Osa 49: Los Angeles International Airport 15.5.
Tiistai 12.5. - Torstai 15.5.
Reissu alkais nyt sitten niinku olla lopussa. Melekosen outoa tulla kotiin. Viimenen pari päivää Los Angelesissa meni hiljaisesti, jotakuinkin näin:
Tiistai alkoi taas kerran varhain, piti vetää ittensä punkasta ylös kuuden aikaan. Se ryhävalas nukku edelleen mun huoneessa, ja yö oli taas ollut... vivahteikas. Bussi lähti klo 07.05, ja sinne piti kävellä. Onneksi me saatiin jättää isot laukkumme Los Angelesin hostellille, ettei tarvinnu sitä perkuletta raahata. Päivä meni taas melkolailla matkustellessa, ja saavuin Losiin klo kuuden aikaan illalla. Olin yllättävän uupunut, ja ilta meni lähinnä hostellin ilmaisista ruuista nauttiessa. Menin nukkumaan varhain.
Keskiviikkona musta oli taas johonkin. Kiertelin melrose avenueta iltapäivästä tuntikaupalla, ja totesin kaikkien kauppojen olevan mun likvidin yläpuolella. Mutta selailu oli yllättävän hauskaa. Illasta mulla oli luvassa reissun viimeinen ohjelmanumero, Jon Lovitzin ilta Laugh Factorylla. Tämä on maailman stand up -klubeista yksi tunnetuimmista, mutta kuten New Yorkissa olimme kokeneet serkkupoikien kanssa pari vuotta sitten, lineupit ei aina välttämättä oo mahottoman kovia. Viime vuonnahan mulla kävi ihan käsittämätön mäihä kun Dave Chapelle nousi lavalle yllättäen ja jutteli yleisölle puolentoista tunnin ajan. Tänään mun tuuri oli - jos mahdollista - vielä parempi.
Ilta alkoi sillä kun Jon nousi lavalle ja kertoi yleisölle että ennen varsinaisten settien vetämistä he nauhoittaisivat pari jaksoa internetissä esitettävää talk show´ta varten. Mutta mun leuka putos maahan kun ne kuulutti lavalle vieraan: Robert Downey Jr. Kirjaimellisesti maailman suurin leffatähti juuri nyt, jos IMDB:n tähtilistaan on luottamista. Ukko jonka juuri näin Iron Manissa, ja jonka seuraavat pari leffaa tulevat vain paisuttamaan sen tunnettuvuutta. Rennon oloinen, nahkatakkiin pukeutunut Downey Jr. vitsaili että nyt hän testaa miten nopeasti hän pystyy menettämään juuri saavuttaneensa suuren yleisön suosion. Lisäksi hän puhui todella suoraan menneistä huumeongelmistaan, jotka viivyttivät hänen suurta läpimurtoaan vuoteen 2008 asti. Mieshän on yli 40, mutta jos lahjakkuuteen katsottaisiin olisi hänen pitänyt murtautua tähän asemaan jo pitkälti yli vuosikymmen sitten. Luin eilen Timen 100 maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen listan, ja Downey Jr. oli listalla ainut näyttelijä George Clooneyn ja parivaljakon Pitt ja Jolie ohella. Lopuksi mies antoi yleisön kysellä kysymyksiä, joissa selvisi että Iron Man 2:n neuvottelut on jo pitkällä. Muistin että hän oli varhaisella urallaan Saturday Night Liven porukassa, ja kysyin onko hän koskaan tehnyt standuppia. Downey Jr. vastasi sarkastisesti "Yeah, I did that, but what I found out was that you can´t make 17 million dollars a month doing stand up." Heh.
Suurten aplodien saattelemana poistuessaan Downey Jr. kätteli pienehkön yleisön läpi (ei tästä kerrottu missään mainoksissa ja liput oli tosiaan 20 dollaria), ja poistui takahuoneeseen. Olin jo kovin tyytyväinen tässä vaiheessa, mutta pashkanmarjat. Varsinaisen Lovitzin standup -vedon alustajaksi lavalle kuulutettiin Dane Cook! Ei shatna!! Jos nyt puhutaan siitä Timen 100 vaikutusvaltaisimman ihmisen listasta, tämä mies oli samalla listalla viime vuonna. Herra on todennäköisesti maailman suosituin Stand Up -koomikko juuri nyt, myyden loppuun Madison Square Gardenin tyyppisiä venueita. Mulla on kyllä ihan käsittämätön mäihä. Olin juuri nimittäin San Franciscossa tappanut aikaa naureskellen Cookin youtube -pätkille.
Noh, hauska perkelehän se oli, ja otti todella paljon materiaalia yleisöstä. Eturivissä olevalta mieheltä oli sormi poikki ja Cook päätteli hänen vieressä istuvalla vaimollaan olevan "Acid Pussy". Sitten oli luvassa vielä itse Lovitzin setti, joka oli timangia sekin. Vietin siis noin 3 tuntia nauraen stand up -klubilla, 20 dollarilla. Ei paha.
Kävelin takaisin hostellille, ja pakkasin (ahdoin) kaiken kertyneen kaman laukkuun, joka todellakin on vetelemässä viimeisiään. Oli aika nukkua viimeisen yön yli. Aamupäivän höpöttelin kahden näyttelijän kanssa hostellin olohuoneessa. Hauskinta tässä kaupungissa on, että näitä tyyppejä on joka paikassa, ja kaikki sanovat vakavalla naamalla olevansa näyttelijöitä. TODELLA hauskaa tässä tilanteessa että nämä molemmat oikeasti olivat, ja aika vakavasti otettavia vieläpä. Varmasti paljon vakavammin otettavia kuin Peter Franzen tai Mikko Leppilampi. Nimet olivat Al Whiting (http://www.alwhiting.com/) ja Lili Bordán (http://www.imdb.com/name/nm1584324/). Ei tiedä vaikka näistä kuulisi jotain joskus.
Tämä on ollut uskomaton reissu, jota on aika vaikea tiivistää muutamaan sanaan. Onneksi tässä on 49 kovin vaihtelevan tasoista lisäystä tähän matkablogiini, joka hiljenee taas tähän. Kaikkineen oon kirjoittanut 99 merkintää, näitten reissujeni aikana. Katsotaan koska on seuraavan kerran rahaa lähteä johonkin. Listalla korkeimmalla ovat Skotlanti ja Irlanti, sekä route 66:n ajaminen täällä jenkeissä.
Edessä on 15-16 tuntia matkustelua, ja suomessa ollaan klo 20 aikaan perjantai-illasta. Yritän ehtiä varttibaariin ennen valomerkkiä, siellä sitten. Köntsät.
Thursday, May 15, 2008
Wednesday, May 14, 2008
Osa 48: Junassa Los Angelesiin 13.5.2008
Lauantai 10.5. - Tiistai 12.5.2008
Olipa melkoinen yö, yrittää nukkua huoneessa 13. Perjantai-illan sekoilut olivat käynnissä seinän takana, ja vielä kun heräsimme kuuden aikaan aamusta, oli jengiä hereillä ja täydessä vauhdissa. Yön aikana heräsimme kerran siihen kun nuori brittipoika, joka nukkui yläpunkassani, saapui huoneeseen jonkun tytön kanssa, ja kovaäänisesti yritti suostutella jäämään yöksi. Onneksi ei saanut suostuteltua, ja annoimme pari vihaista katsetta sängyistämme. Ei siinä, se sama tyttö oli sitten aamukuudelta nuoleskelemassa jonkin toisen pojan kanssa hostellin ulko-ovella.
Oli hassua nähdä ydinkeskusta niin hiljaisena. Chinese theaterin edustasta sai pari ihan aution oloista kuvaa. Metro heitti meidät amtrakin pisteelle, josta aika simppelisti löysimme ensimmäiseen bussiimme.
Mä olin suostutellut Juhalle, että Bakersfield oli käytävä tsekkaamassa. Bakersfield on kaupunki josta teinivuosien ykkösbändi KoRn on kotoisin, ja jos siitä nyt oli läpi ajamassa niin piti siellä pari tuntia käydä kiertelemässä. Lauantai on vaan aina hiljainen päivä jenkeissä, kauppoja kiinni perkuleesti. Ei siis ihan kauhean paljon tullut nähtyä tästä pikkukaupungista. Seinäjoki tuli keskustan koosta mieleen, heh.
Tänään oli Kaliforniassa Amtrakilla virallinen junapäivä, joten Bakersfieldin asemalla oli ilmaista kakkua, kahvia ja snäkkejä. Luonnollisesti hyödynsimme kaikkea ilmaista syötävää manselaisen ystäväni kanssa, ja kun olimme takaisin junassa, oli kainaloissa vielä yhdet snäkkiboksit.
Siitä sitten matka San Franciscoon kesti kuutisen tuntia, ja hiukan myöhästyikin vielä kun piti jotain ukkoa heittää junasta pihalle. Juna jätti meidät Emeryvilleen, josta bussi hoiti kyyditykset eteenpäin. Ajoimme Bay Bridgeä pitkin kohti ydinkeskustaa, ja iltahämärässä kimalsi ihan käsittämättömän nätin oloinen kaupunki. Korkeuserot tulivat heti ilmi ensisilmäyksellä. Alcatrazin vankilasaari näkyi etäällä, ja pohjoisemmassa siinsi punainen Golden Gate. Uskomaton näky.
Kun ajoimme satama-alueen läpi, kertoi kuski kaupungissa olevan tänä viikonloppuna mahdottomasti porukkaa, koska satamassa olisi ilotulitus yöllä. Ajoitus oli mainio, mutta ei meillä sitten myöhemmin illalla enää ollut virtaa. Kellohan oli jo yhdeksän aikaa illalla. Nousimme bussista Union Squarella, ja yritimme metsästää karttaa. Onneksi mun Ipod löysi langattoman verkon jota hyödyntämällä hostellin osote löyty.
Seuraava asia, jonka kaupungista laittoi väistämättä merkille, oli kodittomien määrä. Kadut tulvivat kodittomia ja narkkareita. Ei New York, Los Angeles tai Philadelphia oo mitään verrattuna tähän.
Hostelli oli juuri korttelissa jossa näitä kavereita oli poikkeuksellisen paljon, mutta ei sitä toki sisällä nähnyt. City Center HI Hostel oli mukavan näköinen, ja kodikas. Juha, jolle ei huonetta ollut varattuna, oli lirissä. Hostelli oli täynnä, joten respan setä rupes sitten soittelemaan muita hostelleja läpi. Se jatkoi listaa alaspäin, vältellen yhtä hostellia listalla - tais olla joku European Guest House nimeltään. Sitten kun ei enää ollut vaihtoehtoja, soitti hän sinne. Sänky löytyi, mutta respan mies kehotti Juhaa katsomaan tarkasti kamojensa perään. Huomisesta eteenpäin täälläkin olisi sitten tilaa.
Kävelimme syömään paskaruokaa, ja siellä sovimme huomenna tapaavamme kymmenen jälkeen mun hostellilla. Mä selvittelisin sillä aikaa Alcatraz -risteilyn hintoja ja aikatauluja. Kävellessäni takaisin hostellille, maksulliset naiset yrittivät taas tehdä tuttavuutta. Itse asiassa, en oo ihan 100% varma siitä oliko ne naisia, sen verran möreesti sanoivat "Hei Papi, I´ll wait for you ok?". Hostellilla, kun avasin Alcatrazin kotisivun, ilmeni että koko sunnuntai oli myyty loppuun ja maanantaille oli vain yhdellä risteilyllä aikaa. Ostin sitten samoin tein meille liput maanantaille, 23 dollaria naama.
Uni tuli nopeasti.
Aamulla Juha odottelikin alhaalla, ja kertoi mulle parit mielenkiintoiset tarinat guest housestaan. Oli kuitenkin hengissä selvinnyt. Mä kerroin että huomiselle vasta Alcatraz -liput, joten tänään voitais kierrellä keskustaa ja tsekkiä Golden Gate. Ensin kuitenkin aamupala. Juhan hostellilla ei moista ollut hintaan sisältynyt, joten hän nappasi hyvän kokoisen sämpylän naapurissa olevasta vietnamilaispaikasta.
