Nateeksinpyytö.
Olen lueskellut näitä blogimerkintöjäni.
Jos saa sen verran selittää, että kirjotan nää aina yhtä soittoa, juurikaan oikolukematta. Enkä vaivaudu sitä nytkään tekemään. Ellei joku noista nuorista siis niitä spottaa, ne jäävät ikuisiksi ajoiksi huomaamatta.
Ei nyt taaskaan sillä että kukaan tätä sillä silmällä lukisi, mutta haluan vain huomauttaa etten ole lukihäiriöinen yhdyssanavammainen.
Otin ja tallensin kaikki blogimerkintäni word -dokumentiksi. Siitä tuli 249 sivua pitkä. Aika paljon saatu asiaa EI YHTÄÄN MISTÄÄN.
Olen kotona ensi perjantaina, ja ensi töikseni käyn katsomassa Nicolen keikan Helsingissä. Sinne vaan.
Mikko
Tuesday, April 21, 2009
Monday, April 20, 2009
Buh’bye, Nz.
Osa 29: Christchurch-Picton-Wellington-Pohjoissaari
9.-16.4.2009
*sisäänhengitys*
Minä, Jonna ja Antti oltiin vielä Christchurchissa, ja nyt piti päättää mihin suunta. Aikaa ei kauheasti huomiseen lauttaan ollut muutenkaan, joten ajattelimme järkevimmäksi suunnaksi pohjoisen, suoraan kohti Pictonia ja Portagea (jossa meidän loput kamat oli). Juuri lähtiessämme liikkeelle Charli päätti hypätä autoon, ja niin se totisesti teki. Se oli sekoomispisteessä kämppiksensä takia, joka kieltämättä oli outo.
Kohti Pictonia, varmaan vikaa kertaa ikänä. Mä ajoin ja tuntui menevän pitkähkö reissu siivillä. Ainahan se menee ku saa kuunella omaa musaa. Antti yleensä istuukin kuulokkeet korvilla, se ei jaa ihan samanlaista musamakua kanssamme. Satoi taas. Vietimme Kaikourassa kahvihetken ja jatkoimme illan hämärtymiseen asti, jolloin saavutimme Blenheimin. Autosta käsin yritin läpi matkan alustaa meille majoitusta johonkin lähistölle, mutta säkä ei ollut käynyt. Me kun oltiin luvattu Rikulle että se saa päivän itekseen Portagessa. Charli riensi taas pelastukseksi ja tarjosi majoitustaan kotonaan Blenheimissä, johon ei vastusteltu.
Charlin äiti sijasi meille pedit ulkorakennukseen, ja mut laitettiin kylmään ulkovajaan jonka lattialla oli heinää ja ihan varmasti rottia. Ajantapoksi katoimme klassikkoelokuvat Ali G in Da house ja Mamma Mia! mun koneelta. Mamma Mia! oli niin kauheeta paskaa ja kuraa, että mulla meni yö oksentaessa. Tiiättekö sen ihon kananlihalle nostattavan, kiusaantuneen tunteen ku joku rupee laulamaan musikaalissa? Tää leffa oli yhtä sellasta reaktiota.
Heräsimme hyvissä ajoin seuraavaan päivään ja ajoimme Portageen. Oli todella hassua nähdä kaikki taas, ehkä jopa asteen kiusaantunutta. Tää paikka nyt oli jo tullut hyvästeltyä. Tosi mukava oli nähdä Sylvia, vuokraemäntäni joka oli kiireellä mun viimesinä päivinäni täällä poistunut sairasta tyttärentytärtään hoitamaan. Sylvia ja Ross toivottivat tervetulleeksi ensi vuonnakin, vaikkakin se olisi kovin epätodennäköistä. Ajoin meidän kamoista suurimman osan jo Pictoniin ja palautin vuokra-auton samalla. Cougar Linen ihmiset kävin hyvästelemässä ja sain ilmaisen venekyydin takaisin Portageen. Ninan kanssa höpistiin ikuisuuksia, selvis kaikenlaista tytön historiasta. Oli tullut Uuteen Seelantiin alun perin vaihtoon, ja ihastunut maahan niin paljon että halus tulla takaisin pysyvästi… ei ihan harvinaisin tarina. Ninastahan mä oon toimittanu aiemminkin, jos joku muistaa. En mene yksityiskohtiin.
Meidän lautta olisi lähtenyt jo tänä iltana, mutta me muutettiin suunnitelmiamme kun seuraava päivä oli pitkäperjantai. Ei autovuokraamo ollut aukaisemassa oviaan ollenkaan. Muutettiin sekä sen varaus että lautan, ja yövyimme Sylvian ja Rossin alakerrassa. Sitä ennen toki vedettiin perseet olalle, porukalla. Satish juotti meille snapseja snapsien perään, ja varsinkin Rajamäki joutui uhriksi. Ehkä viittä erilaista vodkaa ja viinaa, ja mä sitte kannoin sen autoon loppuillasta.
Lautalle kuitenkin piti lähteä aamukuudelta, mutta sitä ennen Jonnalla oli paljon tehtävää. Kontillaan, pöntön vieressä. Ja sitten ku Raumati ajoi meitä mutkaista tietä pitkin kohti Pictonia, se konttas ojan vieressä. Ja seuraavan kerran lautalla. Jonnan päivä meni vähän poskelleen, sanotaanko näin.
Meillä oli kamaa ihan perkeleesti. Kaikilla kaks laukkua, mukana telttaa ja makuupussia sun muuta keittiökalustetta. Wellingtonissa tarvittiin kaksi taksia että päästiin hostellin pihaan, ja sielläkin oli odottamassa yksi iso Mutta. Nimittäin - kuten sanoin – oli pääsiäinen. Ja koko kaupunki oli ihan täynnä. Mä olin onnistunu epätoivoisen etsinnän jälkeen löytämään yhden hostellin (YHA:n), ja sielläkin oli vain yksi huone, kahdelle hengelle. Oli keinottelun paikka. Minä ja Riku lastasimme selkään kauhen läjän kamaa, ja kävelimme muina miehinä kirjautumaan sisään. Harhautuksen aikana Jonna ja Antti ottivat hissin ylös. Tämän jälkeen kulkeminen ei ollut ongelma, kunhan aina mentäisiin pareissa respan läpi, jompikumpi olis aina Riku ja toinen Mikko. Mistä nää tietää mikä on millekki sukupuolelle kuuluva nimi.
Naurettavan täydessä hostellihuoneessa edelleen kuolemakrapulasta kärsinyt Jonna rojahti nukkumaan, ja me pojat suunnattiin kylille suihkun päälle. Jampat kävi nettikahvilassa ja mie syömässä ja toteamassa että the Boat that Rocked –elokuva oli tullut teattereihin. Mun iltaohjelma oli selvä. Tekstailin vanhan työkaverin Kellyn kanssa että huomenna voitais treffata aamupalalle.
Niin me aamulla tehtiinkin, ja Kelly lupas lähteä mulle kaveriksi autovuokraamollekin. Kävellessä se kertoi mitä oli tapahtunut viime kuukausina, työskentelystään ravintolahommissa ja lennonjohdossa (?), asumisestaan Wellingtonissa ja siitä kuinka se oli aika onnellinen just nyt. Craig, Portagen työkaverimmehan oli tytön hurmannut ja oli jo pariinkin otteeseen käynyt tässä välissä vierailemassa Wellingtonissa.
Kun päästiin mun autovuokraamolle, meinas tulla hätä. Niillä oli meille Nissan Sunny, vaikka olis pitäny olla farmari. Ei meidän laukut mahtuisi mitenkään tänne. Mun oli pakko feidata ja lähtee kattelemaan muualta. Pääsiäinen oli osoittautumassa mun passiodraamaksi. Kaikki vuokraamohallit olivat kirjaimellisesti tyhjänä, paikalliset vissiin lähtee pääsiäislomilla yleisesti ajelemaan. Viimeisestä mahdollisesta vuokraamosta löytyi viimeinen oljenkorsi: pikkubussi, Hiace.
Nuorukaisten ilmeet olivat nauhoittamisen arvoiset kun Kellyn kanssa hurautettiin diiselinkatkuinen maantielaivamme hostellin eteen. Laukkujen autoon mahduttaminen ei kerrankin ollut ongelma, ja auton kulutuskaan ei päätä huimannut. Ensimmäinen tiepätkä vei meidät Ohakuneen, lähelle Ruapehua – Uuden Seelannin kuuluisinta tulivuorta jossa viime vuonnakin Mikon ja Anun kanssa poikkesin.
Ohakunessa meitä odotti yllätys. Andy, virallinen Wellingtonin tuttuni perheineen omisti siellä lomamökin jonne he meidät olivat tekstivietsitse kutsuneet. Riku ja Jonna navigoivat meidät oikeaan pihaan, jossa oli hiljaista. He olivat ruokailemassa perhetuttujensa luona, jonne he luonnollisesti meidät kutsuivat (luonnollisesti, koska Andy on maailman vieraanvaraisin nainen). Pihalla oli jo pimeää kun talosta ryntäsi lauma lapsia tervehtimään meitä. Mä menin esittelemään itseni samalla kun lapset jäivät kilpaa kertomaan oppimiaan suomenkielisiä kirosanoja Rikulle, Jonnalle ja Antille.
Siinä sitten syötiin pernamuusia, kakskytpäisen kaveriporukan keskellä, eikä voinut välttyä ajatukselta että me oltiin illan ohjelmanumero. Mikäs siinä, ruoka oli hyvää. Andy ajatti meidät miehensä ja rasavillipoikansa kanssa takaisin talolleen, juotti teetä ja jutustelimme aika myöhälle yöhön. Aamulla ne teki meille herkullisen aamupalan ja laittoivat etsimään piilottamansa suklaamunat. Mun ja Antin pari päivää kestänyt karkkilakko muotoutui uuteen sääntömuottiin: karkkia ei saanut OSTAA.
Pilvet väistyivät upeasti Ruapehun ympäriltä ja porukalla päätimme lähteä katsastamaan tulivuorta lähempää. Kiitimme isäntiämme ja ajoimme Ruapehun juurelle, hiihtohissien luo.
Meillä oli aikatauluongelma. Hiihtohissit lakkasivat kulkemasta kello neljä, ja kello oli jo puoli kaksi. Minä ja Antti haluttiin kauheasti kiivetä huipulle asti. Ainoa vaihtoehto oli kävellä koko matka takaisin, joka olisi ihan kiitettävä lisälenkki.
Riku ja Jonna tulivat hiihtohissillä ylös, ja jäivät hetkeksi katselemaan maisemia. Minä ja Antti aloitimme kiipeämisen ylöspäin. Ai niin, hiihtohissin yläpäässä ollut ravintolarakennus / infokeskus oli palanut maan pinnalle. Tuhopoltto. Mä olin nähnyt sen viimeisinä päivinään viime vuonna.
Kiipeeminen osoittautui yllättävän raskaaksi, ja huipulle pääseminen ei ollut ihan niin nopeesti tehty kuin mitä oltiin suunniteltu. Varsinkin kun siellä ei ollut minkään valtakunnan reittejä tai polkuja. Mukaan ottamamme pari vesipulloa tyhjenivät nopeasti, ja niitä täytettiin lumella matkan varrella. Yhdessä vaiheessa eksyimme niin jyrkälle rinteelle että alas katsominen hirvitti, alas oli valehtelematta 100-150 metrin pudotus.
Saavutimme kraaterijärven melkein kahden tunnin kapuamisen jälkeen ja nautiskelimme banaanit ja metvurstileivät. Ylhäällä oli kylmä, vaikka aurinko paistoikin. Järvi oli turkoosi, ja siinä näkyi pieniä keltaisia rikkiviivoja. Enpä olisi uskonut tälläistäkään näkeväni.
Alaskapuaminen oli helppoa. Tai niin me ajateltiin puolimatkaan asti, kunnes tajuttiin ettei meillä ollut mitään hajua ilmansuunnasta. Pilviäkin oli jo sen verran, että alas ei nähnyt, oltiinhan me kuitenkin yli kolmessa kilometrissä. Ei naurattanu, taaskaan. Me jouduttiin kiipeämään melkoisten seinämien yli, ja lopulta ymmärrettiin miten sivuun oltiin menty. Varmastikin ainakin kilometrin verran, joka tälläisessä maastossa on pitkä matka. Saavuimme alas ihan puhkiväsyneenä, just kun pimeys laski.
Riku keitti meille kohteliaasti makaronit ja kertoi dieselin olevan ihan lopussa. Jonnan kanssa olivat käyneet naapurikaupungissa, ja neula oli palatessa pudonnut yllättävän äkisti alas. Mä muistin matkan varrella olleen n. 25 kilometrin päässä huoltoaseman, ja olihan se siellä. Ei vain ollut auki. Meidän tankin neula oli E –viivan alapuolella, ja matkaa lähimmälle huoltoasemalle oli ilmeisesti 30+ kilometriä. Päätimme ottaa riskin, ja koittaa päästä sinne asti, olihan ajoiltaa vielä pari tuntia jäljellä. Pojilla ja mulla oli nimittäin viisaus jota ammennettiin: poikain isä Tapsa aina kertoo että kun bensavalo alkaa palaa, sillä pitäis vielä päästä sata kilsaa. Ja sillä on Hiace. Tosin, meidän näkymätön bensavalo oli jo todennäköisesti palanut ainakin 50km.
Ihmeen kaupalla päästiin edelliseen kaupunkiin (matkustimme nyt siis takaisin jälkiämme pitkin), jossa totesimme että huoltoaseman korttilaite ei toiminut. Sadateltiin aikamme, ja punnittiin tilanne vielä kerran uudelleen. Ohi kävelevä teinityttö kertoi lähimmän huoltsikan olevan Ohakunessa, 11 kilsan päässä. Heh, sieltähän me aamulla lähdettiin. Alkupisteessä.
Me päästiin joillain naftahöyryillä sinne, ja arvatkaas mitä. Siellä ei ollut huoltsikalla kortinlukulaitetta. Luovutimme, kävimme iltakahvilla ja pystytimme teltan ihan huoltoaseman viereen. Yö taittui multa ja Antilta helposti, pakussa nukkuville Rikulle ja Jonnalle nukkuminen ei ollut herkkua. Uus Seelanti alkoi tosissaan siirtyä talven puolelle.
