Discovery Hostel ja kikkibaari.
Osa 25: Melbourne
19.-22.3.2009
Tänään vissiin otitte meitä kiinni tunnilla, ku siirryitte kesäaikaan. Huhtikuun viides otatte taas tunnin kii, ku Aussit ja Uus Seelanti siirtyy talviaikaan. Eiksookki jotenki velehua?
Lentoihin liittyvät säädöt olivat onneksi nyt taaksejäänyttä elämää. Lentokoneessa istuminen on inhottavaa hommaa, riippumatta siitä miten pitkään siellä kököttää. Antti just tuossa männä päivänä tokaisikin että se on se poikkeus sääntöön ”matka on tärkeä, ei päämäärä”. Lentokonees istuminen on perseestä, piste. Vaikka kuinka ottais viihdettä mukaan.
Pääsimme Melbournen lentokentälle, ja kohtuullisen uupuneina (itse hiukan krapulaisena) nappasimme ruokaa ja yritimme selvittää miten hostellimme ”free pickup” toimii. Soitin hostellille ja hepä kertoivat että ostettais vain lippu ja ne maksais sen takaste. Eivät kuitenkaan kertoneet että hostellin bussi oli ulkomaan terminaalin exitin vieressä. Hyppäsimme siihen, ja tutustuimme ehkä maailman mukavimpaan bussikuskiin, joka kierrätti heti kärkeen meidän keskustan mielenkiintoisten pikkukatujen ohi. Sitten se kerto olevansa viemässä hostellin asiakkaita ilmaiselle kiertoajelulle Albert Parkiin myöhemmin iltapäivällä. Hihkaisin.
Hostel Discovery vaikutti oikein mukavalta paikalta, kun pääaulaa katseltiin. Aika hässäkkä oli päällä tosin, kun juuri kello kymmenen check out –aikana saavuimme paikalle. Siihen sen hostellin plussat sitten oikeastaan jäivätkin. Ensin odottelimme neljä tuntia huoneemme valmistumista (Antti tiesi housekeeping –miehenä sanoo ettei siinä oikeesti niin kauaa mee, ettäs tiiätte), ja sitten menimme tutustumaan ryönäisimpään keittiöön mitä oon ikinä nähny. Plus, siellä oli noin neljä haarukkaa. Kaikkien ruokahalut olivat nollassa jo siitä keittiöstä johtuen, ja lisäksi mun paistamat paikalliset suolimakkarat ei ollu mitää kauheen herkullsia. Kohteliaasti nuorukaiset otti kuitenki pari palaa mieheen. Ja söi ne makaronit.
Sitte päästiin huoneeseenki, joka oli aika perseestä seki. Mutta olipa meidän neljän. Mun ovikortti ei toiminu missään vaiheessa, ja hostellin toinen hissi päätti rikkoutua kesken erään ajelumme. Mulla on taika hissien suhteen. Onneksi se Albert Parkin ajelu oli ihan kiva.
Näimme siis formularadan pääsuoran viimeisenä päivänä kun se oli vielä auki yleisölle. Kuski ajoi meidät radan ympäri ja kertoi juttuja. Nätti päiväkin oli, ja se aina tarkoittaa että Jonnalla on vähemmän vaatteita, niin kuin muillakin naikkosilla. Aussinaiset on aika kuumia, kuten kelikin.
Täällä luonnollisesti ykköspuheenaihe on taannoiset metsäpalot, ja jotenkin ihmiset ovat huolissaan siitä mitä ensi vuodet tuovat tullessaan. Joku paikallinen kertoi mulle että tammi-helmikuussa sai laittaa kananmunan kypsymään itsekseen pihalle. 46,5 astetta. Se on vähän liikaa.
Hostellillamme oli suomalaisiakin, hurraa hurraa. Urpoja, semmosia perusvantaalaisia. Kolme 20-22 –vuotiasta nuortamiestä, jotka rehentelivät haaskanneensa Thaimaassa 10 000 euroa ryyppäämiseen ja maksullisiin naisiin. Jotenkin vain kaivoi kuoppaa niitten maskuliinisuuden alle se, että ne soitteli jatkuvasti äideilleen että saisko lisää rahaa tilille. Ei sillä ettei Ritva Jokipii olis auttanu aika paljon, mutta ei nyt ihan vastaavanlaisiin kulukohteisiin.
”Perjantaipäivä meni shoppaillen.” Tulipa tollanenki lause kirjotettua kerran elämässä. Jonna etiskeli itelleen tanttua, ja Rikun ja meidän muidenki mielestä sen olis pitäny olla mahdollisimman lyhyt. Jonnan mieliksi kiertelimme vaatekaupoilla kunnes jalkamme väsyivät. Hauskintahan oli se, että kaikki me muut löydettiin jotain mutta Jonna ei. Mun päivä meni arskaa ottaessa ja yhden elokuvan napatessa. Notorious oli harvinaisen kliseinen ja ennalta-arvattava elokuva, joka taas toisaalta toimi, ku se kehtas olla jotenkin niin lapsellinen. Antti ja Jonna ne kierteli kauppoja ja Riku teki jotain omiaan.
Hostellin ”aamupala” ei ollut yllätys kenellekään – kuivaa leipää ja pahaa kahvia styroksikupeista. Päätettiin lähteä lauantaita juhlistamaan menemällä eläintarhaan, kävellen. Mahat täynnä ilmaa. Oli aika lämmin, semmoset 35 ja risat. Onneksi kuitenkin tuuli, eikä tää ollu vielä lähelläkään niitä lämpötiloja joita viime vuonna täällä koin. Lapsukaiset kuitenki valitti.
Eläintarhassa väsy jalat, mutta nähtiinpä semmosia elikoita joita ei varmaan muualla näkis. Vesinokkaeläin oli mulle sellanen ykkösjuttu, Rikulle tiikelit. Kaikki apinat oli siistejä ku ne kaivaa pyllyä, korvaa ja nenää estottomasti ja sitte haistelee – just sellasia juttuja mitä me kaikki oikeesti haluttais tehä mutta ei silti tehä. Tuolla kuvagallerias on kauheesti kuvia, jos ketään kiinnostaa. Tuskin.