Spurgujen määrä ei ollut suuremmin vähentynyt yön aikana, ne oli vain vaihtanu päivähukilaisiin. Ilmeisesti San Franciscon erottaa muista jenkkikaupungeista kohtuullisen liberaali politiikka katujen siivoamisten suhteen. Ei oo lakaistu maton alle, niinku muualla.
Juha oli leikkiny mun iPodilla sen verran, että sitä rupes vallan kiinnostamaan ostaa sellanen. Poikkesimme keskustan isoon Apple storeen, jossa hän sitten hipelöikin aikansa laitetta. Edelleen reilusti halvemmalla sen täältä sais. Itse näppäilen koneella ja tsekkaan paljonko maksaa lippu standup -klubille ihan hostellini vieressä. Muistan kävelleeni siitä ohi ja lukeneeni että Jon Lovitzin houstaama ilta olisi keskiviikkona Losissa. Niinhän se oli, ja lippu on vain 20 dollaria! Nappaan itelleni yhden.
Kollaamme Virgin Megastoren läpi, ja käymme hortoilemassa museum districtillä. Kaikkialle vaan maksaa jotain sisälle, eikä me olla oikein rahoissamme. Sen sijaan Macy´s käydään tarkastamassa, ja varsinainen Union Squaren kortteli, joka on keskustan sydän. Katumyyjiä, kahviloita, maalareita.
Juha ehdottaa että käveltäis pohjoisosaan Friscoa, mutta eihän siihen ylämäkeen tunnu oikein jalka hyvin taittuvan. Katsomme kartasta bussin, ja kävelemme Chinatowniin, joka on täynnä - ylläripylläri - kiinalaisia. Suuntaamme Fisherman´s Wharfiin. Tämä alue on San Franciscon kauppa-alueista tunnetuin, ja on melkoisen ruuhkainen näin viikonlopusta. Viimeiset postikortit tulee läheteltyä, ja sitten suuntaamme syömään. Tyylikkäästi Hootersiin. Juha ei ollut vielä nälkäinen Vietnamilaisesta sämbylästä, joten tyytyy sipulirenkaisiin, itse nautin, köh, rintafilettä.
Ajamme bussilla Golden Gatelle, ja pysähdymme heti pällistelemään sen kokoa. Tottapuhuen luulin sen olevan vähän isompi, sillä Bay Bridge, jota pitkin saavuimme kaupunkiin oli isomman oloinen. Nättihän perkule Golden Gate on. Käppäilemme päällekkin näpsimään kuvia San Franciscosta ja Alcatrazista. Maailman kuuluisin silta, ja maailman kuuluisin vankila, vierivieressä.
Bussilla alas Japantowniin (kuulitte oikein), ja siitä sitten takaisin hostellille jalkoja lepuuttamaan. Juha laittoi kameraltaan kuvia facebookiin ilmaista laajakaistaa hyödyntäen, ja meikäpoika löhöili soffalla. Tamperelaisen maha oli aika sekaisin, ilmeisesti se aamuinen vietnamilaissopin leipä ei ollut ihan tuoreimmasta päästä.
Iltaohjelmana ehdotan että jos mentäis leffa vahtaamaan, Wachowskin veljesten uusin Speed Racer kun oli saapunut teattereihin pari päivää sitten. Juha komppaa, ja kävelemme keskustan läpi lähimmälle AMC:lle. Nyt niitä spurguja oli kaksin verroin, ja varovasti naureskelemme että miltähän tilanne mahtaa näyttää yhden aikaan yöllä kun kävelisimme takaisin.
Katsoimme Speed Racerin Imax -teatterin vallllltavalllta näytöltä. Leffa oli aika erikoinen sekoitus lapsille suunnattua silmänkarkkia, pitkiä tietokoneella tehtyjä ajokohtauksia ja omituista huumoria. Mutta jollain omituisella tavalla tykkäsin silti. Kävellessämme takaisin hostellille piti pariin kertaan nielaista jännityksissään, niin monen kodittoman seurueen läpi kävelimme. Kirjaimellisesti läpi, koska niitä oli kaduilla niin paljon. Ei sitä oloaan varsinaisesti uhatuksi tuntenut, mutta ei nyt kauhean turvalliseksikaan.
Huomenna edessä olisi Alcatraz, ja unta piti saada palloon. Eipä onnistunut, sillä huoneessani oli äänekkäin perkeleen kuorsaaja ikinä. Mies kapusi sänkyynsä ja puuskutti todella pahasti siinä vaiheessa. Katupora lienee lähin ääni joka voisi muistuttaa tuosta.
Aamulla tajusimme lähteneemme pikkasen viime tingassa liikkeelle, ja sitten vielä menimme ajelemaan väärällä bussilla. Aikaa oli enää puoli tuntia, ja oikea laituri oli melkoisen kaukana. Hermostuneena katselimme kelloa, kun bussi mateli eteenpäin. Rupesin sanomaan, ettemme ikinä ehtisi paikalle ajallaan tällä menolla, ja että meidän on pakko ottaa taksi.
Onnekkaita paskiaisia olimme. Pysäkillä jolle hyppäsimme pois kymmentä vaille, sattui vain istuskelemaan taksikuski tupakalla. Pyysimme pikaista kyytiä pier 33:lle, ja mies singautti meidät perille ihan viime hetkellä. Kun nousimme laivaan, nytkähti se heti liikkelle.
Alcatraz ei todellakaan ole kaukana itse kaupungista, vain reilun mailin päässä. Se oli kuitenkin tarpeeksi kaukana ettei kukaan ikinä todistetusti hengissä selvinnyt uintimatkasta vankilasta käsin. Pisimmälle uinut kaveri oli kalastettu Bay Bridgen kivikoista uupuneena. Vesistö täällä on nimittäin jääkylmää, ja meri käy useasti melko rankasti.
Saavuimme vankilasaaren rantaan, ja aloimme kiertelemään aluetta. Sellirakennuksessa saimme korvillemme hintaan sisältyvät kuulokkeet, joista käsin pääsi mahtavasti sisälle talon vanhaan henkeen. Neljä vartijaa ja neljä vankia kertoivat muistoistaan vankilassa, ja sen kuuluisimmista murtoyrityksistä. Kiersimme vielä saaren ja ihmettelimme raakaa tuulta joka siellä puhalsi. Jäätävää kamaa. Kyllä koko paikassa oli vielä sellainen jännä, aavemainen fiilis, vaikka porukkaa oli melkoisesti.
Lopuksi tsekkasimme videon saaren historiasta, josta selvisi mihin kaikkeen sitä oli historiansa aikana käytetty. Ennen vankilakäyttöä se oli armeijan linnake, ja vankilakauden jälkeen 60 -luvulla joukko nuoria intiaaneja valtasi saaren protestina reservaattipolitiikalle.
Aikaa tapettiin Alcatrazissa ihan kiitettävästi, ja sieltä hakeuduimme vielä syömään ja kiertelemään Fisherman´s Wharfiin.
Hostellilla tsekkasimme suomen surkean peliesityksen videot ja lähettelimme parit mailit. Illasta kävelimme keskustaan muutamalle jäähyväisoluselle, ja sitten olikin aika sanoa "mories" tamperelaisystävälleni. Huomenna takaisin Los Angelesiin, ja sieltä pian kotia kohti. Uskomatonta.
Lauantai 10.5. - Tiistai 12.5.2008
Olipa melkoinen yö, yrittää nukkua huoneessa 13. Perjantai-illan sekoilut olivat käynnissä seinän takana, ja vielä kun heräsimme kuuden aikaan aamusta, oli jengiä hereillä ja täydessä vauhdissa. Yön aikana heräsimme kerran siihen kun nuori brittipoika, joka nukkui yläpunkassani, saapui huoneeseen jonkun tytön kanssa, ja kovaäänisesti yritti suostutella jäämään yöksi. Onneksi ei saanut suostuteltua, ja annoimme pari vihaista katsetta sängyistämme. Ei siinä, se sama tyttö oli sitten aamukuudelta nuoleskelemassa jonkin toisen pojan kanssa hostellin ulko-ovella.
Oli hassua nähdä ydinkeskusta niin hiljaisena. Chinese theaterin edustasta sai pari ihan aution oloista kuvaa. Metro heitti meidät amtrakin pisteelle, josta aika simppelisti löysimme ensimmäiseen bussiimme.
Mä olin suostutellut Juhalle, että Bakersfield oli käytävä tsekkaamassa. Bakersfield on kaupunki josta teinivuosien ykkösbändi KoRn on kotoisin, ja jos siitä nyt oli läpi ajamassa niin piti siellä pari tuntia käydä kiertelemässä. Lauantai on vaan aina hiljainen päivä jenkeissä, kauppoja kiinni perkuleesti. Ei siis ihan kauhean paljon tullut nähtyä tästä pikkukaupungista. Seinäjoki tuli keskustan koosta mieleen, heh.
Tänään oli Kaliforniassa Amtrakilla virallinen junapäivä, joten Bakersfieldin asemalla oli ilmaista kakkua, kahvia ja snäkkejä. Luonnollisesti hyödynsimme kaikkea ilmaista syötävää manselaisen ystäväni kanssa, ja kun olimme takaisin junassa, oli kainaloissa vielä yhdet snäkkiboksit.
Siitä sitten matka San Franciscoon kesti kuutisen tuntia, ja hiukan myöhästyikin vielä kun piti jotain ukkoa heittää junasta pihalle. Juna jätti meidät Emeryvilleen, josta bussi hoiti kyyditykset eteenpäin. Ajoimme Bay Bridgeä pitkin kohti ydinkeskustaa, ja iltahämärässä kimalsi ihan käsittämättömän nätin oloinen kaupunki. Korkeuserot tulivat heti ilmi ensisilmäyksellä. Alcatrazin vankilasaari näkyi etäällä, ja pohjoisemmassa siinsi punainen Golden Gate. Uskomaton näky.
Kun ajoimme satama-alueen läpi, kertoi kuski kaupungissa olevan tänä viikonloppuna mahdottomasti porukkaa, koska satamassa olisi ilotulitus yöllä. Ajoitus oli mainio, mutta ei meillä sitten myöhemmin illalla enää ollut virtaa. Kellohan oli jo yhdeksän aikaa illalla. Nousimme bussista Union Squarella, ja yritimme metsästää karttaa. Onneksi mun Ipod löysi langattoman verkon jota hyödyntämällä hostellin osote löyty.
Seuraava asia, jonka kaupungista laittoi väistämättä merkille, oli kodittomien määrä. Kadut tulvivat kodittomia ja narkkareita. Ei New York, Los Angeles tai Philadelphia oo mitään verrattuna tähän.
Hostelli oli juuri korttelissa jossa näitä kavereita oli poikkeuksellisen paljon, mutta ei sitä toki sisällä nähnyt. City Center HI Hostel oli mukavan näköinen, ja kodikas. Juha, jolle ei huonetta ollut varattuna, oli lirissä. Hostelli oli täynnä, joten respan setä rupes sitten soittelemaan muita hostelleja läpi. Se jatkoi listaa alaspäin, vältellen yhtä hostellia listalla - tais olla joku European Guest House nimeltään. Sitten kun ei enää ollut vaihtoehtoja, soitti hän sinne. Sänky löytyi, mutta respan mies kehotti Juhaa katsomaan tarkasti kamojensa perään. Huomisesta eteenpäin täälläkin olisi sitten tilaa.
Kävelimme syömään paskaruokaa, ja siellä sovimme huomenna tapaavamme kymmenen jälkeen mun hostellilla. Mä selvittelisin sillä aikaa Alcatraz -risteilyn hintoja ja aikatauluja. Kävellessäni takaisin hostellille, maksulliset naiset yrittivät taas tehdä tuttavuutta. Itse asiassa, en oo ihan 100% varma siitä oliko ne naisia, sen verran möreesti sanoivat "Hei Papi, I´ll wait for you ok?". Hostellilla, kun avasin Alcatrazin kotisivun, ilmeni että koko sunnuntai oli myyty loppuun ja maanantaille oli vain yhdellä risteilyllä aikaa. Ostin sitten samoin tein meille liput maanantaille, 23 dollaria naama.