Nyt päästiin tankkauksen päälle oikein liikkeellekin. Seuraava tiepätkä vei meidät Taupoon, jossa Jonna ja Riku olivat päättäneet rykäistä laskuvarjohypyt. Niihin varattiin aika ja aikaa mentiin tappamaan keskustaan. Keskenään kaupungilla rymynneet J, A & R törmäsivät Michaliin ja Petraan, joiden kanssa olimme toki tänään jo sovinneet tapaavamme. Heidän tiensä suuntasivat hiukan pohjoiseen päin, jossa iltasemmalla tapaisimme. Ne tiesivät jonkin salaisen paikan tien varressa, kuumien lähteiden äärellä.
Antti jäi Taupon keskustaan ja mä ajoin meidät Tandem Skydiven mestoille. Mä oon jo kerran kuvaillut tämän tunteen, joten annan vaikka Jonnan blogissaan kertoa tarkemmin itse kokemuksesta. Siistiähän se edelleen oli, hypätä neljästä kilometristä, mutta kyllä seuraavan kerran lähen kouluttautumaan sinkkuhyppyihin.
Nappasimme Antin mukaan kyliltä ja ajoimme 50 kilometriä pohjoiseen. Michal ja Petra olivat kehottaneet meitä ostamaan kynttilöitä ja teimme työtä käskettyä. Riku ohjasti meidät kapoista hiekkatietä sovittuun paikkaan, ja pimeästä metsiköstä loikkasi pari tsekkimiestä. He johdattivat meidät rikinkatkuisen puron viereen, jonne pulahtaminen oli pala taivasta. Niin lämmin, niin lämmin. Me oltiin siinä, meidän seurue, Michal ja Petra sekä niiden kaveri Robert – polskimassa purossa joka virtasi taivaallista, höyryävän lämmintä vettä. Viihdyimme polskimassa pimeydessä aikamme, ja sitten menimme nukkumaan.
Aamulla vetäisimme vielä aamupolskinnat purossa, loikimme pienestä putouksesta ja näpsimme kuvia toisistamme pelleilemässä vedessä.
Oli taas aika suunnata pohjoista kohti, tarkemmin sanottuna Rotoruaan. Emme siellä aikaa haaskanneet kuin puoli päivää, kierrellessä, mailin tsekkaillessa ja Antti halus käydä kattomassa josko yks frisbeegolf –rata olis ollu auki. Eipä ollu. Michalilta tuli viesti jossa se kerto suunnittelevansa surffaamassa käymistä pukahune beachillä. Katsoimme kartasta että se oli soppeli paikka meidän viimeiselle Uuden Seelannin leiriyölle.
Osuimme rannalle tismalleen samaan aikaan ja asetuimme leiriksi. Kävimme meressä vaihtamassa rikinhajun iholtamme suolaisempaan aromiin, ja söimme vakionlaiset makaronit ja tunat. Teltalle ei löytynyt paikkaa, joten Rikun ja Antin kanssa käytiin pimeän laskettua vain kiipeilemässä kamat viereisen leirintäalueen aidan yli nurmelle. Herättiin kuitenkin niin ajoissa ettei kukaan mitään huomannut.
Aamulla hurautimme Aucklandiin. Olimme todenneet metodimme ”neljä kahden hengen huoneessa” niin hyväksi että sovelsimme samaa keskustan YHAssa. Ei ongelmia. Keitettiin ruuat ja lepäiltiin, ja siitä hajauduimme kaupungille. Mä kävin morjestamassa tuttua pelikahvilan pitäjää läheisellä kadulla ja kävin hortoilemassa keskustassa. Wrestleri (leffa) piti nähdä, ja se oli naurettavan kova.
Loppuilta meni kaupungilla hortoillessa ja pään selvittelyssä. Nytkö sitten kotiin? Pois täältä? Ei tuntunu oikein mukavalta. Uusi Seelanti oli muodostunut toiseksi kodiksi, ja jopa Auckland tuntui osalta sitä. Seuraavana aamuna nimittäin oli lähtö kohti Fidziä ja Yhdysvaltoja. Huhhuh.
*ilmat pihalle*
Osa 29: Christchurch-Picton-Wellington-Pohjoissaari
9.-16.4.2009
*sisäänhengitys*
Minä, Jonna ja Antti oltiin vielä Christchurchissa, ja nyt piti päättää mihin suunta. Aikaa ei kauheasti huomiseen lauttaan ollut muutenkaan, joten ajattelimme järkevimmäksi suunnaksi pohjoisen, suoraan kohti Pictonia ja Portagea (jossa meidän loput kamat oli). Juuri lähtiessämme liikkeelle Charli päätti hypätä autoon, ja niin se totisesti teki. Se oli sekoomispisteessä kämppiksensä takia, joka kieltämättä oli outo.
Kohti Pictonia, varmaan vikaa kertaa ikänä. Mä ajoin ja tuntui menevän pitkähkö reissu siivillä. Ainahan se menee ku saa kuunella omaa musaa. Antti yleensä istuukin kuulokkeet korvilla, se ei jaa ihan samanlaista musamakua kanssamme. Satoi taas. Vietimme Kaikourassa kahvihetken ja jatkoimme illan hämärtymiseen asti, jolloin saavutimme Blenheimin. Autosta käsin yritin läpi matkan alustaa meille majoitusta johonkin lähistölle, mutta säkä ei ollut käynyt. Me kun oltiin luvattu Rikulle että se saa päivän itekseen Portagessa. Charli riensi taas pelastukseksi ja tarjosi majoitustaan kotonaan Blenheimissä, johon ei vastusteltu.
Charlin äiti sijasi meille pedit ulkorakennukseen, ja mut laitettiin kylmään ulkovajaan jonka lattialla oli heinää ja ihan varmasti rottia. Ajantapoksi katoimme klassikkoelokuvat Ali G in Da house ja Mamma Mia! mun koneelta. Mamma Mia! oli niin kauheeta paskaa ja kuraa, että mulla meni yö oksentaessa. Tiiättekö sen ihon kananlihalle nostattavan, kiusaantuneen tunteen ku joku rupee laulamaan musikaalissa? Tää leffa oli yhtä sellasta reaktiota.
Heräsimme hyvissä ajoin seuraavaan päivään ja ajoimme Portageen. Oli todella hassua nähdä kaikki taas, ehkä jopa asteen kiusaantunutta. Tää paikka nyt oli jo tullut hyvästeltyä. Tosi mukava oli nähdä Sylvia, vuokraemäntäni joka oli kiireellä mun viimesinä päivinäni täällä poistunut sairasta tyttärentytärtään hoitamaan. Sylvia ja Ross toivottivat tervetulleeksi ensi vuonnakin, vaikkakin se olisi kovin epätodennäköistä. Ajoin meidän kamoista suurimman osan jo Pictoniin ja palautin vuokra-auton samalla. Cougar Linen ihmiset kävin hyvästelemässä ja sain ilmaisen venekyydin takaisin Portageen. Ninan kanssa höpistiin ikuisuuksia, selvis kaikenlaista tytön historiasta. Oli tullut Uuteen Seelantiin alun perin vaihtoon, ja ihastunut maahan niin paljon että halus tulla takaisin pysyvästi… ei ihan harvinaisin tarina. Ninastahan mä oon toimittanu aiemminkin, jos joku muistaa. En mene yksityiskohtiin.
Meidän lautta olisi lähtenyt jo tänä iltana, mutta me muutettiin suunnitelmiamme kun seuraava päivä oli pitkäperjantai. Ei autovuokraamo ollut aukaisemassa oviaan ollenkaan. Muutettiin sekä sen varaus että lautan, ja yövyimme Sylvian ja Rossin alakerrassa. Sitä ennen toki vedettiin perseet olalle, porukalla. Satish juotti meille snapseja snapsien perään, ja varsinkin Rajamäki joutui uhriksi. Ehkä viittä erilaista vodkaa ja viinaa, ja mä sitte kannoin sen autoon loppuillasta.
Lautalle kuitenkin piti lähteä aamukuudelta, mutta sitä ennen Jonnalla oli paljon tehtävää. Kontillaan, pöntön vieressä. Ja sitten ku Raumati ajoi meitä mutkaista tietä pitkin kohti Pictonia, se konttas ojan vieressä. Ja seuraavan kerran lautalla. Jonnan päivä meni vähän poskelleen, sanotaanko näin.
Meillä oli kamaa ihan perkeleesti. Kaikilla kaks laukkua, mukana telttaa ja makuupussia sun muuta keittiökalustetta. Wellingtonissa tarvittiin kaksi taksia että päästiin hostellin pihaan, ja sielläkin oli odottamassa yksi iso Mutta. Nimittäin - kuten sanoin – oli pääsiäinen. Ja koko kaupunki oli ihan täynnä. Mä olin onnistunu epätoivoisen etsinnän jälkeen löytämään yhden hostellin (YHA:n), ja sielläkin oli vain yksi huone, kahdelle hengelle. Oli keinottelun paikka. Minä ja Riku lastasimme selkään kauhen läjän kamaa, ja kävelimme muina miehinä kirjautumaan sisään. Harhautuksen aikana Jonna ja Antti ottivat hissin ylös. Tämän jälkeen kulkeminen ei ollut ongelma, kunhan aina mentäisiin pareissa respan läpi, jompikumpi olis aina Riku ja toinen Mikko. Mistä nää tietää mikä on millekki sukupuolelle kuuluva nimi.
Naurettavan täydessä hostellihuoneessa edelleen kuolemakrapulasta kärsinyt Jonna rojahti nukkumaan, ja me pojat suunnattiin kylille suihkun päälle. Jampat kävi nettikahvilassa ja mie syömässä ja toteamassa että the Boat that Rocked –elokuva oli tullut teattereihin. Mun iltaohjelma oli selvä. Tekstailin vanhan työkaverin Kellyn kanssa että huomenna voitais treffata aamupalalle.
Niin me aamulla tehtiinkin, ja Kelly lupas lähteä mulle kaveriksi autovuokraamollekin. Kävellessä se kertoi mitä oli tapahtunut viime kuukausina, työskentelystään ravintolahommissa ja lennonjohdossa (?), asumisestaan Wellingtonissa ja siitä kuinka se oli aika onnellinen just nyt. Craig, Portagen työkaverimmehan oli tytön hurmannut ja oli jo pariinkin otteeseen käynyt tässä välissä vierailemassa Wellingtonissa.
Kun päästiin mun autovuokraamolle, meinas tulla hätä. Niillä oli meille Nissan Sunny, vaikka olis pitäny olla farmari. Ei meidän laukut mahtuisi mitenkään tänne. Mun oli pakko feidata ja lähtee kattelemaan muualta. Pääsiäinen oli osoittautumassa mun passiodraamaksi. Kaikki vuokraamohallit olivat kirjaimellisesti tyhjänä, paikalliset vissiin lähtee pääsiäislomilla yleisesti ajelemaan. Viimeisestä mahdollisesta vuokraamosta löytyi viimeinen oljenkorsi: pikkubussi, Hiace.
Nuorukaisten ilmeet olivat nauhoittamisen arvoiset kun Kellyn kanssa hurautettiin diiselinkatkuinen maantielaivamme hostellin eteen. Laukkujen autoon mahduttaminen ei kerrankin ollut ongelma, ja auton kulutuskaan ei päätä huimannut. Ensimmäinen tiepätkä vei meidät Ohakuneen, lähelle Ruapehua – Uuden Seelannin kuuluisinta tulivuorta jossa viime vuonnakin Mikon ja Anun kanssa poikkesin.
Ohakunessa meitä odotti yllätys. Andy, virallinen Wellingtonin tuttuni perheineen omisti siellä lomamökin jonne he meidät olivat tekstivietsitse kutsuneet. Riku ja Jonna navigoivat meidät oikeaan pihaan, jossa oli hiljaista. He olivat ruokailemassa perhetuttujensa luona, jonne he luonnollisesti meidät kutsuivat (luonnollisesti, koska Andy on maailman vieraanvaraisin nainen). Pihalla oli jo pimeää kun talosta ryntäsi lauma lapsia tervehtimään meitä. Mä menin esittelemään itseni samalla kun lapset jäivät kilpaa kertomaan oppimiaan suomenkielisiä kirosanoja Rikulle, Jonnalle ja Antille.
Siinä sitten syötiin pernamuusia, kakskytpäisen kaveriporukan keskellä, eikä voinut välttyä ajatukselta että me oltiin illan ohjelmanumero. Mikäs siinä, ruoka oli hyvää. Andy ajatti meidät miehensä ja rasavillipoikansa kanssa takaisin talolleen, juotti teetä ja jutustelimme aika myöhälle yöhön. Aamulla ne teki meille herkullisen aamupalan ja laittoivat etsimään piilottamansa suklaamunat. Mun ja Antin pari päivää kestänyt karkkilakko muotoutui uuteen sääntömuottiin: karkkia ei saanut OSTAA.
Pilvet väistyivät upeasti Ruapehun ympäriltä ja porukalla päätimme lähteä katsastamaan tulivuorta lähempää. Kiitimme isäntiämme ja ajoimme Ruapehun juurelle, hiihtohissien luo.
Meillä oli aikatauluongelma. Hiihtohissit lakkasivat kulkemasta kello neljä, ja kello oli jo puoli kaksi. Minä ja Antti haluttiin kauheasti kiivetä huipulle asti. Ainoa vaihtoehto oli kävellä koko matka takaisin, joka olisi ihan kiitettävä lisälenkki.
Riku ja Jonna tulivat hiihtohissillä ylös, ja jäivät hetkeksi katselemaan maisemia. Minä ja Antti aloitimme kiipeämisen ylöspäin. Ai niin, hiihtohissin yläpäässä ollut ravintolarakennus / infokeskus oli palanut maan pinnalle. Tuhopoltto. Mä olin nähnyt sen viimeisinä päivinään viime vuonna.
Kiipeeminen osoittautui yllättävän raskaaksi, ja huipulle pääseminen ei ollut ihan niin nopeesti tehty kuin mitä oltiin suunniteltu. Varsinkin kun siellä ei ollut minkään valtakunnan reittejä tai polkuja. Mukaan ottamamme pari vesipulloa tyhjenivät nopeasti, ja niitä täytettiin lumella matkan varrella. Yhdessä vaiheessa eksyimme niin jyrkälle rinteelle että alas katsominen hirvitti, alas oli valehtelematta 100-150 metrin pudotus.
