Osa 44 Auckland 30.4.2008

Lauantai 26.4.2008 - Torstai 30.4.2008

Se olis vissiin Uudesta Seelannista huomenna pois lähettävä. Tuntuu tosi hassulta lähteä.

Heräsimme Hamiltonilaisesta pikkuhostellista, ja ketään meistä ei huvittanut nousta sängystä. Heitin ilmoille ajatuksen, että mitä jos ei ajettaisi Bay of Islandseille ollenkaan, ja vaan lusmuiltaisiin Hamiltonissa yksi lisäpäivä. Ei tarttis bensaa ostaa eikä mitään, ja ajettas vain päivää aikasemmin Aucklandiin. Sain kannatusta idealleni, mutta vielä piti varmistaa olisiko homma hostellin puolesta ok. No eipä ollut. Joten nostimme kytkintä rannikkoa kohti.

Koko pohjoissaaren aikana olimme sormusherramaisemista tsekkineet vain Ruapehun Mordor-skenet, ja Matamatan hobitti-kylä osoittautui vain halvaksi turistirahastukseksi (sinne pääsi vain bussilla, hinta 58 dollaria). Viimeinen mahdollinen mesta oli Port Waikato, jossa oli kuvattu Weathertopin rinne (paikka jossa sormusaaveet hyökkää hobittien kimppuun). Lähdimme ajamaan kinttupolkuja rannikkoa pitkin, ja Lonely Planet kertoi meidän olevan lähellä vesiputousta, nimeltä Bridal Veil Falls.

Ei tarvinnut ihan mahdotonta poikkeamaa päätieltäkään tehdä, että löysimme putouksen, joka kieltämättä oli ihan nätti. 57 metriä pudotusta, mutta ei auta ku ihmetellä ku Mikko ja Anu kertoivat nähneensä maailman viidenneksi suurimman vesiputouksen vaelluksellaan eteläsaaren Fjordlandsissa, joka oli ollut yli 550 metriä. Maharotoonta hommaa. Sääntöhän on että jos näet jotain siistiä niin pitää kertoa nähneensä jotain VÄHINTÄÄN kymmenen kertaa yhtä siistiä.

Kovasti luulimme olevamme kartalla kun ajoimme Raglaniin, mutta sieltä ei oikein mitenkään päässyt ylos, kohti Port Waikatoa. Sen sijaan käväisimme muutaman kilometrin etelässä tsekkailemassa surffaajia rannalla. Istuimme korkean rinteen päällä, ja katselimme kun urpot märkäpuvuissaan räpiköivät meressä. Tai Mikko ja Anu katsoi, mä vain makasin selälläni ja tapitin taivasta. Raglanin keskustasta nappasimme mukaan ruokaostokset.

Pakko sinne Aucklandiin oli suunnata, Port Waikatoon olisi ollut hiukan liian vaikea navigoida, ja se Weathertopin rinne sijaitsee yksityismailla, eikä huvittanut lähteä yrittämään tuuriaan jos vaikka olis tullu tenkkapoo kaikkien kilometrien jälkeen. Ajomatka Aucklandiin taittui matkapeliä "Keksi artistin kautta bändin nimi joka alkaa kirjaimella X". X oli muuten aika paha.

Kun saavuimme kaupungin rajoille, Anu alkoi valittaa pahaa oloaan. Ajattelimme kyseessä olevan matkapahoinvointia. Mä lähdin palauttamaan autoa kun Mikko ja Anu menivät kokkailemaan safkat meille, hostellillamme Liverpoolin ja City Roadin risteyksessä (YHA Auckland City). Ilahduttavasti autovuokraamon täti ei pitänyt minään sitä ettei tankki ollut ihan täynnä, vaan antoi mun lähteä maksamatta mitään ekstraa.

Palasin hostellille ja keittelimme ruuat. Anu alkoi tosissaan vaikuttaa pahoinvoivalta, eikä sitä enää oikein voinut laittaa matkapahoinvoinninkaan piikkiin. Illemmasta tyttö mittasi itselleen reilun 38 asteen lämmön. Ilta-aktiviteetteja ei kauheasti tullut harrastettua, ja Mikkokin halus pitää Anulle luonnollisesti seuraa. Mä kävin vilkasemassa leffateatterin keskustassa, ja toteamassa että 1,5 miljoonan hengen Aucklandissa taitaa asua 1,4 miljoonaa kiinalaista. Teatterissa tuli katsottua "2000 -luvun Karate Kid" Never Back Down. Ei siitä nyt oikein muuta voi sanoa, että ei mitään yllättävää, ja hyvä niin. En ollut taide-elokuvan perässä.

Seuraava päivä alkoi sateella, ja jatkui sateella. Menin poikkeamaan Mikon ja Anun huoneessa, ja molemmat olivat yöllä sairastaneet. Mikkokin? He olivat tulleet siihen tulokseen, että pakko olla kyseessä jonkinlainen ruokamyrkytys, ja ainut mitä he olivat syöneet, ja minä en, oli kiikunkaakun päivätty homejuusto eläintarhan nurkilla Hamiltonissa. Luonnollisesti eivät oikein ollet pelikuntoisia, joten mä lähdin sateesta katselemaan jonkinlaista ruokakauppaa. Sellainen löytyi parin korttelin päästä, mutta APPAJEE mitä siitä vierestä löytyi. Pelikonsolikahvila. Semmonen, niinku nettikahvila, mutta pelikonsoleilla varustettu. Ja GTA4 - kaikkien pelijulkaisujen äiti - oli tapahtumassa huomenna. Mä kerroin kassasedälle että tulisin palaamaan vielä, ja kävin ostamassa ruokatarpeita ja mehua sairahille.

Seuraava 24 tuntia meni melkolailla lusmuillessa (pihalla satoi ja Mikko ja Anu sairastivat), ja leffoja katsellessa. Ähtäriläiset kävivät lopuksi oikein lääkärissäkin, ja saivat kunnon kuurin. Lääkäri oli veikkaillut ihan samaa kuin hekin, vaikkakin oli heittänyt ilmoille myös mahdollisuuden että kyseessä voisi olla loinen. Mä puolestani odotin herkeämättä puoltayötä, että saatoin päästä GTA:n kimppuun. Kyseessä ei ollut niinkään pelikauppa, vaan a-oikeuksin varustettu ravintola johon ei yhdeksän jälkeen ollut alaikäisillä asiaa. Saavuin mestoille yhdentoista aikaan, ja voitin ilmaista peliaikaa pyyhkimällä pöytää henkilökunnalla Guitar Hero 3:ssa. Niin, ja palkintona pääsin hakkaamaan myös uutta Rock Bandia, josta on sanottava, että se tulee mättämään Guitar Heron mennen tullen. Ja mä pääsin vain testaamaan kitaraa.

Sitten kello löi 12, ja pääsimme pelin kimppuun. Varmasti monet teistä ovat siellä kotimaassa tähän peliin tutustuneet, mutta jos siitä ihan parilla sanalla jotain sanois. Se on ihan käsittämätön. Ne on mallintanu aika ison siivun New Yorkista, ihan uskottavasti jopa. Ja se miten paljon vaivaa on nähty sen pelimaailman luomisessa... laitat television päälle asunnossas, niin ne on tehny n. 20 tv-kanavaa, sama jos laitat radion päälle autossas. San Andreas oli jo melkoinen jytky tavaraa, mutta tää on vielä isompi - ei välttämättä ympäristön koossa, tosin. Mutta se puhdas sisältö mitä tuohon on upotettu. En ehtinyt hakata kuin 3 tuntia ja ne sulki paikan, mutta kauhea nälkä jäi päälle. Sitä tuntee olevansa iso lapsi kun tuollaiseen saa näppinsä kiinni.

Seuraavana aamuna Mikko ja Anu tekivätkin jo lähtöä, ja minä punasilmäisenä olin hyvästelemässä heitä. Nautiskelimme aamupalat, ja silminnähden parempikuntoinen pariskunta hyppäsi bussiin. Luonnollisesti mun päivästä jonkinlainen siivu meni GTA:ta ja Rock Bandia hakatessa. Liikkeen omistaja oli mukava mies, joka ilmiselvästi oli yhtä innoissaan molemmista.

Illasta kävin tsekkaamassa eteläisen pallonpuoliskon korkeimman rakennuksen, Aucklandin Sky City Towerin. 328 metrin korkeuteen kohoava näsinneula on vähän fuskua, tosin, koska sen observointikannet sun muut on aika matalalla, vain noin 200 metrin korkeudessa. Vaikka koko rakennus onkin esim. Eiffelin tornia korkeampi, on näkymä Eiffelin tornista paljon korkeammalla vierailijoille. Oli kuitenkin mukavata.

Illasta kävin katsastamassa Lars and The Real Girlin, joka oli mainio pieni elokuva. Kertoi yksinäisestä miehestä joka jonkinlaisesta yhteisön paineesta johtuen ostaa itselleen tyttöystäväksi valtavan nuken. Ryan Gosling tekee Oscarin arvoista työtä pääosassa, ja elokuvasta jäi kamalan hyvä mieli.

Tänään, keskiviikkona, tuli tsekattua Aucklandin museo, joka esitteli aikamoisen valikoiman seudun omaa taidetta, historiallisia maoriesineitä ja paljon luonnontieteellistä dataa siitä miten Uuden Seelannin saari on syntynyt.

Pysähdyin museon lähellä viehättävään pieneen kahvilaan joka oli erikoistunut puhtaasti suklaaseen. Suklaajuomia, leivoksia, keksejä, kakkuja... Clintonit olivat olleet vierailulla Uudessa Seelannissa vuosia sitten ja olivat päätyneet pysähtymään samaan paikkaan silloin. Seinällä oli kehystettynä artikkeli aiheesta.

Tuli paljon patikoitua ympäri kaupunkia, ihmetellen että tämä tosiaan on viimeinen päiväni Uudessa Seelannissa. Ja niinhän se oli.

Osa 43: Auckland 27.4.2008

Torstai 24.4.2008-Perjantai 25.4.2008

Herätyskello rupesi pirisemään jo seitsemältä, että ehtisimme tekemään kaiken suunnitellun mukaisesti. Pisut, pesut ja aamumurot vedettiin, ja auto pakattiin. Ruapehun tulivuorelle ei ollut kuin 6 kilometriä Skotelilta, ja Mikko loikkas rattiin. Pilvet alkoivat rakoilla lupaavasti, joten uskoimme hissien lähtevän käyntiin tänään. Eilenhän oli pilvinen päivä eikä hissejä pidetty käynnissä ollenkaan.

