässä kouluseurassa nimittävän toista poikaa Nevikseksi. Tämä oli Tonille kova paikka.

Juontia seurasi Ibizan baarikierros, josta Toni voisi kertoa sitten tarkemmin. Olin huppelissa, mutta oli toki kivaa. Käsittämätön mesta.

P.S. Tonin blogi löytyy osoitteessa nevanpaa.blogspot.com, ja kuvareportaasiamme mun Facebook –galleriassa.

2008-09-02T08:05:00.000-07:00

Mikko ja Toni Ibizalla

Osa 1 – Kun etelä kutsuu

Herään siihen kun Toni soittaa. Nyt ne olis alhaalla oottaas.

Olen kuunnellut yön kun kämppis oksentaa, ja on jännä lähteä.Ajamme Tonin isän kyydissä Helsinki-Vantaalle, ja kuuntelemme juttuja yli 30 –vuotiselta rekkakuskiuralta. Kovaa kamaa.

Tämän reissun syyhän on yksinkertainen. Toni on aina puhunut Ibizalle menosta, niin kauan kun olen hänet tuntenut. Toni kun täytti pyöreitä tuossa 2006, ostimme hänelle porukalla Ibizan reissun lahjaksi. Mun hommaksi jäi säilyttää synttärikassaa siihen pisteeseen kun Toni sitten päätti ilmoittaa että NYT. Se hetki oli alkuvuodesta, tämän vuoden puolella. Ja mä lähdin kaveriksi.

Air Berlin on kuppainen lentoyhtiö, mutta halpa. Halvin mitä mä onnistuin löytämään. Ei tästä paskasta saanu edes mitää lentopisteitä. Ja koneessa sai sellasen teeleivän jonka sisällä oli jotain teollisuusmakkaraa ja yksi noin sentin levyinen salaatinlehti. Nams. Koneessa törmäsin muuten tuttuun, erään Mikkeliläisen kaiutinfirman markkinointipäällikköön. Tonia ei kiinnostanut, hän luki Metallican haastattelua.

Onneksi Tonin kanssa on kohtuuhyvää huumoria. Berliinissä vietetyn välipysäkin jälkeen pääsimme vihdoin Ibizalle, kun kello huiteli puolta kymmentä. Nappasimme lentokentältä taksin ja totesimme ilman melko kosteaksi ja lämpimäksi. Hyvä.

Taksikuskimme oli murhanhimoinen psykopaatti, joka kosti kaikille liikenteessä pitkillä valoille, tekemällä kostojarrutuksia ja näyttämällä yleisesti todella pelottavalta.Pääsimme hengissä hostellillemme joka oli multa ihan sokkobuukkaus. Kahden hengen huone oli 38 euroa yö. Ja jumalauti että mikä säkä. Hostelli (Florida Centre, heh) on ihan keskellä San Antoniota, vieressä on uimarannat, isoimmat yökerhot ja melkoinen meininki. Nappasimme parit snapsit kauhean makuista Turkkilaista anisviinaa ja suuntasimme ulos.

Pakko nyt myöntää, että aika hiljaiseksi veti, kun astelimme Ibizan yöelämää ihmettelemään. Viihdearvo on melkoinen, mutta pakko sitä on ihmetellä miten täällä joku asuu. Puhumattakaan lasten kanssa. Tämä on jonkinlainen brittiläisnuorten riitti, tulla Ibizalle kerran elämässään ja menettää kontrolli ihan täysin. Naiskauneutta riittää, samoin mieskauneutta. Ja kaikkea siltä väliltä. Join pari olutta ja Nevis siinä vieressä nauro että tais vetää Jokipiinki aika hiljaseks. Niin veti.Mutta jumalauta että oli kivaa! Huomenna taas.

P.S. Muista seurata Tonin blogia osoitteessa nevanpaa.blogspot.com, ja kuvareportaasiamme mun Facebook –galleriassa.

P.P.S. Myös erään Seinäjokelaisen roudarin kotiblogi on erittäin herkullista luettavaa, osoitteessa mokamake.blogspot.com

2008-08-06T11:52:00.000-07:00

On muuten taas lähtö jonnekin tuossa Lokakuussa. Samaan suuntaan ku viimeks. Tässä festarihommissa se on viimesiä oljenkorsia millä järki pysyy kasassa, kun tietää että pääsee pois.

2008-05-15T11:40:00.000-07:00

Osa 49: Los Angeles International Airport 15.5.

Tiistai 12.5. - Torstai 15.5.

Reissu alkais nyt sitten niinku olla lopussa. Melekosen outoa tulla kotiin. Viimenen pari päivää Los Angelesissa meni hiljaisesti, jotakuinkin näin:

Tiistai alkoi taas kerran varhain, piti vetää ittensä punkasta ylös kuuden aikaan. Se ryhävalas nukku edelleen mun huoneessa, ja yö oli taas ollut... vivahteikas. Bussi lähti klo 07.05, ja sinne piti kävellä. Onneksi me saatiin jättää isot laukkumme Los Angelesin hostellille, ettei tarvinnu sitä perkuletta raahata. Päivä meni taas melkolailla matkustellessa, ja saavuin Losiin klo kuuden aikaan illalla. Olin yllättävän uupunut, ja ilta meni lähinnä hostellin ilmaisista ruuista nauttiessa. Menin nukkumaan varhain.

Keskiviikkona musta oli taas johonkin. Kiertelin melrose avenueta iltapäivästä tuntikaupalla, ja totesin kaikkien kauppojen olevan mun likvidin yläpuolella. Mutta selailu oli yllättävän hauskaa. Illasta mulla oli luvassa reissun viimeinen ohjelmanumero, Jon Lovitzin ilta Laugh Factorylla. Tämä on maailman stand up -klubeista yksi tunnetuimmista, mutta kuten New Yorkissa olimme kokeneet serkkupoikien kanssa pari vuotta sitten, lineupit ei aina välttämättä oo mahottoman kovia. Viime vuonnahan mulla kävi ihan käsittämätön mäihä kun Dave Chapelle nousi lavalle yllättäen ja jutteli yleisölle puolentoista tunnin ajan. Tänään mun tuuri oli - jos mahdollista - vielä parempi.

Ilta alkoi sillä kun Jon nousi lavalle ja kertoi yleisölle että ennen varsinaisten settien vetämistä he nauhoittaisivat pari jaksoa internetissä esitettävää talk show´ta varten. Mutta mun leuka putos maahan kun ne kuulutti lavalle vieraan: Robert Downey Jr. Kirjaimellisesti maailman suurin leffatähti juuri nyt, jos IMDB:n tähtilistaan on luottamista. Ukko jonka juuri näin Iron Manissa, ja jonka seuraavat pari leffaa tulevat vain paisuttamaan sen tunnettuvuutta. Rennon oloinen, nahkatakkiin pukeutunut Downey Jr. vitsaili että nyt hän testaa miten nopeasti hän pystyy menettämään juuri saavuttaneensa suuren yleisön suosion. Lisäksi hän puhui todella suoraan menneistä huumeongelmistaan, jotka viivyttivät hänen suurta läpimurtoaan vuoteen 2008 asti. Mieshän on yli 40, mutta jos lahjakkuuteen katsottaisiin olisi hänen pitänyt murtautua tähän asemaan jo pitkälti yli vuosikymmen sitten. Luin eilen Timen 100 maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen listan, ja Downey Jr. oli listalla ainut näyttelijä George Clooneyn ja parivaljakon Pitt ja Jolie ohella. Lopuksi mies antoi yleisön kysellä kysymyksiä, joissa selvisi että Iron Man 2:n neuvottelut on jo pitkällä. Muistin että hän oli varhaisella urallaan Saturday Night Liven porukassa, ja kysyin onko hän koskaan tehnyt standuppia. Downey Jr. vastasi sarkastisesti "Yeah, I did that, but what I found out was that you can´t make 17 million dollars a month doing stand up." Heh.

Suurten aplodien saattelemana poistuessaan Downey Jr. kätteli pienehkön yleisön läpi (ei tästä kerrottu missään mainoksissa ja liput oli tosiaan 20 dollaria), ja poistui takahuoneeseen. Olin jo kovin tyytyväinen tässä vaiheessa, mutta pashkanmarjat. Varsinaisen Lovitzin standup -vedon alustajaksi lavalle kuulutettiin Dane Cook! Ei shatna!! Jos nyt puhutaan siitä Timen 100 vaikutusvaltaisimman ihmisen listasta, tämä mies oli samalla listalla viime vuonna. Herra on todennäköisesti maailman suosituin Stand Up -koomikko juuri nyt, myyden loppuun Madison Square Gardenin tyyppisiä venueita. Mulla on kyllä ihan käsittämätön mäihä. Olin juuri nimittäin San Franciscossa tappanut aikaa naureskellen Cookin youtube -pätkille.

Noh, hauska perkelehän se oli, ja otti todella paljon materiaalia yleisöstä. Eturivissä olevalta mieheltä oli sormi poikki ja Cook päätteli hänen vieressä istuvalla vaimollaan olevan "Acid Pussy". Sitten oli luvassa vielä itse Lovitzin setti, joka oli timangia sekin. Vietin siis noin 3 tuntia nauraen stand up -klubilla, 20 dollarilla. Ei paha.

