Osa 34: Marlborough Sounds 27.3.2008

Keskiviikko 19.3.2008 - Sunnuntai 23.3.2008

Kun veneeni rantautui Torean laiturille oli sellainen hassu olo että olisi kotona. Onhan täällä tullut kuitenkin aikaa tullut jo vietettyä. Vastaanottokomiteana puoli yhdeksältä aamulla olivat Blair ja Craig. Craig on Chicagosta kotoisin oleva, eräs hotellin pitkäaikaisimmista “kesätyöntekijöistä”. Hän saapui Portageen jo viime kesänä, silloisen tyttöystävänsä kanssa, ja vietti täällä mahtavan kesän. He palasivat jenkkeihin vain muutamaksi kuukaudeksi, mutta mies sai järkytyksekseen kuulla saavansa lähteä takaisin yksin. 29 -vuotias Craig ei oo oikein ollut oma itsensä viime aikoina, kuukausina jotka hän on viettänyt yksin Portagessa. Mikään ei oikein oo tuntunut hyvältä, ja muistan pari kertaa kuunnelleeni miehen purkauksia ennen reissuun lähtöäni. Nyt tulin takaisin ja hän tervehti mua leveällä hymyllä, ja ilmoitti keksineensä meille ilta-aktiviteettia - opossumiammuskelua.

Saavuin takaisin Portageen, ja vastaanotin monen monta iloista tervehdystä. Oli mukava nähdä kaikki taas. Työpäivä ei oikein tuntunut miltään, paitsi että edelleen vihaan keskiviikkoja. Tavaraa tulee niin maan pjärkeleesti, keittiölle ja kaupalle. Päivän ihan loppuvaiheessa tunaroin. Ajoimme Craigin kanssa toisiamme todella läheltä mutkaisella polulla joka johtaa Torean laiturille, ja mun ajovirheen myötä Ford -mallisen pikkubussin kylkeen tuli näyttävä naarmu. Heti palattuamme menin kertomaan asiasta Deanille, joka otti uutisen melkoisen tyynesti. Mutta voi stana että sapetti.

Työpäivän päätyttyä nousin uudelle asumukselleni “vihreälle talolle”, josta Tariq ja Jeff olivat jo eilen lähteneet. Niillekään ei oikein kunnolla ehtinyt sanoa hyvästejä. Mutta talo oli kieltämättä huomattavasti paremmassa kuosissa. Herrat olivat oikein vaivautuneet siivoamaan! Laitoin pitkäkseni ja suljin silmät hetkiseksi, yhä auton kylkeä sadatellen. Kauneusuneni tuli keskeyttämään Craig, joka huhtoi että nyt oli aika mennä tappamaan Opossumeja. Pihalla odotti Sharpie, pickup -autonsa kanssa, ja me loikkasimme auton lavalle. Sharpiella on “puolilaillinen” 22-kaliperinen kivääri, joka sopii vallan mainiosti pienten karvattien ampumiseen. Opossumit ovat yksi maan suurin tuholaisongelma. Ne saapuivat Australiasta joskus viime vuosisadan puolivälissä ja aiheuttavat mielettömän määrän tuhoa Uuden Seelannin metsissä. Nyt kun ajaa Portagesta ihan minne vaan niin viidessä minuutissa on taatusti nähnyt muutaman paskiaisen, silmät kiiluen keskellä tietä.

Hihittelimme auton päällä kun toinen osoitti isolla valolla puskiin ja toinen piti kivääriä käsissään. Oli todella vilpoinen ulkosalla, ja tänään opossumeja ei tietenkään näkynyt missään. Craig oli ensimmäisenä ampumavuorossa, ja kun lopulta näimme yhden ei kaverin sihti ollut lähelläkään totuutta. Laukaus pelästytti opossumin todella menestyksekkäästi, tosin. Ei munkaan metsästäjätaidot häävejä olleet. Osuin kyllä opossumiin joka oli puun latvoissa, mutta emme koskaan löytäneet paikkaa jonne se putosi. Olisi ollut hienoa nähdä Sharpien kynivän yhden elukan, ilmeisesti sen pitää tapahtua lähes välittömästi nirhaamisen jälkeen, ja se onnistuu ihan paljain käsin. Opossumin turkki on lämpimin olemassa olevista, ja on yllättävän arvokasta matskua. Sharpien osallistuminen metsästysreissulle oli osittain myös taloudellinen, siis.

Ajelimme aikamme kunnes totesimme ettei niitä enää taida olla missään. Sitten Sharpie ajoi auton sivupoluille ja aloitimme jyrkän nousun läheisen rinteen päälle. Neliveto ei paljoa tuskaillut, toisin kuin minä ja tuore Chicagolaisystävämme. Oksa, väistöliike, osuma. Rinteen päällä Sharpie kehotti meitä teroittamaan ampumataitojamme, ja ammuskelimme muutaman kymmenen metrin päässä olevia paaluja. Osuin kaikilla yrittämillä, joka yllätti mut. Olin kuitenkin ehkä armeijan huonoin ampuja aikanaan. Craig ei osunut, ei yhteenkään. Sharpielle palkaksi riitti muutama olut, joita hän litki ja naureskeli räkänokille.

Palasimme alas ja menimme nukkumaan. Seuraavana iltana luvassa oli läksiäiskekkerit Michalille ja Claralle, taas hyviä tyyppejä lähdössä pois. Mikko ja Anu olivat uupuneita eivätkä jaksaneet ylös illalla, mutta minä ja Craig menimme. Aluksi ilta ei vaikuttanut kovinkaan vauhdikkaalta, mutta ei tilanne ikinä vaadi kuin Michalin paikalle saapumisen ja bileet alkavat. Itse ei niinkään tullut otettua, mutta oli hauska seurata vierestä kun ihmiset tekivät itsestään naurunalaisia, vapaaehtoisesti. Jamiella ja Claralla oli taas kuuma meininki päällä. Craig päätyi avautumaan mulle oikein kunnolla, pöhnäpäissään. Siinä tuli kaikenlaista, katkeruutta ex-tyttöystävää kohtaan, pientä kolmenkympin kriisiä ja litrakaupalla todistelua siitä “miten nuori mä oon ja mulla on vielä kauheasti nähtävää ja koettavaa”. Jotenki hassua, puhutaan kuitenki nuoresta miehestä. Yritin jelppiä parhaani mukaan ja taputella olkapäälle. Craigilla oli ollut omat pikkukriisinsä Portagessakin, oli mennyt humalassa antamaan Mornaylle (muistatteko, se kuspää Etelä-Afrikasta?) mielikuvan että se lähentelee sen tyttöä. Mornay oli meinannut heittäytyä vaikeaksi jonka seurauksena miehet olivat likimain käyneet toisiinsa käsiksi. Nyt näennäinen rauha oli maan päällä.

Torstaista ei paljoa muuta jäänyt mieleen, kuin kyseiset kekkerit. Mikko ja Anu olivat lähdössä omalle kymmenen päivän karkumatkalleen tiistaina, Queenstownin lähistöön Fjordlandiin. Mulla oli lusittavana kuukauden verran Portagessa, jonka jälkeen suuntaisin pohjoiseen. Mikko ja Anu olivat mahdollisesti lähdössä samaan suuntaan, ja tarkoituksena oli päästä pois 20. Päivä huhtikuuta.

Perjantaiaamuna Craig kertoi keksineensä meille lisää tehtävää vapaapäiviksemme maanantaille ja tiistaille. Hän pyysi mua valmistautumaan pakkaamalla mukaan vaatteita ja jotain pikkupurtavaa, kävisimme vaeltamassa ja kalastamassa Tittirangissa.

Pääsiäinen oli nyt virallisesti täällä, ja se todella näkyi hotellilla. Lähinnä valtavana vieras- (ja laukku-) määränä. Minä, Craig ja Blair paiskimme koko päivän kauhealla sykkeellä, ja aika riitti niukin naukin. Perjantai-illalla mulle sattui jo eilen mainittu tietokone -insidentti, joka aiheutti mussa melkoisen raivonpuuskan. Syvällä sisällä.

Lauantain ja sunnuntain työskentelimme Craigin kanssa kahdestaan, ja huomasimme muodostavamme melkoisen tehokkaan tiimin. Ensimmäistä kertaa Portagessa meille tultiin oikein ojentamaan juomaliput sunnuntaina, olimme menestyksekkäästi liikuttaneet yli 300 laukkua työpäivän aikana, mokaamatta kertaakaan. Sunnuntaina ihmettelin myös paikallista tapaa piilottaa suklaamunia ympäriinsä, hotellin pusikot ja istutukset olivat täynnä värikkäisiin folioihin piilotettuja suklaamunia ja -jänöjä. Tottakai meitsi kävi napsimassa muutaman, ja Adellekin vielä lahjoi kuljetusosaston poikiaan ekstrasuklaalla. Lievän ähkyn puski päälle.

Pyysin koneasiassa erikoiskonsultointia kotopuolen kone-ekspertiltä. Jussi neuvoi että huolimatta halvoista hinnoista on ihan turha ostaa täältä kallista läppäriä, kehotti ostamaan halvimman kurakoneen jonka löytää, ja myydä pois kun lähtee tai sitten suomessa. Olin samaa mieltä. Blenheimin Dicksmithissä oli pääsiäisale, ja uusia Acerin Vistalla varustettuja koneita myytiin 700 dollarilla (360 eur). Blair oli menossa sinnepäin, joten annoin pojalle rahat mukaan ja pyysin tuomaan uuden blogikirjoittimen.

Sunnuntaina Blair palasi Portageen, ja pääsin leikkimään uudella koneellani, joka oli kieltämättä aika hyvä vastine niin pienelle rahamäärälle. Jos jotakuta kiinnostaa uusi läppäri kolmella satkulla, nyt sais. Tai siis toukokuussa sais, kunhan toi mun toinen kone palaa takuuhuollosta. Toivottavasti.

Työviikko oli ohi nopeasti, ja maanantaiaamuna oli tarkoitus lähteä vaeltamaan Craigin kanssa.

Osa 33: Marlborough Sounds 24.3.2008

Sunnuntai 16.3.2008-Tiistai 18.3.2008


Sunnuntain kisapäivälle oli aiempaan verrattuna luvattu suorastaan vilposta, ”vain” 37 astetta. Ero oli kieltämättä huomattavissa radan äärellä, nyt ei ollut niin kauheaa hätää mennä aina välillä varjoon kököttämään.

Iltapäivällä, pari tuntia ennen kisaa kaikki kuljettajat osallistuivat paraatiin jossa he kiersivät radan heidän mukaansa nimetyillä autoilla. Vierestäni löytyi pari suomalaissälliä, ja pidimme kauheaa elämää kun suomalaiskuljettajat suhasivat ohi. Varsinkin Kovalainen ilmiselvästi huomasi meidän riehumisen ja omisti meille tuplapeukutuksen.

Itse kisasta lienee turha kertoa sen enempää, kait tiedätte että vain kahdeksan autoa pääsi maaliin. Eilen olin todistanut Räikkösen auton hyytymisen varikkosuoralle ja tänään sain taas olla paikalla katsomassa samaa. Pari kierrosta ennen Kimin keskeyttämistä alkoi miehen auto pitää selkeästi omituista ääntä ja menettää vauhtiaan, jolloin katsahdimme hämmentyneinä toisiimme, vieressä istuvan brittifanin kanssa. Eihän siinä sitten kauaa mennytkään kun Kimi oli tien sivussa.

Pitkän ajopäivän päälle kaikki pääsivät radalle katsomaan kun riehaantunut Hamilton ruiskutteli samppakaljaa. Olihan poika innoissaan. Mun kaikki kuvamatsku Australiasta tuhoutui koneen mukana, joten siitä ei jälkipolville kauheasti jäänyt näytettävää. Kissin konsertti alkoi tunnin kaikkien juhlallisuuksien jälkeen radan vieressä, pienenä sivutapahtumana. Kattelin väsyneitä vanhoja rokkitähtiä mustavalkoisissa maskeissaan hetken ja palasin hostellille.

Formulat oli hauska nähdä, mutta pienoinen pettymys oli se miten kisa päättyi Suomalaisten kannalta. Paikan päällä autojen näkeminen on hieno juttu, mutta se ei kieltämättä mennen tullen voita kisan katsomista television välityksellä. Olihan kisat mahtava nähdä kerrankin vierestä, ja autojen ääni ja vauhti jaksoi hämmästyttää.