Noh, Mordoriinhan saavuttiin. Hiihtokeskukselta, jonne menimme, oli mainio näkymä viereiselle tulivuorelle, joka oli suoranainen tulivuoren arkkityyppi. Mikko muotoilikin hienosti, että jos lasta pyytäisi piirtämään tulivuoren, tuolta se näyttäisi. Ajelu Ruapehun rinteelle maksoi 20 dollaria, ja edestakainen hississä istuskelu kesti sellaset 40 minuuttia. Anua olis hirveesti hinguttanu kiivetä kraaterille asti, mutta sillä oli kaks saamatonta äijää mukana. Sää oli mitä mainioin ja näkymät olivat mahtavat. Ei ollu vaikea nähdä miksi tämä oli valittu kuvauspaikaksi Mordorin rinteiteille sormusherroissa. Ruapehu oli viimeksi purkautunut 90 -luvun puolivälissä, ja ylhäällä olevassa kahvilassa oli paljon aika mainioita fotoja purkauksesta.

Olimme kaikki jokseenkin hiljaisia koko päivän, koska kaikki tunsivat pientä kutitusta vatsanpohjissaan. Anu oli jotakuinkin varma hyppäämisestään, ja se hoki mulle koko ajan ettei sillä olisi tälläistä oloa jos sen kroppa ei valmistuisi johonkin. Sillä se perusteli myös että mun oli pakko olla alle 100, koska muutenhan me ei hypättäisi. Mä halusin intissä mennä laskuvarjokurssille mutta se silloin aikanaan tössäsi siihen. Siihen aikaan taisin olla 104kg. Nyt ajoimme Taupon Tandem Skydivingin pihaan ja menimme sisään. Halusin punnituksen samoin tein pois tieltä enkä voinut uskoa silmiäni: 100,1kg. Eli hyväksyttävä paino. Tein muutaman lisäpunnituksen jotka näyttivät kaikki jotain 99,8kg:n ja 100,2 kg:n välillä. Mä pääsisin hyppäämään laskuvarjohypyn! En oo ollu alle sataa kiloa kahdeksaan vuoteen! ...ja ajatella että reilu vuosi sitten painoin 125kg.

Mikko oli vähän valkoinen, ja se olikin jo puhunut ettei se välttämättä halua hypätä. Kävelimme neuvottelemaan aiheesta kahvikupposten äärelle. Anu oli niin jännityksissään ettei aluksi muistanut maksaa kahviaan ja sitten se ei tainnut juoda kupistaan hörppyäkään. Mikko päätti että kerranhan sitä vain kuollaan, ja lähdimme porukalla kirjoittamaan omaisten yhteystietoja lapuille. 4 kilometristä tapahtuva loikka maksoi 219 dollaria, eli 110 euroa. Ei paha ollenkaan. Käsi tärisi niin maan perkeleesti kun yritin kirjoittaa äiti jokipiin numeroa lappuun.

Sitten meidät istutettiin alas ja kerrottiin että nimet huudetaan pian. Olimme menossa viemään tavaroita autolle kun kuulin huudon "Mikko?". Ei helavata. Esa. Se jamppa Queenstownista, joka hengasi niitten norjalaisten kanssa, oli täällä. Ja vieressä istui yksi niistä norskeista. Ne oli saapunu tänne samalla kellonlyömällä ja olivat hyppäämässä samasta korkeudesta. Heh.

Vaihdoimme kuulumisia muka rentoina kunnes saimme vihdoin kutsun tulla vetämään haalarit päälle. Mun parini oli selkeästi porukan kokeneimmasta päästä, mies jolla oli yli 2000 hyppyä takanaan. Onhan se nyt ihan eri asia tuoda maahan satakiloinen mies kuin puolet pienempi Tienahon Anu. Mies jutteli mukavia ja kiristeli remmejä ympärilläni. Katselimme Mikon kanssa toisiamme epäuskoisena, että mihinkäs sitä ollaan nyt menossa. "Koulutusvideo" kesti noin 5 minuuttia, ja sitten meitä jo vietiin koneeseen. Pakkauduimme ahtaaseen hyttiin ja parimme joka istui selkäpuolellamme jutteli mukavia sitoessaan itseään meihin kiinni. Täysin epätodellinen olo. Totaalisen epätodellinen.

Kone nousi ilmaan 20 minuutin ajan, ja ovi repäistiin auki. Pieni kone heilui vimmatusti ja ensimmäisenä ovella olikin Mikko pareineen. Itse olin koko jengin viimeisenä. Mikko kuvaili myöhemmin että oli aika järkytys kun ovi aukesi ja siinä sitten killuttiin jalat ulkopuolelle päin puolisen minuuttia. Ennenkuin huomasinkaan, olivat ensimmäiset tyypit jo ulkosalla. Hyi olokohon kuinka nopeeta ne katos alas! Anuakin vietiin jo, ja me raahauduimme parini kanssa viimeisenä ovelle. Otin sovitun asennon, eli asetin takaraivoni parin hartijaa vasten, ja sitten se oli menoa.

Se 45 sekuntia jonka vietimme vapaassa pudotuksessa oli ihan mieletön. Koittakaapa itse, sitä ei voi mitenkään kuvailla. 2 kilometriä tuollaisessa tahdissa alas, 200 kilometriä tunnissa. Mun suu oli auki ihmetyksestä kunnes huomasin että mun ikenet olivat melkoisen kuivat todella kovasta ilmavirrasta. Muistan karjuneeni parilleni jotain malliin "YOU HAVE THE BEST FUCKING JOB EVER". Sitten varjo aukesi, ja tuntui kuin olisimme pysähtyneet keskimatkaan. Kirjaimellisesti pysähtyneet. Ei sitä tietenkään voi kuvailla miltä tuntui, kun oot leijailemassa 2 kilometrissä ja sulla on 360 astetta näkymiä ympärilläs. Hyppykaveri korjas mun remmejä hiukan, ja mun pulssi alkoi tasaantua. Hiukan hämmentävää oli tosin kun remmit mun reisien alla natisi ja antoi periksi millin kerrallaan. Ei ole mukava olla maksimipainoinen kaveri tälläisessä tilanteessa. Ohjeitten mukaisesti nostin jalkani niin ylös kuin mahdollista, ja pari ohjasti meidät nurmikolle. Muut väittivät että meidän laskeutumisemme oli rajuimman näköinen kaikista, mutta ei se pahalta tuntunut. Laskeutumisesta on myös videomateriaalia, teille joita kotona kiinnostaa.

Sitten piti mennä halailemaan hyppykavereita, oltiin näköjään selvitty hengissä. Pakko suositella tuota kokemusta. Pakko.

Jatkoimme matkaamme pohjoiseen, ja Anu lueskeli Lonely Planetin oppaasta että kaupunki jonne olimme menossa yöpymään - Rotorua - on melkoisen tuliperäistä maata. Matkan varrella oli joku tunnettu kuumien lähteiden keskittymä, mutta tottakai se oli valjastettu mahottomaksi turistirysäksi. 30 dollaria että olis päässy kävelemään 800 metrin polun edestakas.

Ajoimme suoraan rotoruaan, ja kuuntelimme Tapio Rautavaaraa. Hyvvöö elämää.

Rotoruassa mua tervehti tuttu haju. Vanha kunnon rikinkatku, joka oli tullut tutuksi Reykjavikissä 2005. Ja täällä se oli, jos mahdollista, vielä pistävämpi. Haju ei auttanut meitä yhtään kun etsimme hostelliamme ja aloimme jo olla turhautuneita. Lopulta hostelli löytyi, ja menimme huoneeseen lepäilemään. Mikko huomasi järkytyksekseen että sen lompakko oli hukassa, ja kävi penkomassa auton löytääkseen sen Anun kanssa. Ei löytynyt. Parivaljakko kävi tarkastamassa kuumia lähteitä kaupungin keskustassa ja mä lähin kiertelemään naapurustoa, tottakai leffateatteria katsellen. Nurkan takaa löytyi todella hassu pieni teatteri jossa pyöri paljon indie -ja eurooppalaisia elokuvia. Mun kiinnostuksen herätti Nelson Mandelan vanginvartijasta kertova Goodbye Bafana. Se lähtisi pyörimään kasilta.

Mikko ja Anu olivat takaisin huoneessa ja taktikoimme että soittelisimme Mikon lompakon perään aamusta kaikkiin hostelleihin joissa olemme olleet. Äpän tyypit jäivät nukkumaan tapahtumarikkaan päivän väsymystä pois kun itse vielä halusin käydä katsomassa bongaamani leffan. Teatteri oli todella viehättävä, pieni kokonaisuus, joka olisi mahtava omassa kotikaupungissa. Anniskeluluvat, pieni ravintola ja kaiken sai viedä mukanaan "saliin" joka istutti 23 ihmistä. Jotain paikan hengestä kertoi se, että kun saavuin paikalle kertoi omistaja että "odotellaan vielä 10 minuuttia, pari tyyppiä tulossa tuolta kaupungin laidalta".

Elokuva oli hyvä. Joseph Fiennes näyttelee Etelä-Afrikkalaista uranousussa olevaa vanginvartijaa joka kohtaa Mandelan 60 -luvulla, ja päätyy miehen henkilökohtaiseksi vartijaksi koko hänen 27 -vuotiselle vankilareissulleen. Miehet ystävystyvät ja käyvät läpi monenlaista koettelemuksia vuosien aikana, Mandela mm. siirretään muutamaankin otteeseen, molemmat menettävät pojan liikenneonnettomuudessa sun muuta. Dennis Haysbert näyttelee Mandelaa rimaa hipoen, ja selvittää ison urakan juuri ja juuri. Haysberthan on se sama kaveri joka näytteli Yhdysvaltain Presidenttiä 24 -sarjassa.

Palatessani hotellille käyn mesettelemässä kaikille laskuvarjokokemuksestani ja sitten menen vetäydyn nukkumaan. Unen päästä ei meinannut vaan saada kiinni kun kaupungin haju oli niin kamala.

Aamulla päätimme ettei meitä taida kiinnostaa ajaa Bay Of Islandseille, joka on saaren pohjoiskärjessä oleva 150 saaren rykelmä. Ilmeisen kauniin paikan parhaita aktiviteetteja olivat kajakkiajelut ja vaellukset joihin meillä ei virta eikä raha riittänyt. Sensijaan otimme suunnan kohti Hamiltonia, maan suurinta sisämaakaupunkia.

Hamilton olikin yllättävän iso kun sinne saavuimme. Ennen asettumista halusimme tehdä jotain mielekästä, ja siihen tarkoitukseen löytyi sopivasti Lonely Planetista Hamiltonin eläintarha. Luonnollisesti harhailimme hetken taas, mutta lopulta löysimme oikean reitin. Puolustukseksemme on sanottava että kaupungissa oli juuri pidetty isot V8 -kisat, ja mikään kartassa ilmoitettu liikennejärjestely ei oikein tuntunut pitävän kutiaan.

