Jews on wheels!

Osa 12: Portage 21.-28.11.2008

Mulle tippui postissa guitar heron world tour –peli pari viikkoa sitten, ja sitä sitten on hakattu tässä sormet verillä. Mun pienestä tuvasta tuli parina iltana turhankin ruuhkainen kun kaikki työkaverit halus tulla hakkaamaan. Mun piti tehdä niille kauhean selväksi että yläkerran naapuri tykkää kovasti omasta rauhastaan, jota saattaa haitata rumpujen hakkaaminen ja mikrofoniin huutaminen.

Olen muutenkin ollut jotenkin kauhean sosiaalinen täällä viime aikoina. Mulla on käynyt vieraita ihmeellisen usein, vaikka yleensä suomessa vältän sitä viimeiseen asti. Toki osasyynä on ollut se että ihmisiä joita tunnen on tippunut lähimaastoon. Harjunpään Elina kävi poikkeamassa, Jalasjärven likkoja ja työkaveri. Ihmisiä nauratti kauheasti se miten erilaiset aksentit meillä on. Ellu puhuu puhtaalla brittiaksentilla ja mä väännän jollain ihmeellisellä puolittaisella jenkkiänkyrällä. Syynä lienee ero siinä miten olemme kielen oppineet. Elinalla kävi säkä ajoituksensa kanssa, sillä Sharpie ajatti ison osan työntekijöistä nelivetokuormurinsa lavalla eräälle alueen korkeimmista huipuista, black rockille, tsekkimään auringonlaskua. Oli muuten aika mainio ilta. Niin, ja seuraavana iltana se näki meidät kauheassa pöhönässä, kun meillä oli potkijaiset Neilille ja Joelle. Pikkuinen Lydia veti kunnon överit, ja päällysti suuren osan vihreästä talosta uudella kirjavammalla sävyllä.

Elina jäi aikalailla lähimaastoon, kun hän sai töitä Blenheimin viinitarhoilta. Hänestä varmasti kuulemme lisää siis tuonnempana. Myös Joe yöpyi mun tykönä pari iltaa hotellilta lähtönsä jälkeen.

Dave, tuo tuore lisäys tiimiimme, tempaisi mulle mahottoman lahjan. Mies sanoi että saisin käyttää hänen autoaan jos vain tankkaan sitä pikkaisen silloin tällöin. Alun vastahakoisuuden jälkeen olen todennut kyseisen teon helpottaneen elämääni melkoisesti. Toki mun liikkuminen vähenee hiukan mutta kyllä noina 10 tunnin työpäivinä tulee juostua tarpeeksi.

Mun sosiaalisuuspuuskan myötä mä myös käyn useammin ”ulkona”, eli viettämässä iltoja muiden työntekijöiden kanssa Snapperissa. Suurena motivaattorina toimii Phil, joka on kieltämättä mahdottoman mukava heppu. Eräänä iltana lähdin kotiin aikaisin täysin epäonnistuneiden biljardipelien hermostuttamana, ja ilta oli saanut kovin erikoisen käänteen. Seuraavana aamuna töihin mennessäni näin vain kun Phil pyyteli kaikilta anteeksi. Luihulla ruumiinrakenteella varustettu maorimies oli saanut kunnon raivarit viinapirujen kiusaamana, ja oli oikein käynyt ihmisiin käsiksi. Raumatin pinna oli lopulta täyttynyt kun Phil oli kuristanut Mariaansa, ja hän oli ottanut miehen karhunhalaukseen ja kuskannut omaan sänkyynsä. Käsittämätöntä kuinka joillekin ei vain sovi terävät.

Ekat respatunnit on takana, kävin oikein ostamassa itelleni suorat housut ja uskomattoman epämukavat kiinalaiset mokkasiinit. Hyi helevettoni. Aivan kauhiat jalkaan. Ainut pukine jossa ei saisi säästää – kengät. Alisonin läsnäolo selän takana töitä tehdessä on jotenkin vaivaannuttavaa, mutta näillä mennään.

Ostin lipun Billy Connelyn keikalle helmikuulle. Sekopäisen skottikoomikon kiertue on peräti 11. laatuaan Uudessa Seelannissa. Sen suosio täällä on käsittämätön. Nämä pitää sitä maailman kuuluisimpana Stand Up –koomikkona, ja annan heidän elää luulonsa kanssa. Mies on kieltämättä nero, ja sen keikalle meno on huisaa.

Perjantai, 28. marraskuuta oli ehkä yksi mun elämäni parhaista päivistä. Semmonen ku kaikki loksahtaa jotenki kohilleen, ei oo kiire mutta ehtii tekemään ihan mahdottomasti, ja heiluu ihmisten kans joista tykkää. Kerron siitä enemmän nyt.

Hyvää päivää ei oo ilman hyvää aamua, joten aloitin päiväni syömällä ja juomalla hyvin. Otin alleni Daven auton ja suuntasin hakemaan Neiliä. CD –soittimessa soi Killersin uusi levy joka on osuvasti tappokovaa kamaa. Samoin myös Metallican uusi albumi, jota mm. Marko Kivelä blogissaan ylisti. Napattuani Neilin kyytiin otin Cowshedin leirintäalueelta takaploosteriin myös erään saksalaistytön laukun, jota olin edellisenä päivänä luvannut avustaa. Katsokaas, hän joutui lähtemään pikaisesti lääkärin vastaanotolle ja joutui jättämään laukkunsa taakse. Paikalle kirmasi pelastava soturi, mahtisonni, minä.