Sunnuntai-illan vietin pakkaillen laukkujani, ja mietin miten pääsisin parhaiten lentokentälle huomenna. Lento oli vähän myöhempään illalla, ja ajattelin taktikoida hostellilla hiukan, ja viivyttää lähtöäni hitusen. Varsinkin kun mulla oli painava rinkka kannettavana, ja huomiselle oli luvattu taas se nelisenkymmentä lämmintä.

Aloitin aamun rauhallisesti, nautiskellen aamupalan ja paikkaillen laukut juuri sopivastI uloskirjautumista varten. Sitten kannoin laukkuni yhteistiloihin ja linnoittauduin muutamaksi tunniksi. Ruotsalaisystäväni saapui yhteistiloihin myös, ja nyt molemmilla oli aikaa höpistä oikein kunnolla. Sain sen nimenkin tietooni, jota en ollut kehdannut kysyä, kun juonikkaasti kysyin herran Facebook -kontaktia. Nimi oli Andreas Wijk, ja se kuului 22-vuotiaalle herrasmiehelle Göteborgista. Andreas oli saapunut Australiaan muutamia kuukausia sitten, jätettyään työnsä ruotsalaiselle tennisseuralle. Hän oli ollut melkoisen lähellä ammattilaisuutta, mutta paukut eivät aivan olleet riittäneet huipulle asti. Sen sijaan valmennuksen puolella pojalle varmaankin on töitä vuosiksi, ellei loppuiäkseen. Australiaan hän oli tullut tarkastelemaan olisiko täältä mahdollista löytää tennisvalmentajan hommia jostain hotellista tai tai muusta.

Nyt puhuimme kuitenkin Formuloista, ja moottoriurheilua kaikissa muodossaan rakastavan svedun silmät paloivat innosta kun hän selitti miten siistiä oli ollut nähdä autot livenä. Jutun juurta löytyi muutamaksi tunniksi, jonka jälkeen heitin rinkan selkään ja sanoin “mories”.
Ihan hostellin ulkopuolelta lähti raitiovaunu, joka vei mut keskustaan. Kiertelin kirjakauppoja ja ostin lentomatkalle pari halpaa lehtiläpyskää, sekä jostain omituisesta sekatavarakaupasta halvimman mahdollisen irtonäppäimistön, mun koneen näppis ei oikein meinannut toimia. Noh, nyt ei koko kone oikein meinaa toimia.

Hyppäsin bussiin ja nousin koneeseen joka lennätti mut takaisin Christchurchiin. Oli mukava päästä takaisin lämpötilaan joka oli etäisesti siedettävä. Edelleenkään multa ei laskutettu ylimääräistä mun kevyestä “käsimatkatavarasta”, joka oli jopa isompi kuin tänne tullessa. Kello oli jo yksitoista kun saavuimme takaisin Christchurchiin, ja nyt oli asteen ongelmallista päästä takaisin keskustaan. Tällä kertaa en ollut valmis kävelemään.

Onneksi ulkosalla oli vielä yksi pikkubussi joka vei porukkaa keskustaan. Istuin autoon, ja viereeni istahti vanhempi herrasmies joka puhui selkeästi skandinaavisella aksentilla. Kysyin heti onko kyseessä ruotsalainen, johon hymyilevä vanhus vastasi “No, I’m an Aussie”. Olin tavannut jo yhden vastaavanlaisen kaverin Queenstownissa, mutta tämä Norjasta syntyisin oleva 78 -vuotias mies veti pohjat. Hän oli lähtenyt kotoaan Bergenistä 16 -vuotiaana, sodan jälkeen, ja matkustellut ympäri maailmaa. Hän ehti kertoa mulle monta tarinaa matskustaessamme keskustaan, mm. siitä miten hänen henkensä oli käytännössä kerran pelastanut vanhempi suomalaismies, Etelä-Amerikassa. Tornin kokoinen Ahvenanmaalainen oli maistanut pienessä Brassikahvilassa juomassaan jotain erikoista, heitellyt koko paikan henkilökunnan ympäri seiniä ja kehottanut nuorta norjalaismiestä lähtemään mukaansa ennenkuin heidät huumattaisiin ja ryöstettäisiin.

Tästä oli aikaa jo pitkälti yli 50 vuotta, ja tämän jälkeen parivaljakko oli jopa matkustellut yhdessä aikansa, kunnes heidän tiensä oli eronnut Hong Kongissa 50 -luvun loppupuolella. Yritin pukea miehelle sanoiksi miten hauskaa oli kuulla tarinoita noin kaukaa, ja mieheltä joka kertoi ne kaikki niin elävästi. Hän oli ehtinyt elämässään ilmiselvästi näkemään yhtä sun toista.

Pääsin hostellille, kiitin vanhusta tarinoinnista ja kirjauduin sisään. Tarkistin huomisen bussiaikataulun, jonka mukaan linjuri lähtisi Pictoniin vasta iltapäivällä neljän aikaan. Pikaiset yöunet nukuttuani ei siihen enää pitkä ollutkaan. Edessä oli kuuden tunnin bussiajelu, jonka aikana pysähdyimme kerran Kaikourassa. Oli jännä nähdä samat maisemat takaperin, ja muistella mitä sitä oli tullut tehtyä kaksi viikkoa sitten. Nyt oli aika palata takaisin.

Pictonissa asetuin backpackersiin, jossa huomasin suureksi yllätyksekseni ja melkoiseksi pettymyksekseni kadottaneeni sen Vodafone -modeemin, jonka olin vaivalla hankkinut. Soitin Vodafonelle ja irtisanoin sopimuksen, ja sadattelin itseni uneen. Aamulla piti jo töihin.

Osa 32: Marlborough Sounds 23.3.2008

Keskiviikko 12.3.2008

Noniin, halpa läppäri ostettuna, ja uusi elämä alkoi nörtille. Jes. Ottakaa ihmiset rakkahat huomioon että kirjoitan nämä asiat nyt toista kertaa, joten suurempi sielunpalo tekstistä saattaapi puuttua. Informatiivisesti edetkäämme siis. Niin ja anteeksi kun turahdin tuossa pari päivää sitten tuskastuneena.

Jiiiiihaa. Saavuin Melbourneen oikein aurinkoisena, kauniina päivänä. Aurinko helotti suorastaan paahtavasti, vaikka kello ei ollut mitään aamulla. Nousin koneesta ja vähensin vaatetusta. Halvin keino päästä lentokentältä hostellille oli bussi, joka edestakaisin taisi kustantaa kolmisentoista eurorahaa. Könötin bussissa silmät punaisena ja krapulaisena edellisillan jäljiltä. Unta ei ollut palloon osunut kauheasti vaikka koneessa torkahtelinkin.

Keskustaan saavuttuani huomasin että Formulasirkus on saapunut kaupunkiin, niin selkeästi näkyi Kimiä ja Massaa ja Hamilttonia ja Alonsoa seinillä. Ipod Touch, tuo iki-ihana leluni osoittautui taas kerran oikein hyödylliseksi, paitsi tarjoten mulle Rautavaaran synkimpiä suomalaisia sielunkuvauksia, myös opastaen mut hostellille Google Mapsin avulla. Keskustasta matkaa Albert Parkin kupeessa sijaitsevalle St. Arnaud´s Guesthouselle oli ehkä kuutisen kilometriä, ja olikin hauska seurata vierestä kun muut turistit ahtautuivat totaalisen täysinäisiin raitiovaunuihin, ja matelivat ruuhkassa samaa vauhtia kun itse kävelin rinkka selässä.

Saavuin St. Arnaudsille, ja ihmettelin miksi paikka näytti jotenkin niin... kalliilta. Receptionin yläpuolella olikin lappu jossa luki ”Do not be scared, we might look expensive but we actually aren´t”. Mukava respasetä opasti mut ympäriinsä ja vei huoneeseeni, jonka sängylle heti rojahdin. Ennen uneen vajoamista totesin huoneen olevan mukava, teeveet, jääkaapit ja kaik -ZZZZZZZZ...

Heräsin siihen kun joku epäilyttävän ruskettuneen näköinen Ferrari-paitaan pukeutunut vaalea nuorimies kollasi yläpunkassani. Ton on pakko olla ruottalainen, ja niinhän se oliki, mokoma. Juteltiin pari sanaa ja käteltiin mutta nimi ei sillo jääny mieleen. Mua nolotti maata sängyssä joten lähdin ulos tavoitteenani löytää sisälle Vormula-alueelle. Pihalla KÄSITTÄMÄTÖN lämpöaalto paiskautui naamalleni. En ikinä, en ikinä ollut tuntenut mitään tälläistä. Palasin respaan kysymään lämpötilaa, ja se oli 42. Hyi heviletti.

Yritin raahautua radalle asti, mutta menin valitsemaan ihan väärän reitin, joka ei ensinnäkään alkuunkaan ollut lyhyin mahdollinen, ja toisekseen se ei tarjonnut yhtään varjoista paikkaa levätä. Otin jäljellä olevat pelimerkkini ja pakenin ruokailun kautta takaisin hostellille. Loppuilta tuli vietettyä ruotsalaisen ystäväni kanssa, jonka nimeä en enää kehdannut kysyä. Katselimme sohvilta löhöillen hostellin miljoonalta taivaskanavalta simpsoneita ja kommentoimme kilpaa ruotsiksi ohi käveleviä naisia hostellilla. Mä osaan tunnetusti ruottiksi tosi monta adjektiivia.

Käytin hyväkseni myös hostellin laajakaistaa koneellani (levätköön Hän rauhassa), ja lopulta painuin pehkuun.

Mulla on jossain määrin tapana jutella unissani, ja joskus myös tehdä kaikenlaista sekavaa unissani. Kuten nousta sängystä ja kätellä jotakuta unissani, tai mennä läpi mennyttä työpäivää, tai vaikkapa sanon jollekin kuZpäälle kerrankin suorat sanat unissani (rohkea kaveri kun olen). Tänä yönä heittelin laukkuja auton lavalle unissani, ja heräsin hikisenä huoneessani siihen, kun olin napannut ruotsalaisherraa käsivarresta, ja olin heittämäisilläni tätä punkasta lattialle. Heräsin juuri ennen kun tein ratkaisevan nykäisyliikkeen, joka onneksi jäi tekemättä. Miettikää nyt herranjumala jos se olis heränny siihen, mikä selittäminen siinä olis ollu. ”Well, mate, I thought you were a SUITCASE”. Palasin häntä koipien välissä, hiukan itselleni hihitellen sänkyyn.

Aamu, aika-ajoaamu. Käytin hyväkseni hostellin tarjoamaa aamupalaa, joka oli mainio vastike 40 dollarin sänkyhinnalle. Kunnon murot ja leivät ja leikkeleet, kovaa matskuu. Lähdin kävelemään alueelle aamuna jolloin päivän lämpötilaksi oli kaavailtu vaatimattomat nelkyt astetta.

Alueen sisääntuloportit vaikuttivat järkeviltä, ja ei tarvinnu ku vilauttaa punaisena edelleen sauhunnutta luottokorttiani niin ne ojensi mulle netissä maksamani pääsylipun, joka oli kaulaan ripustettava läpyskä. Ostin oven kupeesta ”ensiapupakkauksen”, joka sisälsi päänsärkylääkkeitä, rakkolaastarin, yhen lätkäisyn verran aurinkovoidetta ja korvatulpat. Suosittelen kaikkia festarijärjestäjiä harkitsemaan moista.

Lompsin ympäri valtavaa Albert Parkin puistoaluetta ja ihailin naiskauneutta, sekä ostin laadukkaat 15 dollarin aurinkolasit, koska halusin näyttää halvalla tavalla coolilta. ”vau, tolla kaverilla EI oo varaa olla cool”.

Alue oli kalliisti rakennettu, yritin mieleni sopukoissa miettiä mitä tälläinen tuotanto mahtaa kustantaa verrattuna ihan mihin tahansa rokkijuhlaan. Taitaa jäädä mikä tahansa festari kakkoseksi kuluissa. Luin just artikkelin että Formulakisat on myös ihan käsittämätön bisnes, ja tuottavat maailmassa eniten kassavirtaa kaikista televisioiduista urheilulajeista. Jopa NFL kalpenee kun suhteutetaan rahamäärä lähetysten määrään ja kisamäärään.