Saavutimme kraaterijärven melkein kahden tunnin kapuamisen jälkeen ja nautiskelimme banaanit ja metvurstileivät. Ylhäällä oli kylmä, vaikka aurinko paistoikin. Järvi oli turkoosi, ja siinä näkyi pieniä keltaisia rikkiviivoja. Enpä olisi uskonut tälläistäkään näkeväni.
Alaskapuaminen oli helppoa. Tai niin me ajateltiin puolimatkaan asti, kunnes tajuttiin ettei meillä ollut mitään hajua ilmansuunnasta. Pilviäkin oli jo sen verran, että alas ei nähnyt, oltiinhan me kuitenkin yli kolmessa kilometrissä. Ei naurattanu, taaskaan. Me jouduttiin kiipeämään melkoisten seinämien yli, ja lopulta ymmärrettiin miten sivuun oltiin menty. Varmastikin ainakin kilometrin verran, joka tälläisessä maastossa on pitkä matka. Saavuimme alas ihan puhkiväsyneenä, just kun pimeys laski.
Riku keitti meille kohteliaasti makaronit ja kertoi dieselin olevan ihan lopussa. Jonnan kanssa olivat käyneet naapurikaupungissa, ja neula oli palatessa pudonnut yllättävän äkisti alas. Mä muistin matkan varrella olleen n. 25 kilometrin päässä huoltoaseman, ja olihan se siellä. Ei vain ollut auki. Meidän tankin neula oli E –viivan alapuolella, ja matkaa lähimmälle huoltoasemalle oli ilmeisesti 30+ kilometriä. Päätimme ottaa riskin, ja koittaa päästä sinne asti, olihan ajoiltaa vielä pari tuntia jäljellä. Pojilla ja mulla oli nimittäin viisaus jota ammennettiin: poikain isä Tapsa aina kertoo että kun bensavalo alkaa palaa, sillä pitäis vielä päästä sata kilsaa. Ja sillä on Hiace. Tosin, meidän näkymätön bensavalo oli jo todennäköisesti palanut ainakin 50km.
Ihmeen kaupalla päästiin edelliseen kaupunkiin (matkustimme nyt siis takaisin jälkiämme pitkin), jossa totesimme että huoltoaseman korttilaite ei toiminut. Sadateltiin aikamme, ja punnittiin tilanne vielä kerran uudelleen. Ohi kävelevä teinityttö kertoi lähimmän huoltsikan olevan Ohakunessa, 11 kilsan päässä. Heh, sieltähän me aamulla lähdettiin. Alkupisteessä.
Me päästiin joillain naftahöyryillä sinne, ja arvatkaas mitä. Siellä ei ollut huoltsikalla kortinlukulaitetta. Luovutimme, kävimme iltakahvilla ja pystytimme teltan ihan huoltoaseman viereen. Yö taittui multa ja Antilta helposti, pakussa nukkuville Rikulle ja Jonnalle nukkuminen ei ollut herkkua. Uus Seelanti alkoi tosissaan siirtyä talven puolelle.
Nyt päästiin tankkauksen päälle oikein liikkeellekin. Seuraava tiepätkä vei meidät Taupoon, jossa Jonna ja Riku olivat päättäneet rykäistä laskuvarjohypyt. Niihin varattiin aika ja aikaa mentiin tappamaan keskustaan. Keskenään kaupungilla rymynneet J, A & R törmäsivät Michaliin ja Petraan, joiden kanssa olimme toki tänään jo sovinneet tapaavamme. Heidän tiensä suuntasivat hiukan pohjoiseen päin, jossa iltasemmalla tapaisimme. Ne tiesivät jonkin salaisen paikan tien varressa, kuumien lähteiden äärellä.
Antti jäi Taupon keskustaan ja mä ajoin meidät Tandem Skydiven mestoille. Mä oon jo kerran kuvaillut tämän tunteen, joten annan vaikka Jonnan blogissaan kertoa tarkemmin itse kokemuksesta. Siistiähän se edelleen oli, hypätä neljästä kilometristä, mutta kyllä seuraavan kerran lähen kouluttautumaan sinkkuhyppyihin.
Nappasimme Antin mukaan kyliltä ja ajoimme 50 kilometriä pohjoiseen. Michal ja Petra olivat kehottaneet meitä ostamaan kynttilöitä ja teimme työtä käskettyä. Riku ohjasti meidät kapoista hiekkatietä sovittuun paikkaan, ja pimeästä metsiköstä loikkasi pari tsekkimiestä. He johdattivat meidät rikinkatkuisen puron viereen, jonne pulahtaminen oli pala taivasta. Niin lämmin, niin lämmin. Me oltiin siinä, meidän seurue, Michal ja Petra sekä niiden kaveri Robert – polskimassa purossa joka virtasi taivaallista, höyryävän lämmintä vettä. Viihdyimme polskimassa pimeydessä aikamme, ja sitten menimme nukkumaan.
Aamulla vetäisimme vielä aamupolskinnat purossa, loikimme pienestä putouksesta ja näpsimme kuvia toisistamme pelleilemässä vedessä.
Oli taas aika suunnata pohjoista kohti, tarkemmin sanottuna Rotoruaan. Emme siellä aikaa haaskanneet kuin puoli päivää, kierrellessä, mailin tsekkaillessa ja Antti halus käydä kattomassa josko yks frisbeegolf –rata olis ollu auki. Eipä ollu. Michalilta tuli viesti jossa se kerto suunnittelevansa surffaamassa käymistä pukahune beachillä. Katsoimme kartasta että se oli soppeli paikka meidän viimeiselle Uuden Seelannin leiriyölle.
Osuimme rannalle tismalleen samaan aikaan ja asetuimme leiriksi. Kävimme meressä vaihtamassa rikinhajun iholtamme suolaisempaan aromiin, ja söimme vakionlaiset makaronit ja tunat. Teltalle ei löytynyt paikkaa, joten Rikun ja Antin kanssa käytiin pimeän laskettua vain kiipeilemässä kamat viereisen leirintäalueen aidan yli nurmelle. Herättiin kuitenkin niin ajoissa ettei kukaan mitään huomannut.
Aamulla hurautimme Aucklandiin. Olimme todenneet metodimme ”neljä kahden hengen huoneessa” niin hyväksi että sovelsimme samaa keskustan YHAssa. Ei ongelmia. Keitettiin ruuat ja lepäiltiin, ja siitä hajauduimme kaupungille. Mä kävin morjestamassa tuttua pelikahvilan pitäjää läheisellä kadulla ja kävin hortoilemassa keskustassa. Wrestleri (leffa) piti nähdä, ja se oli naurettavan kova.
Loppuilta meni kaupungilla hortoillessa ja pään selvittelyssä. Nytkö sitten kotiin? Pois täältä? Ei tuntunu oikein mukavalta. Uusi Seelanti oli muodostunut toiseksi kodiksi, ja jopa Auckland tuntui osalta sitä. Seuraavana aamuna nimittäin oli lähtö kohti Fidziä ja Yhdysvaltoja. Huhhuh.
*ilmat pihalle*
Wednesday, April 15, 2009
Katso Salmiksen loikkaa.
Osa 28: Queenstown, Christchurch
6.-9.4.2009
Länsirannikkoa alas ajellessa tosiaan satoi suurimman osan aikaa, joten meni vähä niinku ajamiseksi vaan. Tonnikala-makaronit tehtiin kerran kaatosateessa jonkinlaisen puukatoksen alla, josta oli näkymä johonkin historialliseen rantapalaan. Katto olis muuten auttanu mutta vettä tuli vaakatasos.
I-sitet on kieltämättä yks parhaista jutuista Uuden Seelannin matkailussa. Käppäilet vaan sisään ja ne buukkaa sulle majoitukset ilman mitään välityspalkkiota asiakkaalle. Nyt ne otti ja varas meille ehkä parhaan hostellin ikinä, Pinetree Lodgen ihan keskustan kupeessa. Muistutti jonkinlaista leirikeskusta, rakennukset erillään ja silleen. Ja ei ollu ees hintava.
Muutaman päivän tiellä olon jälkeen on aina parhautta päästä suihkuun, ja löhötä hetki. Niin tehtiin tänäänkin. Illemmasta sitten saattaa nousta motivaatio lähteä oluelle, joka kuulemma lähinnä mulla yleensä herää. Ei pidä ihan täysin paikkaansa. Kyseisenä iltana kävimme tosin jossain yökerho / baarihässäkässä, jossa viihdyimme muutaman juoman verran.
Seuraava päivä oli mulla ja Rikulla ollut odotuslistalla jo hetkisen. Benjihyppy.
Perkeleen keli oli vain taas perseestä. Mutta ei auttanu, mentiin maksamaan hypyt pois alta ja hypättiin bussiin. Jonna ja Antti jäivät ruoka- ja makuupussiostoksille. Kuski veti rutiinilla heh-heh –hauskaa pelotteluläppää, ja soitti ajellessaan meille kappaleita kuten William Shatnerin ”You’re gonna die”.
Pääsimme hyppypaikalle, jonne piti kiivetä ihan naurettavan kokoinen mäki sillä kämyisellä bussilla. Pakollisen kusella käymisen jälkeen meille laitettiin valjaat niskaan ja kerrottiin että mun pitäis olla eka hyppääjä (painosyrjintää, katsokaas). Rikun annettiin sitten olla toinen, yhessä kun oltiin liikkeessä. Näissä benjihommissahan tuo köysivahvuus on aika tärkee, ja ku tällänen mun kokonen jässikkä hyppää, pitää köyden olla vahvempi. Jos 50 –kilonen tyttö hyppäis samalla köydellä, se ei joustais ollenkaa ja efekti olis jotakuinki sama jos hyppäis ihan millä tahansa joustamattomalla köydellä, selkärangan sais sylkäistä nyppäysvaiheessa pihalle.
Mutta, nyt meitä vietiin sitten sinne tuulessa heijaavaan koppiin 134 metrin korkeudessa. Mua lakkas hyvissä ajoin naurattamasta. Kopin pohjassa oli pleksiä josta näki mihin pitää kohta hypätä, ja uskokaa kun sanon että mulla meinaa yhä tulla paskat housuun kun ajattelen tätä. Tässä piti luottaa tälläisten huonoa läppää jatkuvasti heittävien extremehippien ammattitaitoon ja siihen ettei ne VARMASTI oo unohtanu mitää. Niin, ja sitten siellä ihan alhaalla piti vielä itse avata yksi kolmesta tukiremmistä, että kääntyisi oikein päin. Hyi helevetti.
Kuin ihmeen kaupalla, sade taukos just kun olin astumassa lankulle. Kaveri piti kättä mun selkääni vasten ja lähetti, ja mä kaaduin yli reunan ja lopuksi ponnistin ihan vähän. Mä en päästänyt pudotessani pihaustakaan, kattelin vain äimistyneenä kuinka nopeesti sitä putoaa. Sitten jalat nappas kiinni, ja mä aloin tehdä valtavia loikkia kivisen kanjonin yläpuolella. Mulla meni hetki koota itteni, ja tää oli melkeinpä vaikeempaa ku ite hyppy. Piti vetää se remmi irti. Nyppäsin kerran, kaksi. Ei se mihinkään lähteny. No, ne alko vetään mua ylöspäin muutenki. Tästä mä en muista kauheesti, mutta kai oikee sana kuvailemaan tunnetta on shokki. Mä tarrasin kiinni melkein mistä vaan ku ne sällit rauhotteli ja pyysi päästämään irti. Ne käänsi mut oikein päin ja hyvin pian naamalle levis voittajahymy. Parasta.
Sitte piti vielä kattoa ku oma serkkupoika teki saman. Rikulla ei ollu hädän päivää, vaikkakin senkin naru aukes vasta ihan ylhäällä ja se käänty oikein päin. Sen videosta näkee että se hihittelee itekseen jo alhaalla, ja koko matkan ylös. Mä oon se joka kiljasee sen videolla ku se loikkaa.
Ku päästiin takas keskustaan, tuli Antti ja Jonna raportoimaan että olivat löytäneet halvat makuupussit telttamajoittujille. Ei ollenkaan pahan hintaiset – laadukkaat makuupussit oli löytyny jollain 80 dollarilla. Portagen tuttuihinkin olivat törmänneet, ruotsalaiseen Maliniin, joka oli vaatinut että tavattaisiin illemmasta.
Sitä ennen käytiin laittomasti keittämässä ruuat hostellin yhteistiloissa josta olimme jo kirjautuneet ulos. Sadehan jatkui läpi päivän, ja ennuste oli aika synkeä seuraavalle parille päivälle. Käytännössä ainut tauko oli kun minä ja Riku loikattiin alas, valehtelematta.
Illemmasta tapasimme Malinin, joka hänkin näytti meille hyppyvideonsa. Lähes kaikki tässä kaupungissa sen on joka tapauksessa tehny. Malin kertoi aikaistaneensa paluusuunnitelmiaan Ruotsiin, työt on niin kiven alla Uudessa Seelannissa. Saapuisi Ruotsiin tismalleen samana päivänä kuin me mentäis kotiin. Ajo alkoi kohti pohjoista.
Hurautimme n. 150 kilometriä pohjoiseen, suunnilleen sellaisille seuduille että aamulla pitäisi näkyä Mt. Cookin hyvin Lake Pukaki –järven toiselta puolelta. Toinen syy pysähdykseemme oli menoveden alhainen tila, kun täällä Uudessa Seelannissa yllättävän harvalla asemalla saa tankattua myöhään. Telttapaikkaa kun ei ollut varaa kauheasti etsiä, niin pykäsimme leirin ihan tien viereen, satunnaisen auton suhistessa ohi. Kaivauduimme Antin kanssa makuupusseihimme ja olimme onnellisia. Tänä yönä saisimme unta. Noh, muutama närkästynyt kuski tööttäsi julkealle leirivalinnallemme, mutta muuten sitte sain ihan hyvin unta.
Aamulla näpsimme parit kuvat ja ajoimme Lake Tekapoon tarkastamaan josko täältä saatais Jonnalle ja mulle se helikopteriajelu Mt. Cookin yllä. No eipä tietenkään. Huolimatta sateen taukoamisesta, ei vuorilla ollut vielä toivoakaan näkyvyydestä. Ikäväksemme tämä jäi tekemättä (mutta rahaa toki säästyi). Sitten oli taas pakko pitää nettitauko, kun mun piti auttaa Siirtolan Juhaa anniskelupapereiden kanssa yritysjuhlaan. Odotellessa kuivailtiin telttakankaat erikoisimmalla virityksellä ikinä, ja syötiin tunaronia. Netissä käväistessäni kävi älytön mäihä, Christchurchissa asuva – Portagessakin työskennellyt Charlee tarjosi Facebookissa yösijaa matkaajille. Taas yks ilmanen majotusmesta.
