Remun kitaristi Portagessa.
Osa 22: Portage 16.2.-22.2.2009
Jaha, taas on viikko menny. Ja just tajusin että meidän lähtöön Portagesta on enää... 18 yötä! Hyi olokohon. Oikeastaan ikävää että lähdetään niin pian, noi kaikki kolme viihtyy täällä tosi hyvin. Toki, pari päivää sitten tapahtui taas ihmeellisiä joka muutti ilmapiirin taas nihkeeksi.
Nimittäin, Phil ja Maria saivat lähteä, Marian näpistelyn vuoksi. Niitten kanssa mä oon täällä nyt kuitenkin yli 3 kuukautta hengannu, joten kyllä se vähän kirpaisi. Jopa Jonnalle ja pojille jotka ne vain hyvin lyhyen aikaa tunsivat, oli tilanne rankka. Kaikki täällä pillitti ku ne teki lähtöä, ja mä päätin tehdä oikein harvinaisen poikkeuksen: antaa porukan viettää iltaa kotonani. Withellit mun yläkerrassa antoivat syntymäpäivälahjanani viettää kekkerit Philille ja Marialle, ja mukavatahan oli. Pippalot olisivat olleet kovasti Nevanpään Tonin mieleen, guitar heroa sun muuta. Yksi suomalaisista joi pari liikaa, luonnollisesti en kerro kuka. Kaikki vuorollaanhan vetää överit.
Mä en tiedä mikä on ranskalaisnaisissa, jokin niissä vain toimii. Tänne tuli pari päivää ennen suomen koplaa pariskunta, nimeltään Meddy ja Amandine, joista jälkimmäinen on ihan käsittämättömän viehättävä ranskatar. Se on joko ne ruskeet silmät, tai perusgallialainen nenä. Vaikea selittää.
Jätetään varmaankin Fidzi väliin kokonaan. Ulkoministeriö on jo jonkin aikaa varoitellut viimeaikaisten tulvien jälkimaininkeina tulleista ongelmista, lavantaudista ja yleisestä levottomuudesta. Plus, tarvittiin muutenkin muutama päivä lisää route 66:n ajamiseen, joten mikäs shiinä. Lippumuutoksesta piti maksaa 65nzd per nenä, ei paha. Nyt lennetään sitten suoraan Aucklandista Los Angelesiin huhtikuun 16.
Mä oon ihan sekasin tuosta Flight of The Conchords -lipusta. Ei perse mikä säkä. Viime vuonna sarjaa hehkutin tässäkin yhteydessä, ja nyt sitten vain satun ajamaan St. Louisin läpi kun ne on siellä keikalla. Paskan väliä että makso lippu sata taalaa.
Mun kämppä on viime aikoina muistuttanut hostellia, kun Harjunpään Elina kävi taas poikkeemassa muutaman päivän ajan, ja sitten Pitkäsen Juho, mulle ihan uus tuttavuus tupsahti ovesta tupaan. 23 –vuotias Porvoolainen on tätä nykyä Remun keikkakitaristi ja kovin pääkaupunkilaisen oloinen. Ihan mukava poika kuitenkin, ei se sen syy oo. Oli aika hauska ilta tässä taannoin ku annettiin sille pieni styrkkari ja kitara, ja poika näppäili aika näppärästi koko työporukalle. Claptonia ja Rolling Stonesia.
Nyt kun Maria sai monoa niin on taas työtunnit kiitettävällä tasolla. Tänään esimerkiksi olin avaamassa kauppaa aamukasilta, ja iltaseiskalta suljen. Hyvin paljon saa yritää viihdyttää itseään että päivät menee jotenkin ohi. Nicolen uutta levyä on tullu kuunneltua muutamaan kertaan Myspacesta.
Esitän loppuun vaatimuksen. Jonkun on postitettava mulle Nicolen DVD ja uusi levy. Se olkoon sitten vaikka Jokipiin Ritva, mutta näin on tapahduttava, heti. Kiitos.