Kävelin takaisin hostellille, ja pakkasin (ahdoin) kaiken kertyneen kaman laukkuun, joka todellakin on vetelemässä viimeisiään. Oli aika nukkua viimeisen yön yli. Aamupäivän höpöttelin kahden näyttelijän kanssa hostellin olohuoneessa. Hauskinta tässä kaupungissa on, että näitä tyyppejä on joka paikassa, ja kaikki sanovat vakavalla naamalla olevansa näyttelijöitä. TODELLA hauskaa tässä tilanteessa että nämä molemmat oikeasti olivat, ja aika vakavasti otettavia vieläpä. Varmasti paljon vakavammin otettavia kuin Peter Franzen tai Mikko Leppilampi. Nimet olivat Al Whiting (http://www.alwhiting.com/) ja Lili Bordán (http://www.imdb.com/name/nm1584324/). Ei tiedä vaikka näistä kuulisi jotain joskus.

Tämä on ollut uskomaton reissu, jota on aika vaikea tiivistää muutamaan sanaan. Onneksi tässä on 49 kovin vaihtelevan tasoista lisäystä tähän matkablogiini, joka hiljenee taas tähän. Kaikkineen oon kirjoittanut 99 merkintää, näitten reissujeni aikana. Katsotaan koska on seuraavan kerran rahaa lähteä johonkin. Listalla korkeimmalla ovat Skotlanti ja Irlanti, sekä route 66:n ajaminen täällä jenkeissä.

Edessä on 15-16 tuntia matkustelua, ja suomessa ollaan klo 20 aikaan perjantai-illasta. Yritän ehtiä varttibaariin ennen valomerkkiä, siellä sitten. Köntsät.

2008-05-14T19:06:00.000-07:00

Osa 48: Junassa Los Angelesiin 13.5.2008

Lauantai 10.5. - Tiistai 12.5.2008

Olipa melkoinen yö, yrittää nukkua huoneessa 13. Perjantai-illan sekoilut olivat käynnissä seinän takana, ja vielä kun heräsimme kuuden aikaan aamusta, oli jengiä hereillä ja täydessä vauhdissa. Yön aikana heräsimme kerran siihen kun nuori brittipoika, joka nukkui yläpunkassani, saapui huoneeseen jonkun tytön kanssa, ja kovaäänisesti yritti suostutella jäämään yöksi. Onneksi ei saanut suostuteltua, ja annoimme pari vihaista katsetta sängyistämme. Ei siinä, se sama tyttö oli sitten aamukuudelta nuoleskelemassa jonkin toisen pojan kanssa hostellin ulko-ovella.

Oli hassua nähdä ydinkeskusta niin hiljaisena. Chinese theaterin edustasta sai pari ihan aution oloista kuvaa. Metro heitti meidät amtrakin pisteelle, josta aika simppelisti löysimme ensimmäiseen bussiimme.

Mä olin suostutellut Juhalle, että Bakersfield oli käytävä tsekkaamassa. Bakersfield on kaupunki josta teinivuosien ykkösbändi KoRn on kotoisin, ja jos siitä nyt oli läpi ajamassa niin piti siellä pari tuntia käydä kiertelemässä. Lauantai on vaan aina hiljainen päivä jenkeissä, kauppoja kiinni perkuleesti. Ei siis ihan kauhean paljon tullut nähtyä tästä pikkukaupungista. Seinäjoki tuli keskustan koosta mieleen, heh.

Tänään oli Kaliforniassa Amtrakilla virallinen junapäivä, joten Bakersfieldin asemalla oli ilmaista kakkua, kahvia ja snäkkejä. Luonnollisesti hyödynsimme kaikkea ilmaista syötävää manselaisen ystäväni kanssa, ja kun olimme takaisin junassa, oli kainaloissa vielä yhdet snäkkiboksit.

Siitä sitten matka San Franciscoon kesti kuutisen tuntia, ja hiukan myöhästyikin vielä kun piti jotain ukkoa heittää junasta pihalle. Juna jätti meidät Emeryvilleen, josta bussi hoiti kyyditykset eteenpäin. Ajoimme Bay Bridgeä pitkin kohti ydinkeskustaa, ja iltahämärässä kimalsi ihan käsittämättömän nätin oloinen kaupunki. Korkeuserot tulivat heti ilmi ensisilmäyksellä. Alcatrazin vankilasaari näkyi etäällä, ja pohjoisemmassa siinsi punainen Golden Gate. Uskomaton näky.

Kun ajoimme satama-alueen läpi, kertoi kuski kaupungissa olevan tänä viikonloppuna mahdottomasti porukkaa, koska satamassa olisi ilotulitus yöllä. Ajoitus oli mainio, mutta ei meillä sitten myöhemmin illalla enää ollut virtaa. Kellohan oli jo yhdeksän aikaa illalla. Nousimme bussista Union Squarella, ja yritimme metsästää karttaa. Onneksi mun Ipod löysi langattoman verkon jota hyödyntämällä hostellin osote löyty.

Seuraava asia, jonka kaupungista laittoi väistämättä merkille, oli kodittomien määrä. Kadut tulvivat kodittomia ja narkkareita. Ei New York, Los Angeles tai Philadelphia oo mitään verrattuna tähän.

Hostelli oli juuri korttelissa jossa näitä kavereita oli poikkeuksellisen paljon, mutta ei sitä toki sisällä nähnyt. City Center HI Hostel oli mukavan näköinen, ja kodikas. Juha, jolle ei huonetta ollut varattuna, oli lirissä. Hostelli oli täynnä, joten respan setä rupes sitten soittelemaan muita hostelleja läpi. Se jatkoi listaa alaspäin, vältellen yhtä hostellia listalla - tais olla joku European Guest House nimeltään. Sitten kun ei enää ollut vaihtoehtoja, soitti hän sinne. Sänky löytyi, mutta respan mies kehotti Juhaa katsomaan tarkasti kamojensa perään. Huomisesta eteenpäin täälläkin olisi sitten tilaa.

Kävelimme syömään paskaruokaa, ja siellä sovimme huomenna tapaavamme kymmenen jälkeen mun hostellilla. Mä selvittelisin sillä aikaa Alcatraz -risteilyn hintoja ja aikatauluja. Kävellessäni takaisin hostellille, maksulliset naiset yrittivät taas tehdä tuttavuutta. Itse asiassa, en oo ihan 100% varma siitä oliko ne naisia, sen verran möreesti sanoivat "Hei Papi, I´ll wait for you ok?". Hostellilla, kun avasin Alcatrazin kotisivun, ilmeni että koko sunnuntai oli myyty loppuun ja maanantaille oli vain yhdellä risteilyllä aikaa. Ostin sitten samoin tein meille liput maanantaille, 23 dollaria naama.

Uni tuli nopeasti.

Aamulla Juha odottelikin alhaalla, ja kertoi mulle parit mielenkiintoiset tarinat guest housestaan. Oli kuitenkin hengissä selvinnyt. Mä kerroin että huomiselle vasta Alcatraz -liput, joten tänään voitais kierrellä keskustaa ja tsekkiä Golden Gate. Ensin kuitenkin aamupala. Juhan hostellilla ei moista ollut hintaan sisältynyt, joten hän nappasi hyvän kokoisen sämpylän naapurissa olevasta vietnamilaispaikasta.

Spurgujen määrä ei ollut suuremmin vähentynyt yön aikana, ne oli vain vaihtanu päivähukilaisiin. Ilmeisesti San Franciscon erottaa muista jenkkikaupungeista kohtuullisen liberaali politiikka katujen siivoamisten suhteen. Ei oo lakaistu maton alle, niinku muualla.

Juha oli leikkiny mun iPodilla sen verran, että sitä rupes vallan kiinnostamaan ostaa sellanen. Poikkesimme keskustan isoon Apple storeen, jossa hän sitten hipelöikin aikansa laitetta. Edelleen reilusti halvemmalla sen täältä sais. Itse näppäilen koneella ja tsekkaan paljonko maksaa lippu standup -klubille ihan hostellini vieressä. Muistan kävelleeni siitä ohi ja lukeneeni että Jon Lovitzin houstaama ilta olisi keskiviikkona Losissa. Niinhän se oli, ja lippu on vain 20 dollaria! Nappaan itelleni yhden.

Kollaamme Virgin Megastoren läpi, ja käymme hortoilemassa museum districtillä. Kaikkialle vaan maksaa jotain sisälle, eikä me olla oikein rahoissamme. Sen sijaan Macy´s käydään tarkastamassa, ja varsinainen Union Squaren kortteli, joka on keskustan sydän. Katumyyjiä, kahviloita, maalareita.

Juha ehdottaa että käveltäis pohjoisosaan Friscoa, mutta eihän siihen ylämäkeen tunnu oikein jalka hyvin taittuvan. Katsomme kartasta bussin, ja kävelemme Chinatowniin, joka on täynnä - ylläripylläri - kiinalaisia. Suuntaamme Fisherman´s Wharfiin. Tämä alue on San Franciscon kauppa-alueista tunnetuin, ja on melkoisen ruuhkainen näin viikonlopusta. Viimeiset postikortit tulee läheteltyä, ja sitten suuntaamme syömään. Tyylikkäästi Hootersiin. Juha ei ollut vielä nälkäinen Vietnamilaisesta sämbylästä, joten tyytyy sipulirenkaisiin, itse nautin, köh, rintafilettä.

Ajamme bussilla Golden Gatelle, ja pysähdymme heti pällistelemään sen kokoa. Tottapuhuen luulin sen olevan vähän isompi, sillä Bay Bridge, jota pitkin saavuimme kaupunkiin oli isomman oloinen. Nättihän perkule Golden Gate on. Käppäilemme päällekkin näpsimään kuvia San Franciscosta ja Alcatrazista. Maailman kuuluisin silta, ja maailman kuuluisin vankila, vierivieressä.