Aikaa palo tuntikaupalla, ja sitten raahauduttiin takas hostellille lepäileen. Mä poistuin taas ottamaan arskaa ja kattomaan elokuvan, Jonnalta ja Rikulta lähti taju. Antti oli aulassa koneella kun palasin melko myöhään takas, ja samoin ne suomalaisurpot. Mä pakotin ne kaljalle alakerran baariin, ja sitten mä päätin yhdeltä yöllä että nyt lähetään yökerhoon. Fiksu mies kun olen.
Kävelimme Kings roadille, jossa kuulemma niitä olis, ja olihan niitä. Mutta mihinkään ei päässy sisälle. Sitten saimme urpolaumalla neronleimauksen. Tissibaariin. Kyllä, mä vein mun serkkupoikani tissibaariin. Odotan palautetta tädiltäni Pirkolta, ja muutamia selkääntaputuksia Tapsalta.
Pääsimme kotiin joskus lähempänä viittä aamulla, kun osa urpoista päätti lähteä naismettälle. Lompakon kans. Aamulla pitiki sitte taas olla kuosis, ku piti hakea vermeet Great Ocean roadtrippiä varten. Poikain kans oltiin kartotettu mitä kustantaa vuokrata trangiat sun muut, ja teltta meillä olikin mukana, kun olin sellasen Uudesta Seelannista ostanu ja Antti sen sieltä kantanu.
Rikun kans käytiin juoksasees trangia vuokralle ja sitten mä rupesin selvittelemään miten päästäis meidän vuokra-auton tykö. Kello oli kymmentä vaille kakstoista, ja sunnuntaina olivat sulkemassa autoliikettä kello kakstoista. Pyysin pitämään ovia auki, ja ryntäsin nappaamaan ensimmäisen taksin. Käsittämättömällä säkällä ehdin paikalle vartin yli, jolloin ne oli just sulkemassa portteja. Sain alleni niin uskomattoman piskuisen auton että en tiennyt itkeä vai nauraa – Huyndai Getz. Eipä siinä oikein auttanu valittaakaan, onneksi saatin jonkinlaiset neljä pyörää. Seuralaisteni ilmeet olivat ikuistamisen arvoiset, kun he näkivät sinisen salamamme. Saimme jollain ihmeen kaupalla kaikki kamamme ahdettua takakonttiin, ja lähdimme ruuan päälle ajelemaan kohti etelärannikkoa. Riku ja Jonna olivat käyneet kaupustelemassa halvat filtit yöpymistarkoitukseen.
Sitä raakaa voimaa joka konepeltin alla hyrräsi oli vaikea sanoin kuvailla. Edessä oli Great Ocean Road. Jolla oli sattumuksia kovasti, mutta te ette niin pitkää kirjoitusta jaksaisi lukea. Kirjoitan lisää tänä iltana, tai huomenaamulla.
Loppuun on sanottava että Nevis, blogikynä käteen. NYT. Painan nyt nappia "julkaise teksti".
Saturday, March 28, 2009
Monday, March 23, 2009
Thursday, March 19, 2009
Vedellä LOTRausta.
Osa 24: Portage - Melbourne 6.-19.3.2009
Oltiin viimeisiä päiviämme viettämässä Portagessa, ja musta tuntui jo kovasti että etiäppäin. Kolmea muuta olisi huvittanut viettää aikaa siellä enemmänkin, varsinkin Rikua. Sillä kun oli pientä romantiikkaa muodostunut erään Korealaistytön kanssa. Kyllä vaan Huhtasen Pirkko ja Tapio, näin oli päässyt käymään. Ei siinä tarpeeks että Jonna kävelis kotiin Maori käsikynkäs, myös toinen seurueestamme oli retkahtanut.
Tracy, tuo Portagen entinen henkilöstöpäällikkö halusi meille järjestää ihan omat läksiäiset, joihin osallistui paljon vanhoja kasvoja. Joe, Moe, Dave, Phil, Sharpie, Maria, Glen… ihmisiä kauden alkuvaiheista loppuun asti. Lauantai-iltana ajoimme työporukalla Pictonin rinteille, ja Tracylla sitten vietettiin aika mainiot poistujaiset. Mulla tunnetusti lähti valot ensin pihalle, vaikka kerran heräsin välissä juomaan kaksi Raumatin virrämää paukkua lisää. Jonna juhli läpi yön ja oli känkkäränkkä aamulla ku ei ollu nukkunu.
Silmät punaisena lähdin kuitenkin suoriutumaan viimeisestä työpäivästäni Portagessa, todennäköisesti ikinä. Tunnit mateli, ja monelle paikalliselle tuli heitettyä hyvästit. Kokkipariskunta John ja Jane ostivat pois autoni, ja illalla piti taas viettää läksiäisiä itselleen. Michal, Petra ja moni muu eivät olleet eilen päässeet meitä hyvästelemään ja nyt sitten grillailtiin Leilanin ja Raumatin luona. Mä en nyt mikään kauhea vollottaja oo, mutta Leilanin puheenvuoro sai oikeasti tipan linssiin. Ilta sai arvoisensa päätöksen kun koko työporukalla siirryimme jatkoille Johnin autotallin yläkertaan. Aikuiset ihmiset eivät saaneet tarpeekseen jousipatjalla hyppimisestä, ja itsestänikin taitaa olla reilusti vaivaannuttavaa videomateriaalia. Paljon oli hyviä ihmisiä Portagessa myös kaudella 2008-2009, ja ikävä niitä kaikkia tulee.
Maanantaina kävimme vielä kertaalleen moikkaamassa kaikki työkaverit, tosin Rikulla meni vähän enemmän aikaa siinä. Alison ja Marissa tarjosivat meille ilmaisen lounaan Snapperissa ja itse annoimme Alisonille Kalevala –korun, kiitos Ritva Jokipiin. Oli todella otettu!
Löysin itseni taas istumassa veneessä joka kaikkoni Portagesta. Viime kerralla se tuntu niin lopulliselta, mutta nyt sen jotenki tajus että kaikkeen voi mennä takas jos tarpeeksi haluaa. Nyt meidän edessä oli 47 päivää matkailua, ja kattelin matkaseuraani veneen kannella. Ei paha.