Istuuduin paikalleni Senna -katsomossa ja sutaisin epätoivoisesti iholleni kaikki aurinkorasvat, iso keltainen paistoi kuumasti täysin pilvettömältä taivaalta.

Aamun harjoitusten nopein oli Kimi, tottakai, mutta kai te siellä tiedättekin miten se ite aika-ajo meni. Nauroin vieressä istuvalle brittiporukalle että tottakai se ainoa auto joka hyytyy meidän kohtaan on tuo punainen piili.

Vettä tuli litkittyä päivän mittaan ihan käsittämättömiä määriä, laskujeni mukaan kymmenisen litraa. Eikä meinannut riittää alkuunkaan. Kertaakaan en kussu. Illan jo hämärtäessä kävelin takaisin hostellille ja istuin iltaa svedupellen ja uuden tyypin, hauskan oloisen irkkutytön seurassa. Tämä oli jo toisella Aussiekskursiollaan, viime kerralla oltuaan puolitoista vuotta. Mun ikäinen tilitoimiston työntekijä halus karata arkeaan, taas vaihteeksi, eikä kertonut pitävänsä kiirettä kotiin menon suhteen. Menimme porukalla poikkeamaan yökerhossa, jossa pihtailin budjettini suhteen kunnolla.

Mitä tapahtui perjantaille, kysytte? Sitä mäkin tässä mietin.

Joe nykii tuossa Ferrari -paita päällään ja vaatii mua mukaan katsomaan Formuloita Snapperiin. Pakko totella. Kirjoitan pian lisää.

Pakko tahan valiin vahan purkaa, ja paivittaa.

Nyt ei Jokipiin Mikko oo hyvalla tuulella ollenkaan. Uskomattomat pari paivaa ollu mulla. Tiistaina, palatessani Melbournesta huomasin kadottaneeni sen Wellingtonista ostamani Vodafone -modeemipulikan, joka makso 150 dollaria. Yritin niella asian niinku mies, mutta keskiviikkona huomasin etten saanut myytya niita konserttilippuja jotka omin pain menin ostamaan (vaaraan kaupunkiin, stana). Havisin siina 360 dollaria.

Keskiviikkona naarmutin myos firman pakua, ilkean nakoisesti. Siina se, ja valittelin jo kaikille etta jopa on taas ollu mielenkiintoinen karsimyspaasiainen.

Eilen kirjoitin kaksi-kolme tuntia Melbournen raporttia, kun yhtakkia tietokoneestani nousi musta savu eika se enaa kaynnisty. Nyt ei oo kylla huumoriosaston paasiainen, ei ollenkaan. Saattaa menna muutama paiva kun rupee huvittaan kirjottaa yhtaan mitaan.

Osa 31: Christchurch 18.3.2008

Tiistai 11.3.2008

Näppäsin auton valot päälle keskellä yötä, ja huomasin sen olevan täysin hyttysten vallassa. Mikä ihana tunne, huomata olevansa ihan syöty. Noh, valot päälle ja tappamaan itikoita rambomeiningillä. Ilmeisesti autoni ei pitänyt niitä ulkosalla kovinkaan tehokkaasti. Otin nopsat torkut, ja auringon noustessa aloitin ajon länsirannikkoa pitkin.

Nyt näin ensimmäistä kertaa lumisia vuorten huippuja, koska alpit olivat melko lähellä, välillä suoraan edessäni, välillä oikealla kädellä. Saavuin Fox Glacierille, jossa oli niin sumuista että ylös jäätikölle ei nähnyt. Pysähdyin kuitenkin sadetta pakoilevien elämysmatkailijoiden tavoin pidättelemään sadetta pieneen kahvilaan jäätikön alla. Vettä nimittäin ropisi oikein kunnolla. Tosiaan, väittivät että itärannikolla ja länsirannikolla on aina erilainen sää. Mun tulkinta on että täällä länsirannikolla sataa koko ajan.

Jatkoin ajoa pohjoiseen, jossa osuin yhteen länsirannikon isoimmista kaupungeista, joka ei toki millään mittapuulla ollut iso - Hokitikaan. Ainoa agenda mielessäni oli RUOKAA. Olin syönyt tarpeeksi purkitettua tonnikalaa, ja nyt kroppani vaati jotain muuta. Nautiskelin parhaan kanapaninin ikinä eräässä pienessä ravintelissa, jossa taas nörttäilin hetken, koneella. Olen muuten päättänyt vähentää sian- ja naudanlihan syöntiä, ihan oman terveyden vuoksi. Saksalaismies sai mut vakuuttumaan kanan ja kalan paremmuudesta.

Kiertelin kirjakaupoissa ihan vain selaillen kaiken maailman omaelämänkertoja, ja postittelin Kivelälle ja Nevikselle tuliaisia. Sää kun ei niitä parhaita ollut, jatkoin ajelua pitkin syheröistä tietä. Tie oli To-Della syheröinen ja nousi ja laski miten sattuu. Traumaattista pohjalaiselle.

Sää alkoi luonnollisesti kirkastua heti kun käänsin auton nokan kohti itää, ja tällä pätkällä näin tähänastisista maisemista ehkä vaikuttavimmat. Ihan mieletöntä settiä, niitä kuvia on tuolla mun galtsukansios jonka eilen julkaisin. Laskettelin rinteitä alas, taas kerran bensamittariani murehtien. Kello oli jo kuusi, jolloin suuri osa huoltoasemista sulkee ovensa. Ehdin täpärästi tankkaamaan auton Springfieldissä, pikkukaupungissa vuorten keskellä. Huoltoaseman kassaneiti oli sulkemassa ovea kun sain mononi väliin, ja lyötyä muutaman kympin bensarahaa käteen. Tällä eteläsaarella ei oo huoltoasemia joka nurkan takana, suosittelen tankkaamaan kun siihen tilaisuus tulee.

Auton palautukseen oli tasan vuorokausi aikaa, ja matkabudjetissani oli pari kymppiä jäljellä. Näin Springfieldin laitamilla oikein kotoisan oloisen hostellin, josta kävin vapaata petiä kysymässä. Kyseessä ei vissiin ollut kovinkaan suosittu kohde kun hostellin omistaja kyseli kauhean otettuna kuinka huomasin heidän pikku tupansa.

Mutta miten miellyttävä pikku paikka se olikaan. Asetuin huoneeseen jossa olin ainoa vieras ja ihmettelin kaikkea ilmaista lisäsälää: kahvia, paahtoleipää... Tutustuin keittiössä mainioon kanadalaispariskuntaan, jotka olivat Uudessa Seelannissa viidettä kertaa. He aloittivat diplomaattisesti kertomalla miten ystävällisesti suomalainen hiihtovalmentaja oli ojentanut Torinon olympialaisissa kanadalaiselle hiihtäjättärelle sauvan rikkoutuneen tilalle. Se oli vissiin ollu kanukkien mielestä suurenmoista vieraanvaraisuutta. Kyseinen nainen oli sijoittunut palkintopallille kyseisessä kisassa.

Turisimme joutavia muutamia tunteja, ja sitten istuuduimme katselemaan elokuvia. Ilta sujui leppoisasti, teetä litkiessä. Painuin nukkumaan hyvissä ajoin ja nukuin pitkät yöunet kunnon sängyssä.

Aamulla Toronton lähistöltä kotoisin oleva 55-60 –vuotias parivaljakko tarjosi mulle aamiaisen, ja kertoivat jatkavansa matkaa Timarua kohti. Itse lähdin ajamaan takaisin Christchurchiin. Auton palautus oli aikataulutettu vasta kello viiteen iltapäivällä, joten turhaa hoppua en pitänyt. Kävin ikkunaostoksilla ympäri kylää, ja löysin Jussille soppelin tuliaisen. Pakkasin laukkuani valmiiksi, kun Luke soitti ja ilmoitti olevansa tulossa kaupunkiin, vanhempiaan ja kavereitaan treffaamaan. Hänen bussinsa olisi keskustassa klo 16, ja lupasinkin käydä poimimassa hänet kyytiin.

Kävin sutjakasti palauttamassa hostellilta ”lainaamani” viltin ja ajoin auton parkkiin. Yllätyksekseni Luke ei ollut ollenkaan yksin, hänen seuraansa oli lyöttäytyneet Stacy ja Daniel! Nämä olivat sattumalta törmänneet Lukeen keskustassa, ja siinä ne nyt kökötti. Nielin yllätykseni ja kysyin missä Alastair ja Lindsay menevät. Vastaukseksi sain ”emme tiedä missä Lindstar menee”. Leikkimielinen nimitys oli tullut siitä miten paljon lemmenlintuset nykyään roikkuvat yhdessä. Ilmeisesti ihan liikaa.

Pyysin kaikkia loikkaamaan autoon, olihan se palautettavakin joskus. Navigoimme ensin Luken vanhempien asunnolle, josta nappasimme toisen auton alle, siitä ajoimme jucyn autovuokraamolle. Autooni oli jossain Queenstownin nurkilla tullut omituinen naarmu, joka vaikutti aika isolta. Ajaessa se ei ollut tullut, siitä olin varma. Onneksi tässä halvimmassa mahdollisessa Toyotassa oli melkoisesti muitakin naarmuja. Jännitin joka tapauksessa.

Eihän sitä noteerattu, vaan tankkasin auton ja luovutin avaimet virkailijalle. Hyppäsin Luken vanhempien autoon, jossa mun pää kolisi kattoon huomiota herättävästi. Stacylla ja Danielilla oli hauskaa. Luke oli saapunut kaupunkiin paitsi vanhempiaan treffaamaan, myös juhlimaan kavereittensa kanssa. Hän ei ollut ihan varma missä bileet oli tarkoitus järjestää, joten ajelimme todella ruuhkaisen Christchurchin poikki jollekin hänen kavereidensa taloista. Mukavan oloiset sällit kutsuivat meidät heti mukaan illalla, ja suuntasimme ostamaan muutaman pullon virvokkeita.

Ajoimme Stacyn ja Danielin hostellille, jossa ”Lindstar” loikkasi kaulaan ihmetellen miten me oltiin Luken kanssa siellä. Selitimme omituisesta yhteentörmäyksestä ja kerroimme että meidät oli kutsuttu kotikekkeröimään keskustan kupeessa.

Menimme syömään Meksikolaiseen ravinteliin, jossa lounas oli käsittämättömän kokoinen. Mä en pystynyt syömään kaikkea, jolloin loiseläjä Alastair hoiti homman loppuun. Käsittämättömästi Stacylla ei ollut ongelmia samanlaisen annoksen alas laittamisessa. Amerikkalaiset on lahjakkaita tässä.

Luke heitti meidät takaisin hostellille jossa vietimme seuraavan pari tuntia nauttiessa muutaman oluen ja leikkiessä kaiken maailman pullonpyörityksiä. Danielin sielunelämään pääsi sukeltamaan ensimmäisen kerran. Nuoresta iästään huolimatta 22-vuotias poika oli ihan vakuuttunut että oli tavannut elämänsä naisen kotoisessa Atlantassa, jonka aikoi viedä vihille aikanaan. Huhhuh.

Luke saapui parin Kiwikawerinsa kanssa, ja sitten oli aika hovikuskimme Alastairin yrittää peruuttaa Lindsayn auto uskomattoman pienestä taskusta ulos. Katselimme ratin vääntelyä aikamme, kunnes Luken kaveri päätti yrittää auttaa. Ei tullut mitään. Tottakai se vaati ”ammattilaiskuljettajan” (kannan laukkuja työkseni) – Mikko Jokipiin – apua. Ihmeen kaupalla ja kauhealla säkällä peruutin auton ensiyrittämällä taskusta, ja ihan kuin olisin vahingossa pussittanut kaikki pallot biljardissa yhellä lyönnillä, otin mun ”tota mä yritinkin” –ilmeen päälle.