Ajoimme mutkaisen tien Havelockiin, jonne Neil oli nyt päättänyt toistaiseksi asettua. Kävin morjestamassa Paulia ja hyvästelin Neilin todennäköisesti viimeistä kertaa. 37 –vuotiaalla elämäntapareissaajalla ei oo puhelinta eikä kotiosoitetta. Mies vain vaihtaa työpaikkaa kun edellinen paikka on nähty. Hotellimaailman Lucky Luke.

Käänsin volyyminamiskan isolle, ja suuntasin kohti Blenheimiä. Lauloin nolostuttavan kovaan ääneen System of a Downin tahtiin ajaessani, luu pihalla. Osuin nuottiin, epäilyttävän hyvin. Ehkä volyymi vain oli niin isolla että se kuulosti siltä.

Tässä kohtaa päiväni olisi voinut mennä mönkään. Edessä oli sarja tapaamisia muitten ihmisten kanssa. Lounastreffit. O-ou. Olin nimittäin luvannut tänään tavata Liozin ja hänen tyttöystävänsä. Muistatteko Liozin, lentokoneessa tapaamani invalidisoituneen ex-sotilaan, nyttemmin paraolympiatason uimarin? Pari ajoi juna-aseman pihaan ja loikkasin heidän kanssaan samaan autoon. Pramealla uudenkarhealla Lexuksella ajava Lioz tervehti iloisesti, ja mun oli pakko heti uteliaana miehenä tutustua täysin käsimekaniikalla toimivaan kaasu-jarru –järjestelmään. Piru vieköön että oli kätevän oloinen. Kätevästi muuten mies myös ulostautui autosta, ja kasasi pyöratuolin alleen n. 10 sekunnissa. Hänen kuvankaunis olympiakultamitalisti –tyttöystävänsä pystyi vammastaan huolimatta kävelemään kainalosauvoilla, joka oli kieltämättä uskomaton näky. Täysin vailla tuntoa, tai lihaksia jaloissaan. En mä ymmärrä. Mutta ihailen.

Istuimme läheiseen ravintolaan, ja söimme lounaan jonka he olivat päättäneet mulle tarjota, huolimatta vastustelustani. Vastapalveluksena perehdyin murtamaan Liozin Iphonen softan, että tämä pystyi asentamaan hepreankielisen käyttöjärjestelmän puhelimeen. Mies oli kauhean otettu mun mielettömistä lahjoistani tietokoneen kanssa. Nauroin takaisin että kun mun isoveljeni varmastikin pyörittelee hiljaisesti päätään kotona kuullessaan mun yrittäneen leikkia tietokonejumalaa.

Mun täydellinen päivä jatkui mainiosti siis, ja sovimme tapaavamme vielä Pictonissa illemmasta. Sitä ennen olin kuitenkin päättänyt käydä katsomassa uuden Bondin, jota Kivelä myös mainosti. Ja perkule vieköön että se oli hyvä. Daniel Craig on eläin, eikä herrasmiesagentti. Leffa onnistui taas yllättämään, joka on kiitettävä suoritus sarjalta jota on tehty, mitä, 24 elokuvan verran?

Kävin heittämässä Saksalaistytön repun hostellille jossa Elinakin asustelee, ja joimme teet. Sain lahjaksi vaivastani levyn suklaata ja aika arvokkaan oloisen viinipullon. Huippupäivä alkoi jo hämärtyä.

Saavuin Pictoniin, ja soitin Liozille että tulisivat Slip Inniin oluelle. Istuimme parin tunnin ajan ja puheensorinaan ei meinannut tulla loppua. Tuo jätkä on jotenkin ihan samanlainen kuin minä. Toki se on kasvanut hiukan erilaisissa olosuhteissa, mutta meidän mielipiteet ja mielenkiinnon kohteet kohtaa ihan täysin. Ja se sen tyttöystävä, Bol, aivan mieletön nainen. Puhuimme asiat poikki ja pinoon lähtien kansainvälisestä politiikasta, päättyen juutalaispyhiin ja nelivetojen ajamiseen aavikolla. Myös he olivat nauttineet päivästään kovin, ja esittivät suoranaisen vaatimuksen siitä että ensi syksynä kävisin heidän vieraanaan Kibbutsissa ja Jerusalemissa. Vieraanvaraisuudella ei ole rajaa, mulla olis kuulemma ilmainen kämppä Kibbutsissa jos päättäisin olla siellä kauemman. Käsittämättömiä tyyppejä.

Ajoin kotiin ja nappasin kyytiin puskapartaisen liftarin joka oli myös huippuveikko. Lauloimme mutkaisella tiellä matkalla kotiin harmoniassa System of A Downia.

Lauantai oli sitten taas ihan normaali, eli melkoisen perseestä.

Uusii pärst’värkkei

Osa 11: Portage 11.-20.11.2008

Porteritiiminä koko tämän alkujakson ajan ovat tutusti toimineet minä, Raumati ja vanha kunnon Sharpie. 50+ -vuotias tyylikkäästi harmaantunut herrasmies ei tosiaankaan tarvitse tunteja, hän on ilmeisesti melkoisen varakas myytyään firmansa Wellingtonissa. Sharpie työskentelee vain kahtena, kolmena päivänä viikossa ja silloinkin on aika vaikeaa sanoa onko hän henkisesti paikalla. Raumati otti kuitenkin puheeksi tässä taannoin että kyseessä saattaa olla jokin muu kuin laiskuudenpuuska. Sharpie oli käynyt talvella lääkärillä, ja ilmeisesti häneltä oli löydetty jonkinlainen kasvain jostain päin kroppaa. Metsämies vaan kun ei suostu enää menemään takaisin lääkäriin, eikä vastaa sairaalasta tuleviin kirjeisiin ja puheluihin. Toivottavasti kyseessä ei oo mitään vakavampaa, vaikkakin tässä aika moni aavistelee pahinta.