Pictonissa hyvästelin Cougar Linen lesbo –ystäväni, ja siitä ”ammuimme” bussilla Blenheimiin. Bussikuskin mielestä meillä ei ollut hätää ja kävi esim. karkkiostoksilla matkan varrella. Blenheimissä katsastimme mahdollisuuden käydä yöpymässä Sharpien naisystävän Janen luona, joka ilomielin kutsui meidät taloonsa. Aika prameasti asuva nainen antoi autonkin alle jolla käytiin täysin turhilla ostoksilla. Rikun ja mun mielestä oli hirveän hyvä idea ostaa playstation 2 –peli yhdeksi illaksi, ja valintamme oli sormusten herra. Sitä sitten pelattiin, sadatettiin, syötiin suklaamunia ja juotiin vettä. Antin mielestä meidän päässä oli jotain pahasti vialla.
Aamulla taksi vei meidät bussiasemalle ja vankikarkurin omainen bussikuljettaja otti pari dollaria välistä, kun meidän suunnaksemme otettiin Kaikoura. Eteläsaaren itärannikko on edelleen varmastikin vaikuttavin rantaviiva mitä oon ikinä nähnyt. Kaikouran I-siteltä meidät opastettiin mukavaan hostelliin nimeltä Dusky Lodge, ja Jonna ja Antti saivat paikallisesta pankista vihdoin ja viimein uuden seelannin pankkikortit. Eipä oo päässy ainakaan höyläilemään, nuorukaiset.
Dusky lodge oli todella kotoisan oloinen backpackers täynnä miellyttävää väkeä. Huoneeseen päästyämme kävimme tiiviin keskustelun siitä kuka haluaa tehdä mitäkin iltapäivällä, Delfiinien kanssa uiminen kun olikin käynyt mahdottomaksi. Sitä mä olisin halunnut tehdä mutta pahvipäänä en varannut ajoissa. Jonna halusi mennä valaita katsomaan katamaraanilla, mutta Rikua ja Anttia ei kalat kiinnostanu – ei edes valaiden nisäkkäiksi tähdentämisen myötä. Jonna lähti sitten issesseen, ja minä ja Riku lähettiin arskaa ottamaan.
Hostellin altaalla hillui porukkaa johon lukeutui Kanadalaisia, Brittejä sekä aikuisempi moottoriurheiluhullu kiwimies Liam. Liamin kanssa tulin heti juttuun, ja sovimme että lähtisimme tuhoamaan kaikki illalla vietettävään visailuiltaan keskustassa. Polskimisen jälkeen eksyin hostellin alapihalle, josta löysin… saunan. Kunnollisen saunan, hyvät ihmiset. Sellasen missä kukaa ei oo hyssyttelemässä että älkää nyt heittäkö vetta kiukaaseen. Antti ja Riku olivat välittömästi mukana, ja otettiin siitä sähkökiukaasta sitten kaikki ilo irti.
Mun ja Liamin menestys quiz nightissä? Paskat. Oli St. Patrick’s day ja meidän tietomme Irlantilaisiin liittyvistä kysymyksistä oli kovin rajoittunutta. Liamin etunimi sentään oli irlantilainen, ja ryhmässämme oli lisäksemme yksi sveitsiläispoika joka oli joskus ollut kuukauden irkuissa. Mutta hauskaapa taas oli. Niin, ja St. Patrick’s day irkkubaarissa? Aika sekopäistä kamaa. Mulla loppu suorituskyky joskus kahden jälkeen mutta seuraavana aamuna Liam kertoi baarin sulkeutumisen jälkeen tosibileitten vasta alkaneen. Porukka oli tanssinut pöydillä ja sikaillut melkoisesti. Onnea heille. Liam lisäksi kutsui Suomalaisseurueemme vieraakseen Aucklandissa, kunhan sinne asti vain ehtisimme.
Nokka kohti Christchurchia. Mun oli tarkoitus pyytää majoitus yhdeltä Portagessa toimineelta opastytöltä, mutta se oli osoittanut niin psykoottisia omistamispiirteitä viimeksi tavatessamme että en tohtinut. Tyttö ja pojatkin ymmärsi että ei Mikko ole halpaa kauppatavaraa. Rajansa reisimajoituksellakin. Menimme siis hostelliin, ja sieltä nälkäisenä ystäväni Jamien pyörittämään pizzeriaan nimeltään Winnies. Jamie oli paukuttanut henkseleitään mulle pitkän aikaa, että ”tätä et pysty kokonaan alas vetämään”. Niitten erikoisuus oli sellaiset gourmet –pizzat, joitten päällä oli vähän sitä sun tätä, mutta varsinkin LIHAA. Medium –kokoisen pizzan päällä oli yli 400 grammaa nautaa. Jamiella olikin hauskaa kun se katseli meidän hitaasti jäystävän annoksiamme alas. Antilla on muuten matoja. Seurueen laihin mies ja se veti sen alas ihan ilman mitään ongelmia, ja sitten vielä autto mua mun oman kans. Rajamäki otti päälle vielä jäätelöä, ja kaikilla oli ähky aika maksimaalinen. Jamie veti valttikortin lopuksi pöytään: koko 140 dollarin setti oli ollut sen piikkiin. Sovimme että näkisimme vielä myöhemmin illalla parin oluen yhteydessä. Samalla kaulaani kapsahti Kylie, joka oli juuri aloittamassa työvuoroaan ravintolassa. Hänkin lupasi lyöttäytyä seuraan.
Pyörimme tynnyrinomaisesti hostellille ja selvitimme keinon päästä äärivarhaiselle lennollemme kello 06.15: pikkubussi tulisi hakemaan meitä 3.15. Eli ei siis unta meille ensi yönä. Käppäilimme leffateatterille katsomaan parit elokuvat. Minä ja Antti tarkastimme Slumdog Millonairen, joka on ihan kaiken hypen arvoinen – käsittämättömän hyvä. Jonna ja Riku katsoivat jo aiemmin näkemäni Watchmenin, joka sekin toki oli todella hyvä.