Alastair on huono kuski. Nuorimies ei taatusti oo ajanut kauheasti elämässään, ja jokaista nytkäystä ja äkkijarrutusta seurasi aina varovaisia katsahduksia kanssamatkustajien keskuudessa. Pääsimme hengissä perille, ja menimme sisään taloon jossa oli poltettu enemmän pilveä kuin... pilvenpolttamossa? Bileissä oli vain jannuja, ja päädyimme heittämään tikkaa aikalailla kaikkien höpöheinää polttaneiden kanssa. Mukavaa oli, kunhan siitä paskan hajusta pääsi yli. Lindsay oli ottanut turhan jyrkän nousun ja simahti sohvalle, Alastair pian perässä. Minä, Daniel ja Stacy haastoimme muita dartsissa kyllästymiseen asti. Kello oli hyvin nopeasti kaksi yöllä, jolloin käännyimme selvänä sammuneen kuskimme puoleen. Mun lento lähtisi kuuden aikaan, joten pyysin Alastairia heittämään mut suoraan lentokentälle.

Aika erikoinen puolituntinen vietettiin autossa, jossa tuskastunut Lindsay tiuski nuorelle miehelleen joka ei löytänyt reittiä kentälle, ja me yritimme jurrissa ”auttaa” takapenkiltä. Pääsimme lentokentälle, jossa rojahdin lattialle ottamaan kahden tunnin nokoset. Herättyäni jono oli melkoinen Jetstarin palvelutiskille. Kärsivällisesti jäin venailemaan vuoroani. Sain ison rinkkani, joka ei missään nimessä ollut sääntöjen mukainen, keplotelua käsimatkatavaraksi, mutta mua söi ihan suunnattomasti 25 dollarin ylimääräinen lentokenttävero jonka kaikkien Uudesta Seelannista lähtevien on maksettava erikseen. Ei mun vitutukseen mahdotonta syytä ollut, mutta söi kuitnekin miestä niin maan perkeleesti. Yritin aiheuttaa mellakkahenkeä jonossa kanssani olevien kesken, mutta heidän mielestään käytäntö ei rikkonut Geneven ihmisoikeusjulistusta.

Nousin koneeseen jossa kerrankin kävi tuuri, eikä kukaan istunut viereiseen penkkiin. Silmäni jaksoivat pysyä auki sen verran että pääsin ihailemaan Mt. Cookin ympärillä olevia lumisia huippuja. Sitten nukahdin uudelleen.

Osa 30: Melbourne 16.3.2008

Maanantai 10.3.2008

Epämiellyttävällä tavalla hierova sänkyni lakkasi operoimasta kolmen aikaan aamuyöstä, ja sain unen päästä kunnolla kiinni. Hymy levisi naamalle kun huomasin Ernstin jättäneen mulle pari omenaa sängyn viereen, vastalahjaksi lohesta.

Aamupalalla vastaan tuli Esa, johon eilen pikaisesti törmäsin. Mies kertoi tulleensa Uuteen Seelantiin hyvin pitkälti samalla meiningillä kuin minäkin, mutta oli keskittynyt ensimmäisinä kuukausinaan lähinnä reissaamiseen. Kalamies oli saanut seurakseen kolmen norjalaismiehen remmin, ja nyt he saapuivat hostellille paistelemaan saaliitaan. Istuin samaan pöytään ja turisimme koko aamupäivän samalla kun herrat valmistivat kalaa grillissä. Esa on lääketieteen opiskelija Kuopiosta, tosin syntyisin Nurmosta. Norskipojat olivat lapsuudentovereita Bergenistä. Jutunjuurta löytyi monenmoista, mutta poikia puhututti varsinkin heidän juuri suorittamansa valtava keinubenji –hyppy. Kadehduttaa. Lupasin Lillylle mennä tarkastelemaan karkkikauppaa ennen lähtöäni Queenstownista. Suuntasin siis keskustaan.

Pienen haun päälle pieni soppi löytyikin, ja totesin heti ettei tää olisi ollut hyvä työpaikka mulle. Olisin sairastunut diabetekseen viikossa, niin hyviä kotitekoisia karkkilaatuja oli soppi pullollaan. Liikkeessä olivat myös eiliseltä tuttu saksalais-espanjalainen parivaljakko. Lilly tarjosi meille maistiaisia monesta eri karkkilaadusta, toinen toistaan parempia. Pojat suuntasivat kirpparille, itse jäin liikkeeseen tutkimaan mitä sitä ostaisi autoon mukaan. Lillyllä ei ollut kauhea kiire ja ehdimme sopimaan että jos hän lähtee pohjoiseen ennen toukokuuta, on kovin tervetullut poikkeamaan Portagessa. Vakio Facebook –kontaktien vaihto ja loikkasin autoon. Sisko tahtoi jäädä, mutta moottoritie on kuuma.

Tie joka johtaa länsirannikolle oli luonteeltaan heti ihan erilainen mitä olin reissulla nähnyt. Se lähti nousemaan todella jyrkästi, joka hiukan jännitti tällä jotakuinkin vajaasti käyvällä Toyotalla ajaessa. Pääsin lopulta rinteen päälle josta aukesi mainiot näkymät Queenstownin ympäristöön (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=77676796 ja http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=77676534 ). Ei nousu tähän toki loppunut, ja radiokanavatkin tuntuivat katoavan. Interesting.

Sitten, lopulta päästyäni ensimmäisen rinteen päälle, edessäni oli kyltti joka kertoi seuraavan neljänkymmenen kilometrin olevan alamäkeä. Tässä vaiheessa taloudellista ajoahan olisi sammuttaa auto ja rullata alas puoli tuntia. Ihan käsittämättömiä maisemia.

Se, miten monenlaista maastotyyppiä ja luonnonilmiötä näin seuraavien tuntien ajomatkan aikana taitaa välittyä parhaiten kuvina. Hiljaiseksi vetää (http://irc-galleria.net/archive.php?nick=Salmonella&image_id=77677160).

Illan hämärtyessä saavuin lopulta rannikolle. Bensa oli todella lähellä loppumistaan, ja navigaattori ei luvannut huolto-asemia lähimaastossa. Kovalla uskolla sitä oli pakko jatkaa, vaikka ollut näkynyt yhtään tankkauspistettä 150 kilometriin. Pakkohan sitä oli kysyä neuvoa jo, kun neula oli punaisella. Paikallinen vanhempi herra rauhoitteli kertoen että lähin korttitankkauspiste on kolmen kilometrin päässä.

Olin kohtuullisen tyytyväinen siihen, miten tiukasti olin pitänyt budjetistani kiinni tähän asti. Päivässä ei ollut paljoa kymmentä dollaria enempää haaskaantunut, ellei näitä bensakustannuksia oteta huomioon.

Ajoin pimeydessä vielä sen verran että ensimmäinen lepostoppi tuli vastaan. En jaksanut välittää isosta ”no camping” –kyltistä, vaan vetäydyin sykkyrälle ja nukahdin.

P.S. Tätä kirjoittaessani teen lähtöä Melbournesta. Otan kiinni blogin tässä lähipäivinä, kun nettiyhteys on helpommin näppien ulottuvilla. Onnea Jalaksen pojille jotka nostivat joukkueen divaritason ylemmä!

Osa 29: Melbourne 13.3.2008

Sunnuntai 9.3.2008

Heräsin siihen kun sadetta ropisi ahtaan Toyota Echoni päälle. Sunnuntai. Kaikki kiinni. Leirintäalueella sentään pääsi suihkussa käymään, ja lähdin jatkamaan etelää kohti. Miltonissa pysähdyin tutkailemaan jos löytyis paikka mistä ostaa lisää tonnikalapurnukoita ja kaikkea mahdollista halpaa jäystettävää.

Oli siellä peräti yksi kahvilakin auki, jonne istahdin mailit tsekkimään. Päätin itärannikon olleen nähty, ja painoin navigaattoriin osoitteeksi Queenstown.

Maisemat olivat olleet majesteettisia jo rannikolla, mutta nyt ajoin ensimmäistä kertaa Uuden Seelannin alpeille, vuorten läpi Queenstownia kohti. Ja täytyy sanoa etten ole mitään vastaavaa ennen nähnyt. Auto piti pysäyttää tuon tuosta että sai jonkinlaista otetta maisemista, muuten olisi tullut ajettua rinteeltä alas muutamaankin otteeseen.

Sääkin kirkastui. Kaikki väittävät että eteläsaaren pystypäin halkaisevat alpit toimivat eräänlaisena säämuurina. Tämä tarkoittaa sitä että jos itärannikolla sataa, on länsirannikolla yleensä nättiä ja aurinkoista, ja toisinpäin. Seuraavan parin päivän aikana opin väitteen todella pitävän paikkaansa.

Queenstownin nurkilla näkyi tienviitta joka osoitti maailman ensimmäiselle benjihyppypaikalle. AJ Hackett on tätä nykyä valtava bisnes joka pyörittää pelkästään Queenstownissa 4-5 erilaista benjipistettä.

Tällä pisteellä löytyi paljon tietoa benjihypyn historiasta. Kaiken maailman videoita, esitteitä sun muuta. Teki kovasti mieli itsekin hypätä, mutta matkabudjetista oli pidettävä kiinni. Erityisen houkutteleva olisi ollut hypätä aiemminkin mainittu Nevis (heh) –benjihyppy, korkeudeltaan 146 metriä.

Niin, katselin piruparkoja jotka hyppivät aurinkoisessa säässä (http://www.youtube.com/watch?v=COBvXQZbzoE ). Hauskaltahan se näytti.

Saavuin Queenstowniin, ja heti huomio kiinnittyi kaupungin pieneen kokoon. Oikein mukavan kokoinen, mutta oletin sen olevan varsinainen kaupunki. Täynnä turisteja, reppureissaajia, extreme-elämysten perässä matkaajia, vaeltajia. Hostellia ei ollut varattuna, ja tänään halusin nukkua oikein sängyssä. Mukaani oli jostain tarttunut paikallinen opas josta löytyi hostelleiden puhelinnumeroita. YHA –hostellit on tavaksi muodostunut, sellaiseen tuli ensimmäisenä soitettua taas. Ja niillä oli mulle punkka!

Asettauduin hostellille ja keitin itselleni jo puulta pikkuhiljaa maistuvan setin makaronia ja tonnikalaa. Hellan äärellä tutustuin erittäin mielenkiintoiseen herraan, erääseenkin Ernstiin. Miehellä oli ikää 66 vuotta, ja hän oli viettänyt tien päällä VIIMEISET 50 VUOTTA. Hän oli käynyt 111 maassa, ja omasi ihan käsittämättömän muistin. Hän luetteli mulle suoraan kaikki pikkukaupungit joita oli nähnyt Suomessa, 80 –luvulla, ja kertoi mulle miten paljon piti nuorena miehenä Kekkosesta.

En tiedä kauanko kuuntelin miehen tarinoita, mutta tunteja siinä meni. Ihan käsittämätön ukko. Koko ikänsä aikana hänet oli ryöstetty kolme kertaa, kaikki tapaukset Etelä-Amerikassa. Kerran myös se oli teknisesti ryövätty Bulgariassa, mutta se oli ollut tyrmäystipoilla toteutettu ryöstö. Se, miten tämä mies pystyi elämään näin hämmästytti mua kauheasti, ja sitä yritinkin udella.

Saksalaishoudini oli tässä onnistunut tekemällä töitä aina silloin kun siltä oli tuntunut. Pisin työjakso oli ollut Etelä-Korealaiselle yritykselle, jolle hän oli luennoinut englantia 23 vuoden ajan. Parasta siinä työsuhteessa oli ollut vuosittaiset viiden kuukauden palkalliset lomat. Luonnollisesti niitten ajaksi hän oli aina poistunut maasta. 54 –vuotiaana Ernst oli jäänyt varhaiseläkkeelle, todettuaan että hänellä on tarpeeksi rahaa reppureissata lopun elämäänsä.

Keskustelimme ruuasta, ja Ernst kertoi kaipaavansa suomesta erityisesti lohta. Sattumoisin mulla oli purkki lohta laukussani jonka ilomielin lahjoitin ukolle. Ystävällinen eleeni veti miehen vallan sanattomaksi, ja vastusteluistaan huolimatta hän lopulta suostui vastaanottamaan purnukan. Liikuttunut vanhus kertoi ostavansa mulle jotain tilalle, kaupassa käydessään.

Kunpa voisin kertoa tarpeeksi tästä miehestä, mutta sormet väsyy. Joten en. No okei, pakko vielä kertoa että sen isä oli natsisotilas joka katosi maan päältä toisen maailmansodan loppuhetkillä. Noni.