Tuesday, February 24, 2009
Saturday, February 21, 2009
Tuesday, February 17, 2009
Sinivalkoinen Portage.
Osa 21: Portage 5.-15.2.2009
Totisesti, totisesti – näin kävi. Ilmeisesti 16 tunnin yöunet putkeen Hong Kongissa posauttanut ykkösketju Huhtanen-Rajamäki-Huhtanen saapui Blenheimin piskuiselle lentokentälle 9. päivänä, todella väsyneenä. Olin heitä hakemassa Michalin ja Petran autolla kun luottamus omaan turbosubaruun ei oo ihan katonrajassa. Mäkkäripashaakin olin niille ostanu, jota ne sitten ahnaasti takapenkillä mutustivat.
Sää oli muuttunut juuri koneen laskeutuessa kovin pilviseksi, ja vilpoiseksi. Uskomatonta kyllä, koko seuraava viikko kulki samanlaisessa säässä pääpiirteittäin, huolimatta tätä edeltäneestä kolmen viikon helleaallosta. Sadettakin on tullu melkein päivittäin, joka on oikein hyvä johtuen hyvin tyhjistä vesitankeista. Voi helvetti, mähän puhun säästä. Pointtina oli kertoa että JRA:n eka viikko ei oo sään puolesta ollu ihmeellinen. Silti Rikulla palo käsivarret heti ekana päivänä. Uuden Seelannin arrrmoton otsonivapaa päiväpaiste pilkahti pilvien välistä sen ensimmäisenä työpäivänä muutaman tunnin ajan, ja se todellakin riittää.
Palaan siihen iltaan kun saavuimme Portageen, ennen ku karkaa taas käsistä. Marisa jututti kolmikkoa kaljan äärellä, nähdäkseen heidän englannin puhetaidot määritelläkseen kuka minnekin rooliin. Luonnollisesti suomalaiset potkii muita kansallisuuksia munille mitä tulee engelskaan. Sitten Marisa pyysi heitä poistumaan pöydästä ja anto mulle ripityksen siitä kun oon kulisseissa alustanu niille työpaikkoja tahtomissani osastoissa. Säätäjä kun oon. Mutta hymyssä suin se sen sano. Tällä aikaa Phil oli ottanut jo ohjat käsiinsä biljardipöydän ääressä ja esitteli porukkaa kaikille. Hyvinhän nuo sulautuivat jengiin, ekana iltana.
Mun kämppis – Kylee – sai monoa. Amardeep oli ottanu sen puhutteluun ilmeisesti TOISTUVISTA rikkeistä johtuen ja pisti sen pois. Oli kuulemma napsinu kaljoja töissä ja tullu humalassa töihin… jota en nyt ihan usko. Ilmeisesti tyttö etsiikin nyt oikeusteitse keinoa tunkea Snapperin baari poikittain Punjabin Bumjabiin. Täten mulla oli siis kodissani taas vapaa huone – johon Rajamäki nyt vuorostaan muutti.
Lapsukaisten ensimmäisenä iltana käytiin kattelemassa kaikkea mitä täällä pitää aina uusille näyttää – kiiltomadot, fosforihohto vedessä ja mun iso teevee. Riku ja Antti asettautuivat Sharpien luo joka aluksi hymyilytti ajatuksena, mutta tuntuu toimivan hienosti. Sharpie tykkää seurasta ja sällit tykkää uudesta kämpästään rinteen päällä. Sieltä kävelee myös tänne alas sutjakkaasti.
Porukkaa oli lähtenyt yleisesti ottaen sopivasti että töitä kaikille kolmelle löytyi. Itse pyysin että siirtäisivät mut joihinkin muihin hommiin että pojat saisivat molemmat tehdä transportia. Rikulle paikka löytyi, mutta Antti aloitti housekeepingissä. Alun nihkeyden jälkeen se on ruvennu pärjäämään siellä todella hyvin, ja sai heti toisena päivänään tunnustukseksi jonkilaisen bonusläpyskän jota mä en oo nähny annettavan kellekään niitten osastolla. Riku oppi transportin kohtuullisen monimutkaiset kuviot nopeasti, ja Rajamäki aloitti Snapperin baarissa.