Taas oli luvassa pieni baarikierros, ja tämähän ei toki mulle oo ollenkaan ominaista. Monia näistä ihmisistä nyt vain näkee varmaan viimeistä kertaa. Jamie ja Kylee veivät meidät Christchurchin vilkkaimmalle klubialueelle, vaikkakin ilta oli St. Patrickin jälkeen hiljainen. Tutustuin myös Samoalaiseen hauskanlaiseen pulleaan ravintolapäällikköön nimeltä Charlie, joka haastettiin MC –bättleen ravintolan ulkopuolella. Voitte kuvitella miten paljon siinä on naurussa pidättelemistä: suomalainen sikafarmari kattomassa vierestä kun pieni pullea Samoalainen ja iso pullea Maorimies mittailee toistensa riimejä. On aika pudottaa pommeja.
Hoipertelin kotiin, ja matkan varrella tein pikagallupin paikallisten seksipalvelujen hinnoista. Onhan niitä joka kulmalla. Yllättävää mutta totta, lama on varmasti vaikuttanut tämänkin turistibisneksen hinnoitteluun. Vissiin sais kaks yhen hinnallakin, joissain tapauksissa. Mulla oli vartti aikaa pakata ja hypätä pikkubussiin. Pojat ja Jonna olivat ottaneet tunnin kahden välikörmyt.
Tämä meidän lentomme Melbourneen ei ollut mikään suoranainen menestys. Ensin ne otti 160 dollarin sakkomaksun siitä että meillä oli laukku ruumaan, sitten Rikulta vietiin kaikki sen dödöt ja hoitotuotteet kun se ei ollu muistanu laittaa niitä siihen kalliiksi muodostuneeseen laukkuun. Lentokoneessa ajattelin edelleen pikkupöhnissä ja nuokkuessani että voisinpa ottaa kahvit. Nukahdin sen kahvi kädessä ja heräsin sellaiseen mainioon tunteeseen kun tulikuuma kofeiinijuoma levisi syliini. Tekipä mieli huutaa. Niin, ja sitten Rikua taas ahdisteltiin tuloaulassa. Mutta itse päivä oli sitten jo mainio, mutta siitä sitten joskus tuonnempana.
Osa 24: Portage - Melbourne 6.-19.3.2009
Oltiin viimeisiä päiviämme viettämässä Portagessa, ja musta tuntui jo kovasti että etiäppäin. Kolmea muuta olisi huvittanut viettää aikaa siellä enemmänkin, varsinkin Rikua. Sillä kun oli pientä romantiikkaa muodostunut erään Korealaistytön kanssa. Kyllä vaan Huhtasen Pirkko ja Tapio, näin oli päässyt käymään. Ei siinä tarpeeks että Jonna kävelis kotiin Maori käsikynkäs, myös toinen seurueestamme oli retkahtanut.
Tracy, tuo Portagen entinen henkilöstöpäällikkö halusi meille järjestää ihan omat läksiäiset, joihin osallistui paljon vanhoja kasvoja. Joe, Moe, Dave, Phil, Sharpie, Maria, Glen… ihmisiä kauden alkuvaiheista loppuun asti. Lauantai-iltana ajoimme työporukalla Pictonin rinteille, ja Tracylla sitten vietettiin aika mainiot poistujaiset. Mulla tunnetusti lähti valot ensin pihalle, vaikka kerran heräsin välissä juomaan kaksi Raumatin virrämää paukkua lisää. Jonna juhli läpi yön ja oli känkkäränkkä aamulla ku ei ollu nukkunu.
Silmät punaisena lähdin kuitenkin suoriutumaan viimeisestä työpäivästäni Portagessa, todennäköisesti ikinä. Tunnit mateli, ja monelle paikalliselle tuli heitettyä hyvästit. Kokkipariskunta John ja Jane ostivat pois autoni, ja illalla piti taas viettää läksiäisiä itselleen. Michal, Petra ja moni muu eivät olleet eilen päässeet meitä hyvästelemään ja nyt sitten grillailtiin Leilanin ja Raumatin luona. Mä en nyt mikään kauhea vollottaja oo, mutta Leilanin puheenvuoro sai oikeasti tipan linssiin. Ilta sai arvoisensa päätöksen kun koko työporukalla siirryimme jatkoille Johnin autotallin yläkertaan. Aikuiset ihmiset eivät saaneet tarpeekseen jousipatjalla hyppimisestä, ja itsestänikin taitaa olla reilusti vaivaannuttavaa videomateriaalia. Paljon oli hyviä ihmisiä Portagessa myös kaudella 2008-2009, ja ikävä niitä kaikkia tulee.
Maanantaina kävimme vielä kertaalleen moikkaamassa kaikki työkaverit, tosin Rikulla meni vähän enemmän aikaa siinä. Alison ja Marissa tarjosivat meille ilmaisen lounaan Snapperissa ja itse annoimme Alisonille Kalevala –korun, kiitos Ritva Jokipiin. Oli todella otettu!
Löysin itseni taas istumassa veneessä joka kaikkoni Portagesta. Viime kerralla se tuntu niin lopulliselta, mutta nyt sen jotenki tajus että kaikkeen voi mennä takas jos tarpeeksi haluaa. Nyt meidän edessä oli 47 päivää matkailua, ja kattelin matkaseuraani veneen kannella. Ei paha.
Pictonissa hyvästelin Cougar Linen lesbo –ystäväni, ja siitä ”ammuimme” bussilla Blenheimiin. Bussikuskin mielestä meillä ei ollut hätää ja kävi esim. karkkiostoksilla matkan varrella. Blenheimissä katsastimme mahdollisuuden käydä yöpymässä Sharpien naisystävän Janen luona, joka ilomielin kutsui meidät taloonsa. Aika prameasti asuva nainen antoi autonkin alle jolla käytiin täysin turhilla ostoksilla. Rikun ja mun mielestä oli hirveän hyvä idea ostaa playstation 2 –peli yhdeksi illaksi, ja valintamme oli sormusten herra. Sitä sitten pelattiin, sadatettiin, syötiin suklaamunia ja juotiin vettä. Antin mielestä meidän päässä oli jotain pahasti vialla.