Bussilla alas Japantowniin (kuulitte oikein), ja siitä sitten takaisin hostellille jalkoja lepuuttamaan. Juha laittoi kameraltaan kuvia facebookiin ilmaista laajakaistaa hyödyntäen, ja meikäpoika löhöili soffalla. Tamperelaisen maha oli aika sekaisin, ilmeisesti se aamuinen vietnamilaissopin leipä ei ollut ihan tuoreimmasta päästä.

Iltaohjelmana ehdotan että jos mentäis leffa vahtaamaan, Wachowskin veljesten uusin Speed Racer kun oli saapunut teattereihin pari päivää sitten. Juha komppaa, ja kävelemme keskustan läpi lähimmälle AMC:lle. Nyt niitä spurguja oli kaksin verroin, ja varovasti naureskelemme että miltähän tilanne mahtaa näyttää yhden aikaan yöllä kun kävelisimme takaisin.

Katsoimme Speed Racerin Imax -teatterin vallllltavalllta näytöltä. Leffa oli aika erikoinen sekoitus lapsille suunnattua silmänkarkkia, pitkiä tietokoneella tehtyjä ajokohtauksia ja omituista huumoria. Mutta jollain omituisella tavalla tykkäsin silti. Kävellessämme takaisin hostellille piti pariin kertaan nielaista jännityksissään, niin monen kodittoman seurueen läpi kävelimme. Kirjaimellisesti läpi, koska niitä oli kaduilla niin paljon. Ei sitä oloaan varsinaisesti uhatuksi tuntenut, mutta ei nyt kauhean turvalliseksikaan.

Huomenna edessä olisi Alcatraz, ja unta piti saada palloon. Eipä onnistunut, sillä huoneessani oli äänekkäin perkeleen kuorsaaja ikinä. Mies kapusi sänkyynsä ja puuskutti todella pahasti siinä vaiheessa. Katupora lienee lähin ääni joka voisi muistuttaa tuosta.

Aamulla tajusimme lähteneemme pikkasen viime tingassa liikkeelle, ja sitten vielä menimme ajelemaan väärällä bussilla. Aikaa oli enää puoli tuntia, ja oikea laituri oli melkoisen kaukana. Hermostuneena katselimme kelloa, kun bussi mateli eteenpäin. Rupesin sanomaan, ettemme ikinä ehtisi paikalle ajallaan tällä menolla, ja että meidän on pakko ottaa taksi.

Onnekkaita paskiaisia olimme. Pysäkillä jolle hyppäsimme pois kymmentä vaille, sattui vain istuskelemaan taksikuski tupakalla. Pyysimme pikaista kyytiä pier 33:lle, ja mies singautti meidät perille ihan viime hetkellä. Kun nousimme laivaan, nytkähti se heti liikkelle.

Alcatraz ei todellakaan ole kaukana itse kaupungista, vain reilun mailin päässä. Se oli kuitenkin tarpeeksi kaukana ettei kukaan ikinä todistetusti hengissä selvinnyt uintimatkasta vankilasta käsin. Pisimmälle uinut kaveri oli kalastettu Bay Bridgen kivikoista uupuneena. Vesistö täällä on nimittäin jääkylmää, ja meri käy useasti melko rankasti.

Saavuimme vankilasaaren rantaan, ja aloimme kiertelemään aluetta. Sellirakennuksessa saimme korvillemme hintaan sisältyvät kuulokkeet, joista käsin pääsi mahtavasti sisälle talon vanhaan henkeen. Neljä vartijaa ja neljä vankia kertoivat muistoistaan vankilassa, ja sen kuuluisimmista murtoyrityksistä. Kiersimme vielä saaren ja ihmettelimme raakaa tuulta joka siellä puhalsi. Jäätävää kamaa. Kyllä koko paikassa oli vielä sellainen jännä, aavemainen fiilis, vaikka porukkaa oli melkoisesti.

Lopuksi tsekkasimme videon saaren historiasta, josta selvisi mihin kaikkeen sitä oli historiansa aikana käytetty. Ennen vankilakäyttöä se oli armeijan linnake, ja vankilakauden jälkeen 60 -luvulla joukko nuoria intiaaneja valtasi saaren protestina reservaattipolitiikalle.

Aikaa tapettiin Alcatrazissa ihan kiitettävästi, ja sieltä hakeuduimme vielä syömään ja kiertelemään Fisherman´s Wharfiin.

Hostellilla tsekkasimme suomen surkean peliesityksen videot ja lähettelimme parit mailit. Illasta kävelimme keskustaan muutamalle jäähyväisoluselle, ja sitten olikin aika sanoa "mories" tamperelaisystävälleni. Huomenna takaisin Los Angelesiin, ja sieltä pian kotia kohti. Uskomatonta.

2008-05-12T17:08:00.000-07:00

Osa 47: San Francisco City Central Hostel 12.5.2008

Torstai 8.5.2008 - Perjantai 9.5.2008

Los Angeles oli jo osoittautunut mainioksi paikaksi, pelkästään ensimmäisen puolikkaan päivän aikana. Tänään oli kuitenkin päivä jota meikämandoliino oli odottanut kovasti. Universal studios.

Aamu vierähti käyntiin, öh, nihkeästi. Mun kurkku oli kipeä, ja ääntä ei meinannut lähteä. Jostain syystä Juhalla oli ihan sama meininki, tukkonen olo. Raahauduimme alas ja lukaisin puhelimesta viestit. Anu oli viestittänyt että Mikko ei ollut nukkunut silmällistäkään koko yönä, eivätkä he olisi tulossa heti ovien avauksen yhteydessä sisään. Me saimme kyydityksen hostellin puolesta, ja kuljettajan joka oli ohjelmanumero itsessään. 45-vuotias kaveri ei ilmiselvästi ollut vieläkään luovuttanut hollywood -unelmansa suhteen, ja kertoi meille ketä kaikkia tunsi, ja monessako leffassa oli työskennellyt. Mukava kaveri, mutta vähän surullista.

Mistähän sitä aloittaisi Universalin suhteen. Kai se jostain on aloitettava. Päivä oli aivan mieletön, ja kyllä siinä molemmat ittemme pikkupojiksi tunnettiin. Kaikissa mahdollisissa ohjelmanumeroissa käytiin, olivat ne sitten 3d-teattereita, kummitustaloja tai valtavia pyrotekniikka -esityksiä. Ja mikä parasta, paikka ei ollut lähellekään täynnä, joten kahdeksan tunnin puiston aukioloaika riitti juuri soppelisti kaiken näkemiseen.

Huippuhetkiä oli Jurassic Park -ajelu, johon oli kyllä upotettu ihan käsittämätön määrä rahaa, sekä studiokierros - tänään kuvattiin Adam Sandlerin ja Courtney Coxin uutta westerniä ja päästiin tutustumaan kaikenmaailman alkuperäisiin lavasteisiin Psykosta Täydellisiin naisiin ja Maailmojen Sodasta Heroesiin. Myös uutta Indiana Jonesia oltiin kuvattu täällä viime vuonna.

Kaikista vehkeistä ja härveleistä olisi kovasti kerrottavaa, mutta siinä nyt ei olisi hirveästi järkeä. Sanon nyt vaan että jos tuonne joskus meet, niin käy kaikissa joihin pääset. Ostimme paikan päältä naurettavimmat artikkelit ikinä, Juha tuliaisiksi ja itse t-paidaksi. Näette sitten joskus, jos näette.

Kello oli yhtäkkiä kuusi illalla, ja meitä tultiin hakemaan takaisin. Tässä vaiheessa huomasimme jalkojemme olevan myös melkolailla kuolleet, ja ajatus keikkaillasta ei enää tuntunut mahdolliselta. Laitoimme Anulle viestin: "menee lepäilyksi tänään, pitäiskö huomenna tsekkiä Venice Beach?" Vastaukseksi saimme aluksi murinaa, ja myöntävän vastauksen. Keikka oli muuten ollut ilmeisesti lähes loppuunmyyty ja mieletön, joten ehkä jopa vähän harmittaa saamattomuutemme.

Me saimme kuitenkin tänään sen ilmaisen päivällisen, ja napsimme kolme hampurilaista mieheen. Ei ihan huono diili hostelliksi, ihan keskustassa, sänky maksaa 20 dollaria, johon sisältyy aamupala ja lähes joka ilta ilmainen päivällinen. Navat paukkuen menimme nukkumaan, tai kieriskelemään taas sängyissämme. Sillä meidän hostellissa ei bileet ikänä lopu.

No oli ne loppunu aamulla kahdeksan aikaan kun pääsin ylös ja hoidin muutaman työmailin pois alta. Mikko ja Anu saapuivat tällä kertaa meille, ja katselimme koneelta vähän karttoja, mitä tänään pitäisi katsastaa. Sää ei ollut ihan ihanteellinen biitsipäivälle, joten päätimme vain ostaa päivän bussiliput (5 dollaria), ja tutkailla tätä pikkukylää.

Mikko ja Anu ohjasivat meidät ensimmäisenä eilisen keikan näyttämölle House of Bluesiin (KUVA), josta piti oikein pari kuvaa näpsästä. Aika siistin olonen mesta. Jatkoimme maailman (ehkä) tunnetuimmalle rokkiklubi Whiskey & Go Go:lle, jonka ovien sisällä uransa on aloittanut moni orkesteeri The Doorsista Guns & Rosesiin. Ei paskanhäävejä pumppuja siis.

Vieressä oli pieni diner, johon poikkesimme nauttimaan lounasta. Mahtava pieni mesta, jonka nimi ei nyt ikävä kyllä osu mieleen. Seinällä oli monen ison nimen julisteita nimmareilla, ja ruoka oli hyvää. Todella hyvää.