Fijin reissun jätämme varmaankin välistä, että saadaan lisää aikaa Los Angelesiin, Vegasiin ja Chicagoon. Tuntuu aika kaukaiselta vielä tuonne meno, mutta toisaalta oon ollu jo täällä yli 4kk, ja jäljellä on enää vajaa kuukausi. Siis Uudessa Seelannissa. Hassua.
Kaupassa työskentely on helppoa – mutta pirun tylsää. Saa olla siviilit päällä ja viettää päivät Facebookissa. Whee. Nyt ne just ajaa mua sisälle, mutta mikä siinä on vaikeaa? Kassan käyttö? Ihmisten kanssa jutustelu on hauskinta, juuri pari päivää sitten tutustuin läheisellä hotellilla töissä olevaan ruotsalaispariskuntaan jotka kutsuivat vierailemaan työpaikalleen, Furneaux Lodgeen. Vois vaikka tuhotrion kans käydä. Miljonääriystäväni Nick ja Heather ainakin jo lupasivat viedä meidät veneajelulle. Niin, ja Sharpie lupas viedä opossumimetsälle.
Lisää harmaita pilviä työntekijärintamalle ilmestyi kun tässä juttelin Marisan kanssa kaupassa vähäiseksi jäävistä työtunneistani. Mut siirrettiin kauppaan, koska sieltä ollaan todennäköisesti monottamassa pian Maria pihalle. Ne epäilee sen varastaneen jotain – syyte johon en halua edes ottaa kantaa. Aika perseestä. Ja jos Maria lähtee, varsinkin tuollaisesta syystä… Phil lähtee. Ja se olis perseestä.
Rowan kertoi mulle eräästä synkästä salaisuudesta hotelliin liittyen männä viikolla. Kaksi ja puoli vuotta sitten täällä oli vietetty häitä joissa oli tapahtunut melkoinen tragedia. Sulhasen veli oli vain ottanut ja kävellyt rannassa kalliolta alas, ilman mitään syytä. Rowanin isä on jonkinlainen alueen tuntija, ja hän tiesi sanoa kyseisen alueen olleen Maorien pyhää maata kauan ennen Eurooppalaisten tänne muuttoa 150 vuotta sitten. Ja tällä maapläntillä on tapahtunut kaikenlaista erikoista, vuosien varrella. Mua on aina vähän puistattanut kävellä sen pienen sillan yli siellä missä väittävät kaiken tapahtuneen. Mä tuun palaamaan tähän alueeseen vähän myöhemmin, toisessa kirjoituksessa. Ehkä.
Koska täällä ei oo tapahtunu viime aikoina mitään ihmeellistä, en oo kirjoittanu mitään. Ei teitä varmaan kiinnosta kuulla siitä minä päivinä sataa ja minä ei. Sen sijaan ajattelin antaa tähtiä viime kuukausien aikana (teatterissa) näkemilleni elokuville, asteikolla yhdestä viiteen (naurakaa vain) :
Body of Lies ***
Burn After Reading ****
Ghost Town ****
My Best Friend’s Girl ** ½
Pineapple Express ***
The House Bunny *** ½
Max Payne *
Sex Drive **
Madagascar 2: Escape to Africa ***
Slumdog Millionaire *****
Quantum of Solace ****
Role Models *** ½
Twilight ****
Australia **
Frost/Nixon *****
Seven Pounds ***
Yes Man ***
The Curious Case of Benjamin Button ****
Valkyrie ****
Että näin. Hyviä elokuvia paljon, kaksi ylitse muiden. Niinku mun mielestä.
Eilen vietettiin ilta pokeria pelaillen, rahasta. Minä ja Riku hävittiin mahottomat 10 taalaa per mies. Ensi kertaan.