Aamulla taksi vei meidät bussiasemalle ja vankikarkurin omainen bussikuljettaja otti pari dollaria välistä, kun meidän suunnaksemme otettiin Kaikoura. Eteläsaaren itärannikko on edelleen varmastikin vaikuttavin rantaviiva mitä oon ikinä nähnyt. Kaikouran I-siteltä meidät opastettiin mukavaan hostelliin nimeltä Dusky Lodge, ja Jonna ja Antti saivat paikallisesta pankista vihdoin ja viimein uuden seelannin pankkikortit. Eipä oo päässy ainakaan höyläilemään, nuorukaiset.
Dusky lodge oli todella kotoisan oloinen backpackers täynnä miellyttävää väkeä. Huoneeseen päästyämme kävimme tiiviin keskustelun siitä kuka haluaa tehdä mitäkin iltapäivällä, Delfiinien kanssa uiminen kun olikin käynyt mahdottomaksi. Sitä mä olisin halunnut tehdä mutta pahvipäänä en varannut ajoissa. Jonna halusi mennä valaita katsomaan katamaraanilla, mutta Rikua ja Anttia ei kalat kiinnostanu – ei edes valaiden nisäkkäiksi tähdentämisen myötä. Jonna lähti sitten issesseen, ja minä ja Riku lähettiin arskaa ottamaan.
Hostellin altaalla hillui porukkaa johon lukeutui Kanadalaisia, Brittejä sekä aikuisempi moottoriurheiluhullu kiwimies Liam. Liamin kanssa tulin heti juttuun, ja sovimme että lähtisimme tuhoamaan kaikki illalla vietettävään visailuiltaan keskustassa. Polskimisen jälkeen eksyin hostellin alapihalle, josta löysin… saunan. Kunnollisen saunan, hyvät ihmiset. Sellasen missä kukaa ei oo hyssyttelemässä että älkää nyt heittäkö vetta kiukaaseen. Antti ja Riku olivat välittömästi mukana, ja otettiin siitä sähkökiukaasta sitten kaikki ilo irti.
Mun ja Liamin menestys quiz nightissä? Paskat. Oli St. Patrick’s day ja meidän tietomme Irlantilaisiin liittyvistä kysymyksistä oli kovin rajoittunutta. Liamin etunimi sentään oli irlantilainen, ja ryhmässämme oli lisäksemme yksi sveitsiläispoika joka oli joskus ollut kuukauden irkuissa. Mutta hauskaapa taas oli. Niin, ja St. Patrick’s day irkkubaarissa? Aika sekopäistä kamaa. Mulla loppu suorituskyky joskus kahden jälkeen mutta seuraavana aamuna Liam kertoi baarin sulkeutumisen jälkeen tosibileitten vasta alkaneen. Porukka oli tanssinut pöydillä ja sikaillut melkoisesti. Onnea heille. Liam lisäksi kutsui Suomalaisseurueemme vieraakseen Aucklandissa, kunhan sinne asti vain ehtisimme.
Nokka kohti Christchurchia. Mun oli tarkoitus pyytää majoitus yhdeltä Portagessa toimineelta opastytöltä, mutta se oli osoittanut niin psykoottisia omistamispiirteitä viimeksi tavatessamme että en tohtinut. Tyttö ja pojatkin ymmärsi että ei Mikko ole halpaa kauppatavaraa. Rajansa reisimajoituksellakin. Menimme siis hostelliin, ja sieltä nälkäisenä ystäväni Jamien pyörittämään pizzeriaan nimeltään Winnies. Jamie oli paukuttanut henkseleitään mulle pitkän aikaa, että ”tätä et pysty kokonaan alas vetämään”. Niitten erikoisuus oli sellaiset gourmet –pizzat, joitten päällä oli vähän sitä sun tätä, mutta varsinkin LIHAA. Medium –kokoisen pizzan päällä oli yli 400 grammaa nautaa. Jamiella olikin hauskaa kun se katseli meidän hitaasti jäystävän annoksiamme alas. Antilla on muuten matoja. Seurueen laihin mies ja se veti sen alas ihan ilman mitään ongelmia, ja sitten vielä autto mua mun oman kans. Rajamäki otti päälle vielä jäätelöä, ja kaikilla oli ähky aika maksimaalinen. Jamie veti valttikortin lopuksi pöytään: koko 140 dollarin setti oli ollut sen piikkiin. Sovimme että näkisimme vielä myöhemmin illalla parin oluen yhteydessä. Samalla kaulaani kapsahti Kylie, joka oli juuri aloittamassa työvuoroaan ravintolassa. Hänkin lupasi lyöttäytyä seuraan.
Pyörimme tynnyrinomaisesti hostellille ja selvitimme keinon päästä äärivarhaiselle lennollemme kello 06.15: pikkubussi tulisi hakemaan meitä 3.15. Eli ei siis unta meille ensi yönä. Käppäilimme leffateatterille katsomaan parit elokuvat. Minä ja Antti tarkastimme Slumdog Millonairen, joka on ihan kaiken hypen arvoinen – käsittämättömän hyvä. Jonna ja Riku katsoivat jo aiemmin näkemäni Watchmenin, joka sekin toki oli todella hyvä.
Taas oli luvassa pieni baarikierros, ja tämähän ei toki mulle oo ollenkaan ominaista. Monia näistä ihmisistä nyt vain näkee varmaan viimeistä kertaa. Jamie ja Kylee veivät meidät Christchurchin vilkkaimmalle klubialueelle, vaikkakin ilta oli St. Patrickin jälkeen hiljainen. Tutustuin myös Samoalaiseen hauskanlaiseen pulleaan ravintolapäällikköön nimeltä Charlie, joka haastettiin MC –bättleen ravintolan ulkopuolella. Voitte kuvitella miten paljon siinä on naurussa pidättelemistä: suomalainen sikafarmari kattomassa vierestä kun pieni pullea Samoalainen ja iso pullea Maorimies mittailee toistensa riimejä. On aika pudottaa pommeja.