Tästä seuraavaksi osoitteeksi päätimme kuuluisan ökyalueen Rodeo Driven, Beverly Hillsin sydämessä. Melkoista bussisäätöä oli tosin edessä, kun karttaekspertti Jokipii yritti pähkäillä oikeaa katua. Lisäksi matkanjohtajan ääni oli vain pihinää, tänään ei lähtenyt sitä vähääkään ääntä mitä eilen.

Voi taivas ihmiset, Rodeo Drive. Mitä asuntoja. Osasta melkoisen mauttomiakin, mutta melkoisia taloja. Nämä eivät kuitenkaan olleet tähtien koteja, koska pihoja ei rajanneet aidat. Sitäkin enemmän asianajajia sun muita, ainakin mikäli rekisterikilvistä pystyi jotain tulkitsemaan. Yhden rekkari oli SUE ME. Rodeo Driven jälkeen edessä oli jälleen harhailua bussin perässä, hyppääminen väärään bussiin ynnä muuta kivaa. Mutta kaikki oli kotiinpäin, ja sopi strategiaamme: nähdä kaupunkia.

Ajelimme rantaväylää ja jutustelimme suomeksi kun parivaljakko joka koostui meksikolaisesta tytöstä ja mustasta tytöstä kysyivät "Are you guys, like, Spanish or something?". Vieressä oleva mummo kertoi olevansa lähes varma että olisimme ruotsalaisia. Suomen mainitseminen johtaa aina sellaiseen hauskaan vaivaantuneeseen hiljaisuuteen. Eihän nää tiedä Suomesta yhtään mitään. Tytöt kertoivat huomion heränneen meidän kaikkien erikoisesta silmien väristä.

Venice Beach aukeni meille kaikessa kauneudessaan, ja olihan alue hienon näköinen. Mikko oli katsonut jostain, että koko ranta on pituudeltaan lähes 40 kilometriä Santa Monica Beachilta Venicelle. Tänään ei sää edelleenkään ollut paras mahdollinen, joten rantapimuja / -setiä ei tänään näkynyt. Surffaajia oli kovassa aallokossa, kuitenkin. Poseerasimme muutamat Baywatch -asennot ja lähdimme tutkailemaan Venicen kauppakatua lähempää. Kaikenlaista kaupustelijaa, t-paidoista mitä omituisimpiin rihkamakippoihin.

Pakko sanoa että olen vallan ihmetellyt missä ne kaikki bimbot ovat katukuvasta, jota porukka väittää näkyvän joka puolella. En oo nähnyt yhtäkään. Onko ne mua piilossa?

Kaikkien jalat olivat jo sen verran kiitettävässä lyönnissä että kävelimme lähimmälle bussipysäkille, ja lähdimme ajamaan kohti keskustaa. Mä nuokuin väsyisenä oikean pysäkin ohi, ja sitten ajelimme asteen takaisinpäin. Bussisäätöä tuli melkoisesti yhdelle päivälle, mutta kai se on odotettavissa tälläsessä valtavassa, oudossa kaupungissa. Kävimme ruokailemassa tortillapaikassa, ja ihmettelemässä läheltä tähtien käden- ja jalanjälkiä Chinese Theatren edessä. Meitsi diggas isoimmasta kivestä, johon kätensä, jalkansa ja nimmarinsa olivat ikuistaneet alkuperäisen Star Trekin miehistö. Heistä jo liian moni on lähtenyt viimeisille korpimaille.

Lopuksi piti vielä käydä selailemassa levyjä Virgin Megastoressa. Ähtäriläiset antoivat liikkeelle tosin uuden nimen jonka jonkun kannattaisi lanseerata suomessa: Virpin Megastore. Mikko löysi hyllystä omituisimman paidan ikinä. Sininen t-paita jonka etumus oli Suomen junaverkosto, ja varustettu VR:n logolla. Kai tää sitten on hauska ja eksoottinen t-paita näitten mielestä.

Oli aika sanoa pai pai Mikolle ja Anulle. Olimme nimittäin suuntaamassa San Franciscoon huomenissa Juhan kanssa, ja he olisivat Vegasissa kun itse tulisin takaisin 13. päivä. Suomessa sitten nähtäisiin, joskus toukokuun lopussa. Taas yksi osa reissusta takanapäin. Olipa hassua sanoa hyvästit, vaikka tiesi että ihan pian näkisi taas.

Bussia piti odottaa ikuisuuksia, mutta tulihan se sitten. Hostellilla nautimme ilmaiset hampparit, ja pakkasimme valmiiksi että aamuvarhain kun hyppäisimme bussiin (06.00) ei tarvitsisi kuin peseytyä ja pisuutua.

2008-05-10T23:40:00.000-07:00

Osa 46: Junassa San Franciscoon 10.5.2008

Maanantai 5.5.2008 - Keskiviikko 7.5.2008

Siellä taidetaan mennä sunnuntain puolella, joten oikein hyvää äitienpäivää vaan kaikille äideille ja äidinmielisille.

Loppuaika Fidzillä ei ollut sään puolesta herkkua. Sääennuste lupasi sadetta kaikille loppupäiville kun siellä olisimme, ja tottakai mä oon silloin paikassa nimeltä Beach House. Toki mulla on aina liikkuva kotiteatteri mukanani, joten pari leffaa tuli katsottua, joita Jussi mulle ystävällisesti Portageen jo ajat sitten lähetteli.

Roxanne ja Rose palasivat purjeveneristeilyltään (sama firma jota me tulisimme käyttämään keskiviikkona), ja kertoivat koko homman olleen melkoinen pettymys. Ensinnäkään koko vene ei ollut purjevene, vaan jonkinlainen isokokoinen muskelivene. Toisekseen sää nyt oli ollut mikä oli. Tytöt olivat lähdössä huomenna, kuten minäkin, Nadiin. He olivat oikein prameillen menneet tilaamaan shuttlen, ja pyysivät hyppäämään samaan kyytiin huomenissa.

Sarah ja Andrew palasivat kierrokseltaan hostellin läheisyydessä olevasta kylästä. Heillä oli ollut mukava päivä, olivat päässeet tutustumaan melkoisen tyypilliseen Fijdziläiseen kyläyhteisöön, syöneet perheen mukana sun muuta. Sitten heille oli kerrottu nippu tarinoita saaren historiasta. Fidziläiset olivat ihmissyöjiä aikanaan, joille maistui kovin hyvin esim. rantaan ajautuneen tutkimusmatkailijan kylkipaisti. Ihmekö se että meitä on niin ruokittu hyvin täällä.

Maanantai taittui illaksi, koko porukalla muutamia juomia nauttien, ja huomista lähtemistä varten valmistelussa.

Aamulla heräsin siihen kun Roxanne ja Rose kolistelivat laukuillaan, olivat menossa leikkaamaan brittipariskunnan hiukset heidän huoneeseen. He kertoivat kyydin lähtevän neljän aikaan vasta, josta en varsinaisesti innostunut. Sää pihalla oli edelleen surkean oloinen, eikä sitä halunnut odotella alkuiltaan että pääsisi edes Nadia kohti. Menin selvittelemään bussikyytejä, ja ihan puolen tunnin päästä seuraava olikin lähdössä.

Kävin sanomassa hyvästit kaikille uusille tuttavuuksilleni Andrewin ja Sarahin huoneessa, ja heitin repun selkään. Bussikyyti oli yhtä eksoottinen takaisin, ja sade ei tauonnut kertaakaan. Bussi heitti mut Nadin keskustaan, josta otin jatkoyhteyden taas hostellille. Alkuilta jo hämärsi kun törmäsin taas tuttuihin ja turvallisiin Ähtäriläisiin, joitten muutama päivä Nadissa olivat olleet säästöbudjetilla menoa, kun pihallakin oli lähinnä satanut. Kerroin heillekin brittityttöjen kokemuksesta "purjeveneilyn" suhteen, ja koko porukalla päätimme perua varauksemme.

Horizonin vastaanotto soitti yhtiölle, ja kertoi ettei meitä kannata aamulla tulla noutamaan. Säästyipä 80 dollaria. Illasta nautimme hyvät päivälliset, ja katsoimme Mikon ja Anun Fijin keskustasta hankkiman, puolilaillisen kopion uusimmasta Rambosta. Kyllä, katsoin sen uudelleen. Tekemiset olivat melkoisen vähissä, varsinkin sellaiset jotka eivät maksaneet mitään.

Aamulle sovimme pakkailutreffit yhdeksäksi, ja painuimme kaikki nukkumaan. Mä en meinannut saada aamusta nukuttua hirveen hyvin, ja olin aamupalalla jo puoli kahdeksalta. Ne perkeleen veneyhtiön tampiot tuli meitä hakemaan, vaikka selkeästi eilen puhelimessa oli reissu peruttu. Pienellä suostuttelulla kuski kääntyi takaisin, ja mä jatkoin päätä pudistellen kahvin ja paahtoleivän kimpussa. Tästä päivästä tulisi piiiiitkä. Kirjaimellisesti. Tämä keskiviikko tulisi meidän näkökulmastamme kestämään yli 40 tuntia, koska ylittäisimme lentokoneella aikavyöhykerajan puolenyön nurkilla, ja Los Angelesissa tulisimme olemaan... taas keskiviikkona?