Uni tuli nopeasti.
Aamulla Juha odottelikin alhaalla, ja kertoi mulle parit mielenkiintoiset tarinat guest housestaan. Oli kuitenkin hengissä selvinnyt. Mä kerroin että huomiselle vasta Alcatraz -liput, joten tänään voitais kierrellä keskustaa ja tsekkiä Golden Gate. Ensin kuitenkin aamupala. Juhan hostellilla ei moista ollut hintaan sisältynyt, joten hän nappasi hyvän kokoisen sämpylän naapurissa olevasta vietnamilaispaikasta.
Spurgujen määrä ei ollut suuremmin vähentynyt yön aikana, ne oli vain vaihtanu päivähukilaisiin. Ilmeisesti San Franciscon erottaa muista jenkkikaupungeista kohtuullisen liberaali politiikka katujen siivoamisten suhteen. Ei oo lakaistu maton alle, niinku muualla.
Juha oli leikkiny mun iPodilla sen verran, että sitä rupes vallan kiinnostamaan ostaa sellanen. Poikkesimme keskustan isoon Apple storeen, jossa hän sitten hipelöikin aikansa laitetta. Edelleen reilusti halvemmalla sen täältä sais. Itse näppäilen koneella ja tsekkaan paljonko maksaa lippu standup -klubille ihan hostellini vieressä. Muistan kävelleeni siitä ohi ja lukeneeni että Jon Lovitzin houstaama ilta olisi keskiviikkona Losissa. Niinhän se oli, ja lippu on vain 20 dollaria! Nappaan itelleni yhden.
Kollaamme Virgin Megastoren läpi, ja käymme hortoilemassa museum districtillä. Kaikkialle vaan maksaa jotain sisälle, eikä me olla oikein rahoissamme. Sen sijaan Macy´s käydään tarkastamassa, ja varsinainen Union Squaren kortteli, joka on keskustan sydän. Katumyyjiä, kahviloita, maalareita.
Juha ehdottaa että käveltäis pohjoisosaan Friscoa, mutta eihän siihen ylämäkeen tunnu oikein jalka hyvin taittuvan. Katsomme kartasta bussin, ja kävelemme Chinatowniin, joka on täynnä - ylläripylläri - kiinalaisia. Suuntaamme Fisherman´s Wharfiin. Tämä alue on San Franciscon kauppa-alueista tunnetuin, ja on melkoisen ruuhkainen näin viikonlopusta. Viimeiset postikortit tulee läheteltyä, ja sitten suuntaamme syömään. Tyylikkäästi Hootersiin. Juha ei ollut vielä nälkäinen Vietnamilaisesta sämbylästä, joten tyytyy sipulirenkaisiin, itse nautin, köh, rintafilettä.
Ajamme bussilla Golden Gatelle, ja pysähdymme heti pällistelemään sen kokoa. Tottapuhuen luulin sen olevan vähän isompi, sillä Bay Bridge, jota pitkin saavuimme kaupunkiin oli isomman oloinen. Nättihän perkule Golden Gate on. Käppäilemme päällekkin näpsimään kuvia San Franciscosta ja Alcatrazista. Maailman kuuluisin silta, ja maailman kuuluisin vankila, vierivieressä.
Bussilla alas Japantowniin (kuulitte oikein), ja siitä sitten takaisin hostellille jalkoja lepuuttamaan. Juha laittoi kameraltaan kuvia facebookiin ilmaista laajakaistaa hyödyntäen, ja meikäpoika löhöili soffalla. Tamperelaisen maha oli aika sekaisin, ilmeisesti se aamuinen vietnamilaissopin leipä ei ollut ihan tuoreimmasta päästä.
Iltaohjelmana ehdotan että jos mentäis leffa vahtaamaan, Wachowskin veljesten uusin Speed Racer kun oli saapunut teattereihin pari päivää sitten. Juha komppaa, ja kävelemme keskustan läpi lähimmälle AMC:lle. Nyt niitä spurguja oli kaksin verroin, ja varovasti naureskelemme että miltähän tilanne mahtaa näyttää yhden aikaan yöllä kun kävelisimme takaisin.
Katsoimme Speed Racerin Imax -teatterin vallllltavalllta näytöltä. Leffa oli aika erikoinen sekoitus lapsille suunnattua silmänkarkkia, pitkiä tietokoneella tehtyjä ajokohtauksia ja omituista huumoria. Mutta jollain omituisella tavalla tykkäsin silti. Kävellessämme takaisin hostellille piti pariin kertaan nielaista jännityksissään, niin monen kodittoman seurueen läpi kävelimme. Kirjaimellisesti läpi, koska niitä oli kaduilla niin paljon. Ei sitä oloaan varsinaisesti uhatuksi tuntenut, mutta ei nyt kauhean turvalliseksikaan.
Huomenna edessä olisi Alcatraz, ja unta piti saada palloon. Eipä onnistunut, sillä huoneessani oli äänekkäin perkeleen kuorsaaja ikinä. Mies kapusi sänkyynsä ja puuskutti todella pahasti siinä vaiheessa. Katupora lienee lähin ääni joka voisi muistuttaa tuosta.
Aamulla tajusimme lähteneemme pikkasen viime tingassa liikkeelle, ja sitten vielä menimme ajelemaan väärällä bussilla. Aikaa oli enää puoli tuntia, ja oikea laituri oli melkoisen kaukana. Hermostuneena katselimme kelloa, kun bussi mateli eteenpäin. Rupesin sanomaan, ettemme ikinä ehtisi paikalle ajallaan tällä menolla, ja että meidän on pakko ottaa taksi.
Onnekkaita paskiaisia olimme. Pysäkillä jolle hyppäsimme pois kymmentä vaille, sattui vain istuskelemaan taksikuski tupakalla. Pyysimme pikaista kyytiä pier 33:lle, ja mies singautti meidät perille ihan viime hetkellä. Kun nousimme laivaan, nytkähti se heti liikkelle.
Alcatraz ei todellakaan ole kaukana itse kaupungista, vain reilun mailin päässä. Se oli kuitenkin tarpeeksi kaukana ettei kukaan ikinä todistetusti hengissä selvinnyt uintimatkasta vankilasta käsin. Pisimmälle uinut kaveri oli kalastettu Bay Bridgen kivikoista uupuneena. Vesistö täällä on nimittäin jääkylmää, ja meri käy useasti melko rankasti.
Saavuimme vankilasaaren rantaan, ja aloimme kiertelemään aluetta. Sellirakennuksessa saimme korvillemme hintaan sisältyvät kuulokkeet, joista käsin pääsi mahtavasti sisälle talon vanhaan henkeen. Neljä vartijaa ja neljä vankia kertoivat muistoistaan vankilassa, ja sen kuuluisimmista murtoyrityksistä. Kiersimme vielä saaren ja ihmettelimme raakaa tuulta joka siellä puhalsi. Jäätävää kamaa. Kyllä koko paikassa oli vielä sellainen jännä, aavemainen fiilis, vaikka porukkaa oli melkoisesti.
Lopuksi tsekkasimme videon saaren historiasta, josta selvisi mihin kaikkeen sitä oli historiansa aikana käytetty. Ennen vankilakäyttöä se oli armeijan linnake, ja vankilakauden jälkeen 60 -luvulla joukko nuoria intiaaneja valtasi saaren protestina reservaattipolitiikalle.
Aikaa tapettiin Alcatrazissa ihan kiitettävästi, ja sieltä hakeuduimme vielä syömään ja kiertelemään Fisherman´s Wharfiin.
Hostellilla tsekkasimme suomen surkean peliesityksen videot ja lähettelimme parit mailit. Illasta kävelimme keskustaan muutamalle jäähyväisoluselle, ja sitten olikin aika sanoa "mories" tamperelaisystävälleni. Huomenna takaisin Los Angelesiin, ja sieltä pian kotia kohti. Uskomatonta.
Monday, May 12, 2008
Osa 47: San Francisco City Central Hostel 12.5.2008
Torstai 8.5.2008 - Perjantai 9.5.2008
Los Angeles oli jo osoittautunut mainioksi paikaksi, pelkästään ensimmäisen puolikkaan päivän aikana. Tänään oli kuitenkin päivä jota meikämandoliino oli odottanut kovasti. Universal studios.
Aamu vierähti käyntiin, öh, nihkeästi. Mun kurkku oli kipeä, ja ääntä ei meinannut lähteä. Jostain syystä Juhalla oli ihan sama meininki, tukkonen olo. Raahauduimme alas ja lukaisin puhelimesta viestit. Anu oli viestittänyt että Mikko ei ollut nukkunut silmällistäkään koko yönä, eivätkä he olisi tulossa heti ovien avauksen yhteydessä sisään. Me saimme kyydityksen hostellin puolesta, ja kuljettajan joka oli ohjelmanumero itsessään. 45-vuotias kaveri ei ilmiselvästi ollut vieläkään luovuttanut hollywood -unelmansa suhteen, ja kertoi meille ketä kaikkia tunsi, ja monessako leffassa oli työskennellyt. Mukava kaveri, mutta vähän surullista.
Mistähän sitä aloittaisi Universalin suhteen. Kai se jostain on aloitettava. Päivä oli aivan mieletön, ja kyllä siinä molemmat ittemme pikkupojiksi tunnettiin. Kaikissa mahdollisissa ohjelmanumeroissa käytiin, olivat ne sitten 3d-teattereita, kummitustaloja tai valtavia pyrotekniikka -esityksiä. Ja mikä parasta, paikka ei ollut lähellekään täynnä, joten kahdeksan tunnin puiston aukioloaika riitti juuri soppelisti kaiken näkemiseen.
Huippuhetkiä oli Jurassic Park -ajelu, johon oli kyllä upotettu ihan käsittämätön määrä rahaa, sekä studiokierros - tänään kuvattiin Adam Sandlerin ja Courtney Coxin uutta westerniä ja päästiin tutustumaan kaikenmaailman alkuperäisiin lavasteisiin Psykosta Täydellisiin naisiin ja Maailmojen Sodasta Heroesiin. Myös uutta Indiana Jonesia oltiin kuvattu täällä viime vuonna.
Kaikista vehkeistä ja härveleistä olisi kovasti kerrottavaa, mutta siinä nyt ei olisi hirveästi järkeä. Sanon nyt vaan että jos tuonne joskus meet, niin käy kaikissa joihin pääset. Ostimme paikan päältä naurettavimmat artikkelit ikinä, Juha tuliaisiksi ja itse t-paidaksi. Näette sitten joskus, jos näette.
Kello oli yhtäkkiä kuusi illalla, ja meitä tultiin hakemaan takaisin. Tässä vaiheessa huomasimme jalkojemme olevan myös melkolailla kuolleet, ja ajatus keikkaillasta ei enää tuntunut mahdolliselta. Laitoimme Anulle viestin: "menee lepäilyksi tänään, pitäiskö huomenna tsekkiä Venice Beach?" Vastaukseksi saimme aluksi murinaa, ja myöntävän vastauksen. Keikka oli muuten ollut ilmeisesti lähes loppuunmyyty ja mieletön, joten ehkä jopa vähän harmittaa saamattomuutemme.
Me saimme kuitenkin tänään sen ilmaisen päivällisen, ja napsimme kolme hampurilaista mieheen. Ei ihan huono diili hostelliksi, ihan keskustassa, sänky maksaa 20 dollaria, johon sisältyy aamupala ja lähes joka ilta ilmainen päivällinen. Navat paukkuen menimme nukkumaan, tai kieriskelemään taas sängyissämme. Sillä meidän hostellissa ei bileet ikänä lopu.