Tämän kaiken lisäksi miehen motivaatio on nollalukemissa, ja meidän mitta alkaa aika ajoin täyttyä. Alison on täysin tietoinen tilanteesta, ja antoikin meille helpotusta uuden ukon muodossa keittiön puolelta. 33 –vuotias Dave oli tullut Portageen kitchen handiksi, mutta hän sai pikasiirron porteritiimiin. Kaljupäinen, parrasta päätellen nuorena harmaantunut mies on sympaattinen tapaus ja on helpottanut meidän taakkaamme paljon. Uuden kaverin simputusta harrastamme toki. ”Can you get that for me, young fella?”

Portageen on tullut uutta henkilökuntaa muutenkin vasemmalta ja oikealta, esimerkiksi Phil ja Maria, nuori maoripariskunta. Lisäksi juuri Ausseista saapunut ja siellä vuoden viettänyt brittiläinen Kelly tuli respatyöntekijäksi, sekä ravintolatyöntekijäksi otettu Craig, britti tämäkin. Philin ja Marian kanssa yhteinen nuotti löytyi heti, etenkin Philin joka on nuoresta iästään huolimatta elämää nähnyt kaveri. Miehen silmäkulmasta on poistettu tatuointi, joka viittaa vankilahistoriaan – aihe josta emme ole sanallakaan toki puhuneet. Vielä.

Viime viikolla meillä oli täällä korkean profiilin kansainvälinen poliisikonferenssi. Internetin turvallisuusasioita käsitellyt, kahtakymmentä eri kansalaisuutta sisältänyt paneeli kokoontui Portageen viikoksi ja oli uskomattoman tarkka turvallisuusasioistaan. Kaikki päärakennuksen lukot vaihdettiin viikoksi, meidän kaikkien taustat tarkistettiin, ja housekeeping ei saanut mennä kenenkään huoneeseen ilman lupaa. Mä en voinut vastustaa kiusausta yrittää keventää tunnelmaa kun ajoin bussilastillista poliiseja kohti portagea. Mun stand up –rutiini ei saanut vastakaikua. Ei ihan paska nakki kuitenkaan näille jepareille, lentää tänne valtion laskuun. Paikalla oli mm. Ruotsin, Norjan ja Tanskan poliisivoimat.

Kun tuossa menin uusia kasvoja läpi, unohdin mainita Wendyn ja Ericin, ranskalais-uusseelantilaisen pariskunnan. Kajakkeja ja polkupyöriä vuokraavan Ericin muistin jo viime kaudelta, mutta tällä kertaa pariskunta on oikein muuttanut Portageen, koska myös Wendy työskentelee täällä nyt, respassa. Heillä on myös 1,5 –vuotias lapsi, Etienne, joka on herttainen pieni pallero.

Tämän pariskunnan historia onkin sitten mielenkiintoinen. Eric oli muuttanut aikanaan Pariisiin itsekseen 12 –vuotiaana, koska hän oli päättänyt että hänestä tulee sirkusklovni. Poika oli elättänyt ja ruokkinut itsensä tiskaamalla astioita ravintoloissa, ja käynyt samalla sirkuskoulua. Klovnia miehestä ei tullut, mutta sen sijaan uskomattoman taitava akrobaatti. Ura oli vienyt Ericin luksusristeilijöille esiintyjänä, kiertäen ympäri maailmaa kunnes vuonna 94 hän oli tavannut Wendyn, kiwitytön joka oli tullut Pariisilaiseen tanssikouluun. He rakastuivat ja jatkoivat esiintyjäparina risteilijöillä seuraavat 15 vuotta. Heidän performanssinsa sisältää akrobatiaa, uskomattoman nopeita vaatteiden vaihtoja, sekä ilmeisesti jonkin sortin illuusioita. Vaikea mennä sanomaan kun ei ole itse nähnyt. Nyt heillä on kuitenkin pieni lapsi, ja vaikka molempien veri vetää takaisin merille, he haluavat Etiennen kasvavan ensin pari vuotta Uudessa Seelannissa.

Ihan kuin edellisessä ei olisi ollut tarpeeksi, Eric esitteli mulle tässä yksi päivä tekemiään pronssipatsaita. Kuulitte oikein. Mies tekee vapaa-aikanaan pronssipatsaita, ja pyhä lehmä että mies on taitava. Hän esitteli mulle eräänkin patsaan jota oli työstänyt kaksi vuotta, ja sitten myynyt hyvin suolaiseen hintaan Aucklandilaiselle taidegallerialle.

Jenkkiystäväni Craig yrittää yhä saada itsensä Uuteen Seelantiin. Miehen oli tarkoitus tulla mutta sitten viisumiasiat räjähtivät naamalle. Sain juuri mailia missä hän kertoi saattavansa tulla tänne vain lomailemaan, kun ei vissiin työasiat tuolla Ameriikan maalla tällä hetkellä kukoista. Withellin pariskunta yläkerrassa olisi varmasti ihan ekstaasissa jos pippurinen ystäväni tulisi takaisin, jostain syystä tulivat todella hyvin toimeen.