Hostellilta ei tuntunut pääsevän pihalle ollenkaan, sillä seuraavana törmäsin suomalaisiin. Ruokaa valmistamassa ihan vieressäni illalla oli kaksi hauskan oloista kaverusta, sekä suomalaistyttö. Tyttö oli Helsingissä nykyään asusteleva Lilly, pojista toinen oli saksalainen Nico, ja toinen espanjalainen jonka nimeä en enää muista.

Kun horisimme suomeksi Lillyn kanssa, nurkan takaa hyppäsi kolmas suomalainen! Esaksi esittäytyvällä kaverilla oli kiire jonnekin, ja tapaaminen jäi lyhyeksi. Lillyn ja poikain kanssa istuimme alas. Lilly oli myös työviisumilla maassa ja kertoi työskentelevänsä täällä karkkikaupassa. Kutsui huomenissa poikkeamaan liiketiloissa.

Pojat olivat mukavia jututettavia, oikein sarkastista läppää tuli heitettyä pitkästä aikaa. Seurue suuntasi baariin, ja itse halusin käydä ensin suihkussa. Päästyäni kaupungille en löytänyt paikkaa josta he puhuivat, mutta tästä huolimatta pääsin naureskelemaan humalaiselle brittiseurueelle eräässä yökerhossa. Oikein kunnon kaatumis/oksentelumeininkiä.

Hymyni hyytyi yöllä kun tajusin heidän olevan mun hostellihuoneessa, ja valopäät oli tuoneet naisia mukanaan. Ykskin parivaljakko hyppäsi mun yläpunkkaan. Nukahdin levolliseen nytkyttävään liikkeeseen, kuin vauva kehdossa.

Huomasin juuri esittäneeni aimon kalavaleen, arvon lukija(t). Valas jonka bongasin ei tokikaan ollut ryhävalas, tuo sopuisa planktonin syöjä, vaan kaskelotti –suurin meren saalistajista. Kaikki kuvaukset olivat oikein, sekoitin mielessäni vain käännökset lajien ”Humpback whale” ja ”Sperm whale” välillä.

Tuli mieleen kun lissu kysyi ”ryhästä”. Ryhä tarkoittanee ryhävalaissa joko sitä omistuista äännähtelyä tai sitä kroonista aknea joka niillä on. Kaskelotti nimettiin alunperin ”sperm whaleksi”, koska sen valtavasta päästä löytyi iso määrä valkoista nestettä jota alunperin luultiin.. mäikyksi.

Mäpä taisin arvata Lissun tytön nimen!

Olen muuten mestassa nimeltä Springfield. Että silleen.

Osa 28: Fox Glacier 10.3.2008

Perjantai-Lauantai 7.-8.3.2008

Olipa virkistävää lopettaa taas tolleen, edellinen teksti. Tuolla Portagessa ei oo dramatiikkaa tarpeeksi, ellen sitte haluaisi kertoa mahdollisimman jännittävästi siitä miten multa katosi sukka pyykkiä pestessä.

Niin, tosiaan tilanne oli nihkeä, sillä Jucy (autovuokraamo) oli möhlinyt mun autovarauksen kanssa, ja niillä ei ollut autoa. Mä kerroin kävelleeni juuri 12 kilometriä keskustasta kauheassa helteessä, rinkka selässäni, ja pyysin tarkastamaan. Kassaneiti palasi tiskilleen aika pikaisesti ja kertoi helpottuneena auton järjestyneen.

Kauppasin maksuvälineeksi visaani, joka oli formulalippujen ja lentolippujen oston jälkeen päättänyt että tälle kuukaudelle on osteltu tarpeeksi. Öh. Onneksi Mastercard hyökkäsi pelastamaan tilanteen. Voi muna mikä rahatilanne mulla on edessä kun palaan suomeen. Nythän sitten olikin kova laskeminen miten rahat riittää puolitoista viikkoa, melbournessa ei olisi kiva äkätä että ”oho, ei oo massia”.

No, laskin tarkkaan kartalta mikä reitti olisi taloudellisin polttoaineen kannalta, ja nostin pienen punaisen toyotani kytkintä. Navigaattori maksoi kahdeksan dollaria vuokran päälle päivää kohti, tuulilasi- ja rengassuoja kustansi neljä dollaria päivälle. Siis vakuutus.

Ahh, ikkuna auki ja suhiseva ÄfÄm –radio täysille. Tätä on vapaus, ajaa rupisella toyotalla tuulen puhaltaessa ja auringon paistaessa kuumasti. Hurautin puolentoista tunnin ajomatkan Timaruun, joka vaikutti oikein mukavalta satamakaupungilta. Nautin purkkilounaan ja katselin aktiviteetteja ympäristöstäni.

Ilta oli jo hämärtymässä ja käytännössä kaikki liikkeet olivat jo sulkeneet ovensa. Jostain kumman syystä mun katse osui siis elokuvateatteriin. Kansainvälisellä opiskelijakortilla pääsee kattomaan yleensä leffan ku leffan kymmenellä dollarilla, eli reilulla vitosella. Istuin yksin isoon teatterisaliin fiilistelemään Michael Claytonia, taas vaihteeksi yhtä Oscar –ehdokkuuksilla lätkittyä rainaa.

George Clooney on äijä – pakko myöntää. Leffa kertoo asianajajasta joka on päätynyt eräänlaiseksi juoksupojaksi isolle asianajotoimistolle. Jossain päin maata on ongelma, lähetetään talonmies paikalle. Clooney klaaraa roolin perinteisellä charmillaan. Tilda Swinton voitti Oscarin parhaasta naissivuosasta tästä leffasta eikä syyttä. Itsensä roolia varten lihottanut keski-ikäinen pysäyttävän kaunis nainen tekee tappotasaista työtä uraputkeen eksyneenä, epäitsevarmana rouvana, jolle tuntuu ihan luonnolliselta olla valmis uhraamaan mitä vaan yrityksen puolesta. Ja maininnan ansaitsee myös Tom Wilkinson, jota en oo näin vireessä nähnyt vuosiin. Taas leffa joka laittoi ajattelemaan, seuraavaksi pitää kattoa jotain aivotonta.

Ulkosalla on jo säkkipimeää kun ulostaudun teatterista. Nousen punaisen paholaiseni kyytiin, ja huristelen etelää kohti. Pimeydessä ajamiseen ei millään viitsi näissä maisemissa kauheasti haaskata reissua, joten pidätän muutaman kymmenen kilometrin päässä olevaan Oamaruun, jossa paikallinen McDonald’s tarjoaa mulle pistokkeen ladata läppäriä pikaisen mesekeskustelun verran.

Katson kartalta lähimmän pisteen jossa voisi yöpyä meren rannalla. Muutaman kymmenen kilometrin päässä on pikkukaupunki nimeltä Hampden, jonne ajan. Heti löytyy leirintäaluekin, mutta tulee epäilyttävä olo että tää on jonku takapiha. Poistun liukkaasti takaisin tielle ja seuraavalla leirintäalueella on mielenrauhan saavuttamiseksi muitakin autoja ja karavaaneja. Sutaisen penkin makuuasentoon ja avaan lämpimän oloisen supervilttini, jonka vippasin pikalainaan Christchurchista. Ja kylläpäs tulikin tarpeeseen!

Oli nimittäin toDELLa kylmä yö. Heräsin neljän aikaan sellaisiin väristyksiin että alta pois. Kääriydyin peiton sisään niin tiukasti kuin pystyin ja rutistin itseni takaisin uneen. Tulee mieleen nuoruuden provinssiyöt autossa, kun kesähalla pääsi yllättämään.

Heräsin yhdentoista aikaan siihen kun joku mummeli koputteli mun ikkunaan ja kysyi oonko maksanut leirintämaksua. Heitin tälle vitosen ja hän kertoi vapaasti käyttämään alueen wc- suihku- ja keittiötiloja. Tein työtä käskettyä. Keittiöltä mummeli löytyi taas, ja juttelimme tovin suunnitellusta reitistäni. Dunedin oli tarkoitus nähdä tänään ja Queenstown huomenissa. Mummo kertoi ensimmäisen olevan oikein mukava paikka, mutta jälkimmäisen olevan turistiparatiisi josta Kiwit pysyvät itse mieluusti kauempana. Ilmeisen kalliskin.

Kävin ihailemassa meren pauhua, ja aloitin ajon kohti Dunedinia. Esikaupunkialueella oli käynnissä perinteinen lauantai-iltapäivän rugbymatsi, jota asetuin auringon helottaessa nurmikolle ihailemaan. Saatoin simahtaakin hetkeksi. Tämän jälkeen painuin keskustaa ihmettelemään. Ilmeisen vanhassa kaupungissa oli ensisilmäykseltä paljon hienoja vanhoja rakennuksia, kirkkoja sun muuta (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=77536448 ). Niitä ihmetellessä paloi tovi, ja Kivelälle ja Nevikselle löyty osuvat tuliaiset. Ensimmäiset joita oon reissulta ostanu.

Dunedinin vieraskeskukselta löysin yhden esitteen joka kiinnosti. Hair raiser tours, ilmeisesti ydinkeskustan vanhoilla rakennuksilla kiertävä kävely iltahämärällä jossa tutustutaan kaupungin sekalaisiin kummitustarinoihin ja legendoihin. Soitin esitteessä ilmoitettuun numeroon, jossa ilmoitettiin kiertueen lähtevän iltaseitsemältä keskuksen edestä.

Odottelin aikani, mutta kun ketään ei oikein seiskalta vaikuttanut paikalla olevan, päätin poistua (tyylikkäästi?) paikalta. En mä nyt herregyd rupee yksin kierrätettävässä kiertueryhmässä olemaan. Sen sijaan ajoin kohti auringonlaskua, ja reitiksi valitsin rantaa seuraavan näköalareitin. Oijoi kun olikin nättiä (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=77536449 ).

Pimeyden hiipiessä nurkan takaa pidätin tankkaamaan autoa, ja havaitsin tien toisella puolella omituisen näköisen kantripubin sekä leirintäalueen. Tottakai kävin nauttimassa pintin paikassa jossa nuorin kaveri oli varmasti 50, ja kaikki kutsuivat sitä alentavasti ”jr.”. Televisiosta tuli rugbyottelua, johon väki otti äänekkäästi kantaa. On vaan brutaali laji, turkanen sentään.

Ajoin lopulta auton aavemaisen pimeälle leirintäalueelle ja kääriydyin supervilttiini. Pimeässä nautiskelin elokuvan ipodiltani, tällä kertaa luvassa oli Donnie Brasco. Ahh. Good times.

Osa 27: Queenstown 9.3.2008

Torstai-Perjantai 6.-7.3.2008

En ollut sitten muistanut kytkeä minkään valtakunnan herätystä itselleni, joka ei ollut välttämättä kauhean viksu veto. Olin kuitenkin buukannut whalewatchit ja kaikki. Heräsin onnekkaasti puoli kahdeksalta, puhelin kädessäni. Viimeinen, kaunis ajatukseni oli ilmeisesti keskiviikkoyönä ollut asettaa herätys, mutta ensin ottaa ihan pieni pään lepuutus tyyn..

No, nyt sitä kuitenkin oltiin ylhäällä, pakkasin rinkkani ja kävin ”nauttimassa” aamupalan. Meri ei näyttänyt ihan kauhean myrskyisältä, joten toiveikkaana talsin kolmen kilometrin matkan Kaikouran ydinkeskustaan. Whale Watchin toimisto oli vähän sivummalla.

Ilmoittauduin paikallaolevaksi, ja rinkkani laitettiin säilöön. Heti alkuun varoittelivat että merellä on aika kova aallokko, kolmimetrisiä aaltoja luvassa ja heikkovatsaisten kannattaisi jättää peli kesken tässä vaiheessa. Itselleni se ei ollut vaihtoehto, koska olisin Kaikourassa vain tämän päivän.

Kuulin sivukorvallani harvinaisen äänen, kun selvää suomea puhunut tyttö jutteli äidilleen. Hauska miten tutun kielen poimii isosta hälinästä. Morjestelin suomalaisperhettä joka oli nousemassa samaan veneeseen. Ihmetyksekseni näin paljon lapsiperheitä, vaikka aallokko oli aika pahanlainen. Bussi ajoi meidät Kaikouran satamaan ja lähdimme laiturista.