Hoipertelin kotiin, ja matkan varrella tein pikagallupin paikallisten seksipalvelujen hinnoista. Onhan niitä joka kulmalla. Yllättävää mutta totta, lama on varmasti vaikuttanut tämänkin turistibisneksen hinnoitteluun. Vissiin sais kaks yhen hinnallakin, joissain tapauksissa. Mulla oli vartti aikaa pakata ja hypätä pikkubussiin. Pojat ja Jonna olivat ottaneet tunnin kahden välikörmyt.
Tämä meidän lentomme Melbourneen ei ollut mikään suoranainen menestys. Ensin ne otti 160 dollarin sakkomaksun siitä että meillä oli laukku ruumaan, sitten Rikulta vietiin kaikki sen dödöt ja hoitotuotteet kun se ei ollu muistanu laittaa niitä siihen kalliiksi muodostuneeseen laukkuun. Lentokoneessa ajattelin edelleen pikkupöhnissä ja nuokkuessani että voisinpa ottaa kahvit. Nukahdin sen kahvi kädessä ja heräsin sellaiseen mainioon tunteeseen kun tulikuuma kofeiinijuoma levisi syliini. Tekipä mieli huutaa. Niin, ja sitten Rikua taas ahdisteltiin tuloaulassa. Mutta itse päivä oli sitten jo mainio, mutta siitä sitten joskus tuonnempana.
Monday, March 16, 2009
Tuesday, March 10, 2009
Näin tämän paikallisessa televisiossa pari kuukautta takaperin ja nauratti jossain määrin. Tässä siis.
Oli ensimmäinen kerta kun oikein vaivauduin upottamaan jotain mediaa tähän puutaheinää -blogiin.
Niin! Sivuhuomautuksena sellanen juttu että kävin puntaris pari päivää sitten, ja huomasin viisarin pysähtyvän 89 kiloon. Se on 36 kiloa vähemmän kuin talvella 2006. Silleen.
Oli ensimmäinen kerta kun oikein vaivauduin upottamaan jotain mediaa tähän puutaheinää -blogiin.
Niin! Sivuhuomautuksena sellanen juttu että kävin puntaris pari päivää sitten, ja huomasin viisarin pysähtyvän 89 kiloon. Se on 36 kiloa vähemmän kuin talvella 2006. Silleen.
Saturday, March 07, 2009
Kiwiäki Kiinnostaa
Osa 23: Portage 22.2.-5.3.2009
Jeppanpeba.
Alison on ruvennu meille järjestämään henkilökunnan virkistysiltoja, kun on ruvennu viime aikoina tuntumaan siltä että kaikkien ajanvietto pyörii ryyppäämisen ympärillä. Hyvä ideahan tuo. Mun syntymäpäivänäni meillä oli biljarditurnaus, jonka Alex – uusi brittiläinen kokkismies – voitti ihan suvereenisti. Riku pääsi finaaliin asti, muuten. Mä onnistuin lyömään mustan kasin avauslyönnillä pussiin, ja sitten marisin itselleni uusintaottelun, kun wikipediassa luki että niin se menee. Nolotaa tuo oma kilpailuvietti välillä. Joka tapauksessa mä sen pelin hävisin.
Riku ja Antti saivat maistiaisen Pictonin uskomattomasta yöelämästä, kun lähdimme miehissä viettämään läksiäisiä paikalliseen. Melanie, saksalainen housekeepperi, teki mulle kunnon viikset mascaralla. Pubissa oli meidän porukka ja ehkä 10 muuta – kuin baari-ilta Peräseinäjoella. Mielenkiintoista sinänsä että mä sain puhelinnumeron niillä viiksillä varustettuna, näpsäkän näköiseltä irkkutytöltä.
Toinen henkilökuntailta oli tuossa ehkä viikko sitten, kun Marisa piti meille visailuillan. Koottiin mielestämme täydellinen visajoukkue kun Craig (ravintolassa työskentelevä britti), Maria (respairkku) ja mie (kuningas) koostettiin joukkue nimellä 27+, viitaten kypsään keski-ikäämme. Paskat. Oltiin kolmansia. Se perkeleen Alex oli hyvä myös triviassa, ja samoin pari uutta Kanadalaista. Elämä on sarja raakoja tappioita.
Meille tuli Portageen pari ruotsalaistakin, Anna ja Malin, kolmenkympin nurkilla olevia opettajia Tukholman nurkilta. Visaillan parasta antia oli kun Malinin vastaus kysymykseen ”Mille maalle kuuluu mannerskandinavian pohjoisin osa?” Se vastas Suomi. Näillä likoilla on muutenkin aika terve huumorintaju joten vittuilemme toisillemme melko tiiviisti erinäisistä Suomi-Ruotsi –kysymyksistä.
Antilla on menny melkolailla hermo noihin housekeeping –hommiin. Tai ei oikeestaan niihin hommiin, vaan pomoonsa Ginaan. Joten viikko takaperin se jätti irtisanomislaput pöydälle, ja tänään tätä kirjoittaessani vetää viimeistä työpäiväänsä, joka sai nuoren miehen hymyilemään aamulla siitä puhuessamme. Gina nimittäin venyttämällä venytti Antin viimeistä viikkoa, pyytämällä sen töihin käytännössä joka päivä – sen mielestä Antti oli sen parhaita työntekijöitä. Gina ei ole pidetty nainen.
Riku viihtyy transportissa niin hyvin kuin nyt voi viihtyä, ja on oppinut homman nopeasti. Jonnakin on jo oikein oppinut keittämään kahvia siellä kahvilassa. Se työskentelee hullu-Michalin ja svedujen kanssa. Nää kaikki kolme on jo niin peruskalustoa täällä, ettei meinaa uskoa niitten vasta tulleen muutama viikko sitten.