Osa 21: Portage 5.-15.2.2009
Totisesti, totisesti – näin kävi. Ilmeisesti 16 tunnin yöunet putkeen Hong Kongissa posauttanut ykkösketju Huhtanen-Rajamäki-Huhtanen saapui Blenheimin piskuiselle lentokentälle 9. päivänä, todella väsyneenä. Olin heitä hakemassa Michalin ja Petran autolla kun luottamus omaan turbosubaruun ei oo ihan katonrajassa. Mäkkäripashaakin olin niille ostanu, jota ne sitten ahnaasti takapenkillä mutustivat.
Sää oli muuttunut juuri koneen laskeutuessa kovin pilviseksi, ja vilpoiseksi. Uskomatonta kyllä, koko seuraava viikko kulki samanlaisessa säässä pääpiirteittäin, huolimatta tätä edeltäneestä kolmen viikon helleaallosta. Sadettakin on tullu melkein päivittäin, joka on oikein hyvä johtuen hyvin tyhjistä vesitankeista. Voi helvetti, mähän puhun säästä. Pointtina oli kertoa että JRA:n eka viikko ei oo sään puolesta ollu ihmeellinen. Silti Rikulla palo käsivarret heti ekana päivänä. Uuden Seelannin arrrmoton otsonivapaa päiväpaiste pilkahti pilvien välistä sen ensimmäisenä työpäivänä muutaman tunnin ajan, ja se todellakin riittää.
Palaan siihen iltaan kun saavuimme Portageen, ennen ku karkaa taas käsistä. Marisa jututti kolmikkoa kaljan äärellä, nähdäkseen heidän englannin puhetaidot määritelläkseen kuka minnekin rooliin. Luonnollisesti suomalaiset potkii muita kansallisuuksia munille mitä tulee engelskaan. Sitten Marisa pyysi heitä poistumaan pöydästä ja anto mulle ripityksen siitä kun oon kulisseissa alustanu niille työpaikkoja tahtomissani osastoissa. Säätäjä kun oon. Mutta hymyssä suin se sen sano. Tällä aikaa Phil oli ottanut jo ohjat käsiinsä biljardipöydän ääressä ja esitteli porukkaa kaikille. Hyvinhän nuo sulautuivat jengiin, ekana iltana.
Mun kämppis – Kylee – sai monoa. Amardeep oli ottanu sen puhutteluun ilmeisesti TOISTUVISTA rikkeistä johtuen ja pisti sen pois. Oli kuulemma napsinu kaljoja töissä ja tullu humalassa töihin… jota en nyt ihan usko. Ilmeisesti tyttö etsiikin nyt oikeusteitse keinoa tunkea Snapperin baari poikittain Punjabin Bumjabiin. Täten mulla oli siis kodissani taas vapaa huone – johon Rajamäki nyt vuorostaan muutti.
Lapsukaisten ensimmäisenä iltana käytiin kattelemassa kaikkea mitä täällä pitää aina uusille näyttää – kiiltomadot, fosforihohto vedessä ja mun iso teevee. Riku ja Antti asettautuivat Sharpien luo joka aluksi hymyilytti ajatuksena, mutta tuntuu toimivan hienosti. Sharpie tykkää seurasta ja sällit tykkää uudesta kämpästään rinteen päällä. Sieltä kävelee myös tänne alas sutjakkaasti.
Porukkaa oli lähtenyt yleisesti ottaen sopivasti että töitä kaikille kolmelle löytyi. Itse pyysin että siirtäisivät mut joihinkin muihin hommiin että pojat saisivat molemmat tehdä transportia. Rikulle paikka löytyi, mutta Antti aloitti housekeepingissä. Alun nihkeyden jälkeen se on ruvennu pärjäämään siellä todella hyvin, ja sai heti toisena päivänään tunnustukseksi jonkilaisen bonusläpyskän jota mä en oo nähny annettavan kellekään niitten osastolla. Riku oppi transportin kohtuullisen monimutkaiset kuviot nopeasti, ja Rajamäki aloitti Snapperin baarissa.