No oli ne loppunu aamulla kahdeksan aikaan kun pääsin ylös ja hoidin muutaman työmailin pois alta. Mikko ja Anu saapuivat tällä kertaa meille, ja katselimme koneelta vähän karttoja, mitä tänään pitäisi katsastaa. Sää ei ollut ihan ihanteellinen biitsipäivälle, joten päätimme vain ostaa päivän bussiliput (5 dollaria), ja tutkailla tätä pikkukylää.
Mikko ja Anu ohjasivat meidät ensimmäisenä eilisen keikan näyttämölle House of Bluesiin (KUVA), josta piti oikein pari kuvaa näpsästä. Aika siistin olonen mesta. Jatkoimme maailman (ehkä) tunnetuimmalle rokkiklubi Whiskey & Go Go:lle, jonka ovien sisällä uransa on aloittanut moni orkesteeri The Doorsista Guns & Rosesiin. Ei paskanhäävejä pumppuja siis.
Vieressä oli pieni diner, johon poikkesimme nauttimaan lounasta. Mahtava pieni mesta, jonka nimi ei nyt ikävä kyllä osu mieleen. Seinällä oli monen ison nimen julisteita nimmareilla, ja ruoka oli hyvää. Todella hyvää.
Tästä seuraavaksi osoitteeksi päätimme kuuluisan ökyalueen Rodeo Driven, Beverly Hillsin sydämessä. Melkoista bussisäätöä oli tosin edessä, kun karttaekspertti Jokipii yritti pähkäillä oikeaa katua. Lisäksi matkanjohtajan ääni oli vain pihinää, tänään ei lähtenyt sitä vähääkään ääntä mitä eilen.
Voi taivas ihmiset, Rodeo Drive. Mitä asuntoja. Osasta melkoisen mauttomiakin, mutta melkoisia taloja. Nämä eivät kuitenkaan olleet tähtien koteja, koska pihoja ei rajanneet aidat. Sitäkin enemmän asianajajia sun muita, ainakin mikäli rekisterikilvistä pystyi jotain tulkitsemaan. Yhden rekkari oli SUE ME. Rodeo Driven jälkeen edessä oli jälleen harhailua bussin perässä, hyppääminen väärään bussiin ynnä muuta kivaa. Mutta kaikki oli kotiinpäin, ja sopi strategiaamme: nähdä kaupunkia.
Ajelimme rantaväylää ja jutustelimme suomeksi kun parivaljakko joka koostui meksikolaisesta tytöstä ja mustasta tytöstä kysyivät "Are you guys, like, Spanish or something?". Vieressä oleva mummo kertoi olevansa lähes varma että olisimme ruotsalaisia. Suomen mainitseminen johtaa aina sellaiseen hauskaan vaivaantuneeseen hiljaisuuteen. Eihän nää tiedä Suomesta yhtään mitään. Tytöt kertoivat huomion heränneen meidän kaikkien erikoisesta silmien väristä.
Venice Beach aukeni meille kaikessa kauneudessaan, ja olihan alue hienon näköinen. Mikko oli katsonut jostain, että koko ranta on pituudeltaan lähes 40 kilometriä Santa Monica Beachilta Venicelle. Tänään ei sää edelleenkään ollut paras mahdollinen, joten rantapimuja / -setiä ei tänään näkynyt. Surffaajia oli kovassa aallokossa, kuitenkin. Poseerasimme muutamat Baywatch -asennot ja lähdimme tutkailemaan Venicen kauppakatua lähempää. Kaikenlaista kaupustelijaa, t-paidoista mitä omituisimpiin rihkamakippoihin.
Pakko sanoa että olen vallan ihmetellyt missä ne kaikki bimbot ovat katukuvasta, jota porukka väittää näkyvän joka puolella. En oo nähnyt yhtäkään. Onko ne mua piilossa?
Kaikkien jalat olivat jo sen verran kiitettävässä lyönnissä että kävelimme lähimmälle bussipysäkille, ja lähdimme ajamaan kohti keskustaa. Mä nuokuin väsyisenä oikean pysäkin ohi, ja sitten ajelimme asteen takaisinpäin. Bussisäätöä tuli melkoisesti yhdelle päivälle, mutta kai se on odotettavissa tälläsessä valtavassa, oudossa kaupungissa. Kävimme ruokailemassa tortillapaikassa, ja ihmettelemässä läheltä tähtien käden- ja jalanjälkiä Chinese Theatren edessä. Meitsi diggas isoimmasta kivestä, johon kätensä, jalkansa ja nimmarinsa olivat ikuistaneet alkuperäisen Star Trekin miehistö. Heistä jo liian moni on lähtenyt viimeisille korpimaille.
Lopuksi piti vielä käydä selailemassa levyjä Virgin Megastoressa. Ähtäriläiset antoivat liikkeelle tosin uuden nimen jonka jonkun kannattaisi lanseerata suomessa: Virpin Megastore. Mikko löysi hyllystä omituisimman paidan ikinä. Sininen t-paita jonka etumus oli Suomen junaverkosto, ja varustettu VR:n logolla. Kai tää sitten on hauska ja eksoottinen t-paita näitten mielestä.
Oli aika sanoa pai pai Mikolle ja Anulle. Olimme nimittäin suuntaamassa San Franciscoon huomenissa Juhan kanssa, ja he olisivat Vegasissa kun itse tulisin takaisin 13. päivä. Suomessa sitten nähtäisiin, joskus toukokuun lopussa. Taas yksi osa reissusta takanapäin. Olipa hassua sanoa hyvästit, vaikka tiesi että ihan pian näkisi taas.
Bussia piti odottaa ikuisuuksia, mutta tulihan se sitten. Hostellilla nautimme ilmaiset hampparit, ja pakkasimme valmiiksi että aamuvarhain kun hyppäisimme bussiin (06.00) ei tarvitsisi kuin peseytyä ja pisuutua.
Torstai 8.5.2008 - Perjantai 9.5.2008
Los Angeles oli jo osoittautunut mainioksi paikaksi, pelkästään ensimmäisen puolikkaan päivän aikana. Tänään oli kuitenkin päivä jota meikämandoliino oli odottanut kovasti. Universal studios.
Aamu vierähti käyntiin, öh, nihkeästi. Mun kurkku oli kipeä, ja ääntä ei meinannut lähteä. Jostain syystä Juhalla oli ihan sama meininki, tukkonen olo. Raahauduimme alas ja lukaisin puhelimesta viestit. Anu oli viestittänyt että Mikko ei ollut nukkunut silmällistäkään koko yönä, eivätkä he olisi tulossa heti ovien avauksen yhteydessä sisään. Me saimme kyydityksen hostellin puolesta, ja kuljettajan joka oli ohjelmanumero itsessään. 45-vuotias kaveri ei ilmiselvästi ollut vieläkään luovuttanut hollywood -unelmansa suhteen, ja kertoi meille ketä kaikkia tunsi, ja monessako leffassa oli työskennellyt. Mukava kaveri, mutta vähän surullista.
Mistähän sitä aloittaisi Universalin suhteen. Kai se jostain on aloitettava. Päivä oli aivan mieletön, ja kyllä siinä molemmat ittemme pikkupojiksi tunnettiin. Kaikissa mahdollisissa ohjelmanumeroissa käytiin, olivat ne sitten 3d-teattereita, kummitustaloja tai valtavia pyrotekniikka -esityksiä. Ja mikä parasta, paikka ei ollut lähellekään täynnä, joten kahdeksan tunnin puiston aukioloaika riitti juuri soppelisti kaiken näkemiseen.
Huippuhetkiä oli Jurassic Park -ajelu, johon oli kyllä upotettu ihan käsittämätön määrä rahaa, sekä studiokierros - tänään kuvattiin Adam Sandlerin ja Courtney Coxin uutta westerniä ja päästiin tutustumaan kaikenmaailman alkuperäisiin lavasteisiin Psykosta Täydellisiin naisiin ja Maailmojen Sodasta Heroesiin. Myös uutta Indiana Jonesia oltiin kuvattu täällä viime vuonna.
Kaikista vehkeistä ja härveleistä olisi kovasti kerrottavaa, mutta siinä nyt ei olisi hirveästi järkeä. Sanon nyt vaan että jos tuonne joskus meet, niin käy kaikissa joihin pääset. Ostimme paikan päältä naurettavimmat artikkelit ikinä, Juha tuliaisiksi ja itse t-paidaksi. Näette sitten joskus, jos näette.
Kello oli yhtäkkiä kuusi illalla, ja meitä tultiin hakemaan takaisin. Tässä vaiheessa huomasimme jalkojemme olevan myös melkolailla kuolleet, ja ajatus keikkaillasta ei enää tuntunut mahdolliselta. Laitoimme Anulle viestin: "menee lepäilyksi tänään, pitäiskö huomenna tsekkiä Venice Beach?" Vastaukseksi saimme aluksi murinaa, ja myöntävän vastauksen. Keikka oli muuten ollut ilmeisesti lähes loppuunmyyty ja mieletön, joten ehkä jopa vähän harmittaa saamattomuutemme.
Me saimme kuitenkin tänään sen ilmaisen päivällisen, ja napsimme kolme hampurilaista mieheen. Ei ihan huono diili hostelliksi, ihan keskustassa, sänky maksaa 20 dollaria, johon sisältyy aamupala ja lähes joka ilta ilmainen päivällinen. Navat paukkuen menimme nukkumaan, tai kieriskelemään taas sängyissämme. Sillä meidän hostellissa ei bileet ikänä lopu.
No oli ne loppunu aamulla kahdeksan aikaan kun pääsin ylös ja hoidin muutaman työmailin pois alta. Mikko ja Anu saapuivat tällä kertaa meille, ja katselimme koneelta vähän karttoja, mitä tänään pitäisi katsastaa. Sää ei ollut ihan ihanteellinen biitsipäivälle, joten päätimme vain ostaa päivän bussiliput (5 dollaria), ja tutkailla tätä pikkukylää.
Mikko ja Anu ohjasivat meidät ensimmäisenä eilisen keikan näyttämölle House of Bluesiin (KUVA), josta piti oikein pari kuvaa näpsästä. Aika siistin olonen mesta. Jatkoimme maailman (ehkä) tunnetuimmalle rokkiklubi Whiskey & Go Go:lle, jonka ovien sisällä uransa on aloittanut moni orkesteeri The Doorsista Guns & Rosesiin. Ei paskanhäävejä pumppuja siis.
Vieressä oli pieni diner, johon poikkesimme nauttimaan lounasta. Mahtava pieni mesta, jonka nimi ei nyt ikävä kyllä osu mieleen. Seinällä oli monen ison nimen julisteita nimmareilla, ja ruoka oli hyvää. Todella hyvää.
Tästä seuraavaksi osoitteeksi päätimme kuuluisan ökyalueen Rodeo Driven, Beverly Hillsin sydämessä. Melkoista bussisäätöä oli tosin edessä, kun karttaekspertti Jokipii yritti pähkäillä oikeaa katua. Lisäksi matkanjohtajan ääni oli vain pihinää, tänään ei lähtenyt sitä vähääkään ääntä mitä eilen.
Voi taivas ihmiset, Rodeo Drive. Mitä asuntoja. Osasta melkoisen mauttomiakin, mutta melkoisia taloja. Nämä eivät kuitenkaan olleet tähtien koteja, koska pihoja ei rajanneet aidat. Sitäkin enemmän asianajajia sun muita, ainakin mikäli rekisterikilvistä pystyi jotain tulkitsemaan. Yhden rekkari oli SUE ME. Rodeo Driven jälkeen edessä oli jälleen harhailua bussin perässä, hyppääminen väärään bussiin ynnä muuta kivaa. Mutta kaikki oli kotiinpäin, ja sopi strategiaamme: nähdä kaupunkia.
Ajelimme rantaväylää ja jutustelimme suomeksi kun parivaljakko joka koostui meksikolaisesta tytöstä ja mustasta tytöstä kysyivät "Are you guys, like, Spanish or something?". Vieressä oleva mummo kertoi olevansa lähes varma että olisimme ruotsalaisia. Suomen mainitseminen johtaa aina sellaiseen hauskaan vaivaantuneeseen hiljaisuuteen. Eihän nää tiedä Suomesta yhtään mitään. Tytöt kertoivat huomion heränneen meidän kaikkien erikoisesta silmien väristä.