Eläintarhaan pääsi soppelilla 9 dollarin opiskelijahinnalla, ja siellä tapettiin varmaan 3 tuntia. Mikolla ja Anulla on taas kerran jotain kuvamateriaalia tuolla matka-albumissaan. Olimme eilisen jäljeltä yhä puhki, joten päätimme mennä katsomaan missä tänä yönä lepuuttaisi päätään. Mikko ja Anu lähtivät ruokaa hakemaan kun itse yritin löytää hostellin. Jostain syystä koko kaupunki oli täynnä, ja järkevän hintaista huonetta ei tuntunut löytyvän. Oli ilmeisesti pakko ajaa vielä tänään Aucklandiin. Venasin autolla Mikkoa ja Anua, kun Information Centren työntekijä juoksi pihalle ja kertoi yhdestä hostellista juuri vapautuneen kolmen hengen huoneen, joka oli vuokrattavissa 60 dollarilla. Totta munassa mä sen otin.

J´s Backpackers oli ihan keskustan laitamilla, ja oli luonteeltaan juuri yksi niistä kodeista jotka oli muunnettu hostelliksi. Mainio pieni majoituspaikka. Rupesimme heti ruuanlaittoon, ja Anu tutustui kokkaillessaan ruotsalaissälliin jonka nimeä en tietenkään muista. Mikko lähti viinikaupoilla käymään. Herranie että teki likka taas hyvää ruokaa. Siinä sitten istuttiin mahat täynnä ja smalltalkkailtiin sen (taas Göteborgista kotoisin olleen) svedun kanssa. Tyypit päättivät että baarissa olisi kiva käydä, ja mä olin enemmän kuin innokas ryhtymään kuskiksi. Se tarkoittaisi että voisin käydä katsastamassa... vaikka leffan?

Jengi loikkasi autosta keskustassa, ja mä suuntasin Hamiltonin isoimmalle leffateatterille, tasapainottamaan eilistä pikkuleffaa totaalisen aivottomalla hollywood-mömmöllä. Street Kings, pääosassaan taas viisi vuotta ja viisi kiloa vanhempi Keanu Reeves. Koko leffassa ei ollut yhtään mielikuvituksella tehtyä näyttelijävalintaa, kaikki maistui niin kaavamaiselta ja turvalliselta kuin olla ja voi. PLUS, ilmeisesti monimutkaiseksi tarkoitettu juoni oli uskomattoman ennalta-arvattava. Mutta onneksi mä tykkään huonoistakin elokuvista. Niin, ja sain jostain syystä ilmaiseksi isot popkornit, jäätelön ja juoman. Vaikken edes tilannut. En jääny kyselemään että miksi.

Hain pikkupöhnissä olevan pohjoismaalaisen seurueen ja ajoimme takaisin hostellille. Huomenna pitäis vissiin Aucklandiin ajaa.

Osa 42: Rotorua 24.4.2008

Maanantai 21.4.2008 - Keskiviikko 23.4.2008

Lautta iskeytyi Wellingtonin rantaan, ja nousimme rantaan. Perkele että mä VIHAAN tämän laukun raahamista jo nyt. Mikolla ja Anulla ei pienimmät maholliset rinkat ollu liioin, mutta sentään kulkivat selässä.

Taksi otettiin hostellille, ja eilinen tuntui painavan raajoissa kummasti. Ensin käytiin terveelliset ateriat vetämässä Burger Kingissä, ja sitten käytiin ihmettelemässä naapurustoa. Mun silmään osu ekana elokuvateatteri, ja Mikko ja Anu seurasivat käymään mukanani katsomassa mitä tänään oli luvassa. UUS RAMBO! Se pitää nähdä.

Kävelimme takaisin hostellille, ja asetuimme muutamaksi tunniksi. Pariskunnan energia oli vähissä, mä kun olin sammunut itselleni tyypillisesti jo hyvään aikaan edellisiltana. Menin teatteriin katsomaan kaksi leffaa, Will Ferrellin Semi-Pron ja sen Rambon. Semi-Pro oli sama leffa jonka Ferrell on tehnyt jo 20 kertaan, mutta silti jaksoin nauraa ja nauttia siitä. Pakko kuitenkin ihmetellä miksei mies edes yritä tehdä mitään uutta. Tässä leffassa hän näytteli 70 -lukulaisen pikkukaupungin koripallojoukkueen tähtipelaaja-valmentaja-manageria.

Rambo. En oo yhtään noista leffoista nähnyt kokonaisuudessaan aikuisikäisenä, mutta sen verran oon Kivelää ja Nevistä kuunnellut että Rambo on kova jätkä. Olihan se. Syltty potkii edelleen munille, yli 60 -vuotiaana John Rambona, elokuvassa joka ei yritäkkään kaunistella väkivaltaa. Jos isolla pyssyllä ampuu päähän, lähtee pää irti. Kohta jossa Rambo ekan kerran näyttää seuralaisilleen mistä hänet on tehty nostatti hymyn suupieliin. Ihan tyylikäs lopetus Rambon tarinalle, vaikken siitä aiemmasta osasta juuri mitään tiennytkään.

Kömmin takaisin hostellille ja kävin nukkumaan. Aamulla Mikko ja Anu lähtivät tsiigailemaan Te Papan museota, ja mä lähin kiertelemään keskustaan. Eniten nauruhermoja koetellut kokemus oli tissibaari/hierontamesta jonka ovessa kerrottiin paikan antavan opiskelija-alennusta korttia vastaan. Uudessa Seelannissa on muuten prostituutio laillista. Mutta että opiskelija-alennus? Heh.

Oli pakko ostaa Rambo oikein dvd-boksina, ne ekat kolme leffaa. Ei ollu ees pahan hintanen. Sitte taisin vain astella ympäriinsä parin tunnin ajan. Palasin hostellille ja katsoin ensimmäisen Rambon, joka oli erikoinen elokuva. Syltty karkaa vuorille ja päätyy koko osavaltion poliisin jahtaamaksi, koska paikallinen mulkvisti -sheriffi ei vain tullut miehen kanssa toimeen? Weird.

Mikko ja Anu palasivat huoneeseen, ja menimme ruokaa keittelemään - tai siis Mikko ja Anu. Mä hoidin tiskaushommat. Olin löytänyt muutaman kyselymailin lähettämällä todella halvan vuokra-auton, vain 25 dollaria (13 euroa) per päivä, neljäksi päiväksi. Lisäksi tsiigailin sormusherrojen kuvauskohteita, ja päätimme porukalla että ainakin Mordor (tulivuoriseutu) ja Hobittila (Matamata) pitäis nähä.

Illalla menimme nurkan taakse syömään pizzat ja nauttimaan parit oluet irkkubaariin jossa perinnemusaa soittava kolmen herran orkesteri musisoi piristävästi. Matkalta ostimme myös Flight of The Conchordsin cd:n ja dvd:n, viihdykkeeksi tulevalle matkalle.

Hienosti kestivät Ähtäriläiset taas mun englanniksi unissa puhumista yhen yön. Aloitimme aamun varhain ja nautimme pikaiset aamupalat ja tilasimme taksin. Se heitti meidät autovuokraamolle josta allemme saimme hintaan nähden todella mainion pikku tyotan. Otin ekan ajohukin kun suuntasimme yksinkertaisesti pohjoiseen. Olimme suunnitelleet ajavamme parin sadan kilometrin päässä olevalle aktiiviselle tulivuorelle Ruapehuun.

Pysähdyimme syömään Ohakunessa, ja vastapäätä katua oli I-site (täällä jokaisessa keskisuuressa pitäjässä on turistikeskus, joka auttelee ilmatteeksi vierailijoita). Miellyttävä nuorinainen kassan takana neuvoi meitä ajamaan Wakapapan kylään, ja majoittumaan siellä yön. Sääolosuhteet eivät olleet mainiot tänään, joten vuorelle ei pääsisi hissillä tänään. Huomenna sään kuitenkin piti olla mitä mainioin.

Teimme työtä käskettyä. Matkan varrella olimme saaneet myös pähkähullun ajatuksen: mitä jos menisimme porukalla hyppäämään laskuvarjohypyt Taupossa? Se olisi matkan varrella, ja sieltä saisi todennäköisesti halpoja hyppyjä tähän aikaan vuodesta. Soitin pariin paikkaan, mutta mieleen tuli heti ongelma. Maksimipaino tandemhypyssä oli 100kg, ja se oli TODELLA tiukka maksimi. Tää oli mulla tullu eteen myös intissä. Mä muistan painaneeni juuri Suomesta lähdettyäni alushousuillani 103kg. Ja alle sataa en ollu painanu kahdeksaan vuoteen. Aika epätodennäköistä siis. Päätimme aamulla menevämme katsastamaan tulivuoren, ja sieltä sitten Taupoon, puntarille käymään. Ja Mikko ja Anu kuitenkin voisivat hypätä.

Anu ajoi vuorollaan hotellille, joka on korkeimmalla sijaitseva hotelli Uudessa Seelannissa - Tanskalaisomistuksessa oleva Skotel Alpine Resort. 80 dollarilla irtosi mukava huone kolmelle, ja illemmalla pulahdimme lämpimään poreammeeseen. Mahtavuutta. Hyvää ruokaa ja nukkumaan. Huomenna Mordorin maisemiin ja (toivottavasti) alas neljästä kilometristä.

Osa 41: Interislander Ferry 21.4.2008

Tiistai 15.4.2008 - Sunnuntai 20.4.2008

Viimestä viikkoa vietiin jo komeasti, ja tiistaina oli viimeinen Portagessa vietetty vapaapäivä. Seuraavan viikon ajan luonnollisesti tuli Mikon ja Anun kanssa kilpaa toisteltua kaikkea mitä tuli tehtyä viimeistä kertaa. "Sfiddu, viimeiset torstai-iltana pestyt sukat Portagessa".

Istun tässä lautalla ja mietin mitä en olisi Portagesta vielä kertonut. Se kun ehti kolmessa kuukaudessa muodostua niin kotoisaksi paikaksi, ettei varmasti puoliakaan tullut sanottua, varsinkin loppuvaiheessa kun se muodostui niin arjeksi. Ystävystyin ihan kiitettävästi Neilin, n. 35 -vuotiaan ravintolatyöntekijän kanssa, jota pidin alunperin vähän outona. Mun viimeinen kuukausi vihreässä talossa oli mukavaa poikamieselämää Joen ja hänen kanssa. Illalla myöhään töitten päätyttyä katsoimme televisiota ja puhuimme hävyttömiä.