Tässä eräänä vapaapäivänäni kävin taas Blenheimissä, ja katsastin elokuvan, yllätyksenä teille kaikille. Ghost Town oli leffan nimi, pääosassaan aina mainio Ricky Gervais. Vaivaannuttamishuumori on vaikee laji, ja tämä kaveri haltsaa sen.. tuntuu oikeastaan siltä että Gervais keksi sen. Jatkoin Blenheimistä takaisin Pictoniin, jossa vietin oikein mukavan illan erään oppaamme, Jo’n ja chileläissyntyisen Marion kanssa. Kokkina Havelockissa toimiva Mario tarjoili meille kunnon illallisen, ja pienet nousut tuli viinistä jota ohella tarjoiltiin.

Viimeisen kirjoitukseni lopussa taisinkin mainita tästä tapauksesta jokin aikaa sitten, jolloin Portageen saapunut pariskunta joutui kinkkiseen tilanteeseen. Muistan ajaneeni kyseisen parivaljakon, kaksi oikein mukavaa vanhempaa naista hotellille, ja jutelleeni heille perusjutut ja smalltalkit. Se on vaan uskomatonta miten samoilla raitella nää keskustelut aina menee, mutta tämä jäi mun mieleen oikein mukavana pariskuntana.

Olin juuri maistamassa ensimmäistä oluttani ja aloittamassa biljardipeliä Philin kanssa, kun Wendy soitti Snapperiin hätätilanteesta parin kilometrin päässä. Kaksi kanadalaismiestä olivat löytäneet naiset läheiseltä rannalta, ja toinen heistä oli maannut tajuttomana. Otin pikkubussin alle ja ajoimme paikalle. Noin 65 –vuotias rouvashenkilö oli palannut tajuihinsa, mutta oli todella kovissa kivuissa. Onneksi kanadalaisseurueessa oli pari sairaanhoitajaa (voitteko kuvitella mikä säkä?), ja pari sälliä jotka kantoivat naisen autoon. Mä soitin samalla jo Pictoniin veneen perässä, ja soitin myös Wendylle että hoitaisi taksin laiturille Pictoniin. Lähin sairaala kun oli Blenheimissä.

Ajoin hotellin kautta laiturille, napaten mukaan kylmää ja sidevärkit sairaanhoitajille, sekä särkylääkkeitä. Kyseessä oli ilmiselvästi murtuna ranteessa, mutta kipu oli niin kova että nainen meinasi pyörtyä moneen otteeseen. Vene tuli paikalle ennätysnopeasti ja saatoimme naiset matkalle. Tämä oli melko lailla nopein tapa saada ketään täältä hoitoon, ellei helikopteria lasketa.

Kun palasin Snapperiin, tervehti Raumati mua leveällä, osittain hampaattomalla hymyllään. Se oli jo näköjään kipannut mun kaljan alas.

Jos yksi kuva tosiaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin käykää ihmeessä tsekkimässä facebookista mun uudet 40 000 sanaa.

PÄIVITYS!

Facebook -protestantit saivat mussa aikaan suunnanmuutoksen. Rupeen laittamaan kuvia Picasawebiin, niin kaikki voivat niitä käydä katsomassa.

http://picasaweb.google.com/mikko.jokipii

...on osoite.

Niin, ajattelin huomenna kirjoitella taas oikein kunnolla. Kiitos kaunis vielä kun ilmoititte itestänne, siellä oli seassa pari yllätystä.

Kovaa peliä Panjabissa.

Osa 10: Portage 3.-10.11.2008

Jaha, mihin mä jäin? Niin, ne kemut joista palasimme pimeydessä. Ah.

Aussisyntyinen kokkimme John, lähemmäs 150 –kiloinen ukkeli piteli mua kaulasta ja halus laulaa juomalauluja. Olin messissä, niin paljon kuin pystyin. ”Torii-toraa” –kohta oli helppo. Päädyimme jatkoille vihreään taloon ja siellä höpisin kovasti Elenan kanssa, kaikista maailman tapahtumista. Tsekkityttö on hurmaavan tuittupäinen, ja se osaa tehdä ongelman mistä vaan. Taustalla huomasin kuitenkin tapahtuvan jotain mielenkiintoisempaa, kun Joe ja Lydia ilmiselvästi ajautuivat lähemmäs toisiaan. Läpsäytimme ylävitoset Elenan kanssa siinä vaiheessa kun ne lähti ”katselemaan tähtiä”. Mä tavallaan saatoin ne yhteen, kutsumalla ne pariin kertaan yhtä aikaa mun luo pelailemaan Guitar Heroa. Kaks tollasta herttaista ihmistä.

Tuossa noilla nurkilla kuun alussa meillä oli myös tulipalovalmiuskoulutus –tsydeemi. Käytännössä se tarkoitti että istuimme kaksi tuntia ja kuuntelimme kaveria joka ei osannut päättää oliko se stand up –koomikko vai kouluttaja. The Office –televisiosarja tuli oudosti mieleen. Päivän lopuksi se tuikkas sellaisen kaasukäyttöisen ritilän tuleen ja meidän kaikkien piti vuoroin sammuttaa se jauheella tai hiilidioksidisammuttimilla. Mies kertoi pilke silmäkulmassaan että antaisi palkinnon sille joka saisi vesisammuttimella kyseisen tulen sammumaan – siitä kun lähtee sellainen suora ruisku eikä sillä oikein mitenkään sammuta tuollaista paloa. Tarjouduin kokeilemaan ja otin strategiakseni hajottaa vesisuihkun asettamalla suuttimen peukalon ja etusormen taakse. Vesi levisi laajalti ja sammutti liekit. Pölkämästynyt kouluttaja oli pakotettu antamaan mulle vaahtosammuttimen ja pari peitettä palkinnoksi. Kertoi ettei tuo ollut ikinä onnistunut, ja en mäkään sitä temppua toki onnistunut toistamaan. Omankehun vuoksi kuitenkin kerroin, jos tuo vaikka jonkun teidän mielestä olisi kauhean vakuuttavaa.