Fijin reissun jätämme varmaankin välistä, että saadaan lisää aikaa Los Angelesiin, Vegasiin ja Chicagoon. Tuntuu aika kaukaiselta vielä tuonne meno, mutta toisaalta oon ollu jo täällä yli 4kk, ja jäljellä on enää vajaa kuukausi. Siis Uudessa Seelannissa. Hassua.
Kaupassa työskentely on helppoa – mutta pirun tylsää. Saa olla siviilit päällä ja viettää päivät Facebookissa. Whee. Nyt ne just ajaa mua sisälle, mutta mikä siinä on vaikeaa? Kassan käyttö? Ihmisten kanssa jutustelu on hauskinta, juuri pari päivää sitten tutustuin läheisellä hotellilla töissä olevaan ruotsalaispariskuntaan jotka kutsuivat vierailemaan työpaikalleen, Furneaux Lodgeen. Vois vaikka tuhotrion kans käydä. Miljonääriystäväni Nick ja Heather ainakin jo lupasivat viedä meidät veneajelulle. Niin, ja Sharpie lupas viedä opossumimetsälle.
Lisää harmaita pilviä työntekijärintamalle ilmestyi kun tässä juttelin Marisan kanssa kaupassa vähäiseksi jäävistä työtunneistani. Mut siirrettiin kauppaan, koska sieltä ollaan todennäköisesti monottamassa pian Maria pihalle. Ne epäilee sen varastaneen jotain – syyte johon en halua edes ottaa kantaa. Aika perseestä. Ja jos Maria lähtee, varsinkin tuollaisesta syystä… Phil lähtee. Ja se olis perseestä.
Rowan kertoi mulle eräästä synkästä salaisuudesta hotelliin liittyen männä viikolla. Kaksi ja puoli vuotta sitten täällä oli vietetty häitä joissa oli tapahtunut melkoinen tragedia. Sulhasen veli oli vain ottanut ja kävellyt rannassa kalliolta alas, ilman mitään syytä. Rowanin isä on jonkinlainen alueen tuntija, ja hän tiesi sanoa kyseisen alueen olleen Maorien pyhää maata kauan ennen Eurooppalaisten tänne muuttoa 150 vuotta sitten. Ja tällä maapläntillä on tapahtunut kaikenlaista erikoista, vuosien varrella. Mua on aina vähän puistattanut kävellä sen pienen sillan yli siellä missä väittävät kaiken tapahtuneen. Mä tuun palaamaan tähän alueeseen vähän myöhemmin, toisessa kirjoituksessa. Ehkä.
Koska täällä ei oo tapahtunu viime aikoina mitään ihmeellistä, en oo kirjoittanu mitään. Ei teitä varmaan kiinnosta kuulla siitä minä päivinä sataa ja minä ei. Sen sijaan ajattelin antaa tähtiä viime kuukausien aikana (teatterissa) näkemilleni elokuville, asteikolla yhdestä viiteen (naurakaa vain) :
Body of Lies ***
Burn After Reading ****
Ghost Town ****
My Best Friend’s Girl ** ½
Pineapple Express ***
The House Bunny *** ½
Max Payne *
Sex Drive **
Madagascar 2: Escape to Africa ***
Slumdog Millionaire *****
Quantum of Solace ****
Role Models *** ½
Twilight ****
Australia **
Frost/Nixon *****
Seven Pounds ***
Yes Man ***
The Curious Case of Benjamin Button ****
Valkyrie ****
Että näin. Hyviä elokuvia paljon, kaksi ylitse muiden. Niinku mun mielestä.
Eilen vietettiin ilta pokeria pelaillen, rahasta. Minä ja Riku hävittiin mahottomat 10 taalaa per mies. Ensi kertaan.
Wednesday, February 04, 2009
Third Kiwi from the Sun
Osa 20: Portage 29.1-4.2.2009
Alison saapu takas, ja otti Raumatin puhutteluun. 15 minuuttia myöhemmin miehen pää oli käännetty, ja lauantaina se on palaamas töihin. Mä en oikein tiedä miten suhtautua, oikeestaan sen lähtö olis ollu ihan jees siltä kannalta että Huhtasen pojat olis voinu molemmat loikata transportiin. Taidankin itse heittää pomoille pallon mun siirtämisestä vaikka ravintolatöihin tai kauppaan että Rowanin lähtiessä transportissa olis kaks paikkaa auki. No, katotaan miten hommat menee.