Venice Beach aukeni meille kaikessa kauneudessaan, ja olihan alue hienon näköinen. Mikko oli katsonut jostain, että koko ranta on pituudeltaan lähes 40 kilometriä Santa Monica Beachilta Venicelle. Tänään ei sää edelleenkään ollut paras mahdollinen, joten rantapimuja / -setiä ei tänään näkynyt. Surffaajia oli kovassa aallokossa, kuitenkin. Poseerasimme muutamat Baywatch -asennot ja lähdimme tutkailemaan Venicen kauppakatua lähempää. Kaikenlaista kaupustelijaa, t-paidoista mitä omituisimpiin rihkamakippoihin.
Pakko sanoa että olen vallan ihmetellyt missä ne kaikki bimbot ovat katukuvasta, jota porukka väittää näkyvän joka puolella. En oo nähnyt yhtäkään. Onko ne mua piilossa?
Kaikkien jalat olivat jo sen verran kiitettävässä lyönnissä että kävelimme lähimmälle bussipysäkille, ja lähdimme ajamaan kohti keskustaa. Mä nuokuin väsyisenä oikean pysäkin ohi, ja sitten ajelimme asteen takaisinpäin. Bussisäätöä tuli melkoisesti yhdelle päivälle, mutta kai se on odotettavissa tälläsessä valtavassa, oudossa kaupungissa. Kävimme ruokailemassa tortillapaikassa, ja ihmettelemässä läheltä tähtien käden- ja jalanjälkiä Chinese Theatren edessä. Meitsi diggas isoimmasta kivestä, johon kätensä, jalkansa ja nimmarinsa olivat ikuistaneet alkuperäisen Star Trekin miehistö. Heistä jo liian moni on lähtenyt viimeisille korpimaille.
Lopuksi piti vielä käydä selailemassa levyjä Virgin Megastoressa. Ähtäriläiset antoivat liikkeelle tosin uuden nimen jonka jonkun kannattaisi lanseerata suomessa: Virpin Megastore. Mikko löysi hyllystä omituisimman paidan ikinä. Sininen t-paita jonka etumus oli Suomen junaverkosto, ja varustettu VR:n logolla. Kai tää sitten on hauska ja eksoottinen t-paita näitten mielestä.
Oli aika sanoa pai pai Mikolle ja Anulle. Olimme nimittäin suuntaamassa San Franciscoon huomenissa Juhan kanssa, ja he olisivat Vegasissa kun itse tulisin takaisin 13. päivä. Suomessa sitten nähtäisiin, joskus toukokuun lopussa. Taas yksi osa reissusta takanapäin. Olipa hassua sanoa hyvästit, vaikka tiesi että ihan pian näkisi taas.
Bussia piti odottaa ikuisuuksia, mutta tulihan se sitten. Hostellilla nautimme ilmaiset hampparit, ja pakkasimme valmiiksi että aamuvarhain kun hyppäisimme bussiin (06.00) ei tarvitsisi kuin peseytyä ja pisuutua.
Saturday, May 10, 2008
Osa 46: Junassa San Franciscoon 10.5.2008
Maanantai 5.5.2008 - Keskiviikko 7.5.2008
Siellä taidetaan mennä sunnuntain puolella, joten oikein hyvää äitienpäivää vaan kaikille äideille ja äidinmielisille.
Loppuaika Fidzillä ei ollut sään puolesta herkkua. Sääennuste lupasi sadetta kaikille loppupäiville kun siellä olisimme, ja tottakai mä oon silloin paikassa nimeltä Beach House. Toki mulla on aina liikkuva kotiteatteri mukanani, joten pari leffaa tuli katsottua, joita Jussi mulle ystävällisesti Portageen jo ajat sitten lähetteli.
Roxanne ja Rose palasivat purjeveneristeilyltään (sama firma jota me tulisimme käyttämään keskiviikkona), ja kertoivat koko homman olleen melkoinen pettymys. Ensinnäkään koko vene ei ollut purjevene, vaan jonkinlainen isokokoinen muskelivene. Toisekseen sää nyt oli ollut mikä oli. Tytöt olivat lähdössä huomenna, kuten minäkin, Nadiin. He olivat oikein prameillen menneet tilaamaan shuttlen, ja pyysivät hyppäämään samaan kyytiin huomenissa.
Sarah ja Andrew palasivat kierrokseltaan hostellin läheisyydessä olevasta kylästä. Heillä oli ollut mukava päivä, olivat päässeet tutustumaan melkoisen tyypilliseen Fijdziläiseen kyläyhteisöön, syöneet perheen mukana sun muuta. Sitten heille oli kerrottu nippu tarinoita saaren historiasta. Fidziläiset olivat ihmissyöjiä aikanaan, joille maistui kovin hyvin esim. rantaan ajautuneen tutkimusmatkailijan kylkipaisti. Ihmekö se että meitä on niin ruokittu hyvin täällä.
Maanantai taittui illaksi, koko porukalla muutamia juomia nauttien, ja huomista lähtemistä varten valmistelussa.
Aamulla heräsin siihen kun Roxanne ja Rose kolistelivat laukuillaan, olivat menossa leikkaamaan brittipariskunnan hiukset heidän huoneeseen. He kertoivat kyydin lähtevän neljän aikaan vasta, josta en varsinaisesti innostunut. Sää pihalla oli edelleen surkean oloinen, eikä sitä halunnut odotella alkuiltaan että pääsisi edes Nadia kohti. Menin selvittelemään bussikyytejä, ja ihan puolen tunnin päästä seuraava olikin lähdössä.
Kävin sanomassa hyvästit kaikille uusille tuttavuuksilleni Andrewin ja Sarahin huoneessa, ja heitin repun selkään. Bussikyyti oli yhtä eksoottinen takaisin, ja sade ei tauonnut kertaakaan. Bussi heitti mut Nadin keskustaan, josta otin jatkoyhteyden taas hostellille. Alkuilta jo hämärsi kun törmäsin taas tuttuihin ja turvallisiin Ähtäriläisiin, joitten muutama päivä Nadissa olivat olleet säästöbudjetilla menoa, kun pihallakin oli lähinnä satanut. Kerroin heillekin brittityttöjen kokemuksesta "purjeveneilyn" suhteen, ja koko porukalla päätimme perua varauksemme.
Horizonin vastaanotto soitti yhtiölle, ja kertoi ettei meitä kannata aamulla tulla noutamaan. Säästyipä 80 dollaria. Illasta nautimme hyvät päivälliset, ja katsoimme Mikon ja Anun Fijin keskustasta hankkiman, puolilaillisen kopion uusimmasta Rambosta. Kyllä, katsoin sen uudelleen. Tekemiset olivat melkoisen vähissä, varsinkin sellaiset jotka eivät maksaneet mitään.
Aamulle sovimme pakkailutreffit yhdeksäksi, ja painuimme kaikki nukkumaan. Mä en meinannut saada aamusta nukuttua hirveen hyvin, ja olin aamupalalla jo puoli kahdeksalta. Ne perkeleen veneyhtiön tampiot tuli meitä hakemaan, vaikka selkeästi eilen puhelimessa oli reissu peruttu. Pienellä suostuttelulla kuski kääntyi takaisin, ja mä jatkoin päätä pudistellen kahvin ja paahtoleivän kimpussa. Tästä päivästä tulisi piiiiitkä. Kirjaimellisesti. Tämä keskiviikko tulisi meidän näkökulmastamme kestämään yli 40 tuntia, koska ylittäisimme lentokoneella aikavyöhykerajan puolenyön nurkilla, ja Los Angelesissa tulisimme olemaan... taas keskiviikkona?
Aikaa piti kuitenkin taas tappaa, olihan lentoon melkoisen pitkästi aikaa. Osa Nadin keskustasta ostamistamme piraattileffoista ei toiminut, joten lähdimme keskustaan vaihtamaan niitä. Muiden muassa mun Kulti Kutistin Kakarat -trilogia ei toiminut, joka oli kieltämättä kova isku. Liikkeellä vaihtoivat leffat kuitenkin kiltisti uusiin, ja lähdimme nettikahvilaan näppäilemään. Sitten kana-ateriat aika epäilyttävän näköisessä Fried Chicken -mestassa, jonka jälkeen Anu kysyi heti että tunteeko kukaan muu ruuan kiertävän oudosti mahassa.
Nadin keskusta oli tullut koluttua jo pariinkiin kertaan, mutta kummasti siellä vaan taas meni muutama tunti. Hostelille takaisin, ja edelleen paljon kelloon katselua ja odottelua. Lento lähtisi kymmenen aikaan. Lopulta tuli aika lähteä, ja tilasimme taksin lentokentälle. Kuljettaja oli miellyttävä vanhempi herrasmies joka kertoi meille paljon mielenkiintoisia asioita kotikaupungistaan ja -maastaan. Minimipalkka tuntia kohden on 1,9 dollaria, ennen veroja. Keskipalkka tippuu johonkin 2,5 dollarin nurkille, ja Fidzin dollarihan on arvoltaan suunnilleen sama kuin Uuden Seelannin Dollari, eli noin puolet Eurosta. Varsinkin tämä huomioonottaen on pakko ihmetellä missä nämä ihmiset tekevät ostoksensa. Ulkona syöminen maksaa kuitenkin halvimmillaan 15 dollaria, joten täällä on pakko olla joku hintoihin liittyvä turistiansa. Muistan Salomen ja Charlien siitä jotain kertoneenkin Portagessa, että jos he olisivat mukana, selviäisimme murto-osalla kustannuksista.
Saavuimme piskuiselle Nadin lentokentälle, ja kaikki olimme samaa mieltä siitä että oli mukava edetä viimeiselle reissun etapille, varsinkin kun Los Angeles kiinnosti kaikkia. Jotenkin vain tuntuu siltä että kaikki joille reissun aikana aiheesta puhuimme olivat kertoneet että kaupunki ei ole alkuunkaan miellyttävä, ollen likainen, meluinen ja alueena ihan liian laaja. Päätimme antaa sille kuitenkin mahdollisuuden. Jonottaessamme checkiniin, laitoin merkille että edessämme jonossa oli ihan erään tuntemani Nicole -orkesterin basistin näköinen nuorimies. En kuitenkaan ottanut asiaa esille, vaan aloimme puhumaan siitä miten hauskaa on kommunikoida suomeksi keskenään, tietäen aina lähes varmasti ettei kukaan tiedä yhtään mistä puhumme - ruotsalaisilla homma on paljon vaikeampaa kun niitä on liikkeellä niin paljon enemmän, ja muut skandinaavit tunnistavat väistämättä jotain. Tässä välissä Nicolebasistin näköinen herra kääntyi, ja sanoi hymyillen "Moro". Piti vähän nauraa itselleen taas.
Herran nimi oli Juha, ja kotoisin oli Tampereelta. Kokiksi opiskellut hauskan oloinen sälli oli lähtenyt reissuun jo lähes 18 kuukautta sitten, käyden Thaimaassa, Malesiassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja nyt tosiaan Fidzillä. Ausseissa oli työskennellyt keikkakokkina vuoden verran, ja tutustunut suomalaiseen tyttöystäväänsäkin. Nyt tyttö odotti jo miestään kovasti kotosuomessa. Täältä hän oli nyt lähdössä mukanamme Los Angelesiin. Tutustuimme myös erääseen Katiin, joka tosin oli lähdössä Brisbaneen. Tyypit olivat olleet osana isompaa suomalaisseuruetta joka oli sattumalta yhdessä osunut Fidzin saaria matkustelemaan.
Juhalla ei ollut hostellia vielä buukattuna, joten heitin hänelle omani osoitteen, ja sovimme että kulkisimme samalla taksilla koko porukalla Los Angelesin lentokentältä määränpäähäämme. Mikolla ja Anulla olikin hostelli ihan keskustassa.