Tiistaina meillä kaikilla oli vapaapäivä, ja voi veljet mitä tehtiin. Paikallinen venekuski Pete Bigley, joka on jonkinlainen Joulupukin ja merirosvon risteytys, vei meidät ajelulle Kenepurun vesistöihin. Käytiin mm. Kahvit juomassa yhdessä ihan mielettömässä backpackersissa, jonka emäntä oli viettänyt vuosia Suomessa 80 –luvulla. Oli rakastunut vaihtovuotenaan suomalaismieheen (ymmärrettävää, sanoin) ja melkein jäänyt sille tielle. Se oli Peteltä anomalla anonut pitkään että veisi meidät näytille. Sitten Pete vei meidät katsomaan omia simpukkafarmejaan, ja syömään yhteen toiseen lomakohteeseen, jossa nautiskelimme lasagnet, ja Jonna söi Pizzaa joka maistui makoisalle. Liian makoisalle. Päivän sinetiksi Pete esitteli meille paikallisen golfradan ja 1900 –luvun alkupuoliskolla fjordeihin haaksirikkoutuneen vanhan orjalaivan. Oli aika siistiä.
Torstai-illalla vietimme jäähyväisiä Alenalle ja poikaystävälleen Standalle. Tsekkiläistyttö oli ollut Portagessa tasan tarkkaan saman aikaa kuin minä, ja nyt sekin oli lähdössä. Syötiin, juotiin ja oli hauskaa. Kekkerit olivat samalla jäähyväiset Glenille, alunperin kauppaan otetulle hormonikimpulle, joka ei viihtyny istuvassa työssä laisinkaan. No, transportissa oltuaan muutaman viikon selvis ettei sillä oo ajokorttia. Jätkä oli yleisesti ottaen kauhea marisija, ja kun se mulle 20. Kerran marisi, mä ehdotin kirjoittavani sen irtisanomispaperit ite. Niin sitten tein, ja nyt lähti. Hyvä.
Illan edetessä kävin hauskan keskustelun ruotsalaisen Annan kanssa aiheesta ruotsalaiset, niitten valkoiset hampaat ja itsestään ruskettuva iho. Sitä nauratti vähän, katkeran suomalaisen tilitys. Anna on itse oppikirjasta repäisty ruotsalainen, ihoineen ja hampaineen. Kemujen loppupuolella, hyvässä etukenossa ollessani, mulle ja Alenalle tuli väittely jostain typerästä aiheesta ja mä lähdin kotiin ovet paukkuen. Missasin varsinaisen draaman, jossa Amardeep oli sanonu Ginalle päin naamaa ettei kukaan piittaa siitä. Niin, ja jokku oli taas hässiny.
Itsekin olen täällä jonkinlaisen draaman aloittanut, ainakin lähestulkoon. Se ranskalaistyttö, Amandine, joka oli mielestäni kovin hurmaava on ollut myös kiinnostunut allekirjoittaneesta... onhan hän toki vain nainen. Tämä ei ole hyvä, ottaen huomioon sen että sen poikaystävä asuu täällä. Löin asialle topin pari päivää sitten, ettei niille tuu mitään ongelmia. Itsetuntobuusti oli kuitenkin uskomaton.
Myös Rajamäellä on ollu vähä draamaa. Phil, jonka tiet Marian kanssa erkanivat Marian potkujen myötä jäi hengaamaan Blenheimin nurkille. Yhtenä syynään uskoakseni eräskin suomalainen punapää. Olis siinä naurus pidättelemistä, nähdä Rajamäen isännän ilme ku likka tois mukanaan etelän miehen.
Ah, niin. Joe. Laittoi tosiaan viestin että maksaa mulle formulalipuista jäävän summan, ja nyt sain lipun nettihuutokaupassa myytyä. 350 dollaria siitä sain, eli Joe on mulle auki 200. Saas nähä, näänkö rahaa ikinä.
Täällä kaupalla työskentely on hitaina päivinä melko, öh, hidasta. Mulla saattaa olla 12 –tuntisia päiviä, jolloin lähinnä varailen hostelleja ja katson mitä tehtäis matkan varrella. Olen myös muuttanut tämän windowsin asetukset että voin kirjoittaa ääkkösillä, kotona kun tuo nettipulikka ei enää toimi mun koneessa. Olen pelannut läpi Settlers nelosen, ja katsonut paljon sarjoja tietokoneelta. Niin, ja syön liikaa makeisia. Onneksi on lähtö... hetkinen. Viikon päästä?
Tänä aamuna tuli ikäviä uutisia. Osanotot sinne kotisuomeen Rikun ja Antin Martti –paapan johdosta. Voimia.
Osa 23: Portage 22.2.-5.3.2009
Jeppanpeba.
Alison on ruvennu meille järjestämään henkilökunnan virkistysiltoja, kun on ruvennu viime aikoina tuntumaan siltä että kaikkien ajanvietto pyörii ryyppäämisen ympärillä. Hyvä ideahan tuo. Mun syntymäpäivänäni meillä oli biljarditurnaus, jonka Alex – uusi brittiläinen kokkismies – voitti ihan suvereenisti. Riku pääsi finaaliin asti, muuten. Mä onnistuin lyömään mustan kasin avauslyönnillä pussiin, ja sitten marisin itselleni uusintaottelun, kun wikipediassa luki että niin se menee. Nolotaa tuo oma kilpailuvietti välillä. Joka tapauksessa mä sen pelin hävisin.
Riku ja Antti saivat maistiaisen Pictonin uskomattomasta yöelämästä, kun lähdimme miehissä viettämään läksiäisiä paikalliseen. Melanie, saksalainen housekeepperi, teki mulle kunnon viikset mascaralla. Pubissa oli meidän porukka ja ehkä 10 muuta – kuin baari-ilta Peräseinäjoella. Mielenkiintoista sinänsä että mä sain puhelinnumeron niillä viiksillä varustettuna, näpsäkän näköiseltä irkkutytöltä.
Toinen henkilökuntailta oli tuossa ehkä viikko sitten, kun Marisa piti meille visailuillan. Koottiin mielestämme täydellinen visajoukkue kun Craig (ravintolassa työskentelevä britti), Maria (respairkku) ja mie (kuningas) koostettiin joukkue nimellä 27+, viitaten kypsään keski-ikäämme. Paskat. Oltiin kolmansia. Se perkeleen Alex oli hyvä myös triviassa, ja samoin pari uutta Kanadalaista. Elämä on sarja raakoja tappioita.