Ei siinä kauaa mennyt, kun ensimmäinen rouvashenkilö alkoi yrjöilyn, ja hän ei tokikaan jäänyt reissun ainoaksi. Meri osoitti kovan luonteensa heti kärkeen, kun vene teki kolmemetrisiä loikkia ja yhtä äkillisiä pudotuksia aallokossa. Varmaankin puolet veneessä matkustaneista turvautuivat istuinten taakse kiinnitettyjen pussien apuun.

Hyviä uutisiakin oli, nimittäin ensimmäinen ryhävalas oli helikopterihavainnon mukaan ihan lähellä, muutaman kilometrin päässä. Ainoa keino näitten elikoiden bongaamiseen on katsoa missä ne sukeltavat, ja sitten odotella 40-50 minuuttia niitten nousua takaisin. Meri on tällä kohtaa yli 1500 metriä syvää, ja nämä saalistajat sukeltavat helposti pohjaan asti. Niitten keino metsästää on lähettää kovaäänisiä pulsseja, eräänlaisia naksauksia eteenpäin, jolla ne myös löytävät saaliinsa ja suunnistavat syvän meren pimeydessä. Neli-viisimetrinen hai menee näille yhdellä haukkauksella alas, kun isompikokoinen sinivalas tai harmaavalas tukehtuisi nyrkin kokoiseen esineeseen.

Nämä veijarit ovat nimittäin lihansyöjiä, hampaineen ja kaikkineen. Se pulssi jonka ne lähettää lamaannuttaa tai tappaa kohteensa melkolailla välittömästi, ollen niin äänekäs. Esimerkiksi ihminen kuolisi todennäköisesti välittömästi jos joutuisi pulssin tielle. Toki tuolla syvyyksissä ei ihmisiin juuri törmää.

Samalla kun esittelyä edellisistä faktoista meille pitävä nainen puhuu, loiskahtaa parinsadan metrin päässä pinnalle musta, tukin näköinen esine joka puhaltaa vettä ylös. Oppaamme tunnistaa heti valaan 18 –vuotiaaksi tuttavuudeksi, joka on näillä rannikoilla tavattu jo kymmenen vuoden ajan. Se ei myöskään pelkää venettä ja päästää meidät melko lähelle. Hetkisen ihastelun jälkeen se sukeltaa ja näyttää valtavan evänsä (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=77536461 ). Toinen valas ehditään myös näkemään, samaa ikä- ja kokoluokkaa. Nämä 14-16 –metriset ja parikymppiset urokset ovat vasta vauvoja, ja viihtyvät näissä kylmissä vesissä vain saalistaakseen ja kasvaakseen, kunnes suuntaavaat nelikymppisinä lämpimiin vesiin naaraitten perässä. Nelkyt vee ja neitsyt ei oo vitsi näissä piireissä.

Koska bongasimme valaat kovin nopeasti, suuntaamme etsimään muita mereneläviä. Pienen ajelun ja muitten oksentelun ihailun jälkeen löydämme tiemme juovadelfiinien majapaikoille. Käsittämätöntä vauhtia vipeltävät puolitoistametriset pikku paskiaiset ovat lähes mahdottomia kuvattavia, ihan älytöntä vauhtia pitävät (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=77536465 ). Niitä on veneen ympärillä oppaan mukaan noin 400, ja ne suhisevat ympäri venettä loikkien melkoisen akrobaattisia hyppyjään. Ihmeellisiä velikultia.

Tsekkaamme myös turkishylkeiden kotina toimivan poukaman. Näillä öttiäisillä on sellaset kynnet että ne kiipee tosta vaan kymmenmetrisen kallion päälle aurinkoa ottamaan. Näemme lauman turkishylkeiden poikasia opettelemassa uimista, mutta kuvia harmaista elikoista harmaata kalliota vasten on turha laittaa näytille (http://www.teara.govt.nz/EarthSeaAndSky/SeaLife/Seals/5/en ). Lopuksi näemme aika erikoisen linnun, maailman suurimman sellaisen. Veneen yli suhahtaa jättiläisalbatrossi, nimensä mukaan suurimman siipivälin omaava kaikista elävistä lintulajeista. Ja voihan Jessica Albatrossi sentään että se on iso. Opas kertoo isoimpien löydettyjen yksilöiden olleen lähes nelimetrisiä siipiväliltään! (http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4ttil%C3%A4isalbatrossi ) Ei maailmasta ihmeelliset asiat lopu näköjään, tälläisenäänkään.

Saavumme takaisin rantaan ja totean selvinneeni oksentamatta. Ei huonompi saavutus, kovin lähellä oli pariin otteeseen. Lähes nelituntisen reissun jälkeen ymmärrän miksi merimiehillä on vaikea kävellä kiinteällä maalla viikkojen merillä olon jälkeen, mulle tuottaa ongelmia kävely muutaman tunnin jälkeen.

Haparoin laukkuineni takaisin Kaikouran keskustaan, jossa kirjoittelen bussia odotellessani kortteja kaikille. Lissu, sulle tiedoksi että tarvin sun osotteen, uudestaan :) Norjalaispariskunnan kanssa mulla on hauskaa lokkiparven kustannuksella, joka hyökkäilee heittelemiemme leivänmurusten perään. Pitää nauraa katketakseen yhdelle sinnikkäälle lokille joka nappaa norjalaisherran heittämän kokonaisen sipsin ja yrittää juosta muilta lokeilta karkuun. Näytös jatkuu noin kymmenen minuutin ajan, jonka jälkeen on vatsa kipeä. Paljon hauskuutta yhdestä raksusta.

Bussimatka sujahtaa ohi nukkuen, eikä tunnu oikein missään. Olemme Christchurchissa, Uuden Seelannin toiseksi suurimmassa kaupungissa. Kävelen suoraan hostellille suihkuun päästäkseni. Kello on jo vaikka mitä illalla, ja budjetti on tunnetun tiukka. Tottakai menen siis katsomaan elokuvan. Kaupungin toisella laidalla alkaisi There Will Be Blood –leffan näytös, jonne pitää mennä oikein munaravia.

Hikinen jallujärveläinen paiskautuu penkille, ja alkaa tsiigailemaan Paul Thomas Andersonin uusinta, oscareitakin kahminutta eeppistä tutkielmaa amerikkalaisten öljynmustasta menneisyydestä. Kyllä siinä liimautuu penkkiin, kun seuraa Daniel Day Lewisin työskentelyä. Aivan napakymppi. Todennäköisesti vuoden paras elokuva, joka painii ihmisten ahneuden, pahuuden ja ylläpitämien julkisivujen öljylähteillä. Ei varmasti toimi kaikille, ollen pitkä ja väkivaltainenkin. Pakko silti suositella, kun vastaan tulee. Oikein jäi mieleen kohtaus jossa Day-Lewisin rahaa kahminut hahmo juttelee onnellisuudesta kauan kadoksissa olleen veljensä kanssa. Tuntuu siltä että mies joka on saanut kaiken elämässään, on paljon pienisieluisempi ja katkerampi kuin mies joka on epäonnistunut kaikessa mitä on aloittanut, ja elänyt köyhyydessä.

Palaan hostellille, poiketen paikallisen yökerhon kautta. Nautin oluen ja ihailen paikallista naiskauneutta, kuitenkin pysyen suunnilleen samalla turvaetäisyydellä kuin ryhävalaista.

Saavun hostellille ja soitan starttiraha-asiat kuntoon Seinäjoen työvoimatoimiston kanssa. Sarjassamme keskustelut ”et arvaa missä mä oon ja mitä kello on”.

Herään virkeänä kello kahdeksan aikaan ja siirryn hetkeksi yhteistiloihin laitailemaan miljoonaa sähköaparaattiani ja kirjoittelemaan blogia. Olen viekas kettu ja lainaan lämpimän oloista vilttiä hostellilta autoreissuani varten. Mulla kun ei ole minkään maailman peittoa tai makuupussia mukanani ja yöt alkaa olla jo aika kylmiä täällä. Sidon peiton rinkan perään, kasvattaen kantamusteni painoa kilon pari. Ei toi mikään viltti oo, se on kokoontaitettu joukkueteltta. Tunnen oloni sen verran seikkailunhaluiseksi että päätän kävellä lentokentällä sijaitsevalle Jucyn autovuokraamolle keskustasta. Etäisyyttä on 12 kilometriä.

Kadun päätöstäni neljän kilometrin jälkeen, mutta urheasti päätän jatkaa. Ostan supermarketista karkkia ja muutaman tonnikalapurkin, murkinaksi autoon. Parinkymmenen kilon rinkka tuntuu yllättävän painavalta kymmenen kilsan jälkeen kauheassa helteessä. Ja kenkävalintana tennarit ei myöskään oikein toimi asfaltilla. Helvetti, vanhukset vaeltaa päivittäin Portageen reilun kahenkympin reissuja, kovassa maastossa. En varmana jänistä.

Lopulta pääsen Jucyn autovuokraamolle, jossa mua tervehditään iloisesti. Kassaneidin ilme muuttuu vaikeaksi kun kerron nimeni, ja että tulin hakemaan autoani. Hän kertoo heidän päässään tapahtuneen virheen, ja että mulle ei olisi autoa ollenkaan.

Osa 26: Hampden 8.3.2008

Tiistai-Keskiviikko 4.-5.3.2008

Tiistai, ja taas töihin. Blairin kanssa aloitimme aamun yhtä aikaa, kasilta. Päivä alkoi sen verran kolkosti että piti oikein laittaa hotellin virallinen takki päälle, liiankin tutuksi tulleen oranssin fleecen sijasta.

Lani pyysi meitä jostain syystä ilmoittamaan hänelle tarkasti työtuntimme tältä päivältä, koska ilmeisesti epäilee että meillä on liikaa luppoaikaa käsissämme. Niin ei asia ole, vaikka meillä kaikista hanttihommista ehkä mukavin onkin. Sadattelemme komentoa aamuveneestä laukkuja autoon nakellessamme. ”No, siihen listaan laitetaan sitten tunti sen listan kirjottamista”.

Kovalla sykkeellä jatkuu päivä, ja vilkaisen pikaisesti toimistolla ollessamme huomisen kalenteria. Craig? Kolmas porteri samalle päivälle? Ilmoitan Lanille että hommia on kyllä hyvin kahdelle kaverille, mutta ei kolmelle. Lani ihmettelee miksi moinen listaus on kalenteriin tullut, kunnes ilmoitan mielihyvin aloittavani lomailuni pari päivää ennakkoon. Ongelmana on ainoastaan torstai, mutta Ramatti ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Tämä tarkoittaa että pääsen jo keskiviikkoaamuna lähtemään! Whee!

Päivän päätteeksi tuuletan hiljaa itsekseni, onhan edessä kahden viikon vapaat. Tracy tulee kuitenkin ja pilaa päiväni, kertomalla huoneen johon muutin olleen jo varattu muille. Joudun siis taas siirtämään kamani. Tracy antaa vaihtoehdoiksi punkkahuoneen josta juuri muutimme (Mikko ja Anu saivat oman huoneen jo), tai Vihreän talon, tuon poikamiesboksin rinteen päällä. Tiedän että siellä on sotkuista ja että kaikki perkeleen bileet on siellä, mutta menen sinne kuitenkin. Tarick on sinne pyydellyt jo moneen kertaan.

Kun kannan kamani ylös, kaikki odotukseni paikan sotkuisuudesta ylittyvät aika reilunlaisesti. Lähdetään nyt siitä että paikka on täynnä erilaisia hyönteisiä, koska ruuantähteitä on ympäriinsä. Joe oli saanut lahjoituksena kaupasta n. kolmen metrin pinon erilaisia tissi- ja pornolehtiä joita makaa ympäri kämppää. Ei siis ihan täysin negatiivinen vaihdos.

Raivaan itselleni sängyn romun alta, ja ”asettaudun”. Tarick pääsee töistä, ja aloitamme leffojen katselun. Niin, onhan täällä sentään teevee ja leffoja. Matrix pitää oikein katsastaa, pitkästä aikaa. Ja sitten ravintolassa työskentelevä Neil saapuu, ja toteaa tahtovansa katsoa the Simpsons Movien. Nöyrästi tottelemme.