Riku oli jo viikon verran puhunut että haluaisi vähän omaa tilaa joksikin aikaa, ja erinomaiseksi suunnitelmaksi tuli että se menis edeltä Portageen, olihan miehellä monia motivaattoreita. Se otti ja varas itelleen bussilipun Pictoniin, ja mä soitin sille henkilökuntahinnalla lauttalipun sieltä Portageen. I’m connected, you see.
Ajoimme Tekaposta Christchurchiin, lapsukaisten nukkuessa somasti mitä kauneimmissa muodostelmissa. Autonukkuminen on yksi hauskimman näköisistä jutuista mitä mä tiedän.
Iltapäivän ajantapon jälkeen etsimme Charleen opiskelijakämpän, jossa oli rutkasti tilaa kaikille neljälle. Ilta sujui Wii sportsia hakatessa, ja mua hakatessa kun mä olin keilauksessa liian hyvä. Lähinnä Charlee löi, ja potki. Sillä oli erikoinen kämppis, huoneeseensa linnoittautunut psykologian opiskelija, joka pelaa varmasti 18 tuntia World of Warcraftia päivässä. Se antoi mulle arvostelut ja esittelyt kaikista omistamistaan pelestä, kun kohteliaasti kysyin jotain yhdestä niistä.
Aamulla Riku herätti mut ja heitin päälle hupparin. Nää Uuden Seelannin talot on ihan vitsi. Kuinka voi olla näin kylmä. Ajoin sen Christchurchin keskustaan kauhean myrskyn ujeltaessa kaduilla ja sateen piiskatessa Nissanin lasia. Oikea bussi löytyi pienellä hakemisella, ja niin lähti serkkupoika itekseen pohjoiseen.
Osa 28: Queenstown, Christchurch
6.-9.4.2009
Länsirannikkoa alas ajellessa tosiaan satoi suurimman osan aikaa, joten meni vähä niinku ajamiseksi vaan. Tonnikala-makaronit tehtiin kerran kaatosateessa jonkinlaisen puukatoksen alla, josta oli näkymä johonkin historialliseen rantapalaan. Katto olis muuten auttanu mutta vettä tuli vaakatasos.
I-sitet on kieltämättä yks parhaista jutuista Uuden Seelannin matkailussa. Käppäilet vaan sisään ja ne buukkaa sulle majoitukset ilman mitään välityspalkkiota asiakkaalle. Nyt ne otti ja varas meille ehkä parhaan hostellin ikinä, Pinetree Lodgen ihan keskustan kupeessa. Muistutti jonkinlaista leirikeskusta, rakennukset erillään ja silleen. Ja ei ollu ees hintava.
Muutaman päivän tiellä olon jälkeen on aina parhautta päästä suihkuun, ja löhötä hetki. Niin tehtiin tänäänkin. Illemmasta sitten saattaa nousta motivaatio lähteä oluelle, joka kuulemma lähinnä mulla yleensä herää. Ei pidä ihan täysin paikkaansa. Kyseisenä iltana kävimme tosin jossain yökerho / baarihässäkässä, jossa viihdyimme muutaman juoman verran.
Seuraava päivä oli mulla ja Rikulla ollut odotuslistalla jo hetkisen. Benjihyppy.
Perkeleen keli oli vain taas perseestä. Mutta ei auttanu, mentiin maksamaan hypyt pois alta ja hypättiin bussiin. Jonna ja Antti jäivät ruoka- ja makuupussiostoksille. Kuski veti rutiinilla heh-heh –hauskaa pelotteluläppää, ja soitti ajellessaan meille kappaleita kuten William Shatnerin ”You’re gonna die”.
Pääsimme hyppypaikalle, jonne piti kiivetä ihan naurettavan kokoinen mäki sillä kämyisellä bussilla. Pakollisen kusella käymisen jälkeen meille laitettiin valjaat niskaan ja kerrottiin että mun pitäis olla eka hyppääjä (painosyrjintää, katsokaas). Rikun annettiin sitten olla toinen, yhessä kun oltiin liikkeessä. Näissä benjihommissahan tuo köysivahvuus on aika tärkee, ja ku tällänen mun kokonen jässikkä hyppää, pitää köyden olla vahvempi. Jos 50 –kilonen tyttö hyppäis samalla köydellä, se ei joustais ollenkaa ja efekti olis jotakuinki sama jos hyppäis ihan millä tahansa joustamattomalla köydellä, selkärangan sais sylkäistä nyppäysvaiheessa pihalle.
Mutta, nyt meitä vietiin sitten sinne tuulessa heijaavaan koppiin 134 metrin korkeudessa. Mua lakkas hyvissä ajoin naurattamasta. Kopin pohjassa oli pleksiä josta näki mihin pitää kohta hypätä, ja uskokaa kun sanon että mulla meinaa yhä tulla paskat housuun kun ajattelen tätä. Tässä piti luottaa tälläisten huonoa läppää jatkuvasti heittävien extremehippien ammattitaitoon ja siihen ettei ne VARMASTI oo unohtanu mitää. Niin, ja sitten siellä ihan alhaalla piti vielä itse avata yksi kolmesta tukiremmistä, että kääntyisi oikein päin. Hyi helevetti.
Kuin ihmeen kaupalla, sade taukos just kun olin astumassa lankulle. Kaveri piti kättä mun selkääni vasten ja lähetti, ja mä kaaduin yli reunan ja lopuksi ponnistin ihan vähän. Mä en päästänyt pudotessani pihaustakaan, kattelin vain äimistyneenä kuinka nopeesti sitä putoaa. Sitten jalat nappas kiinni, ja mä aloin tehdä valtavia loikkia kivisen kanjonin yläpuolella. Mulla meni hetki koota itteni, ja tää oli melkeinpä vaikeempaa ku ite hyppy. Piti vetää se remmi irti. Nyppäsin kerran, kaksi. Ei se mihinkään lähteny. No, ne alko vetään mua ylöspäin muutenki. Tästä mä en muista kauheesti, mutta kai oikee sana kuvailemaan tunnetta on shokki. Mä tarrasin kiinni melkein mistä vaan ku ne sällit rauhotteli ja pyysi päästämään irti. Ne käänsi mut oikein päin ja hyvin pian naamalle levis voittajahymy. Parasta.
Sitte piti vielä kattoa ku oma serkkupoika teki saman. Rikulla ei ollu hädän päivää, vaikkakin senkin naru aukes vasta ihan ylhäällä ja se käänty oikein päin. Sen videosta näkee että se hihittelee itekseen jo alhaalla, ja koko matkan ylös. Mä oon se joka kiljasee sen videolla ku se loikkaa.
Ku päästiin takas keskustaan, tuli Antti ja Jonna raportoimaan että olivat löytäneet halvat makuupussit telttamajoittujille. Ei ollenkaan pahan hintaiset – laadukkaat makuupussit oli löytyny jollain 80 dollarilla. Portagen tuttuihinkin olivat törmänneet, ruotsalaiseen Maliniin, joka oli vaatinut että tavattaisiin illemmasta.
Sitä ennen käytiin laittomasti keittämässä ruuat hostellin yhteistiloissa josta olimme jo kirjautuneet ulos. Sadehan jatkui läpi päivän, ja ennuste oli aika synkeä seuraavalle parille päivälle. Käytännössä ainut tauko oli kun minä ja Riku loikattiin alas, valehtelematta.
Illemmasta tapasimme Malinin, joka hänkin näytti meille hyppyvideonsa. Lähes kaikki tässä kaupungissa sen on joka tapauksessa tehny. Malin kertoi aikaistaneensa paluusuunnitelmiaan Ruotsiin, työt on niin kiven alla Uudessa Seelannissa. Saapuisi Ruotsiin tismalleen samana päivänä kuin me mentäis kotiin. Ajo alkoi kohti pohjoista.
Hurautimme n. 150 kilometriä pohjoiseen, suunnilleen sellaisille seuduille että aamulla pitäisi näkyä Mt. Cookin hyvin Lake Pukaki –järven toiselta puolelta. Toinen syy pysähdykseemme oli menoveden alhainen tila, kun täällä Uudessa Seelannissa yllättävän harvalla asemalla saa tankattua myöhään. Telttapaikkaa kun ei ollut varaa kauheasti etsiä, niin pykäsimme leirin ihan tien viereen, satunnaisen auton suhistessa ohi. Kaivauduimme Antin kanssa makuupusseihimme ja olimme onnellisia. Tänä yönä saisimme unta. Noh, muutama närkästynyt kuski tööttäsi julkealle leirivalinnallemme, mutta muuten sitte sain ihan hyvin unta.
Aamulla näpsimme parit kuvat ja ajoimme Lake Tekapoon tarkastamaan josko täältä saatais Jonnalle ja mulle se helikopteriajelu Mt. Cookin yllä. No eipä tietenkään. Huolimatta sateen taukoamisesta, ei vuorilla ollut vielä toivoakaan näkyvyydestä. Ikäväksemme tämä jäi tekemättä (mutta rahaa toki säästyi). Sitten oli taas pakko pitää nettitauko, kun mun piti auttaa Siirtolan Juhaa anniskelupapereiden kanssa yritysjuhlaan. Odotellessa kuivailtiin telttakankaat erikoisimmalla virityksellä ikinä, ja syötiin tunaronia. Netissä käväistessäni kävi älytön mäihä, Christchurchissa asuva – Portagessakin työskennellyt Charlee tarjosi Facebookissa yösijaa matkaajille. Taas yks ilmanen majotusmesta.
Riku oli jo viikon verran puhunut että haluaisi vähän omaa tilaa joksikin aikaa, ja erinomaiseksi suunnitelmaksi tuli että se menis edeltä Portageen, olihan miehellä monia motivaattoreita. Se otti ja varas itelleen bussilipun Pictoniin, ja mä soitin sille henkilökuntahinnalla lauttalipun sieltä Portageen. I’m connected, you see.
Ajoimme Tekaposta Christchurchiin, lapsukaisten nukkuessa somasti mitä kauneimmissa muodostelmissa. Autonukkuminen on yksi hauskimman näköisistä jutuista mitä mä tiedän.
Iltapäivän ajantapon jälkeen etsimme Charleen opiskelijakämpän, jossa oli rutkasti tilaa kaikille neljälle. Ilta sujui Wii sportsia hakatessa, ja mua hakatessa kun mä olin keilauksessa liian hyvä. Lähinnä Charlee löi, ja potki. Sillä oli erikoinen kämppis, huoneeseensa linnoittautunut psykologian opiskelija, joka pelaa varmasti 18 tuntia World of Warcraftia päivässä. Se antoi mulle arvostelut ja esittelyt kaikista omistamistaan pelestä, kun kohteliaasti kysyin jotain yhdestä niistä.
Aamulla Riku herätti mut ja heitin päälle hupparin. Nää Uuden Seelannin talot on ihan vitsi. Kuinka voi olla näin kylmä. Ajoin sen Christchurchin keskustaan kauhean myrskyn ujeltaessa kaduilla ja sateen piiskatessa Nissanin lasia. Oikea bussi löytyi pienellä hakemisella, ja niin lähti serkkupoika itekseen pohjoiseen.
Sunday, April 12, 2009
Viluyö.
Osa 28: Sydney, Christchurch, West Coast
1.-6.4.2009
Mulla kiehui päässä. Nigerialaissyntyinen Frank kertoi mulle vakavissaan miten hän nyt vain ei voinut tilanteelle mitään, ja mun luottokortti savusi punaisena lompakossa. Vietimme hiljaisen taksimatkan hostellille, mutta päätin olla olematta lapsellinen tämän asian suhteen. Jos vaikka joku ottais joskus mallia eikä mököttäisi ihan pienistä. Varsinki meillä jätkillä on tapana välillä vähä, öh, emoilla. Jonnaa harvemmin vaivaa mikään.
Hostellille kirjautuessa oli päällä kauhea hässäkkä, ja respan tyttö ei oikein tiennyt mitä meillä tehdä. Niillä oli perusexceli millä ne pyöritti ihan kiitettävän kokoista hostellia (paikan nimi oli The Pink House), ja ne anto meille pariinkin kertaan väärät avaimet. Neljän hengen huoneen sijasta saatiin yks kahen hengen huone, ja minä ja Riku mentiin majottumaan erääseen paskaisimmista kuuden hengen huonoista joita oon nähny.
Teltta piti ripustaa kuivamaan kaatosadeyön päälle, ja sitten piti lepäillä ja syödä. Sydneyssä sato edelleen ku heräiltiin ja lähdettiin kaupungille. Keskustassa oli väkeä, paskasta kelistä huolimatta. Darling harboriin jotenkin päädyttiin, ja käytiin tuopin ääressä ihailemassa pimenevää satamaa. IMAX –teatterista käytiin vielä Jonnan kanssa ostamassa liput seuraavan päivän Monsters vs. Aliens –elokuvan 3D –ensi-iltaan, siltä MAAILMAN SUURIMMALTA SRKIINILTÄ.
Löpsyteltiin omaan tahtiin takaisin hostellille, jossa minä ja Riku heittäydyimme mukaan konsolifutisturnaukseen, Riku Hollannilla ja mie Espanjalla. Ei meillä häävisti menny mutta iloisesti mätettiin edes muutamaa brittiläistä futishuligaania turpiin niitten lajissa.
Seuraavan päivän ohjelmassa oli oopperatalon tsekkiminen, oikein läheltä. Sinne käveltiin ison keskuspuiston läpi, jossa törmättiin erikoiseen ilmiöön. Valtavia, karvaisia lepakkoja roikkui puista. Niitä oli satoja, tuhansia. Ja ne oli isoja. Ilma oli kostea, mutta lämmin. Just sellanen ällö. Oopperatalon olin kerran itse nähnyt vesiltä käsin, mutta en pihasta. Hienohan se oli edelleen, ja eilen kämppiksenäni ollut brittiläinen arkkitehti oli mulle selittänyt mikä siitä sitten nyt teki niin kovin uniikin. Ilmeisesti vain yksi talon ”kaarista” oli rakennettu alkuperäisen tanskalaisarkkitehdin vision mukaisesti, ja oli ainut akustisesti korrekti osa talossa. Loput kaupunki oli runnonu läpi vain betonilla. Brittipoika oli innokas Alvar Aalto –fanaatikko, muuten.