Luke, Naomi ja Cambell ovat kaikki saaneet viestin hotellijohdolta ettei töitä ole tarpeeksi talvikaudella heidän pitämisekseen. Lani meni möläyttämään aikanani että myös Neil kuuluu siihen porukkaan. Ikävää, varsinkin kun Neil ja housekeepingissä ja ravintolassa työskentelevä Mary on pariutunut kiitettävästi.

Parikin tyyppiä Portagesta ovat jo puolitosissaan julistaneet tulevansa Suomeen. Näissä paikoissahan ihmiset tuppaavat aina vähän valehtelemaan, mutta Craig ja Joe vaikuttavat olevan tosissaan. Joe jopa tuntee että haluaisi muuttaa Eurooppaan. Ensi kesänä on vissiin tulossa ja haluaisi kovasti vierailla Suomessa. Ehkä olen heille antanut kuvan että kotimaassani on universumin parhaat naiset. Mutta tottahan se on.

Kauheasti lämmitti mieltä kun ystävä josta en ollut kuullut varmaan vuoteen viestitteli mulle mahottoman mukavan viestin. Eli en ole ainoa jolla on ihmisiä ikävä, on joillakuilla muaki.

Anun viimeinen viikko oli alkuun jatkuvaa nieleskelyä, mutta sitten hän oli paukauttanut suoraan Trishin naamalle mitä hän oli mieltä asioista. Se ensinnäkin toi tytölle mielenrauhaa, ja toiseksi ilma vaikutti puhdistuneen housekeepingissä isosti. Ilmiselvästi se vaan kannattaa aina tuoda esille, jos jokin kaivelee. Eve ja Anu ovat ystävystyneet, ja eilen vietetyissä läksiäiskemuissa Eve antoi 33 vuotta nuoremmalle rakkaalle ystävälleen kaulakorun jota tuossa äsken pällistelimme.

Hotellilla oli isot häät viimeisenä viikonloppunamme, ja häät aina tarkoittivat laittautuneiden nuorten naisten saapumista paikalle kesämekoissaan. Luken kanssa tuijotimme tiskin takaa hauskaa pitäviä ihmisiä, ja mietimme kaikkia stategioita porukkaan soluttautumisessa. Emme keksineet kovinkaan toimivaa suunnitelmaa, joten tyydyimme ihailemaan.

Adelle lähti töistä muutaman päivän lomalle perjantaina, joten hyvästelimme pari päivää etukäteen. Halusin ostaa parhaalle pomolleni kautta aikain jotain, ja Dean kertoi Adellen pitävän tietystä viinilajista. Ostin ravintolasta pullon ja ojensin sen täysin pölkämästyneen Adellen käsiin. Nainen ei saanut suustaan muuta kuin ettei kukaan työntekijä ollut hänelle ennen mitään antanut, ja julisti tekevänsä kiireellä mulle vielä kakun. Sanoistaan piti kiinni, ja juoksi Portageen lauantaina ihan vain sen tuomaan.

Marissankin näin lauantaina, kun he olivat vanhalla työporukalla lähdössä Tittirangiin (sama mesta jossa Craigin kanssa kävimme yön leiriytymässä). Kiitin naista mahdollisuudesta, tämä oli kuitenkin ainut CV jonka maailmalle lähetin. Ei olisi välttämättä tullut lähdettyä ollenkaan ilman Marissaa.

Niin, vietimme viimeisenä iltanamme kemut, johon kaikki saapuivat. Olimme ihan varmoja että olisimme istuneet kolmestaan vihreässä talossa, mutta KAIKKI jotka olivat hotellilla saapuivat läksiäisiin, joka oli mahtava yllätys. Meille tarjottiin illan mittaan muutama drinkki, ja Joe taituroi ranskalaisten lisukkeena tulleeseen ketsuppiin tekstin "Bye Finns". Ikävä näitä urpoja tulee.

Mä keskityin humaloissani tiskijukkana toimimaan, ja seuraamaan sivusta mitä ympärillä tapahtui. Luke meni ja iski itselleen seuraa yöksi, tuo kikkarapäinen pirulainen. Saksalainen irkkuaksenttia vääntävä Caroline jouti uhriksi, ja pitihän niitä vähän kiusata ennenkuin nousimme autoon tänään.

Sammuin kesken dj:öinnin, ja mut joko talutettiin tai itse kävelin huoneeseeni. Herätyskelloa en tietenkään asettanut, koska olen laiska ja luotin että Mikko tulisi nykimään mut ylös. Niinhän se teki, mutta kauhealla kiireellä silti jouduin pakkaamaan. Onneksi Toreaan saapuva vene oli myöhässä että ehdin kaikki käydä hyvästelemässä. Mä vihaan tätä rituaalia, mutta pakko se on tehdä "All the best, dude".

Eve saapui hyvästelemään meitä tippa linsissään, ja siinä niitä oli muitakin rivissa paipattamassa. Tracy kertoi että ensi vuonna olemme enemmän kuin tervetulleita takaisin, paremmalla liksalla. Jos tilaisuus tulee, miksei sitä voisi tulla uudelleen. Mutta tuskin kuitenkaan.

Nyt istumme lautalla, ja vieressä istuu tuore kihlapari joka - kuten minäkin - nuokkuu väsymystään viime illalta. Edessä on pari päivää Wellingtonia, muutaman päivän vuokra-autoajelu Aucklandiin, ja sitten Fiji. Stay tuned, köntsät.

Niin, Mikko ja Anu päivittelivät matkakuviaan, osoitteessa http://www.picasaweb.google.com/matkamaili .

Osa 40: Marlborough Sounds 16.4.2008

Keskiviikko 9.4.2008 - Maanantai 14.4.2008

Kyllä sitä kieltämättä laskee jo päiviä, kun pääsee eteenpäin. Varsinkin koska niin moni hyvä tyyppI on lähtenyt jo pois. Anua sapettaa paskan jynssääminen ja Mikkokaan ei oikein enää jaksaisi tehdä pitkiä päiviä Lanin möksyttäessä vieressä. Mulla päivät on ruvennu olemaan kovin hiljaisia, ja en tykkää ollenkaan siitä kun pitää ruveta ettimään hommia itelleen.

Toisaalta täällä on löytäny sopivastI paikkansa. Voi olla aivan rauhassa oma ittensä eikä oo pakko lähteä mukaan pöhnäilemään kun ei siltä tunnu. Ja silti tulee toimeen hienosti kaikkien kanssa.

Asioita joita mun on jo kauhea ikävä? Kummipoikaa. Perhettä. Kavereita. Playstationia. Leffakokoelmaa. Jonkinlaista palkkaa. Pernamuussia. Ruisleipää. Lauantaimakkaraa. Mutta muuten täällä vielä on kovin mukavaa.

Koko tämän työviikon ajan Trish (housekeepingin pomo) oli hiukan kipeänä, ja Salomen tilalle kakkosnaiseksi tullut Amanda, n. 32 -vuotias entinen jockey ja yhden 4 -vuotiaan tyttären äiti, oli ruorissa. Tästä naisesta on vaikea pitää. Se ilmiselvästi ei aikonut tehdä mitään hyödyllistä koko Trishin poissaolon aikana, ja istuikin yleensä röökillä, kahvilla tai juoruamassa. Anulla meinas hermo pettää sen kanssa jo muutamaan otteeseen, mutta torstaina Amanda teki tempun joka sai tytön todella näkemään punaista.

Anun työaikataulussa oli merkattu töitä neljään asti, ja luonnollisesti hän oletti saavansa pitää tunnit. Amanda, jonka en ollut nähnyt laittamassa tikkua ristiin koko päivänä, lusmuili transport officessa ja puhui puhelimessa kun menin toimistoon. Hän kertoi Trishille ongelmallisesta tilanteesta jonkin työntekijän kanssa, kun ei ollut suostunut lopettamaan työpäivää. Kyseessä oli Anu, jonka Trish pyysi sitten soittamaan takaisin hänelle. Anu oli niin täynnä pyhää kiukkua Amandaa kohtaan, että tyttö ilmiselvästi kiehui. Hän oli joutunut koko päivän siivoamaan Amandan jättämiä paskoja, ja nyt se oli sitten soittanut ensitöikseen Trishille kun Anu oli tarjoutunut auttamaan loppujen huoneiden kanssa. Aika turha tyyppI, tuo Amanda.

Ei munkaa päivä huippu ollut. Mä olin viimeiset pari päivää jättäny yöksi läppärini lataamaan jotain sarjoja ja vastaavaa sälää transport officeen, kunnes torstaina tajusin että täällä ”laajakaista” ei todellakaan tarkoita samaa. Dean asteli luokseni ja oli melkoisen vihaisen näköinen, syystäkin. Hotellille tulisi varmaan lisälasku ylitetyn datamäärän takia, ja Dean kysyikin multa suoraan että oliko mun kone ollut latailemassa. Myönsin heti ja pahoittelin etten tiennyt datasiirron toimivan täällä näin. Tarjosin heti luonnollisesti, että voivat lyhentää palkastani jos lisälaskua tulee. En halua tuota miestä suututtaa mistään hinnasta, niin reilu ja mukava kaveri se on ollu. Oli aika syyllinen olo, kyseisen illan ajan. Onneksi pystyin heti Deanille korvaamaan tilannetta vähän tarjoutumalla ajelemaan myöhään samana iltana konferenssivieraita laiturilta hotellille ja takaisin. Humalaisten vieraitten kuskaaminen on homointa hommaa mitä MÄ tiedän.

Craig luetteli koko viikon kaiken tapahtuvan nyt viimeistä kertaa, eli mua ei lohduttanut kun rekkaa purettiin nyt ”toiseksi viimeistä kertaa”. Sain Jussilta, Terhiltä ja Luukakselta hauskan kirjeen jossa oli paitsi kolme dvd:llistä kaikenlaista viihdettä, myös 10 us dollarin seteli, että voin ostaa San Franciscosta hampurilaisen. Nauratti vähän.

Blairille ja Craigille pidettiin iltapäiväteen yhteydessä puheet ja kiitettiin kesästä. Gabi ja Mike olivat lähdössä myös, sunnuntaina. Niitä ei välttämättä tulisi kauhea ikävä. Blairin kanssa oli ollut mukava työskennellä, pojasta voi tulla vielä vaikka mitä. Käteltiin ja sanottiin toisillemme moro.