Sen lisäksi että siellä oli kunnallisvaalit, ja tuolla jenkeissä oli presidenttivaalit, niin täällä Jumalan selän takana oli parlamenttivaalit. Vallassa ollut sosiaalidemokraatti Helen Clark menetti pääministerin pallin kolmen kauden jälkeen, ja valta siirtyi oikeistolle. Mulla ei oikein oo mielipidettä asiasta, eikä tunnu oikein kellään paikallisellakaan olevan. Obaman valinta herätti paljon keskustelua tottakai lehdet kilvan veikkailivat seurauksia ja punnitsivat tapahtuman historiallisuutta. Porterina olossa on se hieno puoli että tapaa niin kovin erilaisia ihmisiä, varsinkin kun niiden iholle pääsee veneitä venaillessa. Jotenkin keskustelut aina ajautuvat maailmanpolitiikkaan, talousasioihin, ympäristökysymyksiin, ja silloin tällöin törmää ällistyttäviin ihmisiin. Tässä yksi päivä istuin puoli tuntia Toreassa kuunnellen miestä joka oli 60-70 –luvulla matkustanut joka viikko Britanniasta Helsinkiin, Helsingistä Tukholmaan, Tukholmasta Osloon ja viikonlopuksi takaisin Lontooseen, konsultoiden pankkeja ympäri pohjoismaita uusien tietokonejärjestelmien käyttöönotossa. Todennäköisesti ensimmäisten järjestelmien. Likimain 80 –vuotiaalla herralla oli mahtava huumorintaju, ja hän kertoi elävästi siitä miten oli ensimmäisellä Helsingin reissullaan 60 –luvulla yrittänyt ymmärtää jotain katujen nimistä. Hän tapaili itsekseen jotain kadunnimirimpsua kunnes selvisi että Aleksanterinkadulla oli ollut joku kahvila jossa hän oli viihtynyt joka viikko.

Eurooppalaisten, jenkkien, aussien ja kanadalaisten kanssa keskustelut tuppaavat menemään kuitenkin aika ennalta-arvattavaa reittiä. Toki helmiä löytyy seasta. Täysityrmäyksen sain kuitenkin, kun tässä yksi päivä istuin kahvipöydässä Panjabilaisen iltapäällikkömme Amardeepin ja Etelä-Afikkalaisen Karenin kanssa. Keskustelumme käsitteli käytännössä toisen rodun tai kansallisuuden vihkimisestä heidän kodeissaan. Etelä-Afrikkalaiset valkoiset on edelleen aika erikoista jengiä (viime kaudella kovasti vierastamani Morne oli myös kyseistä sorttia). Karen teki hyvin selväksi että hänen perheensä katkaisisi välittömästi kaikki välit häneen jos hän naisi toista rotua tai kansallisuutta olevan miehen. Hänen veljensä on vihkinyt Brittitytön, ja heidän isänsä ei puhu tälle mitään. Mä yritin änkyttää väliin jotain mutta lisää oli tulossa.

22 –vuotias Amardeep kertoi kasteista kotimaassaan, ja yhtäkkiä Karenin jutut vaikutti kesyiltä. Nuorimies madalsi ääntään, nojasi eteenpäin ja kertoi siitä miten hänen serkkutyttönsä oli tapettu koska tämä oli nainut oman kastinsa ulkopuolelta. Ja mies joka tappoi hänet oli hänen oma isänsä. Länsimaissa on kohuttu näistä silloin tällöin, muistan ruotsissa vastaavaa tapahtuneen pariinkin otteeseen, mutta Amardeep kertoi mulle naama peruslukemilla että näin se vain menee.

Niin, sen lisäksi että Amardeepin setä oli tappanut oman 18 –vuotiaan tyttärensä, oli hän maksanut poliisille siitä että hänen tyttärensä mies sai syyt niskoilleen, ja viruu sellissä tänäkin päivänä. Mä yritin peittää järkytykseni, toisaalta yrittäen ilmaista Amardeepille miten erikoiselta ja julmalta teko vaikutti. Tosiasia on kuitenkin että mä en voi ikinä ymmärtää miltä on tuntunut kasvaa siinä kulttuurissa, niitten paineiden keskellä. Amardeep yritti tiivistää asian niin, että ihmiset ovat vihkiytyneet tietyllä tavalla satoja ja taas satoja vuosia. Perheitten maine perustuu hyvin pitkälti sille löytääkö tytär suvun arvoisen kumppanin. Jos tytär jättää tämän huomiotta, tarkoittaa se käytännössä koko suvun maineen menemistä. Hän lisäsi jopa että vaikka ei ikinä tappaisi omaa tytärtään, hän tekisi kirjaimellisesti kaikkensa että voisi estää moisen liiton syntymisen.

Ei perkule. Sekopäinen planeetta. Tai kukas mä oon sanomaan. Opetelkaa hindiä ja menkää lukemaan mitä ne naureskelee meistä, tai päivittelee.

Seuraavana päivänä mulle osui melkonen tilanne päälle kun eräältä rouvalta murtui ranne pahasti parin kilometrin päässä Portagesta. Mutta siitä ens kerralla.

Tässä välissä vastaan pariin usein esitettyyn kymysykseen.