Aikaa piti kuitenkin taas tappaa, olihan lentoon melkoisen pitkästi aikaa. Osa Nadin keskustasta ostamistamme piraattileffoista ei toiminut, joten lähdimme keskustaan vaihtamaan niitä. Muiden muassa mun Kulti Kutistin Kakarat -trilogia ei toiminut, joka oli kieltämättä kova isku. Liikkeellä vaihtoivat leffat kuitenkin kiltisti uusiin, ja lähdimme nettikahvilaan näppäilemään. Sitten kana-ateriat aika epäilyttävän näköisessä Fried Chicken -mestassa, jonka jälkeen Anu kysyi heti että tunteeko kukaan muu ruuan kiertävän oudosti mahassa.

Nadin keskusta oli tullut koluttua jo pariinkiin kertaan, mutta kummasti siellä vaan taas meni muutama tunti. Hostelille takaisin, ja edelleen paljon kelloon katselua ja odottelua. Lento lähtisi kymmenen aikaan. Lopulta tuli aika lähteä, ja tilasimme taksin lentokentälle. Kuljettaja oli miellyttävä vanhempi herrasmies joka kertoi meille paljon mielenkiintoisia asioita kotikaupungistaan ja -maastaan. Minimipalkka tuntia kohden on 1,9 dollaria, ennen veroja. Keskipalkka tippuu johonkin 2,5 dollarin nurkille, ja Fidzin dollarihan on arvoltaan suunnilleen sama kuin Uuden Seelannin Dollari, eli noin puolet Eurosta. Varsinkin tämä huomioonottaen on pakko ihmetellä missä nämä ihmiset tekevät ostoksensa. Ulkona syöminen maksaa kuitenkin halvimmillaan 15 dollaria, joten täällä on pakko olla joku hintoihin liittyvä turistiansa. Muistan Salomen ja Charlien siitä jotain kertoneenkin Portagessa, että jos he olisivat mukana, selviäisimme murto-osalla kustannuksista.

Saavuimme piskuiselle Nadin lentokentälle, ja kaikki olimme samaa mieltä siitä että oli mukava edetä viimeiselle reissun etapille, varsinkin kun Los Angeles kiinnosti kaikkia. Jotenkin vain tuntuu siltä että kaikki joille reissun aikana aiheesta puhuimme olivat kertoneet että kaupunki ei ole alkuunkaan miellyttävä, ollen likainen, meluinen ja alueena ihan liian laaja. Päätimme antaa sille kuitenkin mahdollisuuden. Jonottaessamme checkiniin, laitoin merkille että edessämme jonossa oli ihan erään tuntemani Nicole -orkesterin basistin näköinen nuorimies. En kuitenkaan ottanut asiaa esille, vaan aloimme puhumaan siitä miten hauskaa on kommunikoida suomeksi keskenään, tietäen aina lähes varmasti ettei kukaan tiedä yhtään mistä puhumme - ruotsalaisilla homma on paljon vaikeampaa kun niitä on liikkeellä niin paljon enemmän, ja muut skandinaavit tunnistavat väistämättä jotain. Tässä välissä Nicolebasistin näköinen herra kääntyi, ja sanoi hymyillen "Moro". Piti vähän nauraa itselleen taas.

Herran nimi oli Juha, ja kotoisin oli Tampereelta. Kokiksi opiskellut hauskan oloinen sälli oli lähtenyt reissuun jo lähes 18 kuukautta sitten, käyden Thaimaassa, Malesiassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja nyt tosiaan Fidzillä. Ausseissa oli työskennellyt keikkakokkina vuoden verran, ja tutustunut suomalaiseen tyttöystäväänsäkin. Nyt tyttö odotti jo miestään kovasti kotosuomessa. Täältä hän oli nyt lähdössä mukanamme Los Angelesiin. Tutustuimme myös erääseen Katiin, joka tosin oli lähdössä Brisbaneen. Tyypit olivat olleet osana isompaa suomalaisseuruetta joka oli sattumalta yhdessä osunut Fidzin saaria matkustelemaan.

Juhalla ei ollut hostellia vielä buukattuna, joten heitin hänelle omani osoitteen, ja sovimme että kulkisimme samalla taksilla koko porukalla Los Angelesin lentokentältä määränpäähäämme. Mikolla ja Anulla olikin hostelli ihan keskustassa.

Air Pacificin lento nousi ilmaan ajallaan, ja kesti yksitoista ihanaa tuntia. Ei siinä, olihan meillä taas kaiken maailman multimedianäyttöjä koneessa, mutta eivät ne oikein toimineet, eikä sekään tietenkään muuta sitä tosiasiaa että olemme pakattuna pieneen sardiinipurkkiin sysimustan tyynen valtameren yllä. Okei, isoon sardiinipurkkiin. Uni ei tullut, ja turbulenssi oli ajoittain väkivaltaista. Mä jossain vaiheessa jo mietin että mitähän ihmiset ajattelee mun viimeisten ajatusteni olleen. Olikohan Mikko onnellinen kun sen kone putosi hallitsemattomasti kohti kylmää merta?

Laskeuduimme LAX:lle keskipäivän nurkilla, ja tulliköntsäilyssäkään ei mennyt kauaa. Pääsin juuri kertomasta Mikolle ja Anulle mun ekstratarkasta budjetista, kun heti pääoven ulkopuolella todella näppärästi naamioitunut hyväntekeväisyyskerääjä onnistui pihistämään multa kympin. Nolotti. Otimme taksin ja ajoimme melko pitkän matkan Melrose Avenuelle, mun ja Juhan hostelliosoitteelle. Kuski sattui täälläkin päässä olemaan ekstramukava mies, joka oli suunnilleen jo tarjoamassa meille kyytiä Vegasiin viikonloppuna. Itse kun oli menossa myös.

Mikko ja Anu jatkoivat kyydissä eteenpäin, ja me kirjauduimme sisään. 20 dollaria yö! Ei paha. Toki huoneessa oli omat ikävät puolensa, joista osa selvisi myöhemmin. Huoneemme, onnekkaasti numerolla 13 varustettu, sattui sijaitsemaan toisella puolella seinää yhteistiloista, joissa joka ilta oli porukkaa pöhnäilemässä. Yöunet ovat jääneet viime aikoina vähille siis.

Toki vielä ei ollut nukkumaanmenoaika, vaan ajattelimme kävellä kartalla lyhyeltä vaikuttavan matkan hostelliltamme Mikon ja Anun vastaavalle Hollywood Boulevardilla. Ei se mikään ihan lyhyt ollut, varmaankin 4 kilometriä, mutta näkymät olivat toki vaikuttavia. Sää oli miellyttävä, ja kaupunki näyttäytyi meille jotenkin ihan erilaisena kuin mitä odotimme, kaikkien nupinoitten jälkeen. Ei tämä mikään älyttömän siisti ole, mutta ei mitenkään silmiinpistävän sottuinenkaan. Korkeat palmut koristivat katujen ympäristöä kaikkialla.

Saavuimme Hollywood walk of Famelle, josta löysimme heti kärkeen pari tärkeintä tähteä: David Hasselhoff, ja Chuck Norris. Yli 2000 tähden joukosta löytyi HETI kaksi parasta. Bongasimme Stevie Wonderin, Aku Ankan, Lumikin ja monen hollywood -tähtösen tähdet, ja saavuimme Mikon ja Anun ovelle. Vasta siinä huomasin puhelimeeni tulleen Anulta viestin etteivät oikein meinanneet löytää virtaa tulla ulos. Päätimme odotella hetken, olihan kadun toisella puolella paljon nähtävää. Kodak Theatre, Oscar -gaalan päänäyttämö, sekä iso Virgin Megastore, plus legendaarinen Chinese Theatre, jonka edessä on ne kuuluisat tähtien kädenjäljet. Se oli vain jostain syystä suljettu tänään, ilmeisesti jonkin ensi-illan takia. Tsekkasimme Virginin ja Kodak Theatren, ja Mikko ja Anukin tulivat alas. Tukkeuma Chinese Theatren edessä paljastui tosiaan ensi-illaksi, joku Michael Madsenin ja Darryl Hannahin uus elokuva, josta mä en ollut kuullukkaan. Ja se jos joku kertoo että se elokuva on menossa suoraan Dvd:lle. Kerroin mielipiteeni kyseisen elokuvan mielenkiintoarvosta, ja pari päätä kääntyi ihmetellen katsomaan julkeapuheisen finskin jupinoita. Kävimme porukalla tutkailemassa Hollywood -kylttiä etäältä, ostamassa parit tuliaiset, herkullisilla pannukakuilla International House of Pancakesissa, ja lopulta nauttimassa oluet Sunset Boulevardilla.

Huomisen ohjelmaksi sovittiin meikäläisen kannalta Los Angelesin paras osa, Universal Studios. Mikko ja Anu saapuisivat paikalle metrolla, kun mulle ja Juhalle oli kyyti Hostellilta. Mikko oli jo hyväsen aikaa sitten löytänyt, taisi olla Thaimaasta käsin, tiedon suomalaisittain mielenkiintoisesta keikasta. Turisas ja Ensiferum olivat tulossa soittamaan keikan huomenissa legendaariseen House of Bluesiin, ja siitä sovittiin huomisen iltaohjelma.

Kävelimme edelleen pitkältä tuntuvan paluumatkan hostellillemme, ja tajusimme juuri missanneemme ilmaisen päivällisen, sekä viettäneemme ehkä elämämme ensimmäisen ja viimeisen 40 -tuntisen keskiviikon. Noh, huomenna olisi uusi päivä. Eikä mikään ihan huono päivä ollutkaan!

2008-05-05T03:00:00.000-07:00

Osa 45: Beach House Fiji

Torstai 1.5. - Sunnuntai 4.5.

Noh, nyt on paljo kirjotettavaa. Ei se auta ku alottaa jostain. Jos vaikka alottais Fidziin saapumisesta? Hyvä.