Air Pacificin lento nousi ilmaan ajallaan, ja kesti yksitoista ihanaa tuntia. Ei siinä, olihan meillä taas kaiken maailman multimedianäyttöjä koneessa, mutta eivät ne oikein toimineet, eikä sekään tietenkään muuta sitä tosiasiaa että olemme pakattuna pieneen sardiinipurkkiin sysimustan tyynen valtameren yllä. Okei, isoon sardiinipurkkiin. Uni ei tullut, ja turbulenssi oli ajoittain väkivaltaista. Mä jossain vaiheessa jo mietin että mitähän ihmiset ajattelee mun viimeisten ajatusteni olleen. Olikohan Mikko onnellinen kun sen kone putosi hallitsemattomasti kohti kylmää merta?
Laskeuduimme LAX:lle keskipäivän nurkilla, ja tulliköntsäilyssäkään ei mennyt kauaa. Pääsin juuri kertomasta Mikolle ja Anulle mun ekstratarkasta budjetista, kun heti pääoven ulkopuolella todella näppärästi naamioitunut hyväntekeväisyyskerääjä onnistui pihistämään multa kympin. Nolotti. Otimme taksin ja ajoimme melko pitkän matkan Melrose Avenuelle, mun ja Juhan hostelliosoitteelle. Kuski sattui täälläkin päässä olemaan ekstramukava mies, joka oli suunnilleen jo tarjoamassa meille kyytiä Vegasiin viikonloppuna. Itse kun oli menossa myös.
Mikko ja Anu jatkoivat kyydissä eteenpäin, ja me kirjauduimme sisään. 20 dollaria yö! Ei paha. Toki huoneessa oli omat ikävät puolensa, joista osa selvisi myöhemmin. Huoneemme, onnekkaasti numerolla 13 varustettu, sattui sijaitsemaan toisella puolella seinää yhteistiloista, joissa joka ilta oli porukkaa pöhnäilemässä. Yöunet ovat jääneet viime aikoina vähille siis.
Toki vielä ei ollut nukkumaanmenoaika, vaan ajattelimme kävellä kartalla lyhyeltä vaikuttavan matkan hostelliltamme Mikon ja Anun vastaavalle Hollywood Boulevardilla. Ei se mikään ihan lyhyt ollut, varmaankin 4 kilometriä, mutta näkymät olivat toki vaikuttavia. Sää oli miellyttävä, ja kaupunki näyttäytyi meille jotenkin ihan erilaisena kuin mitä odotimme, kaikkien nupinoitten jälkeen. Ei tämä mikään älyttömän siisti ole, mutta ei mitenkään silmiinpistävän sottuinenkaan. Korkeat palmut koristivat katujen ympäristöä kaikkialla.
Saavuimme Hollywood walk of Famelle, josta löysimme heti kärkeen pari tärkeintä tähteä: David Hasselhoff, ja Chuck Norris. Yli 2000 tähden joukosta löytyi HETI kaksi parasta. Bongasimme Stevie Wonderin, Aku Ankan, Lumikin ja monen hollywood -tähtösen tähdet, ja saavuimme Mikon ja Anun ovelle. Vasta siinä huomasin puhelimeeni tulleen Anulta viestin etteivät oikein meinanneet löytää virtaa tulla ulos. Päätimme odotella hetken, olihan kadun toisella puolella paljon nähtävää. Kodak Theatre, Oscar -gaalan päänäyttämö, sekä iso Virgin Megastore, plus legendaarinen Chinese Theatre, jonka edessä on ne kuuluisat tähtien kädenjäljet. Se oli vain jostain syystä suljettu tänään, ilmeisesti jonkin ensi-illan takia. Tsekkasimme Virginin ja Kodak Theatren, ja Mikko ja Anukin tulivat alas. Tukkeuma Chinese Theatren edessä paljastui tosiaan ensi-illaksi, joku Michael Madsenin ja Darryl Hannahin uus elokuva, josta mä en ollut kuullukkaan. Ja se jos joku kertoo että se elokuva on menossa suoraan Dvd:lle. Kerroin mielipiteeni kyseisen elokuvan mielenkiintoarvosta, ja pari päätä kääntyi ihmetellen katsomaan julkeapuheisen finskin jupinoita. Kävimme porukalla tutkailemassa Hollywood -kylttiä etäältä, ostamassa parit tuliaiset, herkullisilla pannukakuilla International House of Pancakesissa, ja lopulta nauttimassa oluet Sunset Boulevardilla.
Huomisen ohjelmaksi sovittiin meikäläisen kannalta Los Angelesin paras osa, Universal Studios. Mikko ja Anu saapuisivat paikalle metrolla, kun mulle ja Juhalle oli kyyti Hostellilta. Mikko oli jo hyväsen aikaa sitten löytänyt, taisi olla Thaimaasta käsin, tiedon suomalaisittain mielenkiintoisesta keikasta. Turisas ja Ensiferum olivat tulossa soittamaan keikan huomenissa legendaariseen House of Bluesiin, ja siitä sovittiin huomisen iltaohjelma.
Kävelimme edelleen pitkältä tuntuvan paluumatkan hostellillemme, ja tajusimme juuri missanneemme ilmaisen päivällisen, sekä viettäneemme ehkä elämämme ensimmäisen ja viimeisen 40 -tuntisen keskiviikon. Noh, huomenna olisi uusi päivä. Eikä mikään ihan huono päivä ollutkaan!
Maanantai 5.5.2008 - Keskiviikko 7.5.2008
Siellä taidetaan mennä sunnuntain puolella, joten oikein hyvää äitienpäivää vaan kaikille äideille ja äidinmielisille.
Loppuaika Fidzillä ei ollut sään puolesta herkkua. Sääennuste lupasi sadetta kaikille loppupäiville kun siellä olisimme, ja tottakai mä oon silloin paikassa nimeltä Beach House. Toki mulla on aina liikkuva kotiteatteri mukanani, joten pari leffaa tuli katsottua, joita Jussi mulle ystävällisesti Portageen jo ajat sitten lähetteli.
Roxanne ja Rose palasivat purjeveneristeilyltään (sama firma jota me tulisimme käyttämään keskiviikkona), ja kertoivat koko homman olleen melkoinen pettymys. Ensinnäkään koko vene ei ollut purjevene, vaan jonkinlainen isokokoinen muskelivene. Toisekseen sää nyt oli ollut mikä oli. Tytöt olivat lähdössä huomenna, kuten minäkin, Nadiin. He olivat oikein prameillen menneet tilaamaan shuttlen, ja pyysivät hyppäämään samaan kyytiin huomenissa.
Sarah ja Andrew palasivat kierrokseltaan hostellin läheisyydessä olevasta kylästä. Heillä oli ollut mukava päivä, olivat päässeet tutustumaan melkoisen tyypilliseen Fijdziläiseen kyläyhteisöön, syöneet perheen mukana sun muuta. Sitten heille oli kerrottu nippu tarinoita saaren historiasta. Fidziläiset olivat ihmissyöjiä aikanaan, joille maistui kovin hyvin esim. rantaan ajautuneen tutkimusmatkailijan kylkipaisti. Ihmekö se että meitä on niin ruokittu hyvin täällä.
Maanantai taittui illaksi, koko porukalla muutamia juomia nauttien, ja huomista lähtemistä varten valmistelussa.
Aamulla heräsin siihen kun Roxanne ja Rose kolistelivat laukuillaan, olivat menossa leikkaamaan brittipariskunnan hiukset heidän huoneeseen. He kertoivat kyydin lähtevän neljän aikaan vasta, josta en varsinaisesti innostunut. Sää pihalla oli edelleen surkean oloinen, eikä sitä halunnut odotella alkuiltaan että pääsisi edes Nadia kohti. Menin selvittelemään bussikyytejä, ja ihan puolen tunnin päästä seuraava olikin lähdössä.
Kävin sanomassa hyvästit kaikille uusille tuttavuuksilleni Andrewin ja Sarahin huoneessa, ja heitin repun selkään. Bussikyyti oli yhtä eksoottinen takaisin, ja sade ei tauonnut kertaakaan. Bussi heitti mut Nadin keskustaan, josta otin jatkoyhteyden taas hostellille. Alkuilta jo hämärsi kun törmäsin taas tuttuihin ja turvallisiin Ähtäriläisiin, joitten muutama päivä Nadissa olivat olleet säästöbudjetilla menoa, kun pihallakin oli lähinnä satanut. Kerroin heillekin brittityttöjen kokemuksesta "purjeveneilyn" suhteen, ja koko porukalla päätimme perua varauksemme.
Horizonin vastaanotto soitti yhtiölle, ja kertoi ettei meitä kannata aamulla tulla noutamaan. Säästyipä 80 dollaria. Illasta nautimme hyvät päivälliset, ja katsoimme Mikon ja Anun Fijin keskustasta hankkiman, puolilaillisen kopion uusimmasta Rambosta. Kyllä, katsoin sen uudelleen. Tekemiset olivat melkoisen vähissä, varsinkin sellaiset jotka eivät maksaneet mitään.
Aamulle sovimme pakkailutreffit yhdeksäksi, ja painuimme kaikki nukkumaan. Mä en meinannut saada aamusta nukuttua hirveen hyvin, ja olin aamupalalla jo puoli kahdeksalta. Ne perkeleen veneyhtiön tampiot tuli meitä hakemaan, vaikka selkeästi eilen puhelimessa oli reissu peruttu. Pienellä suostuttelulla kuski kääntyi takaisin, ja mä jatkoin päätä pudistellen kahvin ja paahtoleivän kimpussa. Tästä päivästä tulisi piiiiitkä. Kirjaimellisesti. Tämä keskiviikko tulisi meidän näkökulmastamme kestämään yli 40 tuntia, koska ylittäisimme lentokoneella aikavyöhykerajan puolenyön nurkilla, ja Los Angelesissa tulisimme olemaan... taas keskiviikkona?
Aikaa piti kuitenkin taas tappaa, olihan lentoon melkoisen pitkästi aikaa. Osa Nadin keskustasta ostamistamme piraattileffoista ei toiminut, joten lähdimme keskustaan vaihtamaan niitä. Muiden muassa mun Kulti Kutistin Kakarat -trilogia ei toiminut, joka oli kieltämättä kova isku. Liikkeellä vaihtoivat leffat kuitenkin kiltisti uusiin, ja lähdimme nettikahvilaan näppäilemään. Sitten kana-ateriat aika epäilyttävän näköisessä Fried Chicken -mestassa, jonka jälkeen Anu kysyi heti että tunteeko kukaan muu ruuan kiertävän oudosti mahassa.
Nadin keskusta oli tullut koluttua jo pariinkiin kertaan, mutta kummasti siellä vaan taas meni muutama tunti. Hostelille takaisin, ja edelleen paljon kelloon katselua ja odottelua. Lento lähtisi kymmenen aikaan. Lopulta tuli aika lähteä, ja tilasimme taksin lentokentälle. Kuljettaja oli miellyttävä vanhempi herrasmies joka kertoi meille paljon mielenkiintoisia asioita kotikaupungistaan ja -maastaan. Minimipalkka tuntia kohden on 1,9 dollaria, ennen veroja. Keskipalkka tippuu johonkin 2,5 dollarin nurkille, ja Fidzin dollarihan on arvoltaan suunnilleen sama kuin Uuden Seelannin Dollari, eli noin puolet Eurosta. Varsinkin tämä huomioonottaen on pakko ihmetellä missä nämä ihmiset tekevät ostoksensa. Ulkona syöminen maksaa kuitenkin halvimmillaan 15 dollaria, joten täällä on pakko olla joku hintoihin liittyvä turistiansa. Muistan Salomen ja Charlien siitä jotain kertoneenkin Portagessa, että jos he olisivat mukana, selviäisimme murto-osalla kustannuksista.