Minä ja Craig ollaan hyvin samantyyppisiä kavereita, mutta yhellä osastolla meidän mielipiteet eroaa kovasti. Se tykkää sekoilla sienien sun muitten kanssa. Nyt ne oli Blairin kanssa keksineet valmistaa itelleen kotitekoista meskaliinia, kun olivat löytäneet kaktuksen. Netistä ohjeet ja valmistamaan. Pyysivät mua mukaan katselemaan mutta vastaukseksi riitti epäluuloinen katsahdus kulmien alta. Ei nyt varsinaisesti kiinnosta.

Ilmeisesti poikien trippi oli ollut kovin hauskanlainen, olivat siirrelleet jokaikisen tavaran Naomin ja Cambellin kämpillä. Ihan jokaisen. Tottakai ruotsalaisen sekopääystävämme Andreaksen silmät paloivat halusta kokeilla samaa mömmöä.

Lounaalla istuin monen päivän tapaan kahdestaan Even kanssa samassa pöydässä. En tiedä miksi jutunaiheita löytyy paljon enemmän 50+ -vuotiaan maorinaisen kanssa kuin kenenkään 20+ työkaverin kanssa. Jonkinlainen sielunsisaruus/veljeys lienee kyseessä. Nyt puhuimme siitä miten hienoa oli kun Mikko ja Anu olivat kihlautuneet. Sitten se rupesi ihmettelemään miksei mulla oo tyttöystävää, johon vastasin siteeraamalla Darwinia. ”Oh, don´t be silly, if my daughter was not taken I hope you were my son-in-law.” Oikeasti, mulla menee aina ihan hemmetin hyvin anoppiehdokkaiden kanssa, ei niitten tytärten.

Viimeinen Shake´n Bake -viikonloppu oli luvassa, ja ihan kuin tilauksesta taas satoi. Craig ei antanut pikkuasioitten vaivata, ja hurtti huumori lensi edelleen. Hän yritti mulle kovasti perustella eräänä hiljaisena hetkenä asennettaan noihin pikku hallusinogeeni -kokeiluihinsa liittyen. Mä sanoin vain että anna olla, ei mua oikeestaan kiinnosta. Kaikilla on omat rajansa, mun raja vain sattuu menemään reippaasti eri paikassa.

Ensi viikolla mun pitäisi työskennellä lähinnä Sharpien kanssa, joka ei innostanut kauheasti. Se tarkoittaisi vain sitä että saan kantaa kaiken itse ja yrittää pitää hommaa kasassa. Viimeinen työpäivä Craigin kanssa sujahti ohi nopeasti ja mies julisti iloisena olevansa vapaa. Mä jäin vielä kuskaamaan viimeisen porukan veneeltä.

Veneestä loikkasi puheliaan oloinen brittityttö, joka heti reippaasti esitteli itsensä Jeniksi. Hän oli työskennellyt neljän viikon ajan Portagea edeltävässä patikkastopissa Punga Covella, ja oli nyt tullut vilkaisemaan yhdeksi yöksi Portagen meininkejä. Esittelin tytölle pikaisesti hotellin nurkat ja menin takaisin toimistolle lukitsemaan paikat. Palasin respaan jossa Luke viittoi mulle innoissaan että sisään oli kirjautunut ”kuuma brittikissa, NÄITKÖ?!”.

Ilta meni biljardia pelaillessa, ja jostain syystä minä ja Mornay ajauduttiin pelaamaan parina. Me voitettiin kaikki, ja oli jotenkin outoa tuntea peliveljeyttä tämän paskanjäyheän eteläafrikkalaisen kanssa. Parin tunnin pelailun jälkeen istuin Even, Naomin ja tämän Jenin kanssa. Olimme Even kanssa jo pitkään puhuneet että kajakkireissu on pakko tehdä ennenkuin täältä lähtisi pois. Nyt myös Naomi, Cambell ja Joe olivat lähdössä mukaan parikajakkiajelulle.

Ehdotin Jenille että liittyisi joukkoomme, ja Eve rupesi sitten todella hienovaraisesti ”auttamaan” tilannetta. Jeninhän oli luonnollisesti pakko olla mun pari kajakissa. Yritin peitellä vaivaantuneisuuttani ja menin pelaamaan vielä pari peliä. Palasin pöytään ja paikalla oli enää Jen. Loppuilta höväättiin ja kuljettiin Amardeepin kämpillä juomassa parit juomat, ja sitten sovittiin tapaavamme aamulla uudestaan.

Kun menin etsimään kajakkiseuruettani, oli paikalla ainoastaan Jen. Evekin saapui paikalle, ja kertoi kaikkien ilmeisesti jänistäneen, tai yksinkertaisesti ottaneen liikaa edellisenä iltana. Vuokrasin kajakin joka tapauksessa, koska tämä varmaankin oli viimeinen tilaisuus sille. Jen istui eteen, minä taakse, ja meidät puskettiin vesille. Päivä oli kauniin aurinkoinen, ja viihdyimme vesillä puolentoista tunnin ajan. Sana ”viihdyimme” saattaa olla harhaanjohtava, sillä mä olin yksinkertaisesti liian pitkä siihen paattiin. Kun nousin pois, en tuntenu jalkojani ollenkaan ja niitä herätellessä meni tovi.

Jen oli lähdössä kävelemään Queen Charlottea Anakiwaan, jonka jälkeen edessä olisi 10 päivän kiertoajelu eteläsaarella. Heitin hänet firman autolla mäen päälle ja vaihdoimme facebook -kontakteja, jos vielä pohjoissaarella vaikka törmättäisiin.

Palasin alas, ja kaikki katsoivat mua hassusti, niinkuin olisin suurempikin naissankari. Yritin selittää, mutta olin ilmiselvästi nyt äijistä kovin yhden päivän ajan. Jengi oikeasti oletti että olin edellisenä iltana tehnyt jotain muuta kuin kävelyttänyt sen tytön kotiovelle. Annoin heidän pitää huvittavat mielikuvansa, kerranhan sitä Jokipiin Mikkoa voidaan erehtyä casanovaksi luulemaan.

Eveparka ei ollut päässyt vesille ollenkaan, joten velvollisuudentunteesta menin takaisin vesille hänen kanssaan. Sitä epämukavuuden tunnetta on mahdoton kuvailla, mikä mun jaloissa oli. Eve piti lisäksi kauhean kovaa tahtia, oli viimeiset 20 vuotta harrastanut ryhmäveneilyä, ja ruista oli ranteessa niin maan perkeleesti. Mä yritin näyttää mieheltä ja pysyä samassa tahdissa. Kauhean voimakkaita naisia nää kiwit.

Osa 39: Marlborough Sounds 12.4.2008

Lauantai 5.4.2008 - Tiistai 8.4.2008

Tätä kirjoittaessani Portagessa oleilua on jäljellä enää reilu viikko. Mikon ja Anun kanssa olimme jo aiemmin sopineet että lähtö koittaisi 20. Päivänä, ja se lähenee omituisen nopeasti. Se on saanut liikkeelle kaikenlaiset uumoilut siitä mitä pitää tehdä pohjoissaarella, Fijillä jne… ja se on kauhean kivaa. Hinku olis jo mennä, vaikka täälläkin on mukavaa.

Viikonloppu 5.-6.4 oli taas mun ja Craigin sekoilua, positiivisessa mielessä. Mukava huomata että mikä tahansa duuni on perkeleen hauskaa kunhan pitää pelihuumorin yllä. Mikko ja Anu kun palasivat kihlattuina reissultaan, olimme tuoneet Torean laiturille mukanamme riisiä, jota heittelimme parin niskaan Craigin ohjatessa kymmenestä muukalaisesta muodostettua hääkuoroa.

Sunnuntaina oli taas Formulat, jota luonnollisesti Joen kanssa taas odotettiin. Olimme sopineet että ilta pyhitetään sohvaperunoimiseen. En oo tainnu mainita, mutta mä oon ruvennu tulemaan kaikkien mulukkujenki kanssa hienosti toimeen. Gabi tuntuu pitävän musta vähän liikaakin, se kehottaa jatkuvasti että mun pitäis näyttäytyä uikkareissa, ja Mornay tervehtii aina reippaasti ja jopa jutteleekin. Hassua.

Luonnollisesti pienessä Portagessa pitää aina jonkin verran olla draamaa. Minä ja Joe yritimme rauhassa odotella lähtövalojen syttymistä tv:n ääressä kun vihreään taloon rynnistää todella humalainen konkkaronkka. Gabi, Mike, Raumatti, Luke, kaupanpitäjäpariskunta Peter ja Sonya sun muita. Mun ei kauaa tarvinnut haistella viboja ilmassa, kun totesin että on paras kadota hetkeksi. Gabi vietti kovaäänisesti syntymäpäiväänsä, ja oli kauhean agressiivinen. Ootteko ikinä joutuneet entisen kehonrakentajanaisen niskalenkkiin? Gabi on tätä nykyä todella tuhdissa kunnossa mutta sen puristuksesta ei päässyt pois. Karkasin vähin äänin Transport -officeen katselemaan juutuubista videoita, ja odotin että savu laskeutuisi.

Menin katsomaan mitä maanantaina lähteville Paulille ja Lindalle kuului, ja heillehän kuului hyvää. Vihreältä talolta tiputteli jengiä tulemaan, ja kaikki kertoivat tehneensä saman kuin minä -bileet siirtyivät uuteen rakennukseen ilman öykkäreitä. Luke tuli lopuksi porukan perästä ja oli jotenkin järkyttyneen oloinen. Gabi ja Mike olivat ruvenneet haastamaan riitaa Raumattille, ja olivat päätyneet haukkumaan lempeätä Maorijättiläistä luuseriksi. Neil oli sitten ajanu ne pois taloltamme. Jotenkin tää oli nähtävissä, ja vissiin olivat melkein vaihtaneet jo lyöntejä siellä.

Pääsimme lopulta nautiskelemaan myöhäisen Formulaillan omille sohvillemme Joen kanssa, ja hyvä kisahan se oli.

Heräsin maanantaiaamuna, ja ajattelin tehdä jotain hyödyllistä. Pankkiasioita oli pakko mennä vähän hoitamaan, ja Portagesta oli aina kiva päästä pois. Blair ajoi mut veneelle, ja kertoi muuttaneensa lähtösuunnitelmiaan. Hänen lähtönsä koittaisi jo perjantaina, jos Dean vain hyväksyisi. Hyppäsin veneeseen ja ajelin Pictoniin. Pankkisetä ei meinannut oikein edes uskoa miten moneen kertaan olin joutunut pankkikorttini takia kulkemaan heidän luonaan, ja hyvitti mulle kaikki koituneet pankkikulut uusista korteista sun muista.