Talon pihasta Riku ja Antti lähtivät tutkimaan valtavaa harbor bridgeä, ja minä ja Jonna käppäiltiin kattelemaan Monsters vs. Aliens, joka oli ihan hassu. Pojat treffattiin parin tunnin päästä aika isossa nettikahvilassa, joka oli taas näitä paikkoja jossa sai pelata ja surffata. Illan päätteeksi juotiin muutamat hostellin viereisessä baarissa, Mikon kohdalta ehkä liianki monet.
Seuraavana päivänä piti jättää jo Sydney taakse, mutta yleinen tuntui keskuudessamme olevan kaipuu ”kotiin”, Uuteen Seelantiin. Aamupalan päälle nappasimme taksin lentokentälle, jonka kuski oli mukava Iranilaismies. Keskustelimme hänen kanssaan kliseisistä taksikeskusteluista, joka saattaa toki olla itsessäänkin kliseinen keskustelunaihe. Olen kliseemikko.
Vältyttiinkös tällä kertaa lentokentällä kopeloinnilta? Ei ihan, Antti meni nielaisemaan äänekkäästi väärässä kohtaa. Poika pääsi ilmaiseen pikahierontaan. Uuteen Seelantiin saapuessa jännitti kaks juttua: Jonnalla ei ollu poisvievät lentoliput mukana (vaativat moiset tullissa), ja mulla ei ollu viisumia, joka oli mun kohdalta rauennu huhtikuun 1. Noh, selvisi ettei Eurooppalaiset lyhyellä visiitillä moista tartte, ja Jonnaki selvis tullis ku muut näytettiin meidän liput. Meidän telttaa ne tyhjäili tosi pitkään Australialaisesta aluskasvustosta, minkä tahansa orgaanisen materiaalin tuominen maahan kun on valtaisa rikos.
Christchurchissa mulle oli luvannu eräs tutuksi Portagessa tullu eräopas majapaikan, ja hänen luokseen sitten suuntasimme. Opiskelijakämppä oli tällä Francinella yllättävän suuri, mutta se halus viedä meidät vanhempiensa tykö yöpymään. Ei vastusteltu. Tehtiin tuttavuutta sen kissan kanssa, ja syötiin Burger Kingiä. Sillä oli perusäiti, joka häsys yöpaita päällä että kaikille löyty patjat ja peitot. Näitä Mikon ”reisimajoituksia” oli edessä vielä muutamia matkan varrella.
Aamulla Francine heitti meidät keskustaan, ja me napattiin pienen kaupunkikierroksen jälkeen uus vuokra-auto alle. Rikulla oli kaupungissa meitä muita enemmän tekemistä, ku se sen lempikorealainen oli kans kylillä. Auto joka saatiin oli joku iso Nissani, jossa oli liukuvat takaovet. Söi bensaa perkeleesti.
Etsittiin ruokatarpeet ja ostettiin kaasukeittimet, ja siitä sitte lähettiin koti länsirannikkoa, kun päivä oli jo ehtoopuolellaan. Valoa riitti onneksi Arthur’s Passin maisemien kuvaamiseen, jotka ovat kieltämättä eräät vakuuttavimmista koko maassa. Viime vuonna olin ajanu tän tien toisin päin, ja näin se oli taas ihan uus seikkailu. Aurinkoisella säällä saatiin jonkun verran fiilisteltyä ja kuvailtua, mutta sitten alko kylmä tihkusade ripotella. Juuri ennen länsirannikon saavuttamista pysähdyimme kahville erääseen omituiseen ruokala-kahvilaan, keskellä ei yhtään mitään. Ehkä yks parhaista paikoista ikinä, ikävä kyllä myös hiljaisimmista. Uuden Seelannin hiljenevä turistitalous saattaa tappaa juuri tälläiset erikoisuudet.
Yö vietettiin jossain leirintäalueella, jonne suunnistettiin totaalisen sokkona. Siellä oli vapaaehtoinen leirimaksu, joten luonnollisesti meidän vapaaehtoinen maksumäärämme oli 0nzd. Edessä oli ihan naurettavan kylmä yö. Antti testari teoriaa, että pysyiskö sitä viltin alla lämpimämpänä alusvaatteillaan, ruumiinlämmön pitäessä itsen lämpimänä. Paskat. Oli kuulemma pukenu puoli kaks ku meinas kuolla viluun. Viideltä luovutettiin molemmat, ja mentiin hampaat kolisten herättämään autossa nukkuvat Riku ja Jonna. Tää auto oli muuten erinomainen nukkumistarkoitukseen, penkit sai alas sängyksi.
Fox Glacierilla kun olin viime vuonna, sato ihan himpurasti, ja samaa teki tänään. Mulla ja Jonnalla oli ollu suunnitelmissa mennä helikopterilla käymään jäätiköillä, mutta ei ollut mitään toivia, vuorilla ei ollut minkäänlaista näkyvyyttä. Närkästyneenä jatkoimme ajoa etelään, kohti Queenstownia. Antti ohjasi meidät perille poikkeuksellisen tyylikkäällä ajosuorituksella, mutta nyt oli jo niin ilta ettei ollu muita yöpymisvaihtoehtoja ku hostelli. Minä ja Antti ei nimittäin enää suostuttu teltassa ilman makuupussia olemaan.
Kirjoittaisin lisää, mutta nyt pitää mennä hyppäämään lentokoneesta. Hei.
Osa 28: Sydney, Christchurch, West Coast
1.-6.4.2009
Mulla kiehui päässä. Nigerialaissyntyinen Frank kertoi mulle vakavissaan miten hän nyt vain ei voinut tilanteelle mitään, ja mun luottokortti savusi punaisena lompakossa. Vietimme hiljaisen taksimatkan hostellille, mutta päätin olla olematta lapsellinen tämän asian suhteen. Jos vaikka joku ottais joskus mallia eikä mököttäisi ihan pienistä. Varsinki meillä jätkillä on tapana välillä vähä, öh, emoilla. Jonnaa harvemmin vaivaa mikään.
Hostellille kirjautuessa oli päällä kauhea hässäkkä, ja respan tyttö ei oikein tiennyt mitä meillä tehdä. Niillä oli perusexceli millä ne pyöritti ihan kiitettävän kokoista hostellia (paikan nimi oli The Pink House), ja ne anto meille pariinkin kertaan väärät avaimet. Neljän hengen huoneen sijasta saatiin yks kahen hengen huone, ja minä ja Riku mentiin majottumaan erääseen paskaisimmista kuuden hengen huonoista joita oon nähny.
Teltta piti ripustaa kuivamaan kaatosadeyön päälle, ja sitten piti lepäillä ja syödä. Sydneyssä sato edelleen ku heräiltiin ja lähdettiin kaupungille. Keskustassa oli väkeä, paskasta kelistä huolimatta. Darling harboriin jotenkin päädyttiin, ja käytiin tuopin ääressä ihailemassa pimenevää satamaa. IMAX –teatterista käytiin vielä Jonnan kanssa ostamassa liput seuraavan päivän Monsters vs. Aliens –elokuvan 3D –ensi-iltaan, siltä MAAILMAN SUURIMMALTA SRKIINILTÄ.
Löpsyteltiin omaan tahtiin takaisin hostellille, jossa minä ja Riku heittäydyimme mukaan konsolifutisturnaukseen, Riku Hollannilla ja mie Espanjalla. Ei meillä häävisti menny mutta iloisesti mätettiin edes muutamaa brittiläistä futishuligaania turpiin niitten lajissa.
Seuraavan päivän ohjelmassa oli oopperatalon tsekkiminen, oikein läheltä. Sinne käveltiin ison keskuspuiston läpi, jossa törmättiin erikoiseen ilmiöön. Valtavia, karvaisia lepakkoja roikkui puista. Niitä oli satoja, tuhansia. Ja ne oli isoja. Ilma oli kostea, mutta lämmin. Just sellanen ällö. Oopperatalon olin kerran itse nähnyt vesiltä käsin, mutta en pihasta. Hienohan se oli edelleen, ja eilen kämppiksenäni ollut brittiläinen arkkitehti oli mulle selittänyt mikä siitä sitten nyt teki niin kovin uniikin. Ilmeisesti vain yksi talon ”kaarista” oli rakennettu alkuperäisen tanskalaisarkkitehdin vision mukaisesti, ja oli ainut akustisesti korrekti osa talossa. Loput kaupunki oli runnonu läpi vain betonilla. Brittipoika oli innokas Alvar Aalto –fanaatikko, muuten.
Talon pihasta Riku ja Antti lähtivät tutkimaan valtavaa harbor bridgeä, ja minä ja Jonna käppäiltiin kattelemaan Monsters vs. Aliens, joka oli ihan hassu. Pojat treffattiin parin tunnin päästä aika isossa nettikahvilassa, joka oli taas näitä paikkoja jossa sai pelata ja surffata. Illan päätteeksi juotiin muutamat hostellin viereisessä baarissa, Mikon kohdalta ehkä liianki monet.
Seuraavana päivänä piti jättää jo Sydney taakse, mutta yleinen tuntui keskuudessamme olevan kaipuu ”kotiin”, Uuteen Seelantiin. Aamupalan päälle nappasimme taksin lentokentälle, jonka kuski oli mukava Iranilaismies. Keskustelimme hänen kanssaan kliseisistä taksikeskusteluista, joka saattaa toki olla itsessäänkin kliseinen keskustelunaihe. Olen kliseemikko.
Vältyttiinkös tällä kertaa lentokentällä kopeloinnilta? Ei ihan, Antti meni nielaisemaan äänekkäästi väärässä kohtaa. Poika pääsi ilmaiseen pikahierontaan. Uuteen Seelantiin saapuessa jännitti kaks juttua: Jonnalla ei ollu poisvievät lentoliput mukana (vaativat moiset tullissa), ja mulla ei ollu viisumia, joka oli mun kohdalta rauennu huhtikuun 1. Noh, selvisi ettei Eurooppalaiset lyhyellä visiitillä moista tartte, ja Jonnaki selvis tullis ku muut näytettiin meidän liput. Meidän telttaa ne tyhjäili tosi pitkään Australialaisesta aluskasvustosta, minkä tahansa orgaanisen materiaalin tuominen maahan kun on valtaisa rikos.
Christchurchissa mulle oli luvannu eräs tutuksi Portagessa tullu eräopas majapaikan, ja hänen luokseen sitten suuntasimme. Opiskelijakämppä oli tällä Francinella yllättävän suuri, mutta se halus viedä meidät vanhempiensa tykö yöpymään. Ei vastusteltu. Tehtiin tuttavuutta sen kissan kanssa, ja syötiin Burger Kingiä. Sillä oli perusäiti, joka häsys yöpaita päällä että kaikille löyty patjat ja peitot. Näitä Mikon ”reisimajoituksia” oli edessä vielä muutamia matkan varrella.
Aamulla Francine heitti meidät keskustaan, ja me napattiin pienen kaupunkikierroksen jälkeen uus vuokra-auto alle. Rikulla oli kaupungissa meitä muita enemmän tekemistä, ku se sen lempikorealainen oli kans kylillä. Auto joka saatiin oli joku iso Nissani, jossa oli liukuvat takaovet. Söi bensaa perkeleesti.
Etsittiin ruokatarpeet ja ostettiin kaasukeittimet, ja siitä sitte lähettiin koti länsirannikkoa, kun päivä oli jo ehtoopuolellaan. Valoa riitti onneksi Arthur’s Passin maisemien kuvaamiseen, jotka ovat kieltämättä eräät vakuuttavimmista koko maassa. Viime vuonna olin ajanu tän tien toisin päin, ja näin se oli taas ihan uus seikkailu. Aurinkoisella säällä saatiin jonkun verran fiilisteltyä ja kuvailtua, mutta sitten alko kylmä tihkusade ripotella. Juuri ennen länsirannikon saavuttamista pysähdyimme kahville erääseen omituiseen ruokala-kahvilaan, keskellä ei yhtään mitään. Ehkä yks parhaista paikoista ikinä, ikävä kyllä myös hiljaisimmista. Uuden Seelannin hiljenevä turistitalous saattaa tappaa juuri tälläiset erikoisuudet.
Yö vietettiin jossain leirintäalueella, jonne suunnistettiin totaalisen sokkona. Siellä oli vapaaehtoinen leirimaksu, joten luonnollisesti meidän vapaaehtoinen maksumäärämme oli 0nzd. Edessä oli ihan naurettavan kylmä yö. Antti testari teoriaa, että pysyiskö sitä viltin alla lämpimämpänä alusvaatteillaan, ruumiinlämmön pitäessä itsen lämpimänä. Paskat. Oli kuulemma pukenu puoli kaks ku meinas kuolla viluun. Viideltä luovutettiin molemmat, ja mentiin hampaat kolisten herättämään autossa nukkuvat Riku ja Jonna. Tää auto oli muuten erinomainen nukkumistarkoitukseen, penkit sai alas sängyksi.
Fox Glacierilla kun olin viime vuonna, sato ihan himpurasti, ja samaa teki tänään. Mulla ja Jonnalla oli ollu suunnitelmissa mennä helikopterilla käymään jäätiköillä, mutta ei ollut mitään toivia, vuorilla ei ollut minkäänlaista näkyvyyttä. Närkästyneenä jatkoimme ajoa etelään, kohti Queenstownia. Antti ohjasi meidät perille poikkeuksellisen tyylikkäällä ajosuorituksella, mutta nyt oli jo niin ilta ettei ollu muita yöpymisvaihtoehtoja ku hostelli. Minä ja Antti ei nimittäin enää suostuttu teltassa ilman makuupussia olemaan.
Kirjoittaisin lisää, mutta nyt pitää mennä hyppäämään lentokoneesta. Hei.
Thursday, April 09, 2009
Moottoriurheilua
Osa 27: Melbourne, Canberra, Sydney
27.3-1.4.2009
Autoa lähdettiin ajamaan Ballaratista kohti Melbournea, taas jotenkuten nukutun yön jälkeen. Matka ei ollut ollenkaan pitkä, mutta meillä oli monia jännityksen aiheita. Meidän piti mennä ajamaan ihan ydinkeskustaan ennen auton palautusta, palauttelemaan trangiat, ostamaan tarvikkeita, selvittämään mikä Rikun kamerassa oli ja lunastamaan mun Formulaliput. Niin, ja sitten vielä löytää sen kaverin hotelli jolle mä myin Joen lipun nettihuutokaupassa. Olihan kuitenkin kyseessä yksi Melbournen ruuhkaisimmista viikonlopuista. Piskuinen Huyndai selvisi tehtävästä mainiosti, ja pakko uskoa mitä Nevis aina kehuu näissä jääkaappi-pakastin –mallisissa autoissa. Näillä menee mihin vaan. Muutaman tunnin seikkailu 6 miljoonan asukkaan Melbournen keskellä meni ihan naurettavan hyvin, ja odotimme että jonkin on mentävä munilleen hyvin pian. Rikun kamerankin ongelma selvisi, halvalla.