Hotelli on edelleen erikoisen hiljainen, enkä oikein pidä ilmapiiristä. Tämä kausi menee varmasti loppuun ihan normaalisti, mutta nyt lamakausi on kyllä ihan nähtävissä. Uuden seelannin dollarilla ei pyyhi oikein hyvin (puolet jenkkidollarista), joka ei oikein herätä ilon hihkaisuja mun taholtani. Oonhan tässä viime kuukaudet kuitenkin kerännyt reissurahaa kasaan kyseisellä valuutalla.
Tiedättekö ketään ihmistä joka on joutunu noitten paljon puhuttujen kansainvälisten luottokorttivarkaitten uhreksi? No nyt tiedätte. Mun Nordean Visa lakkas toimimasta marraskuussa, ja tsekkasin tuolloin että ilmeisesti mä olin ostellu muutaman tuhannen euron edestä krääsää ympäri interwebbiä. En muistanut moista tehneeni, ja mulle selvis tänään että visa oli tämän seurauksena sulkenu mun kortin. En oo toki visaani tarvinnu, ja luottokunnalle rimpauttelun yhteydessä lupasivat postittaa mulle uuden.
Pieni pullea ystäväni Rowan tulee olemaan töissä enää reilun viikon ja ikävähän sitä tulee. Se muistuttaa mua itestäni 18 –vuotiaana, valmiina valloittamaan maailman enkä epäile tippaakaan etteikö siitä olis siihen. Virkistävää nähdä nuorimies joka ei pyytele anteeksi olemassaoloaan, ei viihdy pullon kaulassa ja on yleisesti ottaen oikein hauskaa seuraa. Kuinka vanhalta MÄ oikein kuulostan, nyt kun sanoin tuon ääneen? Heh.
Niin, mähän täytän helmikuussa 27 vuotta. Tsiisus. Vuoden 99 woodstockista on 10 vuotta, ja mä mielestäni just kyttäsin sitä teeveen ääressä, sormi rec –nappulalla. Jotenki ajanjuoksu hyppää uudelle vaihteelle kahenkympin jälkeen - varokaa vain nuorukaiset.
Täällä seuraan henkilökunnan jokaviikkoisia kekkereitä useimmiten sivustakatsojana, oli tekosyynä sitten jonkun tulo, jonkun lähtö tai jonkun synttärit. Uutena paikalle saapunut Irlantilainen respatäti Maria oikein ääneen ilmaisi pettymyksensä kun työpaikalla alati eloisa ja vitsillinen Mikko muuttuu bileissä harmaaksi, hiljaiseksi sohvaerakoksi. Emmätiä, ehkä mä vain käytän kaiken energiani pitkien työpäivien aikana. Eikä mulla oo näille itsetuntonsa huipulla oleville lapsille mitään sanottavaa. Keskustelujen virikkeellisyys iltamissa kulkee tasolla ”kuinka pilvessä sä oot?” ja ”ootko sä kuullu mitä se ja se tekee paraikaa makuuhuoneessa?”. Kunhan kohteliaisuudesta otan osaa läksiäisiin ja synttäreihin. On seki jotain.
Olin eilen dominosissa pizzaa ostamassa ja havaitsin radiossa soivan Apocalypticaa. Oon iteki tartuttanu ympärilleni paljon suomimusiikin kuuntelijoita, etenkin Disco Ensemble on saanut kymmeniä kuuntelijoita kauttani. Samoin Nicole, muutamia metallipäitä.
Yks metallipää saattaa aiheuttaa mulle valtavan vesiperän. Joe. Mähän oon ostanu meille Melbourneen Formula ykkösiin pääsuoralle neljän päivän istumapaikat, hinta á 550 nzd. Siltä tuli eilen tekstiviesti. ”I hate to say it but i dont think im able to make it to formula one bro”. Naamalleni levisi tasainen puna, ja soitin karvatille heti. Tein hyvin selväksi miltä suomalainen muiluutus tuntuu, ja pyysin miestä selvittämään asiansa heti. Katsotaan nyt sitten miten menee.