Craig oli pyytänyt mua tuomaan hänelle kunnon pizzan, hänen kävellessään ensimmäistä päivää Queen Charlotten patikasta. Ostin kunnon salamipläjäyksen ja palasin takaisin Portageen. Olin itse lupautunut kävelemään mukana patikan päätösosion Anakiwaan huomenna, joka tulisi olemaan 25 kilometriä. Pizzastaan kiitollinen Craig kertoi lähtömme koittavan kahdeksalta aamulla.

Mun loppumaanantai meni wanhaa kunnon Civilization 3:sta hakatessa. Olin ladannut pelin hotellin laajakaistaa puolilaillisesti hyväksikäyttäen. Eihän siitä voi kiinni jäädä, laittaa läppärin vaan yöksi transport officeen.

Tiistaiaamu koitti, ja mua kadutti aluksi hiukan. Ei napannut tippaakaan lähteä patikoimaan, ilmiselvästi ikävällä kelillä. Sade oli alkamaisillaan. Lupaus oli kuitenkin lupaus, ja pakkasin muutaman hedelmän, tonnikalapurkin ja pari litraa vettä reppuun, ja kävelin alas. Craig ei itsekään ollut innoissaan eilen kävelemänsä patikan jälkeen, mutta aloitimme kuitenkin nousun Queen Charlotten huipulle.

Oli aikalailla huippuidea lähteä kävelemään, polulla sujahtanut 5-6 tuntia meni kuin siivillä ja oli mahtava nähdä Queen Charlottesta edes osa. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=79570962). Nää on näitä juttuja että kun saa ittensä tekemään niin kannattaa aina. Polulla puhuimme luonnollisesti eniten naisista ja kaikenmaailman köntsäjutuista. Craig purki edelleen vanhaa suhdettaan ja sitä mitä tulisi tekemään kotimaahan palattuaan. Jotenkin sitä vissiin kauheasti kiehtois tulla suomeen, se luulee että meillä on hirveen hyviä naisia. Miesparka.

Anakiwaan päästyämme odotimme venettä pari tuntia, joka heitti meidät takaisin Toreaan. Veneessä olivat Deanin lapset Ollie ja Sophie. Sophie on 5 -vuotias pikku prinsessa. Kauhean omapäinen tyttö joka taitaa olla vanhemmilleen iso pala purtavaksi vanhempana. Nyt hän vaatii venekuskia luovuttamaan ratin hänelle, ja luonnollisesti kaikki veneessä istuvat hykertelevät. Ollie puolestaan on huippufiksu 8 -vuotias, uskomattoman kohtelias poika. Mä kuulostan ehkä ikälopulta kun kuvailen lasta tuolla tavalla, mutta jukupliut että on isä kasvattanu pojastaan huomioonottavan.

Pääsemme Portageen ja mä painun lepuuttamaan jalkojani, sillä huomenna… niin. Työpäivä taas.

Osa 38: Marlborough Sounds 8.4.2008

Keskiviikko 2.3.2008 - Perjantai 4.3.2008

Onneksi olkoon, Suomi. Päästiin ekaa kertaa uutisiin Uudessa Seelannissa, kiitos Ilkka Kanervan ja jonkin Tukiaisen (?!?). Taas oli keskiviikko, ja lämmin sellainen. Päivä meni Blairin ja Craigin kanssa pakertaessa, molempien herrojen ollessa todella huonolla tuulella. Tilanne laukesi kuorma-autoa purettaessa, ja kuuntelin korvat punaisena kun kaks nuortamiestä otti yhteen. Yritin sovitella tilannetta, mutta ei siitä mitään tullu. Craig otti jalat alleen ja Blair purki mun kanssa auton loppuun. Juttelin Adellelle päivän päätteeksi että ehkä ei kannata näitä kolmen miehen keskiviikkoja hirveästi enää pitää.

Mikko ja Anu palaisivat lauantaina, ja Craig toi mun huomiooni jotain mielenkiintoista. He olivat menneet kihloihin reissullaan! Facebookin kautta löytyi muutama kuva onnellisesta nuorestaparista. Niille oli pakko keksiä jotain kivaa kun palaisivat takaisin. Onneksi viikonlopun ajan hukissa oltaisiin vain minä ja Craig.

Lopullinen suunnitelma oli nyt siis lähteä 20. Päivä, ja Mikko ja Anu olivat myös lähdössä tuolloin. Adelle antoi suunnitelmalle vihreää valoa, joka tarkoitti ettei Portagea enää ollut jäljellä kuin pari viikkoa. Niin se aika lentää.

Torstaiaamuna sain paketin kotimaasta, jonka sisältö kirvotti pienet naurut. AC Mokan pojat, Kyyn johdolla, olivat laittaneet mulle kossupullon postiin. Jostain syystä se oli pitänyt teipata laatikon pohjalle. Onnellisena kiikutin juoman ylös ja jatkoin työpäivää.

Päivällä sain mailin jossa alkuperäinen suunnitelmani mennä Helsinkiin töihin jossain vaiheessa loppukesää/ alkusyksystä kariutui. Ei siinä mitään, onpa yksi pohdittava asia vähemmän. Kävin myös tekemässä toisen kerran sen kauhean juoksulenkin mäen yli, joka tuntui jo asteen inhimillisemmältä.

Loppuillasta, kun olin kävelemässä takaisin kämpille, huomasin Joen ja Charlien istuskelevan työntekijäalueella muutaman kaljapäkin kanssa. Istuin seuraksi hetkiseksi, ja selvisi että nyt otettiin lähtöjuomia Charlielle. Salome ja Charlie lähtisivät huomenna. Fijiläinen keittiötyöntekijä antoi mulle monta hyvää vinkkiä kotisaarellaan vierailua varten, ja kehotti muuttamaan majoittumissuunnitelmaani. Selviäisin todella paljon halvemmalla hostelleissa, joita hän mulle luetteli. Naukkailimme juomia Fijiläistyyliin, joka tarkoittaa että sama lasi kiertää pöytää ja se pitää naukata ykösellä alas. Muutaman oluen jälkeen mulla välähti että kossupullolle olis nyt käyttöä. Ilta jatkui juomaa kurkkuun kaataessa, ja aika huonoa läppää heittäessä. Minä ja Joe olimme todella huonossa kunnossa kun kiipesimme mäkeä ylös session jälkeen. Onneksi töihin piti herätä vasta klo 07.30.

…ja mikä herätys se olikaan. Mä varmaan haisin ihan kamalalle, huolimatta kauheasta hampaiden harjauksesta ja hajusteiden maksimaalisesta hyödyntämisestä. Mä en oo ikinä kärsiny noin pahaa krapulaa, ja onneksi työpäivän kanssani jakanut Sharpie auttoi sen verran ettei mun tarvinnu ajaa ketään mäen yli ennen puoltapäivää.

Istuin darrassani hotellin toimistossa ja laitoin tiedusteluja Charlien eilen mainitsemiin hostelleihin. Huomasin myös että Los Angelesin hostellitilanne on yllättävän nihkeä, ja että matka San Franciscoon ei välttämättä olekaan mahdoton toteuttaa - junalippu vain 60 dollaria. Ihan unelmahommaa olis vuokrata auto ja ajaa Las Vegasiin ja Grand Canyonille. Pianhan se tiedetään onnistuisko se.

Osa 37: Marlborough Sounds 4.4.2008

Maanantai 31.3.2008 - Tiistai 1.4.2008

Sunnuntain kekkerit jyskyttivät ohimoillani yhä kun Craigin auto ajoi pihaan torveaan soittaen. Mies kertoi tämän vapaapäivän olevan pyhitetty Blenheimin reissulle, ja mä tottelin, olihan ukosta nyt virallisesti tullut vapaa-aikavastaavani. Adelle oli luvannut ostaa Craigin auton kahden viikon päästä kun tämä lähtisi takaisin jenkkeihin, ja tämä oli todennäköisesti viimeinen kerta kun hän pääsisi luukuttamaan autoaan isolle tielle. Koko matkan ajan Craig kettuili mulle edellisillasta, olin ilmeisesti tehnyt jotain ei-itelleni-ominaista.

Craigin pääsyy Blenheimiin menoon oli hammaslääkäri, mä vain hortoilin keskustassa hoitaen pankkiasioita, selaillen lehtiä kirjastossa ynnä muuta. Pääsin vihdoin ja viimein myös lopullisesti sulkemaan Vodafonen modeemin, joka multa hukkaantui Aussireissun yhteydessä. Craig kun pääsi hammaslekurilta, ei hän pystynyt muutamaan tuntiin syömään mitään. Ehdotin leffan vahtaamista, ja astuimme teatteriin katsomaan Run Fatboy, Runin.

Tiesin ettei tää leffa oo mikään häävi, mutta parempaakaan ei listalta löytynyt. Yleensä loistava Simon Pegg ei onnistu tästä komediasta keskivertoa parempaa tekemään, ohjaus ei toimi eikä moni muukaan asia. Leffan oli ohjannut muuten Frendien David Schwimmer. Elokuva kertoo miehestä joka jätti tyttöystävänsä alttarille viisi vuotta aiemmin, ja nyt, työskennellessään pöhöttyneenä turvamiehenä alusvaateliikkeessä, hän päättää voittaa kaikkien arvostuksen takaisin juoksemalla maratonin. Kyllä sitä katsoessa sai kerran tai kaksi naurahtaa tai hymähtää, mutta miksi mennä katsomaan tälläistä komediaa kun on olemassa niin paljon parempia.

Craig tuskaili koko leffan ajan mulle kun mä maiskuttelin popcornia ja se ei vielä pystyny pureskelemaan. Elokuvan päätyttyä menimme ja vetäisimme miehekkäästi hampurilaiset. Sitten ajelimme ympäri Blenheimiä, Craigin ostellessa sekalaisia tarvikkeita autoa varten polttimoista tupakansytyttimiin. Mun oli pakko pistää hetkeksi pitkäkseni ja simahdin joksikin aikaa. Kun heräsin, oli Craig ajanut meidät pienen panimon pihaan jossain Blenheimin ja Pictonin välimaastossa. Panimon yhteydessä oli pieni kotoisan oloinen pubi, jossa pääsimme maistelemaan paria mallasjuomaa. Hyviä olivat. Mieleen jäi myös panimon nimikkokissa, joka kierteli jaloissamme silittämistä vaatien. Pubin ovella oli iso kyltti ”no dogs allowed”.

Hurautimme mutkaisen tien takaisin portageen, ja mun oli pakko vielä mennä ottamaan unta palloon. Craig kertoi tahtovansa yöuinnille, ja pyysi mua käydä pyytämässä kanadalaisia mukaan. Sarah oli viimeistä iltaansa Portagessa, samoin hänen kaksi kaveriaan. Herättyäni päiväunilta oli ulkona jo pimeä, ja kävelin hakemaan kanukkeja. Tytöt innostuivat ideasta päästä pulikoimaan fosforimönjään. Craig ajoi paikalle ja ajoimme pilkkopimeään Toreaan.