1. Kuvia, miksi ei?

- Mulla ei oo vielä kaapelia millä saisin tämän kuukauden aikana karttuneet kuvat puhelimestani. Se tullee piakkoin postissa. Laitan sitten kuvasia.

2. Osoite, mikä?

- Joululahjat ja kosiopyynnöt voi osoittaa seuraavasti

Mikko Jokipii
Portage Resort Hotel
Kenepuru Sound
RD2, Picton
Marlborough
New Zealand

Kiitos kun jaksatte lukea mun höpinöitä. Välillä tulee höperö olo kirjoitella itekseen kielellä jota kukaan ei mulle täällä puhu.

Kaikille teille kahdelle ihmiselle jotka odottavat uutta merkintää:

Pieniä teknisiä ongelmia viestintäpulikkani kanssa. Palaan asiaan pikimmiten, huomisen tuplavuoron jälkeen. Lyhyesti sanottuna perkeleesti hommia ja kaikki liikenevä vapaa-aika menee loikoillessa.

Juuri nyt pienissä pöhnissä Pictonissa. Harjunpään Ellu soitteli tänään ja ilmoitti tulevansa kyläilemään viikon päästä. Jes.

Jos tätä lötinää lukee joku, ilmoittakaa. Se saattaisi motivoida kirjoittamaan jotain.

Tulipaloista.

Osa 9: Portage 27.10.-2008 - 2.11.2008

Saavun hotellille aamukahdeksan aikaan, vuoron alkaessa. Ainakin rakennus on paikallaan, enkä huomaa isompia jälkiä ulkopuolella. Keittiön kohdalta katto on revitty auki, mutta siinä kaikki.

Keittiö on sisältä katsottuna kieltämättä täysin tuhoutunut. Hyvin vähän nukkuneen näköinen Dean hoipertelee tykö, ja alkaa selittää nauhalta yön tapahtumia, varmasti aika monetta kertaa. Hän oli herännyt hälytyskelloihin puoli neljän aikaan yöllä, juossut alas ja löytänyt ilmiliekeissä olevan keittiön. Hänen avukseen oli rientänyt amerikkalaissyntyinen huoneen 22 asukki, jonka kanssa Dean oli tyhjentänyt kolme CO² –pullollista liekkeihin, onnistumatta sammuttaa tulipaloa. Temppu joka lopulta oli tepsinyt oli muutaman vesisangollisen heittäminen pesäkkeen juureen, joka oli tukehduttanut palon.

Miten tulipalo oli saanut alkunsa? Miehet olivat pähkäilleet sitä aikansa, ja tulleet siihen tulokseen että pakastimen viereen heitetyt keittiörätit olivat kaiken alku. Räteissä mojuneet kemikaalit olivat sekoittuneet ja reagoineet ilman kanssa, jonka seurauksena ne olivat leimahtaneet liekkeihin. Myöhemmin tulleet paloviranomaiset varmistivat teorian. No, ainakin vakuutus korvaisi tämän.

Alison saapui paikalle ja me kaikki menimme vähän seiniä pitkin koko päivän. Mut kuitenkin yllätti se miten ammattimaisesti ja vain yhtenä työpäivänä tätäkin päivää kohdeltiin, huolimatta olosuhteista. Tämän päivän piti olla mun ensimmäinen respatreenauksessa, mutta aikataulut menivät kaikilla sekaisin, ja mä lähinnä raivasin tulipalon jälkiä.

Päivän päätteeksi Joe ja Lydia saapuivat kyläilemään mun pyhättöön, ja pelasimme Guitar Heroa yömyöhälle. Jotain noitten kahden lapsukaisen välillä on, voisin lyödä vetoa. Joe jäi sohvalle nukkumaan, motiivinaan hakata PS3:sta pikkutunneille asti.

Aamupalalla rohkaistunut Joe päätti ottaa härkää sarvista ja puhutella Alisonia siitä, että hän halusi pois keittiöstä ja porterihommiin. Toivotin onnea ja lähdin töihin.

Sain tekstiviestin jossa ystäväni Holmstedtin Jukka kertoi ilostuneena saaneensa palkinnon äpärälapsestamme Jurassic Rockista. Olen melkoisen onnellinen sympaattisen kaljupään puolesta (linkki: http://www.lansi-savo.fi/Kulttuuri%20ja%20viihde/8579651.html ).

Mulla oli näillä nurkilla ihan kauhea flunssa, joka ei toki ole vieläkään täysin laantunut. Mutta ihan tosissaan, mulla ei oo ikänä ollu sellaista räkätautia että ihan vettä tulis nenästä. Uusseelantilainen lenssu. Yhtenä iltana teki mieli laittaa sanko nokan alle. Niin, ja mun nenä ei oo alkuunkaan parantunut siitä rysäyksestä konsertissa, jotenkin ihan viturallaan. PLUS, mun nenässä on valtava finni, joka sykkii ihon alla. Ihana yhdistelmä niistäessä.

Joella oli palaverinsa, ja se ei mennyt hyvin. Alison on tiukka täti, ja olisi suostunut Joen vaatimukseen ruveta porteriksi vain, jos tämä suostuisi 1,5 dollarin palkanalennukseen. Tämä lienee Alisonin hienovarainen tapa sanoa ”kiitos ja hei”. Neilille, Joen kanssa vihreässä talossa asustavalle persoonalliselle Kiwille Alison oli puolestaan esittänyt vuokrankorotusta, jolloin Neil oli suoralta kädeltä ilmoittanut lähtevänsä. Samoin siis Joe. Erikoishommaa, kaikki tutut karkaa.