Auton palautus sujui mukisematta, ja taksi saatiin samoin tein. Taksia hostellille ohjastanut vanhempi rouvashenkilö ei ollut formulailmiöstä ihan riemuissaan, kertoi olevansa sitä kurkkuaan myöten täynnä. Yleisesti ottaen asenne Melbournessa kisaa kohtaan on aika penseä, ellei siitä ole selkeää etua itselle. Siksi olinkin yllättynyt miksei taksikuski tapahtumasta piitannut. Myöhemmin mulle selvis miten hyvin kaupunki oli organisoinut kaikille katsojille ilmaiset ratikat. Nainen kysyi matkan varrella että oonko mä jonkinlainen seurueen asianhoitaja ku olin taas enimmäkseen äänessä. Jonna huikkas takapenkiltä: ”joo, vaikkei aina tarttis.”
Pääsimme majapaikkaamme joka oli mulle jo viime reissulta tuttu. Tää St. Arnaud’s guest house on mun henkkoht. top kolmoses ku puhutaan hostelleista. Aamupalat ja kaikki kunnossa, mukava vanha rakennus, siisti ja kodikas. Hinnat on formulaviikonloppuna korkeat joka aiheutti nuorissa seuralaisissani aluksi mutinaa, mutta kyllä neki sitte paikasta tykkäs. Toki sijainti vois olla keskustammas, mutta ratikalla pääsee halvalla. Ja rahaa säästyy ku ei pääse kaupoille.
Vaivauduin itse radalle vapaisiin harjoituksiin vasta perjantaina, kun Huhtanen-Rajamäki-Huhtanen suuntasi kaupungille. Rata oli melko muuttumaton, ja kävelyreitit oli viime vuosilta tutut. Ihan selkeesti olivat muuten jättäneet joitain prameuksia pois, kun yrityspuolen lipunmyynti ei ollut kukoistanut niin kovasti suhteessa viime vuoteen. Isoimmat kräästäteltat oli jätetty pois. Mutta väkimäärä paikan päällä kyllä yllätti, läpi viikonlopun. Siedettävän vilpoinen sää saattoi olla osatekijä, viime vuonna 40 lämpöastetta meinasi tappaa mm. Mikko –pojan.
Kun palasin hostellille, löysin lävistetyn pojan. Riku oli menny ja ottanu korvikset. Mulla meni pari päivää totutella, vähä niinku ku isoveli aikanaan otti, niin hetken kesti.
Lauantaina noi muutki vaivautu alueelle kattelemaan vrum-vrum –autoja. Pojille oli Tapsa maksanu liput, se oli tehny selväksi että jos perkele Australiaan mennään ja sillon on Formulat, niin menkää ny kattomaan. Ei ollu opiskelijaliput viikonlopulle edelleenkää pahat, 99 aud (50 eur). Itsehän maksoin pääsuoralipustani 440 aud (10 eur). Ei sillä että olis paska paikka ollu, kolmas rivi edessä, ja maaliviivan vieressä.
Illalla suuntasin baariin, ja en voinu uskoa silmiäni ku huppu päässä ja kuulokkeet korvilla kävelin keskustaan. Ne tutut suomalaisurpot oli siinä, toisella puolella risteystä. Yritin kävellä poispäin mutta paskat. Ne tajus mut ja siinähän se ilta sitten menikin.
Sunnuntaina oli itte kisat, jonne mentiin omaan tahtiin syömisen päälle. Jännää oli.
Riku oli vähä pahalla päällä, formulaviikonloppuna. Ei osannu selittää mutta joku sitä sapetti. Ei oo helppoo olla neljästään koko ajan, ja tehdä demokraattisia päätöksiä koko ajan.
Maanantaiaamusta napattiin taas taksi ja mentiin tutulle autovuokraamolle. Tällä kertaa halusimme sitten ihan kunnollisen auton, ja sellasen ne todellaki meille anto: Mitsubishi Outlander, aikalailla uusinta mallia. Mun mielikuva nk. citymaastureista on aina ollu todella vastahakoinen, mutta ei tää loppujen lopuksi syöny sen enempää ku se kuppanen Huyndai reilusti ylilastattuna. Näille autoille on käyttötarkoituksensa, mutta miten moni ostaa nää vain yksinajeluun? Tie Melbournesta Sydneyyn (kirjoitetaanko se noin? emmätiä) oli kakskaistaista motaria koko matkan, ja taidettiin taittaa heti sellanen 650 kilometriä ekana päivänä. Matkalla ihmeteltiin muun muassa korrelle palaneita puita, ja kengurumerkkejä. Canberraan asti hurautettiin.
Yöpymispaikaksi Riku ajaessaan löysi meille sellasen rest stop alueen, joka oli edes vähän sivussa. Pykäsimme taas teltan pitkästä aikaa, ja kääriydyimme tuttuihin filtteihin. Tavaksi oli vähän muodostumassa että Riku ja Jonna nukkuivat autossa ja minä ja Anttinaattori teltassa. Antti ravisteli mut yöllä hereille kun tajusimme että meidän telttakangas oli lähtenyt lentoon. Oli aika hauska näky, tähtitaivas hyttysverkon takana. Oli tosin vähän kylmä.
Aamulla lähdimme tutustumaan saarivaltion omituiseen pääkaupunkiin, Canberraan. Kaikki oli kiinni näin varhain, Jonnaakaan ei päästetty pissalle heti huoltsikalle. On se sen verran gangsterin näkönen, huppu päässä.
Keskustassa hortoiltiin autolla hetken, kunnes I-site aukesi. Kongressitalo oli siisti, ja koko kaupungin kaavoitus oli kieltämättä nätti, mutta hiukan epäselkeästi ajettava. Käytiin ulkopuolelta kettomassa erittäin kiasmamainen kansallismuseo, ja siitä kauppakeskukselle kiertämään. Riku oli luvannu että ostettais Jonnalle synttärilahjaksi tanttu jos me saatais valita se, ilman mitään mielipiteitä synttärisankarilta. Naisihmiselle tällänen ei käy luonteeseen, ja yritettiin vaateliikkeissä vääntää kompromissia: Jonna könötti pukukopissa kun minä ja Riku kiikutettiin sille vuorotellen (halpoja) vaihtoehtoja. Me ei meinattu millään löytää välimaastoa. Sen mielestä meidän kaikki hameet oli muka vesirajahameita, vaikka ihan selkeesti meni yli vyötärön.
Antti ja mä haluttiin tsekata sotamuseo, täällä vissiin oli joku sellanen. Ja kyllä se aika siisti oliki. War Memorial oli omistettu muistomerkkinä Australian ja Uuden Seelannin (ANZAC) sotilaille ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, ja sisältä löyty uskomaton määrä infoa kaikista maihinnousuista ja sotakampanjoista. En olis uskonu miten paljo Aussitki oli menettäny sotilaita maailmansodissa. Mun, Rikun ja Jonnan sotatrivianälkä kuihtui parissa tunnissa, mutta Antilla olis menny aivan helposti koko päivä kaikkeen nippelitietoon tutustuessa. Mulle mielenkiintoisinta matskua oli löytää kirjastosta Churchillin muistiot joissa oli paljo sen henkilökohtaista kirjeenvaihtoa esim. Stalinin ja Mannerheimin kanssa.
Siitä lähdimme käymään vielä keskustassa leffassa (Nicolas Cage on ihan naurettavan huono) ja jatkoimme kohti Sydneytä. Pitkin päivää oli sataa ripotellut ja tästä se vain rankkeni. Jonnekin piti päästä telttaa pykäämään, mutta ensin piti käydä Sydneyn lentokentällä Rajamäkeä pissattamassa.
Sitten telttapaikan etsintään, miljoonakaupungin kupeessa. Hauskaahan oli että telttapaikka löytyi esikaupunkialueelta aika nopeesti. Pimeetä ku oli ja kuitenki varhain oltiin heräämässä. Pykättiin teltta sellasen valtavan tiheän palmupuun alle, pehmeälle nurmelle, jonkin ala-asteen tai urheilukeskuksen viereen. Mikä nyt sitten olikaan. Läpi yön sato todella rankasti, mutta me ei siitä välitetty mitään. Ja tuuli. Varmaan paras leiripaikka ikinä, ja joka puolella oli asuintaloja.
Siitä sitten suunnattiin kohti keskustaa, aamusella. Sydney tuntui vähän pelottavalta navigoitavalta ja aika painajaismaiseksi se osoittautuikin. Melbourne oli ollut niin ystävällinen meille, kun Sydney näyttäytyi vanhanmallisena, sokkeloisena kaupunkina, jossa oli tietulleja muutaman kilometrin välein. Ei kivaa. Niin, ja nyt sitä vettä sitten tuli kunnolla.
Helvetinmoisen etsimisen jälkeen löydettiin meidän autovuokraamolle, ja arvokas auto saatiin tyrimättä talliin. Paitsi että eivät olleet siellä samaa mieltä. Väittivät että kuskin ovessa oli naarmu joka ei siinä ollut lähtiessä. Aika vittumaista, kun vielä sanoivat että meille olis Melbournen päässä mukamas osoitettu auton naarmut. Mut oli ajettu kulmaan, ja oli pakko antaa luottokortti niille. Tililtä lähti näpsäkästi 1153 australian dollaria. Jossain määrin söi miestä.
Osa 27: Melbourne, Canberra, Sydney
27.3-1.4.2009
Autoa lähdettiin ajamaan Ballaratista kohti Melbournea, taas jotenkuten nukutun yön jälkeen. Matka ei ollut ollenkaan pitkä, mutta meillä oli monia jännityksen aiheita. Meidän piti mennä ajamaan ihan ydinkeskustaan ennen auton palautusta, palauttelemaan trangiat, ostamaan tarvikkeita, selvittämään mikä Rikun kamerassa oli ja lunastamaan mun Formulaliput. Niin, ja sitten vielä löytää sen kaverin hotelli jolle mä myin Joen lipun nettihuutokaupassa. Olihan kuitenkin kyseessä yksi Melbournen ruuhkaisimmista viikonlopuista. Piskuinen Huyndai selvisi tehtävästä mainiosti, ja pakko uskoa mitä Nevis aina kehuu näissä jääkaappi-pakastin –mallisissa autoissa. Näillä menee mihin vaan. Muutaman tunnin seikkailu 6 miljoonan asukkaan Melbournen keskellä meni ihan naurettavan hyvin, ja odotimme että jonkin on mentävä munilleen hyvin pian. Rikun kamerankin ongelma selvisi, halvalla.
Auton palautus sujui mukisematta, ja taksi saatiin samoin tein. Taksia hostellille ohjastanut vanhempi rouvashenkilö ei ollut formulailmiöstä ihan riemuissaan, kertoi olevansa sitä kurkkuaan myöten täynnä. Yleisesti ottaen asenne Melbournessa kisaa kohtaan on aika penseä, ellei siitä ole selkeää etua itselle. Siksi olinkin yllättynyt miksei taksikuski tapahtumasta piitannut. Myöhemmin mulle selvis miten hyvin kaupunki oli organisoinut kaikille katsojille ilmaiset ratikat. Nainen kysyi matkan varrella että oonko mä jonkinlainen seurueen asianhoitaja ku olin taas enimmäkseen äänessä. Jonna huikkas takapenkiltä: ”joo, vaikkei aina tarttis.”
Pääsimme majapaikkaamme joka oli mulle jo viime reissulta tuttu. Tää St. Arnaud’s guest house on mun henkkoht. top kolmoses ku puhutaan hostelleista. Aamupalat ja kaikki kunnossa, mukava vanha rakennus, siisti ja kodikas. Hinnat on formulaviikonloppuna korkeat joka aiheutti nuorissa seuralaisissani aluksi mutinaa, mutta kyllä neki sitte paikasta tykkäs. Toki sijainti vois olla keskustammas, mutta ratikalla pääsee halvalla. Ja rahaa säästyy ku ei pääse kaupoille.
Vaivauduin itse radalle vapaisiin harjoituksiin vasta perjantaina, kun Huhtanen-Rajamäki-Huhtanen suuntasi kaupungille. Rata oli melko muuttumaton, ja kävelyreitit oli viime vuosilta tutut. Ihan selkeesti olivat muuten jättäneet joitain prameuksia pois, kun yrityspuolen lipunmyynti ei ollut kukoistanut niin kovasti suhteessa viime vuoteen. Isoimmat kräästäteltat oli jätetty pois. Mutta väkimäärä paikan päällä kyllä yllätti, läpi viikonlopun. Siedettävän vilpoinen sää saattoi olla osatekijä, viime vuonna 40 lämpöastetta meinasi tappaa mm. Mikko –pojan.
Kun palasin hostellille, löysin lävistetyn pojan. Riku oli menny ja ottanu korvikset. Mulla meni pari päivää totutella, vähä niinku ku isoveli aikanaan otti, niin hetken kesti.
Lauantaina noi muutki vaivautu alueelle kattelemaan vrum-vrum –autoja. Pojille oli Tapsa maksanu liput, se oli tehny selväksi että jos perkele Australiaan mennään ja sillon on Formulat, niin menkää ny kattomaan. Ei ollu opiskelijaliput viikonlopulle edelleenkää pahat, 99 aud (50 eur). Itsehän maksoin pääsuoralipustani 440 aud (10 eur). Ei sillä että olis paska paikka ollu, kolmas rivi edessä, ja maaliviivan vieressä.
Illalla suuntasin baariin, ja en voinu uskoa silmiäni ku huppu päässä ja kuulokkeet korvilla kävelin keskustaan. Ne tutut suomalaisurpot oli siinä, toisella puolella risteystä. Yritin kävellä poispäin mutta paskat. Ne tajus mut ja siinähän se ilta sitten menikin.
Sunnuntaina oli itte kisat, jonne mentiin omaan tahtiin syömisen päälle. Jännää oli.