Mähän en tätä aiemmin ollut tehnyt, pimeään veteen hyppääminen ei aluksi innostanut. Mutta enää se ei pelottanut. Hyppäsin pilkkopimeyteen ja tipuin sysimustaan veteen. Avasin silmät jo veden alla, ja meinasin nielaista litran merivettä ensijärkytyksestä. Ei helekutta että joku kokemus voi olla epätodellinen. Ainoa asia jonka näet koko maailmassa on sun raajat, jotka hehkuvat vihreän usvan alla. Vesi oli lämmin, ja mä en halunnu nousta pinnalle ikinä. Vietin varmaan tunnin vedessä, enkä välittäny muutamasta niljakkaasta meduusaosumasta. Helevetti että tätä vois kuvata niin ymmärtäisitte miltä tää näyttää. Ymmärrettävästi myös kanadalaistytöt hihkuivat innosta uskallettuaan veteen, Craigille tää oli jo tuttua hommaa. Ajoimme takaisin Portageen, ja menimme Jamien talolle, siellä kun näytti olevan porukkaa.

Tämä oli Jamien viimeinen ilta myöskin, ja istuimme isommalla porukalla olohuoneeseen. Jamie ja minä rupesimme valittamaan nälkäämme, johon Craigilla oli ratkaisu. Tänään mies oli työskennellyt alakerrassa olevassa hotellin kaupassa, ja kertoi olevansa valmis valmistamaan meille Fish & Chipsit. Vartin myöhemmin kaksi porukan isointa miestä - minä ja Jamie - vetivät napaansa täyteen ranskalaisia. Myös Paul ja Linda olivat paikalla, istuen eri päissä sohvaa, mutta samassa huoneessa kuitenkin.

Jamie lupasi käydä postittamassa rämänä olevan tietokoneeni kotosuomeen. Kättelimme kiwiystäväni kanssa ja totesimme varmaankin vielä törmäävämme pohjoissaarella, siellä Jamien tarkoituksena oli tavata Clara ja Michal. Ennen lähtemistäni Jamie vielä vaati mua tsekkaamaan yhtä kuvaa, joka hänellä oli huoneessaan. Clara oli jättänyt hotelliromanssilleen muistoksi kuvan itsestään, joka oli jotakuinkin, kröhöm, vihjaileva. Ravistin kuvan mielestäni ja menin nukkumaan.

Ei sellaista vapaapäivää vissiin enää olekaan jota Craig ei aloittaisi nykimällä mua ylös sängystä. Tänään mun piti juosta sen kanssa rinteen yli Toreaan. Oltiin eilen uhottu että nyt ruvetaan juoksemaan. Paskiainen oli ottanu kirjaimellisesti. Lähdettiin sitten jolkuttelemaan kauheaan Torean ylämäkeen. Mä en ollu juossu pariin kuukauteen, ja se tuntu heti kättelys. Kilometri ylämäkeen, toinen alamäkeen, ja olin kuollu. Ei Craigilla paljo häävimmin menny. Ja takasiki piti vielä päästä.

Veri maistui suussa kun pääsimme takaisin Portageen, ja hyppäsimme mereen vilvoittautumaan. Se autto jossain määrin, mutta tiesin olevani kipeä seuraavan pari päivää. Istuin toimistoon hoitamaan epätoivoisen huonolla tolalla olevaa talouttani. Olen melkolailla vakuuttunut siitä että myyn autoni kun palaan suomeen. En tykkää olla velkaa kaikille, mukaanluettuna herra Nordealle ja Visa MacCardille. Joskus pitää ymmärtää ottaa askel taaksepäin, ja ponnistaa alusta. Nöyryyttähän se vaan vaatii. Tuli oikein hyvä mieli, selmultakin ottivat yhteyttä ja sanoivat että ehkä olis jotain duunia kun palaa kotimaahan (viikoksi tai pariksi). Kyllä sitä olonsa vähän uudeksi mieheksi tuntee jo nyt.

Illalla kuulin Naomilta ikäviä uutisia: Eve oli joutunut lopettamaan rakkaat kissansa, kun ei ollut niille kotia löytänyt. Oli kuulemma ollut ihan lohduton asian suhteen. Olivat olleet liian vanhoja uuteen kotiin.

Osa 36: Marlborough Sounds 3.4.2008

Keskiviikko 26.3.2008- Sunnuntai 30.3.2008

Keskiviikkoja oppii todella vihaamaan. Ne eivät ole pelkästään työviikon ensimmäinen päiviä mulle, mutta silloin tulee aina rekkalastillinen tavaraa. Ja tottakai piste jossa rekka puretaan ei tarjoa minkäänlaista varjoa tai suojaa joka kerta yhtä paahtavalta auringolta. Mikko kun aloitti työt Portagessa se istui ensimmäisenä keskiviikkonaan naureskellen ja seuraten vierestä kun kannoin laatikkokaupalla tavaraa keittiölle, todeten istumatovereilleen ettei ”oo koskaan nähnyt aiemmin mun tekevän raskasta fyysistä työtä”.

Kuten viimeisenä muutamana keskiviikkona, työskentelimme Blairin ja Craigin kanssa. Kausi alkaa olla todella hitaanlainen jo tässä vaiheessa, eikä hommaa tosissaan ole enää kolmelle ukolle. Jos se kolmas ukko olisi Sharpie, ei ongelmia olisi, koska se ei koskaan tee mitään. Blair jäi onneksi pois tänään kohtuullisen varhain, ja Craigin kanssa ajoimme toreaan. Tottakai loikkasimme uimaan, ja toistimme tämän tämän työviikon jokaisena päivänä.

Mä oon tosissaan oppinut nauttimaan uimisesta, joka on merkillistä. Muistan tänne tultuani olleeni tosi arka mereen loikkaamisen suhteen. Kotisuomessakaan en ollut ikinä nauttinut ulkovesissä uimisesta, vaikkakin uimahallissa oli aina mukava pulikoida. Nyt tulee uitua oikeastaan joka päivä. Ja vedessä viihtyy, huolimatta mistään öttiäisistä tai meduusoista. Sitä on tullut muututtua.

En oo tainnu kerrata kauheesti viime aikoina ketä kaikkia Portagessa tässä vaiheessa oli. Alkuperäisestä jengistä oli lähteny jo iso osa, mutta uusiakin on tullut. Uusia mukavia ihmisiä oli kourallinen, peräti. Oikein mainiosti toimeen olin alkanut tulemaan ruotsalaisen Andreasin ja saksalaisen Katharinen kanssa, jotka olevat sattumoisin pari. Andreasissa on yksi ainoa miinuspuoli, se että mies on mahoton pössypää, sienien napsija ja yleinen bilehuumemursu. Muuten ihan hemmetin mukava kaveri. Tyttöystävänsä on hiljainen saksalaistyttö, joka vaikuttaa mukavalta. Housekeepingin joukkoihin on nyt liittynyt Naomin äiti, nainen josta taisin ihan Portageen saavuttuani toimitella. Maorinainen jolla oli mahottomat tatuoinnit leuassaan? Naisen nimi oli Eve, ja hänen kanssaan mulla oli jo ollut monet mielenkiintoiset keskusteluillat. Jotain pohjatonta viisautta siitä naisesta huokuu, vaikea selittää. Mutta kun sen kanssa on samassa huoneessa sitä menee hiljaiseksi arvostuksesta, ei niinkään pelosta.


Kanadasta ihan vain muutamaksi viikoksi paikalle oli saapunut Sarah, tyttö kitaransa kanssa. Ei se häävi sen kitaransa kanssa ollut, hippitytön kuuli aina silloin tällöin tapailevan epävireistä soitintaan omassa huoneessaan. Paul oli saanut paikalle tyttöystävänsä Lindan, jolla on ehkä hurmaavin cocneyläinen aksentti ikinä. Pari vaikuttaa oikein soppelilta, vaikkakin on vaikea unohtaa Paulin seikkailua/pelleilyä Stacyn kanssa juuri ennen Lindan paikalle tuloa. No, asia ei kellekään muulle kuin heille haise kuitenkaan. Linda työskentelee Snapperissa kassan takana.

Housekeepingiin oli tullut muutamia viikkoja sitten paikallinen tyttö, Jessie. Tämä on harvinaisen vaikea sanoa jostakusta joka on alle 18-vuotias, mutta tämä tyttö on ehkä omituisin ja rasittavin ihminen jota oon ikinä kohdannut. Sille ei tarvi sanoo sanaakaan, mutta jotenkin se aina jää selittämään mulle tai kelle tahansa jotain totaalisen merkityksetöntä asiaa elämästään. Kamala, itsekeskeinen, huomionkipeä, nuori nainen. Mua ei kiinnosta. Perusta blogi ja kirjoita sinne. Niitä ei lue kukaan.

Portagen mahdotonta laajakaistaa piti koittaa käyttää hyväkseen, ja latailla päivityksiä uudelle koneelleni. Uskomattoman hidasta hommaa. Sain kuningasajatuksen latailla vanhoja dos -pohjaisia pelejä ison läjän koneelleni, isoja kun eivät kooltaan ole. Koko viikon illat menivät hakaten Star Control 2:sta, Theme Hospitalia, Larry 5:sta ja 6:sta, Space Quest 5:sta, Willy Beamishia, Civilization 2:sta sun muita klassikkoja. Ei sitä mies paljoa tartte ollakseen onnellinen.

Istuin perjantain työpäivän aikana työntekijöiden kahvialueella, ja kuuntelin vierestä kun Eve (Naomin äiti) yritti kohteliaasti pyytää uudelta henkilöstöpäälliköltä Tracyltä lupaa tuoda kissojaan Portageen. Hän oli myynyt talonsa kotipaikkakunnallaan ja oli nyt muuttanut Portagen työntekijäasuntoihin. Eve ravisti päätään pahoitellen, ja kertoi ettei se yksinkertaisesti ole mahdollista. Eve oli ilmiselvästi todella masentunut uutisista, ja kertoi mulle yrittävänsä löytää kissoilleen uuden kodin, vaikkakin se tulisi olemaan melkoisen vaikeaa kun eläimet olivat aika vanhoja.

Lauantain ja sunnuntain ajan työskentelimme Craigin kanssa kahdestaan. Oli Sharpiekin töissä, mutta ei se mitään taaskaan tehnyt. Meille on Craigin kanssa kehittynyt oma radiopuhelinlingo. Oikeaoppinen tervehdys hotellin radiopuhelinverkossa kuuluu ”shake´n bake!!”, jolla mut tai Craigin tavoittaa. Tervehdys on kotoisin Nascar-parodiaelokuva Talladega Nightsistä.