Joen kanssa olimme kuitenkin jo alustavasti sopineet että kävisimme Melbournessa maaliskuussa. Sitä ennen maailma kuitenkin tulisi mullistumaan vielä moneen kertaan. Niin, ja helmikuun alussahan mulle oli tulossa tänne seuraa Suomesta. Pari serkkupoikaa ja kaveri Seinäjoelta. Ah, ja Harjunpään Elina, tuttu vuosien takaa Jalasjärveltä ilmoitti saapuvansa Uuteen Seelantiin marraskuun puolivälissä. Toivotin Ellun tervetulleeksi vierailemaan mun matalaan majaani, paratiisinpalaani.

Vapaapäivät voi viettää joko löhöillessä tai loikoillessa. Mulla on välillä kauhean vaikeaa päättää kumpaa teen, mutta asuntooni kuuluva maailman epämukavin sohva pelaa valtavaa roolia molemmissa vaihtoehdoissa. Perjantaina, lokakuun 2008 viimeisenä päivänä päätin aktivoitua ja ajaa Portagen pakettiauton huoltoon Blenheimiin. Auton seistessä huollettavana kävin ostoksilla (löysin juustohöylän sekä muutaman halvan dvd:n), ja kävin katsastamassa elokuvan nimeltä Pineapple Express. Taas yksi Judd Apatow –raina lisää, joka sisälsi vakiomäärän hävyttömyyksiä ja pössyttelyä.

Ajoin Pictonin kautta takaisin, ja istahdin Slip Innissä hetkiseksi alas juuri viimeisen työpäivänsä viettäneen Deanin kanssa. Joimme oluet ja puhuimme salaliittoteorioista. Itse en usko teorioihin kuulaskeutumisen feikkauksesta, WTC:stä tai siitä että ovatko Bushit Bin Ladeneiden kamuja. Jotkut salaliittoteoriat ovat niin suosittuja, että niistä on tullut kauheita latteuksia. Uskon tosin että JFK tapettiin jonkun muun toimesta kuin Oswaldin, ja pelkään pahoin Obaman puolesta.

Sunnuntai oli mainio päivä. Alison tarjosi koko henkilökunnalle illan Pictonissa, Deanin kunniaksi ja talvikauden päättymisen johdosta. Vedimme kohtalaiset pöhnät, pidimme puheita ja julistimme ikuista veljeyttä. Alison ja Dain puhuivat mulle taas sivulauseessa jo ensi kaudella takaisintulosta, joka tuntuu vähän hassulta tässä vaiheessa.

Mutta mulla oli hauskaa. Harrastin feikkikädenvääntöä Deanin lasten kanssa, ja juoksin niitten kanssa ympäriinsä kuin päätön kana. Myös Marissan tytär Tyler on mahtava pieni tyyppi. Lasten kanssa viihtyvä mies on ilmeisesti naisten silmissä jotenkin hurmaava, sillä illan päätteeksi sain oikein jopa kohteliaasti kieltäytyä yöseuratarjouksista. Well that was a first.

Säkkipimeydessä veneen puksuttaessa takaisin Portagea kohti kattelin puhelimen muistista videopätkiä kummipojasta ja ikävöin salaa hiukan. Miehen on helppo pillittää pimeässä.

Miten vaalit meni siellä? Mä en oo kuullu oikein mitään isommassa mittakaavassa, vain tuttujen ja kavereiden menestyksestä.

Palomiehiä ja tulipaloja.

Osa 8: Auckland, Christchurch, Portage 23.-27.10.2008

Kuuntelimme korvat höröllä elonmerkkejä hissin ulkopuolelta. Palomiehet kiipesivät kerros kerrallaan huhuillen meitä kunnes löysivät oikean kohdan. He aloittivat hissiin tutustumisen, kyseessä oli uskomattoman vanha malli. Mä pistin pitkäkseni hissin lattialle ja suljin silmäni. Heräsin tuntia myöhemmin kun tilanne ei ollut juurikaan muuttunut miksikään.

Joe oli kuitenkin löytänyt hissin yläpuolelta, hyvin ahtaasta tilasta, erään vivun joka todennäköisesti avaisi vitoskerroksen oven josta pääsisimme puristautumaan pihalle. Joen käsi ei ollut tarpeeksi pitkä, ovenraosta saadusta apuvälineestä huolimatta. Tilanne ratkesi kun itse kapusin Joen selän päälle, ja juuri ja juuri ylsin vipuun asti. Ovi aukesi ja näimme ulkopuolella odottaneet palomiehet. Nolotti hiukan.

Torstaiaamuksi olin sopinut Trademe –treffit erään paikallisen kanssa, jolta olin ostanut käytettynä Guitar Heron ja pari peliä. Ukko tuli mua vastaan viereiselle Starbucksille ja raha sekä pelit vaihtoivat omistajaa. Tämän jälkeen mulla ei paljoa ollutkaan aikaa ennen kuin piti koneeseen taas nousta. Olisikin muuten hauska laskea koituneet lentokilometrit viimeisen vuoden aikana. Mun ekologinen jalanjälki on Juha Mieto –osastoa. Ainakaan en lennä tänne kahden viikon loman takia niinku jotku pöljät britit.