Oon tehny todella paljon kiinniottamissa televisiosarjojen suhteen täällä. Taisin kertoakin alkupäästä että liityin tollaiseen postivideovuokraussysteemiin. Oon saanu kiinni jo lähes kaikki Seinfeldit, Kolmas Kivi Auringosta –jaksot, sekä Lissu Vaivilan mulle useasti suositteleman Battlestar Galactican uuden version. Joka on muuten jumalauti vieköön kovaa kamaa.
Niin, mun auto on taas vähän vituillaan. Automaattivaihteistolla ”toimiva” subaru ei oikein sujuvasti loikkaa vaihteelta toiselle, ja pitää hervotonta ääntä mäkeä kiivetessään. Kunhan nyt vain saatais siitä iloa täksi 1,5 kuukaudeksi mikä on jäljellä, saisivat Riku ja Antti ajella sillä töihin. Hehän ovat mitä todennäköisimmin muuttamassa Sharpien luo asumaan. Se on mainio kämppä hienolla näkymällä merelle. Kunhan eivät välitä sen kahdesta villistä pikku koirasta. Rajamäki asunee hotellilla, ellei mitään dramaattista tapahdu. Ja täällähän ei ikinä tapahdu mitään dramaattista, right?
Näin taas tuli jauhettua tovi ei yhtään mistään. Menenpä lukemaan Neviksen, Kivelän ynnä muiden blogit. Huomenna töihin, ja 9. päivä Blenheimin lentokentälle saapuu 3 kovin väsynyttä suomalaislasta.
Osa 20: Portage 29.1-4.2.2009
Alison saapu takas, ja otti Raumatin puhutteluun. 15 minuuttia myöhemmin miehen pää oli käännetty, ja lauantaina se on palaamas töihin. Mä en oikein tiedä miten suhtautua, oikeestaan sen lähtö olis ollu ihan jees siltä kannalta että Huhtasen pojat olis voinu molemmat loikata transportiin. Taidankin itse heittää pomoille pallon mun siirtämisestä vaikka ravintolatöihin tai kauppaan että Rowanin lähtiessä transportissa olis kaks paikkaa auki. No, katotaan miten hommat menee.
Hotelli on edelleen erikoisen hiljainen, enkä oikein pidä ilmapiiristä. Tämä kausi menee varmasti loppuun ihan normaalisti, mutta nyt lamakausi on kyllä ihan nähtävissä. Uuden seelannin dollarilla ei pyyhi oikein hyvin (puolet jenkkidollarista), joka ei oikein herätä ilon hihkaisuja mun taholtani. Oonhan tässä viime kuukaudet kuitenkin kerännyt reissurahaa kasaan kyseisellä valuutalla.
Tiedättekö ketään ihmistä joka on joutunu noitten paljon puhuttujen kansainvälisten luottokorttivarkaitten uhreksi? No nyt tiedätte. Mun Nordean Visa lakkas toimimasta marraskuussa, ja tsekkasin tuolloin että ilmeisesti mä olin ostellu muutaman tuhannen euron edestä krääsää ympäri interwebbiä. En muistanut moista tehneeni, ja mulle selvis tänään että visa oli tämän seurauksena sulkenu mun kortin. En oo toki visaani tarvinnu, ja luottokunnalle rimpauttelun yhteydessä lupasivat postittaa mulle uuden.
Pieni pullea ystäväni Rowan tulee olemaan töissä enää reilun viikon ja ikävähän sitä tulee. Se muistuttaa mua itestäni 18 –vuotiaana, valmiina valloittamaan maailman enkä epäile tippaakaan etteikö siitä olis siihen. Virkistävää nähdä nuorimies joka ei pyytele anteeksi olemassaoloaan, ei viihdy pullon kaulassa ja on yleisesti ottaen oikein hauskaa seuraa. Kuinka vanhalta MÄ oikein kuulostan, nyt kun sanoin tuon ääneen? Heh.