Kökötän sohvalla peiton alla, koska kämpässä on niiiiin kylmä. Uuden Seelannin yleinen asuntojen lämpöeristys ja lämmitys on aikalailla lapsenkengissä. Tässäkään kämpässä ei ole yhden yhtä perinteistä, kiinteää patteria.

Olin luvannut edellisenä iltana käydä katsomassa pari lisäjaksoa Conchordsia Paulin, Luken ja Michalin kanssa. Nappaan Tarickin mukaan, ja pienen iltapalan kautta astumme kämppään. Tänään talon säännöissä on pieni muutos, sillä vapaaksi jättämääni huoneeseen oli muuttanut Naomin äiti, tuo naamasta tatuoitu miellyttävä Maorimamma. Hän oli liittynyt housekeepingiin, ja oli nyt nukkumassa ansaittuja yöuniaan. Siinä sitten yritimme katsoa sarjaa höröttämättä kauhean lujaa ääneen.

Michal oli jo mennyt nukkumaan, mutta ajattelin että sille ehtii sanoa moro vielä ennen ku lähtisin huomenna. Palasimme ylös, ja menimme sänkyihimme. Omaan sänkyynsä samassa huoneessa kapusi myös Jeff, joka saapui myöhäiseltä ravintolavuorolta. Kerroin tsäbbisille että lähtisin jo huomenna, ja että ei tässä kämppiksiä ehdittäisi olla kuin yksi yö –pojat lähtisivät Portagesta juuri kun palaan itse Formuloista 18. päivä.

Kerron heille muutaman kummitusjutun ja hymyillen nukahdan, katsellen heidän pelästyneitä ilmeitään. Hiljaisuudessa voi suunnilleen nähdä poikien avonaiset silmävalkuaiset.

Ahh, loma alkaa. Tarick on itsekin lähdössä Pictoniin, tosin varhaisella veneellä, ja herättää mut kolisteluunsa. Olin löytänyt muuton yhteydessä sim-korttini, ja ilmoitan kotiinpäin että nyt olisi ookoo soittaa.

Äireehän sieltä soittaa, ja kertoo kuulumisia. Laitoin eteenpäin paperit yrityksen perustamiseksi ennen Suomesta lähtöäni, ja nyt odottivat kovasti yhteydenottoa työvoimatoimistolla starttirahan suhteen. No ei ehkä nyt, kello kymmenen illalla suomen aikaa.

Tarick poistuu aamuveneeseen ja sovimme vielä näkevämme Pictonissa. Itse käyn aamupalalla ja otan paikan itselleni yhdentoista veneessä. Dean astelee luokseni, ja pyytää sivummalle. Hänellä olisi ollut suunnitelmia kolmelle työntekijälle tälle päivälle, ja on asteen... pahoillaan tilanteesta. Mä kerron ostaneeni jo kaikki liput sun muut, ja että Lani oli jo ehtinyt hyväksyä mun lähdön. Turhautuneen oloinen Dean pyytää mua seuraavalla kertaa vain kääntymään suoraan hänen puoleensa, jos haluaa muuttaa aikatauluja. Ilmeinen syy, miksi keskiviikolle oli kolme ukkoa laitettu töihin, oli muutaman sängyn siirtäminen. Mä kerron hyvinkin ehtiväni tehdä töitä pari tuntia, että Blair ja Craig voivat keskittyä laukkuihin. Dean kiittää, ja hyökkäämme Trishin kanssa sängynsiirtohommiin. Molemmille osapuolille jäi huomattavasti parempi mieli, enkä edes vaivautunut merkkaamaan puolentoista tunnin työtä.

Kaikki menee mulla aina viime tinkaan, tänäänkin. Anu lainaa loistotyttönä mulle rinkkaansa, jonne heittelen mielestäni tarpeellisen määrän vaatteita ja taas kerran naurettavan määrän elektroniikkaa. Hölkkään autolle joka pudottaa mut veneelle. Pjärkele, Michalille ei tullut sanottua moro. No, tässä sitä jo istutaan veneessä. Tuntuu tosi hassulta, kun vene lähtee Portagen laiturista. Kyllähän toi paikka kotoisalta tuntuu jo, reilun kuukauden jälkeen. Kaksi viikkoakin on yllättävän pitkä aika.

Glennin ohjastama paatti menee tänään jokaisen mahdollisen mutkan kautta, joten ajeluun menee lähes tunti. Saavumme Pictoniin ja käyn ostamassa bussilipun Kaikouraan. Luppoaikaa on tunnin verran, ja kävelen keskustaan etsimään Tarickia. Sieltähän se tuleekin, ja on saanut lääkärissä käynnin suoritettua. Mies kävi ottamassa rokotteet Thaimaata varten, mä en pääse vieläkään yli mielikuvan naurettavuudesta, siitä kun se ja Alastair juoksevat rinnettä ylös jossain Thaimaalaisessa kickboxing –koulussa.

Nautimme erittäin halvan lounaan ja kirjoittelen hätäiset ”sori ku lähdin tälleen” –kirjeet Michalille ja Adellelle. Tarick nappaa ne taskuun ja saatelee mut bussipysäkille. Sanomme toisillemme ”moro”, ja nousen bussiin.

Kerroin tästä jo aiemmin, mutta nää paikalliset kuskit on sekopäitä. Onneksi mun unenlahjat on niin merkittävän hyvät ettei haittaa. Maisemat merenrannassa ajellessa on älyttömät, taas loppuu adjektiivit kesken (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=77468310 & http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=77468441 ). Kaikouraan ei pitkää kestänyt hurauttaa, noin kolme tuntia. Oikein miellyttävän oloinen pikku kaupunki, mieleen tulee villi pohjola –sarja. Toki täällä ei ole kylmä. Nautin kahvit pääkadulla sijaitsevassa kahvilassa ja nappaan muutaman kortin ja postimerkin kotiin lähetettäväksi. Tottakai, hätäisesti pakkaillessani, olin unohtanut irkkukaverilta saamani mainion karttakirjan. Ostan muutamalla dollarilla kirjakaupasta simppelin tiekartaston vuokra-autolla navigointia varten.

Pankkikin on ihan nurkan takana, josta hoidan kuntoon tilisiirron kotiin. Pitäis yrittää maksaa noi punaisia huutavat visalaskut kuntoon. Elinkustannukset on pysyny minimissä, mutta kaikenmaailman lentoliput ei auta, esimerkiksi pommiin nukkuminen Sydneyssä.

Pankkitädeillä menee sormi suuhun, kun esitän heille swift –numerot sun muut meren yli siirrettävän rahan siirtämiseksi tarvittavat koodit. Noin tunnin säädön jälkeen pääsin liikkeelle, ja suuntasin hostellilleni, joka oli kahden kilometrin päässä. Merenrantaa pitkin kävely on jotain joka edelleen säväyttää, ja täällä aallot tuntuivat piiskaavan rantaa aika tiukasti. Heti tuli vain mieleen huominen valasbongailu, ja se kuinka pahoinvoivaksi tuollainen aallokko tekisi jalasjärveläisen maakravun.

Hostelliin sisään päästyäni ulkona alkaa sataa kaatamalla. Kassatätinä työskentelee oikein mukava rouvashenkilö joka varoittelee myös huomisten aaltojen olevan aika pahoja, ja vaaran olevan myös aina olemassa koko homman peruuntumisesta. Ei jaksa murehtia kuitenkaan. Ostan nipun pussikeittoja ja siirryn keittiön puolelle valmistamaan jotain ei-niin-herkullista gourmét –ateriaa. Hostellin tiloissa makaa lihava, iso kollikissa joka nauttii sisätiloista täysillä. Silittelen kissaa aikani huomatakseni että sillä on melkoinen karvanlähtö päällä. Viereisessä pöydässä kaksi japanilaistyttöä ovat varmistaneen lounaan viimeisen päälle, ja kissa kiinnostuu hajusta. Jostain syystä tyttöjen ensireaktio kissan loikkaamisesta viereiselle penkille on lähes kirkuminen ja pöydälle hyppääminen.

Otan kummastuneena vähintään yhtä kummastunutta kollia etujalkojen alta kiinni ja laitan sen pihalle sateeseen ruokarauhan saavuttamiseksi. Tytöt kiittelevät mua niinkuin suurempaakin Godzillan tappajaa.

Ilta muuttuu myöhäisillaksi, ja itse painun petiin varhaisen herätyksen vuoksi.

Väliaikatietoja tien päältä.

Auton vuokrasin alle tänään, ja lähdin Uuden Seelannin roadtripille. Nyt oon Oamarussa (http://maps.google.com/?ie=UTF8&ll=-45.134586,171.01181&spn=0.221851,0.63858&z=11 ), kello on puoli yksitoista illalla ja istun ainoassa mahdollisessa paikassa jossa koneen sain pikasesti seinään. Mäkkärissä.

Päivittelen huomenissa blogia, tässä parin päivän aikana on tullut nähtyä ryhävalaita ja... elokuvia. NE ON HALPOJA KATTOO TÄÄLLÄ!

Pian kääriydyn pieneen hassun näköiseen Toyotaani ja vaivun yöunille jossain tuolla meren äärellä. Taas pikatsekkiä, onko siellä ketään? Vai itellenikö kirjottelen.

Osa 25: Kaikoura 5.3.2008

Perjantai-Maanantai 29.2.- 3.3.2008

Karkauspäivä, Uudessa Seelannissa. En edes muista edellistä karkauspäivää. Ilmeisesti silloin ei tapahtunut mitään.

Pitkien päivien tekeminen on ollut aika vakiohommaa, tässä viime viikkoina. Viidenkymmenen tunnin viikkoja, toki rahaa tarttee kovasti ku sinne Melbourneenki pitää lähteä hummailemaan. On se vaan surullista, vaihtaa isolta tuntuva tuhat dollaria reiluksi viideksisadaksi euroksi ja laittaa kotitilille. Palkkataso, kuten hintatasokaan ei uudessa seelannissa päätä huimaa. Hiukan ongelmallista, kun pitäis kuitata lainaa pois sun muuta.

Kauheesti tukka rehotti, sateisena perjantaipäivänä. Toki te tiedätte sen rehottavan aina, joka suuntaan, mutta tälle oli tehtävä nyt jotain. Kyselin apua Amardeepiltä, joka kertoi Pictonissa olevan oikein soppelin parturin johon ei tarvis edes aikaa varata.

Uus hääryhmäkin seilasi taas Portageen, ja tällä kertaa heille oli pakko myöntää että sääherra kyllä vetää ihmeen jos lauantai on nätti. Käytännössä koko hotelli oli varattu samalle seurueelle. Ei tuo tuntunut Wellingtonilaisia haittaavan. Kuskasin morsiota ja sulhoa ympäri markkia kuvaajan kanssa, ajattelivat näpsiä hääkuvat jossain ympäristössä. Kävin näyttämässä heille gapin (mulla taitaa olla siitä kuvakin... joo: http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=75608601 ) ja he ihastuivat siihen. Sinne siis huomenna, jos sää suosisi (jep jep).

Blair nykäisi mua hihasta kesken haaveiluni, aamupäivällä kymmenen aikaan. Hänellä oli mulle jotain uskomattoman hauskaa näytettävää, ja pyysi mukaan muuttamaan jotain asukasta huoneesta 15 huoneeseen 17. Siinä seisoimme, ovella, kun sen avasi n. 70-vuotias herttaisen oloinen mummo. Herttaisuutta vähensi se että se oli ihan kauheassa tuiterissa. Sille oli käyty kiikuttamassa edellisiltana kuusi pulloa viiniä, ja se oli vissiin yön mittaan kitannut ne kaikki. Poimimme mummon ”laukut” (kaksi ruokakassia) ja kannoimme tavarat kolmen metrin päässä olevaan huoneeseen, johon mummo oli muuttamassa. Tottakai se tilasi vielä yhden pullon viiniä, joka meidän oli naurunpyrähdyksen jälkeen pakko vielä toimittaa. En pystynyt katsomaan Blairia eikä tämä takaisin, kun ojensimme pulloa rouvalle.