Lentoni oli melkein pari tuntia myöhässä, joka luonnollisesti sai mut murehtimaan sitä miten mun ilmaisen kyytini hostellille kävisi. Ei huolta, sillä koneessa oli muitakin reppureissaajia jotka olivat menossa samaan suuntaan. Kellohan oli yksi aamuyöllä kun laskeuduimme. Ensimmäinen asia jonka koneesta noustuani huomasin, oli KUUMUUS. Ei välttämättä kuumuus, mutta äärimmäisen painostava ilma. Kostea, kuuma... mombasaosastoo.

Siinä sitten rivissä istuttiin, valkoiset eurooppalaiset, ja odotettiin että kuka meitä tulisi noukkimaan. Muistan mailikeskusteluni hostellini kanssa, ja sieltä sanottiin ettei missään nimessä kannata loikata epäilyttäviin "takseihin". Ensimmäinen auto lukeutui juurikin niihin, ja rivin ensimmäisenä loin arvostelevan katseen kohti kuljettajaa ja kerroin etten ole tulossa kyytiin. Kävi sitten myöhemmin ilmi että se oli se virallinen kyyti. Nolotti.

Pääsimme hostellille, joka ei nyt mitenkään erityisen tyylikkäältä vaikuttanut, ja jonkin verran vipelsi erilaisia ötököitä nurkissa. Vastaanotto oli tosin viimosen päälle vieraanvarainen, kaikki hokivat "Bula, Bula" (joka on jokin omituinen risteytys sanojen "tervetuloa" ja "moro" välillä). Nousin yläpunkkaani, ja alapetissä nukkunut hippi, n. 50 vee, heräsi, ja lähti sadatellen röökille. Laitoin parit tekstarit kun äitiä tuli taas yhtäkkiä ikävä, ja nukahdin.

Aamulla Fidzi näyttäytyi oikeassa valossaan, ja kaikissa kirkkaissa väreissään. Ilma oli upea, ja heti aamupalalla törmäsin Mikkoon ja Anuun. Mahtavuutta. Hostellimme oli siis Horizon backpackers, pieni halpa hostelli isomman Smuggler´s Coven vieressä, jossa huoneet maksoivat enemmän, ja ruoka maksoi enemmän. Hauskinta oli se, että meillä oli sama upea ranta käytössämme, samat altaat, samat tilat, ja jopa Smuggler´s Covesta tilatut (kalliimmat) pizzat kannettiin Horizonista. Mun punkka maksoi 15 dollaria yö (6,5 euroa), ja Mikon ja Anun oma huone oli 50 dollaria (22 euroa).

Lähdimme sitten miehissä ja naisissa ottamaan aurinkoa. Anu makasi hetkisen yksin ja oli heti kaikenlaisten kaupustelijoiden ja miesten piirittämä. Mm. se mun alapunkan hippi yritti käydä tekemässä tuttavuutta. Mikolle ja Anulle oli jo parin päivän aikana tullut selväksi että täälläkin oli omat kusettajansa, rantakaupustelijansa ym. mutta Thaimaassa olivat aika hyvin oppineet välttämään niitä. Vesi oli mahtavan lämmintä, ja pohja oli sametinpehmeää hiekkaa. Mä en oo ollut ikinä oikealla rantalomalla, mutta aloin ymmärtää ihmisiä jotka niillä käyvät. Täällä ei ollut edes mahdottomasti niitä sietämättömiä brittipaskiaisia.

Mun viihtymistä edisti myös lukuisat rannalla viihtyvät naiset, jotka eivät ujostelleet sulojensa suhteen. Arvostan kovasti.

Polskittuamme ja kärtsättyämme aikamme otimme bussin keskustaan, ihan ajantapoksi.
Aikomuksenamme oli etsiä jonkinlainen halpa keino päästä vierailemaan joillain Fizdin kymmenistä saarista - ne ilmiselvästi olivat paras osa Fidzi-kokemusta. Niinkutsuttu Bula-pass (ylläri) maksoi lähes 300 dollaria, ja sillä olisi saanut viikon loikkia saarten välillä. Se oli meille liikaa, joten kyselimme keskustassa halvempia päivämatkoja. Lopulta löytyi yksi vaihtoehto, joka kuulosti hyvältä. Päivän reissu läheselle saarelle isolla purjeveneellä, kaikki ruoka ja rajattomasti alkomaholijuomia 99 dollarilla. Päivään sisältyi ilmaiset sukellukset sun muut, joten sen sitten otimme, ainoalle yhteiselle päivällemme jonka tulisimme täällä viettämään, eli 7. päivälle. Itsehän olin huomenaamusta suuntaamassa Fidzin pääkaupunkiin Suvaan.

Millainen Nadi sitten oli, jossa olimme? Nadi, toiseksi suurin saarivaltakunnan kaupungeista, on pieni. Voisinpa sanoa, että 40 000 asukkaan Nadi on turistikaupunki, ei ihan turistirysä kuitenkaan. Melko moneen paikkaan meitä yritettiin nykiä kuitenkin. Kävelimme pääkatua poiketen ostamaan muutaman piraattielokuvakokoelman (JES, Kulti Kutistin Kakarat -trilogia!!), ja minä ja Mikko poikkesimme leikkauttamaan hiuksemme 7 dollarilla miestä kohti. Ei oo Jokipiin Mikon tukka ollu näin lyhyt sitten... vauvaiän? Anu kehu kuitenkin että komeita poikia ollaan, ja siihenhän oli pakko luottaa.

Söimme hyvät ateriat paikallisessa ravintolassa, ja ei olla Tienahon likan kanssa niin hyvää mangomehua juotu ikänä, mitä tuolla. Tai siis niin hyvää mehua. Puristettu ihan tuoreista hedelmistä. Mä viimeistelin annokseni nopeimmin, ja kävin juoksaisemassa tsekkaamassa missä paikan bussipysäkki on. Se oli korttelin takana, jossa kaupungin turistiystävällinen illuusio katosi mukavasti. Fidzihän on köyhä maa, joka on vieläpä melkoisten poliittisten mullistusten alla - käytännössä suitsia pitää armeijajuntta. Paikallisten lehtien lukeminen on hauskaa viihdettä, toki totuuden torviakin löytyy. Maasta karkotettu toimittaja kirvotti Fiji Timesin kirjoittamaan sunnuntaina 10 aukeamallista siitä miten häpeällistä tälläinen sensuuri on.

Kävimme käyttämässä keskustassa hyväksemme "kaupungin nopeinta internet-yhteyttä" joka vastasi 56kb modeeminopeutta. Kävin kieltäytymässä 50 turhasta kutsusta Facebookissa ja sitten kaupan kautta takaisin hostellille, ja rannalle hyödyntämään loput auringonsäteet.

Hostellilla oli illasta luvassa elävää musiikkia, ja kunnon ruokaorgiat. Olimme kuitenkin niin täynnä että hätinä saimme alas pizzan. Joka oli kyllä hyvää. Sitten tutustuimme muutamaan hostellivieraaseen, pariin alle parikymppiseen brittipoikaan ja siihen alapunkan hippiin. Nimi oli Jimmy. Ja voi jesus että sillä oli asiaa. Ja se toisti kaiken viiteentoista kertaan. Herra oli Australiasta kotoisin, ja oli käynyt Fidzillä ensimmäistä kertaa vuonna 92. Sen jälkeen lähes vuosittain. Sitten sen jutut alkoi käydä lennokkaimmaksi, joten lopulta sillä oli pahimmanlaatuinen epilepsia mitä kellään, ja melanooma. Melkeinpä minkä tahansa sairauden toin esille, oli se joko sairastanut sen tai juuri taisteli hengestään sen kanssa. Miellyttävä veikkonen.

Brittipojat olivat nuorella iällä liikenteessä, ja toinen heistä oli polttanut itsensä melkoisen pahasti. Tulipunaisena hehkuva rastapää kertoi ettei "tosissaan ikinä ollut palanut briteissä." Gee. Nyt se haki pullollisen aloe veraa, ja mä sain kunnian lätkiä sitä sen selkään. Ei varsinaisesti sellainen kohde jonka selkään ajattelin rasvaa levittäväni täällä, mutta kelvatkoon. Anua vähän nauratti pojassa myös se, millainen kävelevä kliseekimppu se oli. Rastat, "peaceman -asenne", mahottomat lävistykset ja kasvissyöjä. Oli siinä liuta muitakin piirteitä, mutta mukava poika. Porukalla vietimme illan halpoja oluita juodessa, ja seuratessa kun vieraileva bändi kittasi alas Kawaa (paikallinen juoma jonka seurauksena oot vähän niinku pilvessä, ilmeisesti). Bilistäkin pelasimme, ja mä olin huono.

Aamulla mä heräsin varhain ja loikkasin bussiin, mikolta lainattu reppu selässäni. Aikomuksena oli viettää kolme päivää saaren muissa osissa, ensin pääkaupunki Suvassa. Loikkasin bussiin joka oli, öh, melko primitiivistä kamaa. Neljä tuntia bussissa jossa ei käytännössä ollut ikkunoita, ja ihan pakattu täyteen. Aika ei tullut pitkäksi tosin ollenkaan, sillä maisemat olivat mahtavat.

Fidzihän on tälläinen saariparatiisi, varmastikin ihan samanlainen kuin vaikkapa Hawaji. Perse mahdottoman puutuneena päädyimme lopulta Suvaan, ja mä hyppäsin heti taksiin. Kyyti hotellille (South Seas hotel) maksoi ruhtinaalliset 2,8 dollaria. Otin oman huoneen joka kustansi vain 35 dollaria, ja rojahdin sänkyyn hetkiseksi. Sitten päätin lähteä tutustumaan keskustaan vähän paremmin.