Meille tuli Portageen pari ruotsalaistakin, Anna ja Malin, kolmenkympin nurkilla olevia opettajia Tukholman nurkilta. Visaillan parasta antia oli kun Malinin vastaus kysymykseen ”Mille maalle kuuluu mannerskandinavian pohjoisin osa?” Se vastas Suomi. Näillä likoilla on muutenkin aika terve huumorintaju joten vittuilemme toisillemme melko tiiviisti erinäisistä Suomi-Ruotsi –kysymyksistä.
Antilla on menny melkolailla hermo noihin housekeeping –hommiin. Tai ei oikeestaan niihin hommiin, vaan pomoonsa Ginaan. Joten viikko takaperin se jätti irtisanomislaput pöydälle, ja tänään tätä kirjoittaessani vetää viimeistä työpäiväänsä, joka sai nuoren miehen hymyilemään aamulla siitä puhuessamme. Gina nimittäin venyttämällä venytti Antin viimeistä viikkoa, pyytämällä sen töihin käytännössä joka päivä – sen mielestä Antti oli sen parhaita työntekijöitä. Gina ei ole pidetty nainen.
Riku viihtyy transportissa niin hyvin kuin nyt voi viihtyä, ja on oppinut homman nopeasti. Jonnakin on jo oikein oppinut keittämään kahvia siellä kahvilassa. Se työskentelee hullu-Michalin ja svedujen kanssa. Nää kaikki kolme on jo niin peruskalustoa täällä, ettei meinaa uskoa niitten vasta tulleen muutama viikko sitten.
Tiistaina meillä kaikilla oli vapaapäivä, ja voi veljet mitä tehtiin. Paikallinen venekuski Pete Bigley, joka on jonkinlainen Joulupukin ja merirosvon risteytys, vei meidät ajelulle Kenepurun vesistöihin. Käytiin mm. Kahvit juomassa yhdessä ihan mielettömässä backpackersissa, jonka emäntä oli viettänyt vuosia Suomessa 80 –luvulla. Oli rakastunut vaihtovuotenaan suomalaismieheen (ymmärrettävää, sanoin) ja melkein jäänyt sille tielle. Se oli Peteltä anomalla anonut pitkään että veisi meidät näytille. Sitten Pete vei meidät katsomaan omia simpukkafarmejaan, ja syömään yhteen toiseen lomakohteeseen, jossa nautiskelimme lasagnet, ja Jonna söi Pizzaa joka maistui makoisalle. Liian makoisalle. Päivän sinetiksi Pete esitteli meille paikallisen golfradan ja 1900 –luvun alkupuoliskolla fjordeihin haaksirikkoutuneen vanhan orjalaivan. Oli aika siistiä.
Torstai-illalla vietimme jäähyväisiä Alenalle ja poikaystävälleen Standalle. Tsekkiläistyttö oli ollut Portagessa tasan tarkkaan saman aikaa kuin minä, ja nyt sekin oli lähdössä. Syötiin, juotiin ja oli hauskaa. Kekkerit olivat samalla jäähyväiset Glenille, alunperin kauppaan otetulle hormonikimpulle, joka ei viihtyny istuvassa työssä laisinkaan. No, transportissa oltuaan muutaman viikon selvis ettei sillä oo ajokorttia. Jätkä oli yleisesti ottaen kauhea marisija, ja kun se mulle 20. Kerran marisi, mä ehdotin kirjoittavani sen irtisanomispaperit ite. Niin sitten tein, ja nyt lähti. Hyvä.
Illan edetessä kävin hauskan keskustelun ruotsalaisen Annan kanssa aiheesta ruotsalaiset, niitten valkoiset hampaat ja itsestään ruskettuva iho. Sitä nauratti vähän, katkeran suomalaisen tilitys. Anna on itse oppikirjasta repäisty ruotsalainen, ihoineen ja hampaineen. Kemujen loppupuolella, hyvässä etukenossa ollessani, mulle ja Alenalle tuli väittely jostain typerästä aiheesta ja mä lähdin kotiin ovet paukkuen. Missasin varsinaisen draaman, jossa Amardeep oli sanonu Ginalle päin naamaa ettei kukaan piittaa siitä. Niin, ja jokku oli taas hässiny.
Itsekin olen täällä jonkinlaisen draaman aloittanut, ainakin lähestulkoon. Se ranskalaistyttö, Amandine, joka oli mielestäni kovin hurmaava on ollut myös kiinnostunut allekirjoittaneesta... onhan hän toki vain nainen. Tämä ei ole hyvä, ottaen huomioon sen että sen poikaystävä asuu täällä. Löin asialle topin pari päivää sitten, ettei niille tuu mitään ongelmia. Itsetuntobuusti oli kuitenkin uskomaton.
Myös Rajamäellä on ollu vähä draamaa. Phil, jonka tiet Marian kanssa erkanivat Marian potkujen myötä jäi hengaamaan Blenheimin nurkille. Yhtenä syynään uskoakseni eräskin suomalainen punapää. Olis siinä naurus pidättelemistä, nähdä Rajamäen isännän ilme ku likka tois mukanaan etelän miehen.
Ah, niin. Joe. Laittoi tosiaan viestin että maksaa mulle formulalipuista jäävän summan, ja nyt sain lipun nettihuutokaupassa myytyä. 350 dollaria siitä sain, eli Joe on mulle auki 200. Saas nähä, näänkö rahaa ikinä.
Täällä kaupalla työskentely on hitaina päivinä melko, öh, hidasta. Mulla saattaa olla 12 –tuntisia päiviä, jolloin lähinnä varailen hostelleja ja katson mitä tehtäis matkan varrella. Olen myös muuttanut tämän windowsin asetukset että voin kirjoittaa ääkkösillä, kotona kun tuo nettipulikka ei enää toimi mun koneessa. Olen pelannut läpi Settlers nelosen, ja katsonut paljon sarjoja tietokoneelta. Niin, ja syön liikaa makeisia. Onneksi on lähtö... hetkinen. Viikon päästä?
Tänä aamuna tuli ikäviä uutisia. Osanotot sinne kotisuomeen Rikun ja Antin Martti –paapan johdosta. Voimia.
Subscribe to:
Posts (Atom)