Lani kehuu mua jo liikaa, ja se on ruvennu vaivaannuttamaan mua. Aiemmin kehut jäi osastolle ”Mikko rocks”, mutta nyt se rupes kyseleen mun sivilisäädystä ja kertomaan että mä oon hyvännäkönen mies. Miksi nää kehut tulee AINA 150 –kiloisilta Maorinaisilta?

Päätin työpäivän chillailuun chileläisten kanssa. Istuimme Carmenin ja Danielan kanssa parvellaan ja puhuimme siitä kuinka kylmä meri on Chilessä. En uskonut. Mutta se vissiin on tosi kylmää vesistöä. Tuskin tulee kokeiltua koskaan.

Olin sopinut Michalin kanssa että kävisin kuvailemassa häntä kamerallaan joku ilta Snapperissa, kun olisi oikein kiireistä. Halusi muistoksi videon itestään hääräämässä. Kävin poimimassa miehen kameran ja astuin täpötäyteen Snapperiin. Kuvasin kymmenisen minuuttia tsekin hääräilyä kassalla ja pöytien ääressä. Rupes nolottamaan kauheesti, mitähän ihmiset ajattelee ku joku outo ukko tulee kuvaamaan heidän ravintolakäyttäytymistä. Mutta Michal oli kiitollinen, ja ilmoitti itse tekevänsä saman joku päivä mun työvuorolla.

Pelasin Luken kanssa biljardia tuntikausia loppuillasta, ja oli mun huki olla liekeissä. Voitin seitsemän peliä putkeen kunnes Kiwi onnistui pelastamaan kunniansa yhdessä matsissa. Tein jopa onnistuneen pomputuslyönnin, jotain mikä ei oo ikinä onnistunut, lähellekään!

Anu ja Tarick opettelivat ranskaa viereisessä Snapperin pöydässä, kun pidättelimme sadetta ravintolassa. Michal vapautu vuoroltaan, ja hullunkiilto silmissään se ilmotti antaneensa mulle mielessään tsekkinimen Jaliman. Mä nimesin sen Jarmoksi.

Petiin mennessäni sain mesekeskustelun yhteydessä Terhiltä yksivuotiskuvia Luukaksesta. En oo nähny kummipoikaa kuukauteen, ja se näytti jo kasvaneen ihan kauheasti. Pelottavaa.

Lauantai alkoi sateella, kuinkas muuten. Ajoin morsiamen ja turkasen hyvännäköset kaverinsa veneelle, menivät laitettavaksi Pictoniin. Seurueen hyvää tunnelmaa keli ei tuntunut pilaavan.

Päivä oli melkosta rämpimistä, ylilaitettujen naisten sateenvarjon alla talututtamista, pressujen vetämistä laukkujen päälle. Olikin taivaallisen hienoa oikaista illalla itsensä pitkäkseen.

Nokosten jälkeen ihmettelin Portagen hiljaisuutta. Miten hiljaista täällä tulisi olemaan maanantain jälkeen, kun kuusi henkeä lisää lähtisi pois? Menin piristämään itseäni Te Waka –ravintolaan, jossa iso hääseurue piti puheitaan. Kyllä siinä väistämättä hymy leviää naamalle, kun seuraa vierestä isoja häitä. Täällä miehet ei mee auton takaboksille, mutta kyllä täälläkin ne vetäytyy sivummalle ”terästäytymään”.

Snapperissa ei ollut ketään, paitsi kassalla työskentelevät Jeff (kanadalaisia) ja Michal, joka oli syventynyt keskustelemaan hotellin vieraana olleen tsekkimiehen kanssa. Juttelin siis Jeffin kanssa, ja siinä paloikin aikaa sitten oikein kunnolla. Jostain syystä en ollut juurikaan vaihtanut ajatuksia aimmin tämän asteen neitimäisen kanukin kanssa. Mutta pojalla oli paljon asiaa, ja fiksulta vaikutti. Ensimmäistä kertaa koko täällä oloni aikana vaivauduin kertomaan jollekulle mitä oikeastaan teen työkseni, ja mikä viime kesässä mätti nyt kun siihen on saanut vähän etäisyyttä. Kumosimme siinä pari ilmaista olutta, parannellen maailmaa taas hiukan. Täällä pitää testata oluen laatu illan jälkeen, raskain työ henkilökunnalle.

Sunnuntai, häähängouverit päällä ihmisillä, ja hotellilla kuolemanhiljaista. Morsian laskeutuu portaita hapuilevin askelin aamulla, ja kysyy voisinko kuskata tätä, sulhoa ja valokuvaajaa gapille vielä tämän päivän aikana. Sääkin näyttää nätiltä ensimmäistä kertaa päiväkausiin, joten suostun ilomielin.

Maanantai tulisi olemaan vapaa, ja mun hiukset tuntu sojottavan jokaiseen ilmansuuntaan. Pakko saada vene varattua Pictoniin, ennenku nää pakottaa mun tekeen tälle pehkolle jotain. Luke kertoo olevansa myös huomenna vapaalla, ja ilmoittaudumme delfiininbongausveneeseen, johon henkilökunta pääsee ilmatteeksi, sillä oletuksella ettei kaikki paikat ole myyty loppuun.

Sunnuntain työpäivä taittuu kymmenien ja taas kymmenien krapulaisten häävieraitten rinteen yli nakkelussa. Taas yksi viidenkymmenen tunnin viikko purkissa.

Ilta-aktiviteetit sunnuntaille olivat kovinkin selvät. Lindsay, Stacy, Daniel, Alastair, Carmen ja Daniela olivat paikalla viimeistä iltaa. Keräydyimme Naomin ja Cambellin talolle, nyyhkimään ja nauramaan. Pakko palata aiemmin esilletuomaani pointtiin siitä, että mua nää ei enää kauheasti kosketa, oon nähny näitä paljon työleireillä kotomaassa. Ihmiset tutustuu ja sanoo hyvästit, minkäs teet.

Mua vallan hymyilyttää kun Cambell yrittää kaupata mulle piippuaan jonka sisältö ei liene kenellekään epäselvä. Pidän pojalle lyhyen puhuttelun siitä, että jos en tähän päivään saapuessa oo sätkän sätkää tuota paskaa polttanut, miksi ihmeessä mä aloittaisin tänään. Kyse ei oo siitä että mä en uskalla kokeilla uutta, vaan siitä että mun selkäranka riittää sanomaan että mä en tarvi tuota sontaa. Vasta-argumentit aika harvapäiseltä näyttävän keskustelun toisen osapuolen suunnalta loppuivat.

Mulle ei oikein maistunut juomakaan, ja kohteliaisuuksissani roikuin kekkereissä myöhään. Lindsay ja Alastair halusivat suunnata alas, ja tarjouduin ajamaan Lindsayn auton kotiin. Tiellä mutkaillessa vaihdoimme kolmestaan ”sä oot niin hyvä tyyppi” –läppää.

Vapaapäivä, saa maata niin myöhään ku... äh, vene. Delfiinibongausvene lähtisi Pictonista, ja sinne pitäisi mennä vielä erikseen. Raahasin raajani Luken ovelle, ja tiesin heti oven avattuani että kikkarapäinen siipimieheni ei liittyisi seuraani tänään. Valot olivat yhä päällä, ja kaveri itse oli vielä täysissä tamineissa sängyllään. Ja täysin humalassa yhä. ”Sorry Mikko, I’m not up for it today”.

Kävin rutistamassa hyvästit Lindsaylle ja Alastairille, Lindsay antoi mulle ”rakkauskirjeen”, jossa sarkastiseen tapaansa kertoi rakastaneensa mua tulisesti mun uskomattomien lentopallotaitojen vuoksi.

Michal ja Clara loikkasivat samaan veneeseen kanssani, sentään. He olivat menossa kiertämään Blenheimin alueen viinitarhoja, mutta tykkäsivät myös delfiini-ideasta huomattavasti enemmän. Viinikiertueet toimivat samalla periaatteella, ilmaisia paikkoja riitti Portagen työntekijöille jos vain ylimääräisiä istuimia bussissa oli.

Mutta, kuten sanottua. Delfiinit>Viinikiertue.

Astelimme Dolphin Watchin toimistolle, jossa pirtsakka tyttönen ilmoitti tilaa todennäköisesti olevan kaikille, kehotti palaamaan puolen tunnin kuluttua. Itse ajattelin käydä pikaisesti katsastamassa ehdinkö leikkauttaa pääni, ja tökkäsin tsekit Marisan kahvilaan.

En löytänyt paljon puhuttua karvalääkäriä, mutta pankissä kävin, tilaamassa nettitunnukset. Hiustilannettani sadatellen palasin kahvilaan, ja sieltä menimme takaisin Dolphin Watchin edustalle. ”You guys are gonna kill me..” totesi aiemmin pirtsakaksi todettu tyttö. Vene oli täyttynyt viime hetkellä, ja paikkoja ei ollut. Michal ja Clara huokaisivat pettymyksestä, ja yhdessä kävelimme viinikiertueen pysäkille. Slaavit kyytiin ja parturia etsimään, mua kiinnostaa viinikierrokset yhtä paljon kuin vaatekaupat.

Löysin pieneltä ostarilta kaikenlaista, pääsiäismunista postikortteihin, ja löysinpä sitten parturinkin. Mukavan oloinen Maorimies kehotti istuutumaan tuoliinsa, ja siinä sitten kökötin, ja katsoin kun mestari rakensi taideteostaan. Parturismalltalk keskittyi häistä puhumiseen, se kun oli asia päällimmäisenä mielessäni. Herra itse soitti bassoa hääbändissä, joka oli tulossa soittamaan Portageen lauantaina. Itsehän olisin silloin jo etelän suunnassa, autolla ajelemassa.

Ihan hyvää työtä, tai niin hyvää työtä kun tästä variksenpelättimestä saa aikaan. Neljätoista dollaria. Imekää sitä, suomen hiusnyhtäjät.

Söin ja join hyvin ja matkasin takaisin Portageen. Haalimalleni suklaalle löytyi heti käyttöä kun löysin sairaana petissään makaavan Anun väristelemässä huoneestamme. Tyttö piristyi silminnähden.

Nyt tilaa olikin sitten reilunlaisesti, henkilökunnan majoituksessa, ja päätin muuttaa oikein omaan huoneeseen. Paul oli saapunut takaisin Portageen oltuaan pari päivää poissa. Hän saapui takaisin tyttöystävänsä kanssa jonka kanssa ottivat Stacyn ja Lindsayn huoneen, minä valtasin Carmenin ja Danielan huoneen. Mikko ja Anu pääsivät vihdoin muuttamaan myös huoneeseen jossa oli oikein parisänky.

Ilta vietettiin Luken (joka oli aivan paniikissa kun palasimme, mies oli ollut yksinäinen ja krapulassa), Michalin ja Paulin seurassa tyttöystävineen. Paul oli ostanut Dvd:n josta olin jotain joskus kuullutkin, Kiwisarjan Flight of The Conchords ensimmäisen tuotantokauden. Mä en muista nauraneeni näin katketakseni pitkään aikaan. Jos musta, hiljainen huumori terästettynä satunnaisella musikaalinumerolla kuulostaa hauskalta, tutustukaa ihmeessä. Mä meinasin kuolla, se oli niin kovaa settiä. Kertoo kahdesta Kiwikaveruksesta jotka lähtevät New Yorkiin tähteyden perässä. (http://www.youtube.com/watch?v=JT5AQIlmM0I )

Ei kai tässä paljon muuta. Paitsi että TERÄSBETONI? VOI PYHÄ LEHEMÄ. Joukossamme on tarpeeksi tyhmiä ihmisiä, se on taas todistettu.

(jos edellämainitun sarjan hymööri iski, lisää näitten takana:

http://www.youtube.com/watch?v=FArZxLj6DLk
http://www.youtube.com/watch?v=TLEK0UZH4cs
http://www.youtube.com/watch?v=pY8jaGs7xJ0
http://www.youtube.com/watch?v=LtfQg4KkR88
http://www.youtube.com/watch?v=g9Qu3iP3RYA
http://www.youtube.com/watch?v=f4zV4pJ8MwM
http://www.youtube.com/watch?v=g9Qu3iP3RYA

heh. kesken työpäivän ehtii odotellessa tehä monenmoista.

suklailua 1
suklailua 2
suklailua 3

aikusia miehiä, herregyyd.