Niin, mähän täytän helmikuussa 27 vuotta. Tsiisus. Vuoden 99 woodstockista on 10 vuotta, ja mä mielestäni just kyttäsin sitä teeveen ääressä, sormi rec –nappulalla. Jotenki ajanjuoksu hyppää uudelle vaihteelle kahenkympin jälkeen - varokaa vain nuorukaiset.
Täällä seuraan henkilökunnan jokaviikkoisia kekkereitä useimmiten sivustakatsojana, oli tekosyynä sitten jonkun tulo, jonkun lähtö tai jonkun synttärit. Uutena paikalle saapunut Irlantilainen respatäti Maria oikein ääneen ilmaisi pettymyksensä kun työpaikalla alati eloisa ja vitsillinen Mikko muuttuu bileissä harmaaksi, hiljaiseksi sohvaerakoksi. Emmätiä, ehkä mä vain käytän kaiken energiani pitkien työpäivien aikana. Eikä mulla oo näille itsetuntonsa huipulla oleville lapsille mitään sanottavaa. Keskustelujen virikkeellisyys iltamissa kulkee tasolla ”kuinka pilvessä sä oot?” ja ”ootko sä kuullu mitä se ja se tekee paraikaa makuuhuoneessa?”. Kunhan kohteliaisuudesta otan osaa läksiäisiin ja synttäreihin. On seki jotain.
Olin eilen dominosissa pizzaa ostamassa ja havaitsin radiossa soivan Apocalypticaa. Oon iteki tartuttanu ympärilleni paljon suomimusiikin kuuntelijoita, etenkin Disco Ensemble on saanut kymmeniä kuuntelijoita kauttani. Samoin Nicole, muutamia metallipäitä.
Yks metallipää saattaa aiheuttaa mulle valtavan vesiperän. Joe. Mähän oon ostanu meille Melbourneen Formula ykkösiin pääsuoralle neljän päivän istumapaikat, hinta á 550 nzd. Siltä tuli eilen tekstiviesti. ”I hate to say it but i dont think im able to make it to formula one bro”. Naamalleni levisi tasainen puna, ja soitin karvatille heti. Tein hyvin selväksi miltä suomalainen muiluutus tuntuu, ja pyysin miestä selvittämään asiansa heti. Katsotaan nyt sitten miten menee.
Oon tehny todella paljon kiinniottamissa televisiosarjojen suhteen täällä. Taisin kertoakin alkupäästä että liityin tollaiseen postivideovuokraussysteemiin. Oon saanu kiinni jo lähes kaikki Seinfeldit, Kolmas Kivi Auringosta –jaksot, sekä Lissu Vaivilan mulle useasti suositteleman Battlestar Galactican uuden version. Joka on muuten jumalauti vieköön kovaa kamaa.
Niin, mun auto on taas vähän vituillaan. Automaattivaihteistolla ”toimiva” subaru ei oikein sujuvasti loikkaa vaihteelta toiselle, ja pitää hervotonta ääntä mäkeä kiivetessään. Kunhan nyt vain saatais siitä iloa täksi 1,5 kuukaudeksi mikä on jäljellä, saisivat Riku ja Antti ajella sillä töihin. Hehän ovat mitä todennäköisimmin muuttamassa Sharpien luo asumaan. Se on mainio kämppä hienolla näkymällä merelle. Kunhan eivät välitä sen kahdesta villistä pikku koirasta. Rajamäki asunee hotellilla, ellei mitään dramaattista tapahdu. Ja täällähän ei ikinä tapahdu mitään dramaattista, right?
Näin taas tuli jauhettua tovi ei yhtään mistään. Menenpä lukemaan Neviksen, Kivelän ynnä muiden blogit. Huomenna töihin, ja 9. päivä Blenheimin lentokentälle saapuu 3 kovin väsynyttä suomalaislasta.
Subscribe to:
Posts (Atom)