Monen mutkan kautta (taivas että niitä mutkia on monia, varsinkin bussimatkalla Christchurchin ja Pictonin välillä), päädyin taas illalla Pictoniin. Marissa oli luvannut majoittaa mut, olihan kello taas jo vaikka mitä. Kainalossa 26 –vuotiaalla lapsella oli Pleikkari 3 ja Guitar hero, astuessaan Marisan kylmään tupaan. Tosissaan, täällä on tähän aikaan vuodesta iltaisin KYLMÄ. Päivät on mainioita, suomen kesään verrattavia, mutta aurinko painuu jonnekin todella hevon kuuseen öisin. Ja talojen lämmitys on olematon.

Istuimme Marisan sohvalle ja ensimmäistä kertaa sain kuulla hänen historiansa vähän tarkemmin. 33 vuoden ikään ehtinyt nainen ei oo liioin levännyt laakereillaan. Hänen matkustushistoriaansa kuului 4 vuotta Afrikassa, lukuisia jenkkireissuja sekä erinäisiä visiittejä britteihin ja lähi-itään. Käsittämätöntä. Niin, ja sitten se on ehtinyt lapsenkin plöräyttämään pihalle. Mies toki oli lähtenyt lätkimään, joka on kyllä poikkeuksellista täällä.

On nimittäin tosissaan poikkeuksellista. Jostain syystä kiwit eivät ole kovasti eroavaista sorttia, ja huolestuttavan paljon törmää onnellisiin vanhoihin pareihin. Niinku mun vuokraisännät. Ku näkisitte miten ne kattoo toisiaan, ihaillen. Pahaa tekee. Sonya ja Peter, kaupanpitäjät, ovat samanlainen pari Portagessa. Mie en ymmärrä, perkele.

Mutta Marisa sentään on normaali yksinhuoltaja. Ja oikein hauska nainen. Se kettuilee edelleen mulle jatkuvalla syötöllä, mm. mun ilmeisesti PÄIVITTÄIN vetäytyvästä hiusrajasta.

Perjantai oli onneksi vielä vapaapäivä, koska halusin hakata uutta leluani. Kun pääsin Portageen, pyysi Dean kuitenkin mua vielä jelppimään jonkin teltan kasauksen kanssa. No, nää on mun alaa suomessa joten ei siinä kauaa mennyt.

Juuri kun saimme teltan kasattua, saapui paikalle lähetti joka ilmoitti tuoneensa paikalle mun vuokratöllöttimen. Jes. Voitte arvata että loppupäivä meni kovin epäsosiaalisissa merkeissä. Paitsi että sain mailia siltä Israelilaisjätkältä, johon tutustuin koneessa, oli kuulemma suuntaamassa etelään. Saattavat poiketa!

On kovin erilaista työskennellä Portagessa näin toista kautta. Tuntuu eri tavalla siltä että on osa jotain, kuin että olisi vain kaveri joka poikkeaa töissä ja palaa kotimaahansa. Nää kaikki on niin tuttuja ihmisiä jo. En toki ikipäivänä ajatellut palaavani tänne, mutta yhtenä kesäisenä päivänä Suomessa ollessani vain päätin. Raumatin kanssa työskentely on perkeleen hauskaa hommaa. Mies ei stressaa turhista, ja työt kun on hoidettu niin otetaan aina iisisti. Blairin kanssa työskennellessä ilmassa oli liikaa nuoren miehen testosteronikäryä.

Tämän positiivisen ilmapiirin on huomannut moni muukin, ja yleisesti ottaen Porterin hommaa pidetään helpoimpana ja mukavimpana hommana hotellilla. Tämän on huomannut myös Joe, joka on totaalisen kyllästynyt keittiöhommiin. Miehelle on ilmeisesti luvattu porterin homma Deanin toimesta nyt kun mä siirryn toimistoon. Joe on myös ilmoittanut että jos hän ei pääse porteriksi, lähtee hän pois. Jotenkin ilmassa on sellainen fiilis, ettei Alison tuu antamaan Joelle asiakaspalveluhommaa, läpeensä lävistetty ja pitkällä pukinparralla varustettu mies ei ilmeisesti sovi hänen mielikuvaansa moisen työn tekijästä.

En muuten tiedä ottiko Raumati tuon mun toimistoon siirron vähän väärin. Alison ei oikein tuu Maorimiehen kanssa toimeen, ja antoi mulle –kausityöntekijälle- palkankorotuksen ja esimiesroolin Raumatin ohi. Mies on toki aina yhtä hymyä, mutta toivon ettei tästä ikinä tuu epämiellyttävää humalakeskustelua. Porterin hommiin kuuluu myös yleinen kiinteistönhoito ja nikkarointi, ja siinä Raumati on tottakai mua harppauksia parempi. Siltä kannalta ymmärrän miksi Alison haluaa pitää miehen samoissa hommissa. Tässä eräs päivä mä otin projektiksi kasata grillin, manuaalista lukien. Ei meinannut tulla mitään.

Ah, niin. Elena ja Lydia? Tytöt muuttivat mielensä ja sain pitää tupani itselläni. He saivat soppelin hinnanhalvennuksen kämpästään. Melkoisia tuuliviirejä, mutta tykkään olla täällä yksin, meren rannalla. Vaikka olis kuinka pieni lenkki joka aamu töihin.

Joinakin aamuina toki laiskottaa, ja maanantaiaamuna soitan Raumatille että tulis hakemaan mut töihin. En saa yhteyttä. Katson puhelimeen tarkemmin, ja kuuntelen aamuyöllä mulle tulleen ääniviestin, jossa Dean ähisee luuriin Portagessa olevan tulipalon ja tarvitsevansa kaikki mahdolliset käsiparit paikalle. Viesti on tullut kolme tuntia sitten. Lähden juosten kohti hotellia.