Riku oli vähä pahalla päällä, formulaviikonloppuna. Ei osannu selittää mutta joku sitä sapetti. Ei oo helppoo olla neljästään koko ajan, ja tehdä demokraattisia päätöksiä koko ajan.
Maanantaiaamusta napattiin taas taksi ja mentiin tutulle autovuokraamolle. Tällä kertaa halusimme sitten ihan kunnollisen auton, ja sellasen ne todellaki meille anto: Mitsubishi Outlander, aikalailla uusinta mallia. Mun mielikuva nk. citymaastureista on aina ollu todella vastahakoinen, mutta ei tää loppujen lopuksi syöny sen enempää ku se kuppanen Huyndai reilusti ylilastattuna. Näille autoille on käyttötarkoituksensa, mutta miten moni ostaa nää vain yksinajeluun? Tie Melbournesta Sydneyyn (kirjoitetaanko se noin? emmätiä) oli kakskaistaista motaria koko matkan, ja taidettiin taittaa heti sellanen 650 kilometriä ekana päivänä. Matkalla ihmeteltiin muun muassa korrelle palaneita puita, ja kengurumerkkejä. Canberraan asti hurautettiin.
Yöpymispaikaksi Riku ajaessaan löysi meille sellasen rest stop alueen, joka oli edes vähän sivussa. Pykäsimme taas teltan pitkästä aikaa, ja kääriydyimme tuttuihin filtteihin. Tavaksi oli vähän muodostumassa että Riku ja Jonna nukkuivat autossa ja minä ja Anttinaattori teltassa. Antti ravisteli mut yöllä hereille kun tajusimme että meidän telttakangas oli lähtenyt lentoon. Oli aika hauska näky, tähtitaivas hyttysverkon takana. Oli tosin vähän kylmä.
Aamulla lähdimme tutustumaan saarivaltion omituiseen pääkaupunkiin, Canberraan. Kaikki oli kiinni näin varhain, Jonnaakaan ei päästetty pissalle heti huoltsikalle. On se sen verran gangsterin näkönen, huppu päässä.
Keskustassa hortoiltiin autolla hetken, kunnes I-site aukesi. Kongressitalo oli siisti, ja koko kaupungin kaavoitus oli kieltämättä nätti, mutta hiukan epäselkeästi ajettava. Käytiin ulkopuolelta kettomassa erittäin kiasmamainen kansallismuseo, ja siitä kauppakeskukselle kiertämään. Riku oli luvannu että ostettais Jonnalle synttärilahjaksi tanttu jos me saatais valita se, ilman mitään mielipiteitä synttärisankarilta. Naisihmiselle tällänen ei käy luonteeseen, ja yritettiin vaateliikkeissä vääntää kompromissia: Jonna könötti pukukopissa kun minä ja Riku kiikutettiin sille vuorotellen (halpoja) vaihtoehtoja. Me ei meinattu millään löytää välimaastoa. Sen mielestä meidän kaikki hameet oli muka vesirajahameita, vaikka ihan selkeesti meni yli vyötärön.
Antti ja mä haluttiin tsekata sotamuseo, täällä vissiin oli joku sellanen. Ja kyllä se aika siisti oliki. War Memorial oli omistettu muistomerkkinä Australian ja Uuden Seelannin (ANZAC) sotilaille ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, ja sisältä löyty uskomaton määrä infoa kaikista maihinnousuista ja sotakampanjoista. En olis uskonu miten paljo Aussitki oli menettäny sotilaita maailmansodissa. Mun, Rikun ja Jonnan sotatrivianälkä kuihtui parissa tunnissa, mutta Antilla olis menny aivan helposti koko päivä kaikkeen nippelitietoon tutustuessa. Mulle mielenkiintoisinta matskua oli löytää kirjastosta Churchillin muistiot joissa oli paljo sen henkilökohtaista kirjeenvaihtoa esim. Stalinin ja Mannerheimin kanssa.
Siitä lähdimme käymään vielä keskustassa leffassa (Nicolas Cage on ihan naurettavan huono) ja jatkoimme kohti Sydneytä. Pitkin päivää oli sataa ripotellut ja tästä se vain rankkeni. Jonnekin piti päästä telttaa pykäämään, mutta ensin piti käydä Sydneyn lentokentällä Rajamäkeä pissattamassa.
Sitten telttapaikan etsintään, miljoonakaupungin kupeessa. Hauskaahan oli että telttapaikka löytyi esikaupunkialueelta aika nopeesti. Pimeetä ku oli ja kuitenki varhain oltiin heräämässä. Pykättiin teltta sellasen valtavan tiheän palmupuun alle, pehmeälle nurmelle, jonkin ala-asteen tai urheilukeskuksen viereen. Mikä nyt sitten olikaan. Läpi yön sato todella rankasti, mutta me ei siitä välitetty mitään. Ja tuuli. Varmaan paras leiripaikka ikinä, ja joka puolella oli asuintaloja.
Siitä sitten suunnattiin kohti keskustaa, aamusella. Sydney tuntui vähän pelottavalta navigoitavalta ja aika painajaismaiseksi se osoittautuikin. Melbourne oli ollut niin ystävällinen meille, kun Sydney näyttäytyi vanhanmallisena, sokkeloisena kaupunkina, jossa oli tietulleja muutaman kilometrin välein. Ei kivaa. Niin, ja nyt sitä vettä sitten tuli kunnolla.
Helvetinmoisen etsimisen jälkeen löydettiin meidän autovuokraamolle, ja arvokas auto saatiin tyrimättä talliin. Paitsi että eivät olleet siellä samaa mieltä. Väittivät että kuskin ovessa oli naarmu joka ei siinä ollut lähtiessä. Aika vittumaista, kun vielä sanoivat että meille olis Melbournen päässä mukamas osoitettu auton naarmut. Mut oli ajettu kulmaan, ja oli pakko antaa luottokortti niille. Tililtä lähti näpsäkästi 1153 australian dollaria. Jossain määrin söi miestä.
Thursday, April 02, 2009
Avautumia outbackillä
Osa 26: The Great Ocean road
22.-27.3.2009
Ei me hirveen pitään jaksettu siinä kerpeleen ahtaas Huyndais istua, ja ensimmäinen pysäkki vietettiin heti kun rantaviiva näyttäytyi etelärannikolla. Makaronit keitettiin ja todettiin illan pimenevän sellaiseen tahtiin että mun Wellingtonista ostamalle teltalle tuli ensimmäinen käyttökerta. Parkkeerattiin teltta sellaiseen katveeseen ettei viranomaiset tulisi yöllä herättämään, nuo rest stopit kun ei varsinaisesti laillisia yöpymispaikkoja oo. Kaikki neljä mentiin telttaan näppärästi. Hajua piti hetken ihmetellä, kunnes tajuttiin että oltiin pystytetty teltta käytännössä lietekaivon päälle.
Yö oli kylmä, huolimatta tiukalla budjettikurilla ostetuista filteistämme. Ja ei selällekään oikein hyvää tehnyt. Neljä hahmoa nousi teltasta, ja kaikkien hampaat kalistelivat yhteen. Lähdettiin ajamaan eteenpäin, ei tarjennut aamupalaakaan vetää. Paikkakunta nimeltä Lorne oli lähellä, ja siellä olis kuulemma joku hieno vesiputous.
Paaaskat. Etsiskelyajelun myötä löysimme sinne, ja etelässä pitkään jatkunut kuivuus näkyi ”putouksella” hyvin. Pieni vesinoro lorisi alas rinnettä, jonka vieressä sitten söimme aamupalan, kuivaa leipää, banaania ja appelsiinimehua. Mun kaulukseen tippu puusta joku elukka joka ja välittömästi kirpaisi selästä, luonnollisesti ensimmäinen pelkotila oli että nyt sitte mä kuolen. Rajamäki osoitti todelliset värinsä astumalla poispäin kun kehotin auttamaan. Poistin paidan päältä, ja se oliki vain iso murkku. Tässä maassa saa kuitenkin olla aika varovainen näiden elikoiden ja puskassa liikkumisen suhteen, tilastot siitä moniko maailman myrkyllisistä hämähäkeistä ja käärmeistä asuu täällä kertovat kylmää kieltään.
Lornen I-siteltä saimme opasteet siitä mihin kannattais matkalla kiinnittää huomiota. Ensimmäinen puolikas 250km pitkällä Ocean Roadilla on nättiä mutta ei mitään mitä Uudessa Seelannissa ei olis nähny. Sitten me pysähdyttiin Teddys Lookoutin lähellä ja nähtiin ne koalat. Hitsin vimpula ku oli jännää. Lutusia karvapalloja jotka halas oksia. Mehän ei nähty niitä ollenkaan Melbournen eläintarhassa, ja vitsinä heitettiin että varmaan sitten matkan varrella näkyy. Ja siinä ne sitten oli, metrin päässä puussa killumassa. Ruksi seinään.
Yksi melko turhakin sivureitti tuli otettua. Päätieltä lähti puolivälissä matkaa vasemmalle joku reitti jollekin ilmeisen mahtavalle majakalle, joka oli ihan lähellä. Ei se ihan lähellä ollut, ja sinne olis pitäny maksaa että olis voinu näpsäistä edes kuvan majakasta. Turhaa rahastusta. Käännyimme takaisin ja onneksi näimme sentään lisää koalia, mm. yhden käppäilemässä tien varressa.
Sitten alkoikin se ocean roadin tunnetumpi osuus, jolla piti pysähdellä jatkuvasti tai olis missannu paljon. Ihan käsittämättömiä kivimuodostelmia, kuten Twelve Apostoles, London Arch, The Blowhole… TÄMÄN linkin takaa näkee kuvia, mutta mittakaavaa ei ymmärrä ennen kuin noi näkee vierestä. Naurettavan kokosia.
Viimesellä rantapätkällä jossa pysähdyttiin keskityimme leikkimään hiekalla ja pelehtimään aalloissa. Antti jätti kenkänsä turvallisenoloiselle etäisyydelle aalloista ja tuli seuraamaan mitä Riku kirjoitti hiekkaan. Sitten valtava aalto pyyhkäisi rantaan ja kasteli mut täysin, ja Jonna ihmetteli kenen kengät menee kauempana. Antti ehti juoksemaan kenkiensä tykö ja hyvä niin, olihan niissä automme avaimet ja mun halpiskamera. Kamera vaikutti nähneen viimeisen rantansa, uskollinen romu oli mukanani roikkunut kuitenkin 2005 New Yorkin reissusta asti.
Siitä sitten suuntasimme viimeiselle tiepätkälle Great Ocean Roadia pitkin, kohti kaupunkia nimeltä… öööö, Warrnambool? Niin se tais olla.
Oltiin aika puhkipoikki ja vituttikin vähän. Ei ollut selkärankaa toiseen telttayöhön putkeen (meidän selät oli niin vinossa). Koko pikkukaupungissa oli yksi backpackers joka ei ennalta vaikuttanut ihmeelliseltä, mutta osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi. Saatiin pyykit pestyä ja syötyä… makaronia.
Hostellilta lähtiessä Jonna koki iloisen yllätyksen auton luona, spotatessaan aika perkeleellisen kokoisen, karvaisen hämähäkin. Ei sillä että meillä muillakaan oli kauhasti rohkeutta mennä sitä autosta poistamaan. Onneksi joku puolipaikallinen autto, ja totes hämyn vaarattomaksi.
Olimme spekuloineet päivän pari sillä mihin nokan kääntäisimme seuraavaksi. Mun alkuperäinen suunnitelma mennä Adelaideen ei saanut kauheasti kannatusta, syystäkään. Ei todellakaan huvittanut ajaa tällä kopperolla yli 500 kilometriä keskinkertaiseen isohkoon kaupunkiin. Yksissä mielin päätimme lähteä kohti Ballaratia, joka oli täältä koiliseen, Melbournesta luoteeseen.
Autossa oli Rikun vuoro kokea kameraongelmia. Kuvia se sai katteltua, mutta kuvaamaan ei päässy millään, ja sehän jos joku rupes korpeemaan. Meidän kamerakanta alkoi harventua huolestuttavasti. Niin, Rikun kamera on kohtuullisen arvokas, 2006 New Yorkista ostettu vehjes. Serkkupoika päätti testata auttaisko särkylääke vitutukseen, kun yleensä vitutuksen myötä tulee päänsärky. Pari tuntia meni ja kuulemma autto. Kyseessä oli toki kolmiolääke.
Kartalta poimimme ruokataukopaikaksi jonkin isohkon järven, jota emme meinanneet löytää ollenkaan. Kiersimme vain jotain valtavaa, tummaa peltoa. Eiku, hetkinen.
Kuivuneen järven vieressä me sitten vietimme ruokapaussin, ja katsoimme kun kengurut karkas viereisestä puskasta. Oikeastaan meidän ei kannattaisi kutsua näitä ruokatauoiksi ollenkaan, ennemminkin makaronitonnikalatauoiksi. Ballarat ei ollu enää kaukana, jonne sitten hurautimme. Nuorten ehdotus oli löytää jonkinlainen leirintäalue keskustan alueelta, ja sellanenhan me I-siten avustuksella löydettiinkin. Pykäsimme basecampin vaihteeksi kovalle alustalle ja suuntasimme keskustaa ihmettelemään.
Jonnaa ei tänä iltana naurattanu. Me löydettiin nettikahvila, jossa sai pelata myös konsolipelejä ja kaikkia mahollisia Call of Dutyjä ja World of Warcrafteja, ja totta helvetissä me kaikki kolme oltiin innoissamme. Ei kaikki neljä. Ostettiin viisi (!) tuntia peliaikaa mieheen, kun oli niin halpaa ostaa silleen, mukamas. Seuraava tunti meni epäonnistuneissa naisihmisen lepyttely-yrityksissä. Istuimme katukahvilaan parantamaan maailmaa, ja puheenaihe meni väistämättä… formuloihin. Meillä oli kolme joiden mielestä on turhin mahdollinen maailmantuho-urheilulaji, ja yksi Mikko.
Formula 1 on mulle kieltämättä ikävä heikkous. Oli sarja miten tahansa vähentänyt testausta ja turhaa ajoa, on väistämätön tosiasia että kauheeta helvetin haaskausta se on. Mutta SILTI mä rakastan sen seuraamista. Mun olis helppo sanoa mistä tahansa muusta autolajista että tappakaa pois, ei mua kiinnosta, mutta joku tuossa lajissa kiehtoo vaikka en autoista ymmärrä sitten sfiddujakaan. ANTEEKSI.