Suva näytti kaupunkina muistuttavan huomattavasti enemmän... kaupunkia. Se oli enemmän kuin yksi ostoskatu, ja ihmisiä oli huomattavasti enemmän liikkeellä. Kaikki tosin eri värisiä kuin minä. Meni valehtelematta 2-3 tuntia ennenkuin spottasin toisen valkoihoisen joukosta. Kukaan ei yrittänyt kaupustella mitään, ja pidin ympäristöstä yllättävän paljon. Jos Fidzille tulee tosin rantalomailemaan, ei Suva oikeastaan tarjoa mitään. Charlie suositteli mulle Suvassa käymistä lähinnä jos käy paikan päällä viikonloppuna. Nythän oli lauantai.

Ruoka oli ensimmäinen ajatuksistani, ja tyylikkäästi kävin Kentucy Fried Chickenissä. Sitten kävin nettiasioita hoitamassa, ja totesin että nyt pitää tappaa aikaa iltaan asti. Oho, täällä oli oikein elokuvateatteri, eikä ihan paskempikaan. Iron Man oli tullut täälläkin ensi-iltaan toukokuun 1. ja sen päätin käydä vilkasemassa. Fidziläinen elokuvateatterikokemus oli erikoinen.

Ihan täysi teatteri, aivan vauvasta vaariin. Ja elokuva nyt sattui olemaan miljoonas sarjakuvaan pohjautuva Hollywood -adaptio. Ei tosin hassumpi sellainen! Robert Downey Jr. on erinomainen valinta Tony Starkiksi, ja muutenkin näyttelijäpestaukset olivat onnistuneita. Leffa onnistui väistelemään pahimmat kliseekarikot ja oli aidosti nautittava viihdepläjäys. Suosittelen, ihan.

Kävelin takaisin hotellille, koska osasin sinne jo suunnata. Katselin paikallisten nuorukaisten tennisottelua tovin, ihan hotellini ulkopuolella. Märällä nurmikolla loikki valtavia rupikonnia, joista yhden päälle yritin syljeskellä. Nolona huomasin aikani räittyä, että paikalliset katsoivat pieneltä etäisyydeltä mun ponnistuksia sylkeä rupikonnan päälle.

Norkoilin hotellilla kunnes kello näytti kymmentä, ja suuntasin takaisin kylille. Pitihän sitä paikallisessa yökerhossa käydä! Eihän siinä mennyt montaakaan minuuttia kun ensimmäinen kovin näyttävästi pukeutunut nuori neitonen saapui multa kysymään, haluaisinko seuraa tänään. Mulla meni millisekunttia kauemman tajuta, ettei tuollainen nainen tulisi mulle spontaanisti juttelemaan ilman että sillä olis hintalappu hameen alla. Tajusin tilanteen kohtuullisen nopeasti, ja toivotin hänelle hyvää illanjatkoa.

Menin ensimmäiseen yökerhoon jossa näytti vähän enemmän jengiä olevan, ja nautin ensimmäisen oluen. Olin ainut valkoihoinen tässä n. 400 hengen yökerhossa, mutta en tuntenut oloani epämukavaksi. Toki mua tuijotettiin, mutta ei pahalla. Kai sitä nyt pistää silmään, päätä pitempi ja muutamaa (kymmentä) sävyä vaaleampi ukko. Viereeni lyöttäytyi arabisyntyperäiseltä näyttävä nuorimies, joka rupesi juttelemaan mukavia. Aika moni tuli juttelemaan mukavia, heitteli spontaaneja ylävitosia ja iski silmää, ynnä muuta kalkkilaivan kapteenille. Pojan nimi oli Habib, ja oli juuri muuttanut Australiasta äitinsä kanssa Fidzille. Kippistimme muutamat oluet, ja juttelimme sekavia. Seuraamme heittäytyi baarin kaksi varmastikin kauneinta tyttöä, ja älysin Habibin suunnitelman. Sen ajatus oli lyöttäytyä kaveeraamaan sen silmiinpistävän valkoisen kaverin kanssa, joka kiinnittäisi neitosten huomion. Ja simsalabim, se toinen niistä tyttösistä hinkutti itseään jo sen jalkaa vasten tanssilattialla. Toinen tyttösistä yritti saada aikaan keskustelua mun kanssa, mutta mun smalltalk -taidot tuntien se keskustelu oli ääääääärimmäisen teennäinen, ja yhtäkkiä halusin poispois. Peukkuja Habibille näyttäen suuntasin ovelle ja hotellia kohti. Sitten olikin illan viimeisen urheilulajin aika, supersuurpujottelu, erinäisten prostituoitujen välistä.

Aamu sarasti, ja mun oli aika jättää Suva taakse. Kävin nauttimassa MacDonald´s -aamiaisen, ja kiersin parit keskustan ostarit. Sitten hyppäsin bussiin, joka heitti mut Beach Houselle. Beach House oli paikka jonka Charlie mulle ensimmäisenä mainitsi pääsaaren nähtävyyksistä Fidzillä. Se on käytännössä hostelli/backpackers, mutta ei oikeastaan. Ja ymmärsin mitä hän tarkoitti.

Paikka oli ihan luksusta verrattuna mihinkään mitä olin Fidzillä aiemmin nähnyt. Kaikki tilat olivat tiptop, ja heti heräsikin epäilys että tämän on pakko olla kallis paikka. Mutta ei edes ollut!
Kirjauduin sisään, ja kävelin rannalle. Okei, ensimmäinen negatiivinen tekijä - pallljon Brittejä. Kävelin niin etäiseen rannankolkkaan kuin pääsin, ja kävin pitkäkseni aurinkoa ottamaan.

Torkahdin ja kävin polskuttelemassa kirkkaassa merivedessä. Toki huomaamatta että taskussani olleet huoneen avaimet lähtivät aaltojen mukaan. On se melkoisen nöyryyttävää, mennä kertomaan respaan hukanneensa avaimet kahden tunnin hostellilla olon jälkeen. Siitä ei onneksi tehty isoa numeroa, ja menin nautiskelemaan ilmaiset iltapäiväteet, jotka tarjottiin teeleipien kera.

Olin korostetun epäsosiaalinen, jotenkin Britit aiheuttavat mussa sellaisen reaktion. Kaikki oli kauhean nättejä ja ruskettuneita. Ihan ku jossain St. Tropez -sarjassa olis. Eihän tälläisessä paikassa kehtaa suomalainen mies ottaa paitaa pois.

Sitten menin huoneeseeni, jossa oli kaksi brittityttöä. Yllätys. Nimet olivat Roxanne ja Rose, ja nyt oli vissiin pakko olla sosiaalinen. Kaksi hiushoitoalan työntekijää Newcastlesta, mukavia tyttösiä. Nuorempi tytöistä, Rose (21) piti käsissään selkeästi matkanjohtajan sauvaa. Yhä kotona asuva Roxanne (26), oli kultaisen oloinen tyttö. Molemmilla hurmaavat aksentit.

Huoneeseen saapui lisäksi Sydneyläinen, kiinalaista syntyperää oleva Madison, joka kertoi saapuneensa Fidzille 10 päivän lomalle. Päivällistä nauttimaan lähdin sitten Madison mukanani, ja edelleen piti olla seurallinen. Ainakin tyyppi oli hauskaa seuraa, ja ruuan päälle pelattiin parit biljardit. Sitten tutustuimme brittiläiseen pariskuntaan, Andrewiin (25) ja Sarahiin (24), jotka monen muun tavoin olivat maailmaa kiertämässä samalla tavalla kanssani. Andrew oli oikein hauska sälli, ja siinä sitten neljästään pelasimme muutamat matsit.

Parit oluetkin tuli nautittua, ja sopivassa nosteessa ajattelin käydä tsekkaamassa mailit. Hostellilla oli ilmennyt jonkinlainen tietokoneongelma, ja kysyin että voisinko katsoa jos osaisin auttaa. Mulle luvattiin ilmaiset yöpymiset jos saisin ongelman ratkaistua, joten kävin sen kimppuun kaiken atk-asiantuntijuuteni kanssa (meidän jussi nauraa just nyt). Paikallistin ongelman, asensin uudet ajurit kaikille koneille, ja kaikki rupes toimimaan. Pelastin päivän, tai siis illan, mutta ongelman kanssa painiessa se sitten toki menikin. Mua ei kuitenkaan juhlittu sankarina. Kiittämättömät paskiaiset.

2008-05-02T13:04:00.000-07:00

Valiaikapaivitys Fidzilta:

Taalla on kaunista, kosteata ja melkoisen lammin. Eilinen tuli hengattua Mikon ja Anun kanssa, ja nyt oon lahdossa Suvaan poikkeamaan, noin kolmen paivan ekskursiolle. Nettiyhteyksien loytaminen taalla on melkoista taiteilua, joten saattaa hyvinkin olla etten pysty paivittamaan blogia vasta kuin Los Angelesissa, Suomen aikaa joskus 8. paivan paikkeilla. Hassua miten ma kohta loikkaan paivan taaksepain ajassa, kun ylitan aikavyohykkeen hawajin kohdalla - sitte ma oonki reippaasti teidan takana. Palahillaan.

2008-04-30T03:23:00.000-07:00

Osa 44 Auckland 30.4.2008

Lauantai 26.4.2008 - Torstai 30.4.2008

Se olis vissiin Uudesta Seelannista huomenna pois lähettävä. Tuntuu tosi hassulta lähteä.