Saavuimme piskuiselle Nadin lentokentälle, ja kaikki olimme samaa mieltä siitä että oli mukava edetä viimeiselle reissun etapille, varsinkin kun Los Angeles kiinnosti kaikkia. Jotenkin vain tuntuu siltä että kaikki joille reissun aikana aiheesta puhuimme olivat kertoneet että kaupunki ei ole alkuunkaan miellyttävä, ollen likainen, meluinen ja alueena ihan liian laaja. Päätimme antaa sille kuitenkin mahdollisuuden. Jonottaessamme checkiniin, laitoin merkille että edessämme jonossa oli ihan erään tuntemani Nicole -orkesterin basistin näköinen nuorimies. En kuitenkaan ottanut asiaa esille, vaan aloimme puhumaan siitä miten hauskaa on kommunikoida suomeksi keskenään, tietäen aina lähes varmasti ettei kukaan tiedä yhtään mistä puhumme - ruotsalaisilla homma on paljon vaikeampaa kun niitä on liikkeellä niin paljon enemmän, ja muut skandinaavit tunnistavat väistämättä jotain. Tässä välissä Nicolebasistin näköinen herra kääntyi, ja sanoi hymyillen "Moro". Piti vähän nauraa itselleen taas.
Herran nimi oli Juha, ja kotoisin oli Tampereelta. Kokiksi opiskellut hauskan oloinen sälli oli lähtenyt reissuun jo lähes 18 kuukautta sitten, käyden Thaimaassa, Malesiassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja nyt tosiaan Fidzillä. Ausseissa oli työskennellyt keikkakokkina vuoden verran, ja tutustunut suomalaiseen tyttöystäväänsäkin. Nyt tyttö odotti jo miestään kovasti kotosuomessa. Täältä hän oli nyt lähdössä mukanamme Los Angelesiin. Tutustuimme myös erääseen Katiin, joka tosin oli lähdössä Brisbaneen. Tyypit olivat olleet osana isompaa suomalaisseuruetta joka oli sattumalta yhdessä osunut Fidzin saaria matkustelemaan.
Juhalla ei ollut hostellia vielä buukattuna, joten heitin hänelle omani osoitteen, ja sovimme että kulkisimme samalla taksilla koko porukalla Los Angelesin lentokentältä määränpäähäämme. Mikolla ja Anulla olikin hostelli ihan keskustassa.
Air Pacificin lento nousi ilmaan ajallaan, ja kesti yksitoista ihanaa tuntia. Ei siinä, olihan meillä taas kaiken maailman multimedianäyttöjä koneessa, mutta eivät ne oikein toimineet, eikä sekään tietenkään muuta sitä tosiasiaa että olemme pakattuna pieneen sardiinipurkkiin sysimustan tyynen valtameren yllä. Okei, isoon sardiinipurkkiin. Uni ei tullut, ja turbulenssi oli ajoittain väkivaltaista. Mä jossain vaiheessa jo mietin että mitähän ihmiset ajattelee mun viimeisten ajatusteni olleen. Olikohan Mikko onnellinen kun sen kone putosi hallitsemattomasti kohti kylmää merta?
Laskeuduimme LAX:lle keskipäivän nurkilla, ja tulliköntsäilyssäkään ei mennyt kauaa. Pääsin juuri kertomasta Mikolle ja Anulle mun ekstratarkasta budjetista, kun heti pääoven ulkopuolella todella näppärästi naamioitunut hyväntekeväisyyskerääjä onnistui pihistämään multa kympin. Nolotti. Otimme taksin ja ajoimme melko pitkän matkan Melrose Avenuelle, mun ja Juhan hostelliosoitteelle. Kuski sattui täälläkin päässä olemaan ekstramukava mies, joka oli suunnilleen jo tarjoamassa meille kyytiä Vegasiin viikonloppuna. Itse kun oli menossa myös.
Mikko ja Anu jatkoivat kyydissä eteenpäin, ja me kirjauduimme sisään. 20 dollaria yö! Ei paha. Toki huoneessa oli omat ikävät puolensa, joista osa selvisi myöhemmin. Huoneemme, onnekkaasti numerolla 13 varustettu, sattui sijaitsemaan toisella puolella seinää yhteistiloista, joissa joka ilta oli porukkaa pöhnäilemässä. Yöunet ovat jääneet viime aikoina vähille siis.
Toki vielä ei ollut nukkumaanmenoaika, vaan ajattelimme kävellä kartalla lyhyeltä vaikuttavan matkan hostelliltamme Mikon ja Anun vastaavalle Hollywood Boulevardilla. Ei se mikään ihan lyhyt ollut, varmaankin 4 kilometriä, mutta näkymät olivat toki vaikuttavia. Sää oli miellyttävä, ja kaupunki näyttäytyi meille jotenkin ihan erilaisena kuin mitä odotimme, kaikkien nupinoitten jälkeen. Ei tämä mikään älyttömän siisti ole, mutta ei mitenkään silmiinpistävän sottuinenkaan. Korkeat palmut koristivat katujen ympäristöä kaikkialla.
Saavuimme Hollywood walk of Famelle, josta löysimme heti kärkeen pari tärkeintä tähteä: David Hasselhoff, ja Chuck Norris. Yli 2000 tähden joukosta löytyi HETI kaksi parasta. Bongasimme Stevie Wonderin, Aku Ankan, Lumikin ja monen hollywood -tähtösen tähdet, ja saavuimme Mikon ja Anun ovelle. Vasta siinä huomasin puhelimeeni tulleen Anulta viestin etteivät oikein meinanneet löytää virtaa tulla ulos. Päätimme odotella hetken, olihan kadun toisella puolella paljon nähtävää. Kodak Theatre, Oscar -gaalan päänäyttämö, sekä iso Virgin Megastore, plus legendaarinen Chinese Theatre, jonka edessä on ne kuuluisat tähtien kädenjäljet. Se oli vain jostain syystä suljettu tänään, ilmeisesti jonkin ensi-illan takia. Tsekkasimme Virginin ja Kodak Theatren, ja Mikko ja Anukin tulivat alas. Tukkeuma Chinese Theatren edessä paljastui tosiaan ensi-illaksi, joku Michael Madsenin ja Darryl Hannahin uus elokuva, josta mä en ollut kuullukkaan. Ja se jos joku kertoo että se elokuva on menossa suoraan Dvd:lle. Kerroin mielipiteeni kyseisen elokuvan mielenkiintoarvosta, ja pari päätä kääntyi ihmetellen katsomaan julkeapuheisen finskin jupinoita. Kävimme porukalla tutkailemassa Hollywood -kylttiä etäältä, ostamassa parit tuliaiset, herkullisilla pannukakuilla International House of Pancakesissa, ja lopulta nauttimassa oluet Sunset Boulevardilla.
Huomisen ohjelmaksi sovittiin meikäläisen kannalta Los Angelesin paras osa, Universal Studios. Mikko ja Anu saapuisivat paikalle metrolla, kun mulle ja Juhalle oli kyyti Hostellilta. Mikko oli jo hyväsen aikaa sitten löytänyt, taisi olla Thaimaasta käsin, tiedon suomalaisittain mielenkiintoisesta keikasta. Turisas ja Ensiferum olivat tulossa soittamaan keikan huomenissa legendaariseen House of Bluesiin, ja siitä sovittiin huomisen iltaohjelma.
Kävelimme edelleen pitkältä tuntuvan paluumatkan hostellillemme, ja tajusimme juuri missanneemme ilmaisen päivällisen, sekä viettäneemme ehkä elämämme ensimmäisen ja viimeisen 40 -tuntisen keskiviikon. Noh, huomenna olisi uusi päivä. Eikä mikään ihan huono päivä ollutkaan!
Monday, May 05, 2008
Osa 45: Beach House Fiji
Torstai 1.5. - Sunnuntai 4.5.
Noh, nyt on paljo kirjotettavaa. Ei se auta ku alottaa jostain. Jos vaikka alottais Fidziin saapumisesta? Hyvä.
Lentoni oli melkein pari tuntia myöhässä, joka luonnollisesti sai mut murehtimaan sitä miten mun ilmaisen kyytini hostellille kävisi. Ei huolta, sillä koneessa oli muitakin reppureissaajia jotka olivat menossa samaan suuntaan. Kellohan oli yksi aamuyöllä kun laskeuduimme. Ensimmäinen asia jonka koneesta noustuani huomasin, oli KUUMUUS. Ei välttämättä kuumuus, mutta äärimmäisen painostava ilma. Kostea, kuuma... mombasaosastoo.
Siinä sitten rivissä istuttiin, valkoiset eurooppalaiset, ja odotettiin että kuka meitä tulisi noukkimaan. Muistan mailikeskusteluni hostellini kanssa, ja sieltä sanottiin ettei missään nimessä kannata loikata epäilyttäviin "takseihin". Ensimmäinen auto lukeutui juurikin niihin, ja rivin ensimmäisenä loin arvostelevan katseen kohti kuljettajaa ja kerroin etten ole tulossa kyytiin. Kävi sitten myöhemmin ilmi että se oli se virallinen kyyti. Nolotti.
Pääsimme hostellille, joka ei nyt mitenkään erityisen tyylikkäältä vaikuttanut, ja jonkin verran vipelsi erilaisia ötököitä nurkissa. Vastaanotto oli tosin viimosen päälle vieraanvarainen, kaikki hokivat "Bula, Bula" (joka on jokin omituinen risteytys sanojen "tervetuloa" ja "moro" välillä). Nousin yläpunkkaani, ja alapetissä nukkunut hippi, n. 50 vee, heräsi, ja lähti sadatellen röökille. Laitoin parit tekstarit kun äitiä tuli taas yhtäkkiä ikävä, ja nukahdin.
Aamulla Fidzi näyttäytyi oikeassa valossaan, ja kaikissa kirkkaissa väreissään. Ilma oli upea, ja heti aamupalalla törmäsin Mikkoon ja Anuun. Mahtavuutta. Hostellimme oli siis Horizon backpackers, pieni halpa hostelli isomman Smuggler´s Coven vieressä, jossa huoneet maksoivat enemmän, ja ruoka maksoi enemmän. Hauskinta oli se, että meillä oli sama upea ranta käytössämme, samat altaat, samat tilat, ja jopa Smuggler´s Covesta tilatut (kalliimmat) pizzat kannettiin Horizonista. Mun punkka maksoi 15 dollaria yö (6,5 euroa), ja Mikon ja Anun oma huone oli 50 dollaria (22 euroa).
Lähdimme sitten miehissä ja naisissa ottamaan aurinkoa. Anu makasi hetkisen yksin ja oli heti kaikenlaisten kaupustelijoiden ja miesten piirittämä. Mm. se mun alapunkan hippi yritti käydä tekemässä tuttavuutta. Mikolle ja Anulle oli jo parin päivän aikana tullut selväksi että täälläkin oli omat kusettajansa, rantakaupustelijansa ym. mutta Thaimaassa olivat aika hyvin oppineet välttämään niitä. Vesi oli mahtavan lämmintä, ja pohja oli sametinpehmeää hiekkaa. Mä en oo ollut ikinä oikealla rantalomalla, mutta aloin ymmärtää ihmisiä jotka niillä käyvät. Täällä ei ollut edes mahdottomasti niitä sietämättömiä brittipaskiaisia.
Mun viihtymistä edisti myös lukuisat rannalla viihtyvät naiset, jotka eivät ujostelleet sulojensa suhteen. Arvostan kovasti.
Polskittuamme ja kärtsättyämme aikamme otimme bussin keskustaan, ihan ajantapoksi.
Aikomuksenamme oli etsiä jonkinlainen halpa keino päästä vierailemaan joillain Fizdin kymmenistä saarista - ne ilmiselvästi olivat paras osa Fidzi-kokemusta. Niinkutsuttu Bula-pass (ylläri) maksoi lähes 300 dollaria, ja sillä olisi saanut viikon loikkia saarten välillä. Se oli meille liikaa, joten kyselimme keskustassa halvempia päivämatkoja. Lopulta löytyi yksi vaihtoehto, joka kuulosti hyvältä. Päivän reissu läheselle saarelle isolla purjeveneellä, kaikki ruoka ja rajattomasti alkomaholijuomia 99 dollarilla. Päivään sisältyi ilmaiset sukellukset sun muut, joten sen sitten otimme, ainoalle yhteiselle päivällemme jonka tulisimme täällä viettämään, eli 7. päivälle. Itsehän olin huomenaamusta suuntaamassa Fidzin pääkaupunkiin Suvaan.