Kiivasluontoisen keskustelun jälkeen palasimme enemmän maailmaa syleileviin aiheisiin, kuten sukulaisrakkauteen, ja ihan hyvillä mielin lähdettiin nukkumaan eka leiriyö pois alta. Enää kaikki eivät teltassa pystyneet nukkumaan, paitsi minä jolla on kuitenkin turvarengas vyötäisillä.
Seuraavana aamuna pääsimme toteuttamaan jotain josta olimme jo viikkoja puhuneet – pelaamaan minigolfia. Oli aika siistiä. Sellanen kunnon rata jossa oli muutama kunnon mekaaninen virityskin. Kierrokset voitti Antti ja Riku. Mua rasitti hävitä, niinku aina.
Sitten menikin loppupäivä niitä tuntikaupalla kerrytettyjä nettikrediittejä käyttäessä. Mä pelasin Rock Bandia ja pojat teki jotain muuta, Jonna kävi tukkalääkärissä. Mulla ja Jonnalla oli kuningasajatus mennä sellaiselle ohjatulle kummituskierrokselle illalla, mutta tottakai mentiin väärään paikkaan venaamaan kierrosta varten. Esitteessä luki että keskustassa jonkin ison kellotaulun alla ja niitä olikin sitten kaksi erilaista. Mua söi lisäksi odotella puhelimessa tuntikaupalla Jetstarin palveluun että olis saanu sen laukkuasian selväksi paluulennolle. Lopuksi sain lisälaukun varattua koneeseen 50 dollarilla. Parempi sekin kuin 160.
Miehissä ja naisessa päätimme kiertää jos menis kaljalle johonkin pubiin, mutta sellasta ei löytyny. Meidän herrasväen päät kääntyivät tiukasti vasemmalle yhden yökerhon kohdalla, jossa korkkareita ja minihameita oli näkyvillä enemmän ku mun lääkekuurin mukaan olis kuulemma terveellistä nähdä. Jonna tuhahti ja jatko kävelyä. Ei kuulemma oltu todellakaan menossa sellaiseen paikkaan. Oltiin samaa mieltä, kai.
Siitä päädyimme lähellä leirintäaluettamme olevaan baariin, jossa istuimme oluelle, yllättävästi NHL –ottelun pyöriessä televisiossa. Ilma oli jotenkin kireä ja vaati puhdistamista, joka on väistämätöntä kun samoja naamoja kattelee viikkokaupalla. Rikun kans ajauduimme pieneen sanaharkkaan joka oli ihan turha, ja en edes muista syytä. Pointtina Rikulla oli toki ihan oikeutetusti että mun päätäni on välillä turhan vaikee kääntää, vaikka vastapuoli olis valideilla pointeilla varustettu. Totta, totta. Mun ongelma on että oon aina ruvennu reissussa matkaoppaaksi, ensimmäisistä ulkomaanreissuistani asti. Voi olla välillä raskasta matkustaa mun kanssa.
Mutta onneks mä oon niin hyvännäkönen.
Osa 26: The Great Ocean road
22.-27.3.2009
Ei me hirveen pitään jaksettu siinä kerpeleen ahtaas Huyndais istua, ja ensimmäinen pysäkki vietettiin heti kun rantaviiva näyttäytyi etelärannikolla. Makaronit keitettiin ja todettiin illan pimenevän sellaiseen tahtiin että mun Wellingtonista ostamalle teltalle tuli ensimmäinen käyttökerta. Parkkeerattiin teltta sellaiseen katveeseen ettei viranomaiset tulisi yöllä herättämään, nuo rest stopit kun ei varsinaisesti laillisia yöpymispaikkoja oo. Kaikki neljä mentiin telttaan näppärästi. Hajua piti hetken ihmetellä, kunnes tajuttiin että oltiin pystytetty teltta käytännössä lietekaivon päälle.
Yö oli kylmä, huolimatta tiukalla budjettikurilla ostetuista filteistämme. Ja ei selällekään oikein hyvää tehnyt. Neljä hahmoa nousi teltasta, ja kaikkien hampaat kalistelivat yhteen. Lähdettiin ajamaan eteenpäin, ei tarjennut aamupalaakaan vetää. Paikkakunta nimeltä Lorne oli lähellä, ja siellä olis kuulemma joku hieno vesiputous.
Paaaskat. Etsiskelyajelun myötä löysimme sinne, ja etelässä pitkään jatkunut kuivuus näkyi ”putouksella” hyvin. Pieni vesinoro lorisi alas rinnettä, jonka vieressä sitten söimme aamupalan, kuivaa leipää, banaania ja appelsiinimehua. Mun kaulukseen tippu puusta joku elukka joka ja välittömästi kirpaisi selästä, luonnollisesti ensimmäinen pelkotila oli että nyt sitte mä kuolen. Rajamäki osoitti todelliset värinsä astumalla poispäin kun kehotin auttamaan. Poistin paidan päältä, ja se oliki vain iso murkku. Tässä maassa saa kuitenkin olla aika varovainen näiden elikoiden ja puskassa liikkumisen suhteen, tilastot siitä moniko maailman myrkyllisistä hämähäkeistä ja käärmeistä asuu täällä kertovat kylmää kieltään.
Lornen I-siteltä saimme opasteet siitä mihin kannattais matkalla kiinnittää huomiota. Ensimmäinen puolikas 250km pitkällä Ocean Roadilla on nättiä mutta ei mitään mitä Uudessa Seelannissa ei olis nähny. Sitten me pysähdyttiin Teddys Lookoutin lähellä ja nähtiin ne koalat. Hitsin vimpula ku oli jännää. Lutusia karvapalloja jotka halas oksia. Mehän ei nähty niitä ollenkaan Melbournen eläintarhassa, ja vitsinä heitettiin että varmaan sitten matkan varrella näkyy. Ja siinä ne sitten oli, metrin päässä puussa killumassa. Ruksi seinään.
Yksi melko turhakin sivureitti tuli otettua. Päätieltä lähti puolivälissä matkaa vasemmalle joku reitti jollekin ilmeisen mahtavalle majakalle, joka oli ihan lähellä. Ei se ihan lähellä ollut, ja sinne olis pitäny maksaa että olis voinu näpsäistä edes kuvan majakasta. Turhaa rahastusta. Käännyimme takaisin ja onneksi näimme sentään lisää koalia, mm. yhden käppäilemässä tien varressa.
Sitten alkoikin se ocean roadin tunnetumpi osuus, jolla piti pysähdellä jatkuvasti tai olis missannu paljon. Ihan käsittämättömiä kivimuodostelmia, kuten Twelve Apostoles, London Arch, The Blowhole… TÄMÄN linkin takaa näkee kuvia, mutta mittakaavaa ei ymmärrä ennen kuin noi näkee vierestä. Naurettavan kokosia.
Viimesellä rantapätkällä jossa pysähdyttiin keskityimme leikkimään hiekalla ja pelehtimään aalloissa. Antti jätti kenkänsä turvallisenoloiselle etäisyydelle aalloista ja tuli seuraamaan mitä Riku kirjoitti hiekkaan. Sitten valtava aalto pyyhkäisi rantaan ja kasteli mut täysin, ja Jonna ihmetteli kenen kengät menee kauempana. Antti ehti juoksemaan kenkiensä tykö ja hyvä niin, olihan niissä automme avaimet ja mun halpiskamera. Kamera vaikutti nähneen viimeisen rantansa, uskollinen romu oli mukanani roikkunut kuitenkin 2005 New Yorkin reissusta asti.
Siitä sitten suuntasimme viimeiselle tiepätkälle Great Ocean Roadia pitkin, kohti kaupunkia nimeltä… öööö, Warrnambool? Niin se tais olla.
Oltiin aika puhkipoikki ja vituttikin vähän. Ei ollut selkärankaa toiseen telttayöhön putkeen (meidän selät oli niin vinossa). Koko pikkukaupungissa oli yksi backpackers joka ei ennalta vaikuttanut ihmeelliseltä, mutta osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi. Saatiin pyykit pestyä ja syötyä… makaronia.
Hostellilta lähtiessä Jonna koki iloisen yllätyksen auton luona, spotatessaan aika perkeleellisen kokoisen, karvaisen hämähäkin. Ei sillä että meillä muillakaan oli kauhasti rohkeutta mennä sitä autosta poistamaan. Onneksi joku puolipaikallinen autto, ja totes hämyn vaarattomaksi.
Olimme spekuloineet päivän pari sillä mihin nokan kääntäisimme seuraavaksi. Mun alkuperäinen suunnitelma mennä Adelaideen ei saanut kauheasti kannatusta, syystäkään. Ei todellakaan huvittanut ajaa tällä kopperolla yli 500 kilometriä keskinkertaiseen isohkoon kaupunkiin. Yksissä mielin päätimme lähteä kohti Ballaratia, joka oli täältä koiliseen, Melbournesta luoteeseen.
Autossa oli Rikun vuoro kokea kameraongelmia. Kuvia se sai katteltua, mutta kuvaamaan ei päässy millään, ja sehän jos joku rupes korpeemaan. Meidän kamerakanta alkoi harventua huolestuttavasti. Niin, Rikun kamera on kohtuullisen arvokas, 2006 New Yorkista ostettu vehjes. Serkkupoika päätti testata auttaisko särkylääke vitutukseen, kun yleensä vitutuksen myötä tulee päänsärky. Pari tuntia meni ja kuulemma autto. Kyseessä oli toki kolmiolääke.
Kartalta poimimme ruokataukopaikaksi jonkin isohkon järven, jota emme meinanneet löytää ollenkaan. Kiersimme vain jotain valtavaa, tummaa peltoa. Eiku, hetkinen.
Kuivuneen järven vieressä me sitten vietimme ruokapaussin, ja katsoimme kun kengurut karkas viereisestä puskasta. Oikeastaan meidän ei kannattaisi kutsua näitä ruokatauoiksi ollenkaan, ennemminkin makaronitonnikalatauoiksi. Ballarat ei ollu enää kaukana, jonne sitten hurautimme. Nuorten ehdotus oli löytää jonkinlainen leirintäalue keskustan alueelta, ja sellanenhan me I-siten avustuksella löydettiinkin. Pykäsimme basecampin vaihteeksi kovalle alustalle ja suuntasimme keskustaa ihmettelemään.
Jonnaa ei tänä iltana naurattanu. Me löydettiin nettikahvila, jossa sai pelata myös konsolipelejä ja kaikkia mahollisia Call of Dutyjä ja World of Warcrafteja, ja totta helvetissä me kaikki kolme oltiin innoissamme. Ei kaikki neljä. Ostettiin viisi (!) tuntia peliaikaa mieheen, kun oli niin halpaa ostaa silleen, mukamas. Seuraava tunti meni epäonnistuneissa naisihmisen lepyttely-yrityksissä. Istuimme katukahvilaan parantamaan maailmaa, ja puheenaihe meni väistämättä… formuloihin. Meillä oli kolme joiden mielestä on turhin mahdollinen maailmantuho-urheilulaji, ja yksi Mikko.
Formula 1 on mulle kieltämättä ikävä heikkous. Oli sarja miten tahansa vähentänyt testausta ja turhaa ajoa, on väistämätön tosiasia että kauheeta helvetin haaskausta se on. Mutta SILTI mä rakastan sen seuraamista. Mun olis helppo sanoa mistä tahansa muusta autolajista että tappakaa pois, ei mua kiinnosta, mutta joku tuossa lajissa kiehtoo vaikka en autoista ymmärrä sitten sfiddujakaan. ANTEEKSI.
Kiivasluontoisen keskustelun jälkeen palasimme enemmän maailmaa syleileviin aiheisiin, kuten sukulaisrakkauteen, ja ihan hyvillä mielin lähdettiin nukkumaan eka leiriyö pois alta. Enää kaikki eivät teltassa pystyneet nukkumaan, paitsi minä jolla on kuitenkin turvarengas vyötäisillä.
Seuraavana aamuna pääsimme toteuttamaan jotain josta olimme jo viikkoja puhuneet – pelaamaan minigolfia. Oli aika siistiä. Sellanen kunnon rata jossa oli muutama kunnon mekaaninen virityskin. Kierrokset voitti Antti ja Riku. Mua rasitti hävitä, niinku aina.
Sitten menikin loppupäivä niitä tuntikaupalla kerrytettyjä nettikrediittejä käyttäessä. Mä pelasin Rock Bandia ja pojat teki jotain muuta, Jonna kävi tukkalääkärissä. Mulla ja Jonnalla oli kuningasajatus mennä sellaiselle ohjatulle kummituskierrokselle illalla, mutta tottakai mentiin väärään paikkaan venaamaan kierrosta varten. Esitteessä luki että keskustassa jonkin ison kellotaulun alla ja niitä olikin sitten kaksi erilaista. Mua söi lisäksi odotella puhelimessa tuntikaupalla Jetstarin palveluun että olis saanu sen laukkuasian selväksi paluulennolle. Lopuksi sain lisälaukun varattua koneeseen 50 dollarilla. Parempi sekin kuin 160.
Miehissä ja naisessa päätimme kiertää jos menis kaljalle johonkin pubiin, mutta sellasta ei löytyny. Meidän herrasväen päät kääntyivät tiukasti vasemmalle yhden yökerhon kohdalla, jossa korkkareita ja minihameita oli näkyvillä enemmän ku mun lääkekuurin mukaan olis kuulemma terveellistä nähdä. Jonna tuhahti ja jatko kävelyä. Ei kuulemma oltu todellakaan menossa sellaiseen paikkaan. Oltiin samaa mieltä, kai.
Siitä päädyimme lähellä leirintäaluettamme olevaan baariin, jossa istuimme oluelle, yllättävästi NHL –ottelun pyöriessä televisiossa. Ilma oli jotenkin kireä ja vaati puhdistamista, joka on väistämätöntä kun samoja naamoja kattelee viikkokaupalla. Rikun kans ajauduimme pieneen sanaharkkaan joka oli ihan turha, ja en edes muista syytä. Pointtina Rikulla oli toki ihan oikeutetusti että mun päätäni on välillä turhan vaikee kääntää, vaikka vastapuoli olis valideilla pointeilla varustettu. Totta, totta. Mun ongelma on että oon aina ruvennu reissussa matkaoppaaksi, ensimmäisistä ulkomaanreissuistani asti. Voi olla välillä raskasta matkustaa mun kanssa.
Mutta onneks mä oon niin hyvännäkönen.
Subscribe to:
Posts (Atom)