Huolimatta siitä miten hauskaa meillä oli radiopuhelinverkossa, ei tänä viikonloppuna ollut kauhean kivaa. Vettä kaatoi niskaan kuin esterin perseestä. Onneksi laukkuja ei ollut suuremmin, ja selvittiin siitäkin kunnialla. Craigin hermot vaan menevät aina liian helposti, Sharpien ja Blairin komentelulle. Mulla ei pokka petä helpolla, mutta lyhyenläntä Chicagolaisystäväni meinaa aina loikata takajaloilleen kun joku sanoo poikittaisen sanan puolikkaan.

Sunnuntai-illalle oli vihreään taloon sovittu juhlallisuudet kaikille tulevalla viikolla Portagesta poistuville. Lista oli taas mittava. Nyt olivat lähdössä Fijiläinen pariskunta Salome ja Charlie, kanadalais-israelilainen pariskunta Liz ja Gil, sekä Sarah, hippityttö josta taisin parilla sanalla äsken mainita. Sarahin lähtöä olivat tulleet juhlimaat kaksi hänen kaveriaan kotimaastaan, Hillary ja Kathleen. Niin, ja Jamie oli lähdössä! Miehestä oli oppinut pitämään kovasti viimeisten viikkojen aikana, ja olimmekin sopineet tapaavamme vielä ennen kuin poistuisin maasta huhtikuun lopulla. Jamie aikoi lyöttäytyä yhteen Michalin ja Claran kanssa pohjoissaarella parin viikon päästä, ja kutsui mukaan remmiin myöhemmin.

Kekkerit alkoivat sunnuntai-illalla monenlaisella juomapelillä joissa mulla oli mielettömän huono mäihä. Päädyin juomaan ihan kamalia drinkkejä, ja taisin olla melkoisen tuubassa. Ihan illan lopussa tapahtui jotain jota jopa mun on pakko kerrankin sensuroida. Jotain ei ollenkaan Mikko Jokipiimäistä. Siitä kuulee ihmiset jotka osaa kysyä oikealla hetkellä, tai jotka ansaittee siitä kuulla.

Amardeep yritti epätoivoisesti iskeä toista kanadalaistyttösistä, mutta epäonnistui jälleen kerran yrityksessään. Käy kaveria oikein sääliksi välillä. Craig oli taas kerran ärhentelemässä jollekin parvekkeella, mutta mua ei sillä hetkellä jaksanut kiinnostaa. Sarah kuiskutteli pitkään ja hartaasti jotain Lindan korvaan. Nuoren naisen silmät leiskahtivat liekkeihin, hän pomppasi ylös ja käveli miehensä Paulin luokse. Ennenkuin Paul ehti iloisesti tervehtiä tyttöystäväänsä, sai hän kovasti nyrkistä suoraan nenänpäähänsä ja kaatui rymisten maahan. Linda poistui pimeyteen raivosta puuskuttaen.

Osa 35: Marlborough Sounds 31.3.2008

Maanantai 24.3.2008 - Tiistai 25.3.2008

Sunnuntai-illalla piti vielä lähteä opossumeja ammuskelemaan, niin hauskaa se oli aiemmin viikolla ollut. Meillä oli taas oikein hauskaa, mutta menin munaamaan kohtuullisen pahasti ihan keikan loppuvaiheessa. Opossumit olivat todella harvassa tänä iltana, ja Mikko-Rambo ampui heti nähtyään opossumin pusikossa. Ongelmahan oli se että olimme aika lähellä hotellia, ja Sharpie molhoontui mulle aika pahasti. Ei oikein diggaillut ajatusta että ammun niin lähellä hotellia, hänen autonsa päältä ja hänen luvattomalla kiväärillään. Craig kertoi että mies varmasti tokenee päivässä parissa, kunhan jotenkin asiallisesti pyydän asiaa anteeksi.

Maanantaiaamulla, ennen Craigin kanssa reissuun lähtöä hain kaupasta olutpäkin, ja heitin sen Sharpien veneen ovelle, pahoittelevalla saatekirjeellä varustettuna. Sitten olikin paljon mukavempi lähteä reissuun, varsinkin kun Sharpielta tuli viesti puhelimeen jossa hän kertoi kaiken olevan ookoo, ja että tulisimme ammuskelemaan vastaisuudessakin.

Craig oli hokenut mulle koko ajan, että mun ei saisi murehtia vapaapäivistämme, ja että mun pitäisi ottaa mukaan vain vaihtovaatteet. Herra oli pakannut autoonsa kaikki mahdolliset kalastusvermeet, yöpymiskamppeet ja tarpeeksi vettä kahdelle. Ensimmäinen pysäkki pölyävällä tiellä Titarangiin oli Mount Stokes, alueen korkein huippu. Kyltin mukaan patikka huipulle ja takaisin kestäisi viisi tuntia. Craig otti mukaan pari litraa juomavettä, ilma kun oli pirulaisen kuuma.

Heti reitin alettua mulle tuli epäilyttävä tunne että tämä polku saattaisi olla mulle iso pala purtavaksi. Nousu alkoi heti jyrkkänä, ja tunnin nousun jälkeen oli pulssi aika korkealla. Joissakin paikoissa nousu oli todella jyrkkää, ottaen huomioon että reitin pitäisi olla melkolailla kaikkien käveltävissä, eikä mun sielulle tuonut rauhaa reitin varrelta löytynyt hautakivi. Mount stokes oli todella nimensä arvoinen, ja huipulle pääseminen tuntui oikein mukavalta. Ihailimme maisemia aikamme, katsoen kuinka iso pilvi ajelehti Portagen suunnasta suoraan Mount Stokesin päälle, ja siinä sitten istuttiin. Pilvessä. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=78677293, http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=78677275)

Lasku oli haastava, kun jalat tuntui spagetilta. Craig kaatui kerran, ja mä iskin polveni kipeänlaisesti kiveen. Craigin auto tuntui kiehuvan kun istuimme siihen. Reissuun oli mennyt vain 2,5 tuntia. Edessä oli vielä puolen tunnin ajelu Titarangiin. Mä en vissiin ollut juonut tarpeeksi vettä tai syönyt tarpeeksi, mutta mun voimat katos totaalisesti seuraavaksi pariksi tunniksi. Kun pääsimme Titarangin nurmelle, rojahdin maahan ja totesin että musta ei oo apua teltan pystyttämisessä. Craig ei apua toki tarvinnut. Käsittämätöntä millainen erämies on vuodessa kahdessa kuoriutunut Chicagolaisesta ystävästäni.

Saatuani hitusen voimistani takaisin (pari appelsiinia ja vedenjuonti auttoi) lähdimme kalastamaan. Craig näytti mulle minkälaisen palan leikata syöttiä koukkuun ja kattoi pöydän mulle valmiiksi. Viskasin ensimmäisen syötin veteen, ja heti oli kala kiinni. Ensimmäisella heitolla.

Nykäisin rannalle heti fisun, jonka Craig kertoi olevan "blue cod" (ei harmainta haisua käännöksestä). Kala oli yllättävästi jopa rajoitusten mukainen. Craig joutui auttamaan mua aluksi hiukan, edellisestä kalastusreissustani oli aikaa varmaankin kymmenen vuotta. Lopulta hänkin pääsi keskittymään heittelyyn, ja sai samoin tein pikkuisen hain ylös vedestä. Kertoi lajin olevan haara jota haukutaan nimellä "dogfish"). Sen päätimme päästää takaisin, tuskin siitä olisi hääviä syömistä saanut. Plus, niitä ei saa kalastaa, ovat rauhoitettuja.

Ilta alkoi hämärtyä ja pieni kiviröykkiö jolta kalastimme alkoi kadota nousuveteen. Nälkä oli kauhea, ja ajoimme teltalle. Craig valmisti pimeydessä otsalampulla varustettuna meille kunnon kimpaleet siankylkeä ja aloimme rommin juonnin ja naisista puhumisen. Tämä se on elämää, ihmiset. Illan kruunasi ihan käsittämättömän kirkas meteori joka paloi taivaalla kuusi-seitsemän sekuntia ennen katoamistaan. En ole ikinä nähnyt mitään tuollaista.

Craig kääriytyi autoonsa nukkumaan, ja minä menin telttaan. Heräsin yöllä siihen kun leirintäalueella mustanaan parveilevat WICCA- linnut yrittivät nokkia tietään kalasaaliitten luo. Unenpöpperöisenä nostin pakit vaan telttaan ja hätistelin todella oudon näköiset lentokyvyttömät paskiaiset hiiteen.

Aamulla Craig yritti saada mua mukaan kalastamaan toiselle puolelle Titarangia, mutta mulle maistui uni teltassa liian hyvin. Aamusade joka ropisi teltan päälle teki kokemuksesta vielä mukavemman. Craig palasi tunnin jälkeen todettuaan nousuveden toimineen häntä vastaan, eikä hän päässyt kalavesille jonne hän halusi. Purimme teltan ja ajoimme takaisin Portageen, jossa oli pakko mennä uimaan. Ramatti oli palannut viikon lomaltaan ja liittyi seuraan. On se hieno näky, valtava maorimies kun paiskautuu veteen pommittamalla.

Craig poistui talolleen valmistamaan kalasaaliin, ja pyysi kaikkia saapumaan talolle seitsemän aikaan illalla. Itse otin tiistaipäivän rennosti, uudella koneellani leikkien. Illan tullen menimme Craigin talolle ja nautimme todella herkullisen päivällisen. Adelle oli valmistanut pöytään villisikaa, ja Craig oli tehnyt monenlaista hyvää meren antimista. Craigin kotitekoinen olut sen sijaan… ei hääviä. Yritimme kohteliaasti Luken kanssa kiskoa sitä alas, mutta emme yksinkertaisesti pystyneet. Kaikki taas pössytelivät paitsi minä. Ei se mua haittaa, mutta en mä oikein diggaakkaan. Tapasin Adellen miehen myös, hitusen alle 60 -vuotiaan Philin, joka oli ilmiselvä prätkäjätkä. Joulupukilta valkoisessa parrassaan näyttävä herra kertoi meille mitä kaikkia ongelmia olivat Adellen kanssa kohdanneet taloa rakentaessaan viereisen rinteen päälle.

Blair heitti mut ja Luken illan lopuksi talollemme uudella autollaan. Pirulainen oli onnistunut kieroilemaan vakuutusrahoillaan itselleen paremman auton - otetaan nyt kuitenkin huomioon että se ajoi sen autonsa rinteeltä alas ilmiselvästi humalassa.

Keskiviikkona oli taas aika mennä töihin.