Heräsimme Hamiltonilaisesta pikkuhostellista, ja ketään meistä ei huvittanut nousta sängystä. Heitin ilmoille ajatuksen, että mitä jos ei ajettaisi Bay of Islandseille ollenkaan, ja vaan lusmuiltaisiin Hamiltonissa yksi lisäpäivä. Ei tarttis bensaa ostaa eikä mitään, ja ajettas vain päivää aikasemmin Aucklandiin. Sain kannatusta idealleni, mutta vielä piti varmistaa olisiko homma hostellin puolesta ok. No eipä ollut. Joten nostimme kytkintä rannikkoa kohti.

Koko pohjoissaaren aikana olimme sormusherramaisemista tsekkineet vain Ruapehun Mordor-skenet, ja Matamatan hobitti-kylä osoittautui vain halvaksi turistirahastukseksi (sinne pääsi vain bussilla, hinta 58 dollaria). Viimeinen mahdollinen mesta oli Port Waikato, jossa oli kuvattu Weathertopin rinne (paikka jossa sormusaaveet hyökkää hobittien kimppuun). Lähdimme ajamaan kinttupolkuja rannikkoa pitkin, ja Lonely Planet kertoi meidän olevan lähellä vesiputousta, nimeltä Bridal Veil Falls.

Ei tarvinnut ihan mahdotonta poikkeamaa päätieltäkään tehdä, että löysimme putouksen, joka kieltämättä oli ihan nätti. 57 metriä pudotusta, mutta ei auta ku ihmetellä ku Mikko ja Anu kertoivat nähneensä maailman viidenneksi suurimman vesiputouksen vaelluksellaan eteläsaaren Fjordlandsissa, joka oli ollut yli 550 metriä. Maharotoonta hommaa. Sääntöhän on että jos näet jotain siistiä niin pitää kertoa nähneensä jotain VÄHINTÄÄN kymmenen kertaa yhtä siistiä.

Kovasti luulimme olevamme kartalla kun ajoimme Raglaniin, mutta sieltä ei oikein mitenkään päässyt ylos, kohti Port Waikatoa. Sen sijaan käväisimme muutaman kilometrin etelässä tsekkailemassa surffaajia rannalla. Istuimme korkean rinteen päällä, ja katselimme kun urpot märkäpuvuissaan räpiköivät meressä. Tai Mikko ja Anu katsoi, mä vain makasin selälläni ja tapitin taivasta. Raglanin keskustasta nappasimme mukaan ruokaostokset.

Pakko sinne Aucklandiin oli suunnata, Port Waikatoon olisi ollut hiukan liian vaikea navigoida, ja se Weathertopin rinne sijaitsee yksityismailla, eikä huvittanut lähteä yrittämään tuuriaan jos vaikka olis tullu tenkkapoo kaikkien kilometrien jälkeen. Ajomatka Aucklandiin taittui matkapeliä "Keksi artistin kautta bändin nimi joka alkaa kirjaimella X". X oli muuten aika paha.

Kun saavuimme kaupungin rajoille, Anu alkoi valittaa pahaa oloaan. Ajattelimme kyseessä olevan matkapahoinvointia. Mä lähdin palauttamaan autoa kun Mikko ja Anu menivät kokkailemaan safkat meille, hostellillamme Liverpoolin ja City Roadin risteyksessä (YHA Auckland City). Ilahduttavasti autovuokraamon täti ei pitänyt minään sitä ettei tankki ollut ihan täynnä, vaan antoi mun lähteä maksamatta mitään ekstraa.

Palasin hostellille ja keittelimme ruuat. Anu alkoi tosissaan vaikuttaa pahoinvoivalta, eikä sitä enää oikein voinut laittaa matkapahoinvoinninkaan piikkiin. Illemmasta tyttö mittasi itselleen reilun 38 asteen lämmön. Ilta-aktiviteetteja ei kauheasti tullut harrastettua, ja Mikkokin halus pitää Anulle luonnollisesti seuraa. Mä kävin vilkasemassa leffateatterin keskustassa, ja toteamassa että 1,5 miljoonan hengen Aucklandissa taitaa asua 1,4 miljoonaa kiinalaista. Teatterissa tuli katsottua "2000 -luvun Karate Kid" Never Back Down. Ei siitä nyt oikein muuta voi sanoa, että ei mitään yllättävää, ja hyvä niin. En ollut taide-elokuvan perässä.

Seuraava päivä alkoi sateella, ja jatkui sateella. Menin poikkeamaan Mikon ja Anun huoneessa, ja molemmat olivat yöllä sairastaneet. Mikkokin? He olivat tulleet siihen tulokseen, että pakko olla kyseessä jonkinlainen ruokamyrkytys, ja ainut mitä he olivat syöneet, ja minä en, oli kiikunkaakun päivätty homejuusto eläintarhan nurkilla Hamiltonissa. Luonnollisesti eivät oikein ollet pelikuntoisia, joten mä lähdin sateesta katselemaan jonkinlaista ruokakauppaa. Sellainen löytyi parin korttelin päästä, mutta APPAJEE mitä siitä vierestä löytyi. Pelikonsolikahvila. Semmonen, niinku nettikahvila, mutta pelikonsoleilla varustettu. Ja GTA4 - kaikkien pelijulkaisujen äiti - oli tapahtumassa huomenna. Mä kerroin kassasedälle että tulisin palaamaan vielä, ja kävin ostamassa ruokatarpeita ja mehua sairahille.

Seuraava 24 tuntia meni melkolailla lusmuillessa (pihalla satoi ja Mikko ja Anu sairastivat), ja leffoja katsellessa. Ähtäriläiset kävivät lopuksi oikein lääkärissäkin, ja saivat kunnon kuurin. Lääkäri oli veikkaillut ihan samaa kuin hekin, vaikkakin oli heittänyt ilmoille myös mahdollisuuden että kyseessä voisi olla loinen. Mä puolestani odotin herkeämättä puoltayötä, että saatoin päästä GTA:n kimppuun. Kyseessä ei ollut niinkään pelikauppa, vaan a-oikeuksin varustettu ravintola johon ei yhdeksän jälkeen ollut alaikäisillä asiaa. Saavuin mestoille yhdentoista aikaan, ja voitin ilmaista peliaikaa pyyhkimällä pöytää henkilökunnalla Guitar Hero 3:ssa. Niin, ja palkintona pääsin hakkaamaan myös uutta Rock Bandia, josta on sanottava, että se tulee mättämään Guitar Heron mennen tullen. Ja mä pääsin vain testaamaan kitaraa.

Sitten kello löi 12, ja pääsimme pelin kimppuun. Varmasti monet teistä ovat siellä kotimaassa tähän peliin tutustuneet, mutta jos siitä ihan parilla sanalla jotain sanois. Se on ihan käsittämätön. Ne on mallintanu aika ison siivun New Yorkista, ihan uskottavasti jopa. Ja se miten paljon vaivaa on nähty sen pelimaailman luomisessa... laitat television päälle asunnossas, niin ne on tehny n. 20 tv-kanavaa, sama jos laitat radion päälle autossas. San Andreas oli jo melkoinen jytky tavaraa, mutta tää on vielä isompi - ei välttämättä ympäristön koossa, tosin. Mutta se puhdas sisältö mitä tuohon on upotettu. En ehtinyt hakata kuin 3 tuntia ja ne sulki paikan, mutta kauhea nälkä jäi päälle. Sitä tuntee olevansa iso lapsi kun tuollaiseen saa näppinsä kiinni.

Seuraavana aamuna Mikko ja Anu tekivätkin jo lähtöä, ja minä punasilmäisenä olin hyvästelemässä heitä. Nautiskelimme aamupalat, ja silminnähden parempikuntoinen pariskunta hyppäsi bussiin. Luonnollisesti mun päivästä jonkinlainen siivu meni GTA:ta ja Rock Bandia hakatessa. Liikkeen omistaja oli mukava mies, joka ilmiselvästi oli yhtä innoissaan molemmista.

Illasta kävin tsekkaamassa eteläisen pallonpuoliskon korkeimman rakennuksen, Aucklandin Sky City Towerin. 328 metrin korkeuteen kohoava näsinneula on vähän fuskua, tosin, koska sen observointikannet sun muut on aika matalalla, vain noin 200 metrin korkeudessa. Vaikka koko rakennus onkin esim. Eiffelin tornia korkeampi, on näkymä Eiffelin tornista paljon korkeammalla vierailijoille. Oli kuitenkin mukavata.

Illasta kävin katsastamassa Lars and The Real Girlin, joka oli mainio pieni elokuva. Kertoi yksinäisestä miehestä joka jonkinlaisesta yhteisön paineesta johtuen ostaa itselleen tyttöystäväksi valtavan nuken. Ryan Gosling tekee Oscarin arvoista työtä pääosassa, ja elokuvasta jäi kamalan hyvä mieli.

Tänään, keskiviikkona, tuli tsekattua Aucklandin museo, joka esitteli aikamoisen valikoiman seudun omaa taidetta, historiallisia maoriesineitä ja paljon luonnontieteellistä dataa siitä miten Uuden Seelannin saari on syntynyt.

Pysähdyin museon lähellä viehättävään pieneen kahvilaan joka oli erikoistunut puhtaasti suklaaseen. Suklaajuomia, leivoksia, keksejä, kakkuja... Clintonit olivat olleet vierailulla Uudessa Seelannissa vuosia sitten ja olivat päätyneet pysähtymään samaan paikkaan silloin. Seinällä oli kehystettynä artikkeli aiheesta.

Tuli paljon patikoitua ympäri kaupunkia, ihmetellen että tämä tosiaan on viimeinen päiväni Uudessa Seelannissa. Ja niinhän se oli.