Millainen Nadi sitten oli, jossa olimme? Nadi, toiseksi suurin saarivaltakunnan kaupungeista, on pieni. Voisinpa sanoa, että 40 000 asukkaan Nadi on turistikaupunki, ei ihan turistirysä kuitenkaan. Melko moneen paikkaan meitä yritettiin nykiä kuitenkin. Kävelimme pääkatua poiketen ostamaan muutaman piraattielokuvakokoelman (JES, Kulti Kutistin Kakarat -trilogia!!), ja minä ja Mikko poikkesimme leikkauttamaan hiuksemme 7 dollarilla miestä kohti. Ei oo Jokipiin Mikon tukka ollu näin lyhyt sitten... vauvaiän? Anu kehu kuitenkin että komeita poikia ollaan, ja siihenhän oli pakko luottaa.
Söimme hyvät ateriat paikallisessa ravintolassa, ja ei olla Tienahon likan kanssa niin hyvää mangomehua juotu ikänä, mitä tuolla. Tai siis niin hyvää mehua. Puristettu ihan tuoreista hedelmistä. Mä viimeistelin annokseni nopeimmin, ja kävin juoksaisemassa tsekkaamassa missä paikan bussipysäkki on. Se oli korttelin takana, jossa kaupungin turistiystävällinen illuusio katosi mukavasti. Fidzihän on köyhä maa, joka on vieläpä melkoisten poliittisten mullistusten alla - käytännössä suitsia pitää armeijajuntta. Paikallisten lehtien lukeminen on hauskaa viihdettä, toki totuuden torviakin löytyy. Maasta karkotettu toimittaja kirvotti Fiji Timesin kirjoittamaan sunnuntaina 10 aukeamallista siitä miten häpeällistä tälläinen sensuuri on.
Kävimme käyttämässä keskustassa hyväksemme "kaupungin nopeinta internet-yhteyttä" joka vastasi 56kb modeeminopeutta. Kävin kieltäytymässä 50 turhasta kutsusta Facebookissa ja sitten kaupan kautta takaisin hostellille, ja rannalle hyödyntämään loput auringonsäteet.
Hostellilla oli illasta luvassa elävää musiikkia, ja kunnon ruokaorgiat. Olimme kuitenkin niin täynnä että hätinä saimme alas pizzan. Joka oli kyllä hyvää. Sitten tutustuimme muutamaan hostellivieraaseen, pariin alle parikymppiseen brittipoikaan ja siihen alapunkan hippiin. Nimi oli Jimmy. Ja voi jesus että sillä oli asiaa. Ja se toisti kaiken viiteentoista kertaan. Herra oli Australiasta kotoisin, ja oli käynyt Fidzillä ensimmäistä kertaa vuonna 92. Sen jälkeen lähes vuosittain. Sitten sen jutut alkoi käydä lennokkaimmaksi, joten lopulta sillä oli pahimmanlaatuinen epilepsia mitä kellään, ja melanooma. Melkeinpä minkä tahansa sairauden toin esille, oli se joko sairastanut sen tai juuri taisteli hengestään sen kanssa. Miellyttävä veikkonen.
Brittipojat olivat nuorella iällä liikenteessä, ja toinen heistä oli polttanut itsensä melkoisen pahasti. Tulipunaisena hehkuva rastapää kertoi ettei "tosissaan ikinä ollut palanut briteissä." Gee. Nyt se haki pullollisen aloe veraa, ja mä sain kunnian lätkiä sitä sen selkään. Ei varsinaisesti sellainen kohde jonka selkään ajattelin rasvaa levittäväni täällä, mutta kelvatkoon. Anua vähän nauratti pojassa myös se, millainen kävelevä kliseekimppu se oli. Rastat, "peaceman -asenne", mahottomat lävistykset ja kasvissyöjä. Oli siinä liuta muitakin piirteitä, mutta mukava poika. Porukalla vietimme illan halpoja oluita juodessa, ja seuratessa kun vieraileva bändi kittasi alas Kawaa (paikallinen juoma jonka seurauksena oot vähän niinku pilvessä, ilmeisesti). Bilistäkin pelasimme, ja mä olin huono.
Aamulla mä heräsin varhain ja loikkasin bussiin, mikolta lainattu reppu selässäni. Aikomuksena oli viettää kolme päivää saaren muissa osissa, ensin pääkaupunki Suvassa. Loikkasin bussiin joka oli, öh, melko primitiivistä kamaa. Neljä tuntia bussissa jossa ei käytännössä ollut ikkunoita, ja ihan pakattu täyteen. Aika ei tullut pitkäksi tosin ollenkaan, sillä maisemat olivat mahtavat.
Fidzihän on tälläinen saariparatiisi, varmastikin ihan samanlainen kuin vaikkapa Hawaji. Perse mahdottoman puutuneena päädyimme lopulta Suvaan, ja mä hyppäsin heti taksiin. Kyyti hotellille (South Seas hotel) maksoi ruhtinaalliset 2,8 dollaria. Otin oman huoneen joka kustansi vain 35 dollaria, ja rojahdin sänkyyn hetkiseksi. Sitten päätin lähteä tutustumaan keskustaan vähän paremmin.
Suva näytti kaupunkina muistuttavan huomattavasti enemmän... kaupunkia. Se oli enemmän kuin yksi ostoskatu, ja ihmisiä oli huomattavasti enemmän liikkeellä. Kaikki tosin eri värisiä kuin minä. Meni valehtelematta 2-3 tuntia ennenkuin spottasin toisen valkoihoisen joukosta. Kukaan ei yrittänyt kaupustella mitään, ja pidin ympäristöstä yllättävän paljon. Jos Fidzille tulee tosin rantalomailemaan, ei Suva oikeastaan tarjoa mitään. Charlie suositteli mulle Suvassa käymistä lähinnä jos käy paikan päällä viikonloppuna. Nythän oli lauantai.
Ruoka oli ensimmäinen ajatuksistani, ja tyylikkäästi kävin Kentucy Fried Chickenissä. Sitten kävin nettiasioita hoitamassa, ja totesin että nyt pitää tappaa aikaa iltaan asti. Oho, täällä oli oikein elokuvateatteri, eikä ihan paskempikaan. Iron Man oli tullut täälläkin ensi-iltaan toukokuun 1. ja sen päätin käydä vilkasemassa. Fidziläinen elokuvateatterikokemus oli erikoinen.
Ihan täysi teatteri, aivan vauvasta vaariin. Ja elokuva nyt sattui olemaan miljoonas sarjakuvaan pohjautuva Hollywood -adaptio. Ei tosin hassumpi sellainen! Robert Downey Jr. on erinomainen valinta Tony Starkiksi, ja muutenkin näyttelijäpestaukset olivat onnistuneita. Leffa onnistui väistelemään pahimmat kliseekarikot ja oli aidosti nautittava viihdepläjäys. Suosittelen, ihan.
Kävelin takaisin hotellille, koska osasin sinne jo suunnata. Katselin paikallisten nuorukaisten tennisottelua tovin, ihan hotellini ulkopuolella. Märällä nurmikolla loikki valtavia rupikonnia, joista yhden päälle yritin syljeskellä. Nolona huomasin aikani räittyä, että paikalliset katsoivat pieneltä etäisyydeltä mun ponnistuksia sylkeä rupikonnan päälle.
Norkoilin hotellilla kunnes kello näytti kymmentä, ja suuntasin takaisin kylille. Pitihän sitä paikallisessa yökerhossa käydä! Eihän siinä mennyt montaakaan minuuttia kun ensimmäinen kovin näyttävästi pukeutunut nuori neitonen saapui multa kysymään, haluaisinko seuraa tänään. Mulla meni millisekunttia kauemman tajuta, ettei tuollainen nainen tulisi mulle spontaanisti juttelemaan ilman että sillä olis hintalappu hameen alla. Tajusin tilanteen kohtuullisen nopeasti, ja toivotin hänelle hyvää illanjatkoa.
Menin ensimmäiseen yökerhoon jossa näytti vähän enemmän jengiä olevan, ja nautin ensimmäisen oluen. Olin ainut valkoihoinen tässä n. 400 hengen yökerhossa, mutta en tuntenut oloani epämukavaksi. Toki mua tuijotettiin, mutta ei pahalla. Kai sitä nyt pistää silmään, päätä pitempi ja muutamaa (kymmentä) sävyä vaaleampi ukko. Viereeni lyöttäytyi arabisyntyperäiseltä näyttävä nuorimies, joka rupesi juttelemaan mukavia. Aika moni tuli juttelemaan mukavia, heitteli spontaaneja ylävitosia ja iski silmää, ynnä muuta kalkkilaivan kapteenille. Pojan nimi oli Habib, ja oli juuri muuttanut Australiasta äitinsä kanssa Fidzille. Kippistimme muutamat oluet, ja juttelimme sekavia. Seuraamme heittäytyi baarin kaksi varmastikin kauneinta tyttöä, ja älysin Habibin suunnitelman. Sen ajatus oli lyöttäytyä kaveeraamaan sen silmiinpistävän valkoisen kaverin kanssa, joka kiinnittäisi neitosten huomion. Ja simsalabim, se toinen niistä tyttösistä hinkutti itseään jo sen jalkaa vasten tanssilattialla. Toinen tyttösistä yritti saada aikaan keskustelua mun kanssa, mutta mun smalltalk -taidot tuntien se keskustelu oli ääääääärimmäisen teennäinen, ja yhtäkkiä halusin poispois. Peukkuja Habibille näyttäen suuntasin ovelle ja hotellia kohti. Sitten olikin illan viimeisen urheilulajin aika, supersuurpujottelu, erinäisten prostituoitujen välistä.
Aamu sarasti, ja mun oli aika jättää Suva taakse. Kävin nauttimassa MacDonald´s -aamiaisen, ja kiersin parit keskustan ostarit. Sitten hyppäsin bussiin, joka heitti mut Beach Houselle. Beach House oli paikka jonka Charlie mulle ensimmäisenä mainitsi pääsaaren nähtävyyksistä Fidzillä. Se on käytännössä hostelli/backpackers, mutta ei oikeastaan. Ja ymmärsin mitä hän tarkoitti.
Paikka oli ihan luksusta verrattuna mihinkään mitä olin Fidzillä aiemmin nähnyt. Kaikki tilat olivat tiptop, ja heti heräsikin epäilys että tämän on pakko olla kallis paikka. Mutta ei edes ollut!
Kirjauduin sisään, ja kävelin rannalle. Okei, ensimmäinen negatiivinen tekijä - pallljon Brittejä. Kävelin niin etäiseen rannankolkkaan kuin pääsin, ja kävin pitkäkseni aurinkoa ottamaan.
Torkahdin ja kävin polskuttelemassa kirkkaassa merivedessä. Toki huomaamatta että taskussani olleet huoneen avaimet lähtivät aaltojen mukaan. On se melkoisen nöyryyttävää, mennä kertomaan respaan hukanneensa avaimet kahden tunnin hostellilla olon jälkeen. Siitä ei onneksi tehty isoa numeroa, ja menin nautiskelemaan ilmaiset iltapäiväteet, jotka tarjottiin teeleipien kera.
Olin korostetun epäsosiaalinen, jotenkin Britit aiheuttavat mussa sellaisen reaktion. Kaikki oli kauhean nättejä ja ruskettuneita. Ihan ku jossain St. Tropez -sarjassa olis. Eihän tälläisessä paikassa kehtaa suomalainen mies ottaa paitaa pois.
Sitten menin huoneeseeni, jossa oli kaksi brittityttöä. Yllätys. Nimet olivat Roxanne ja Rose, ja nyt oli vissiin pakko olla sosiaalinen. Kaksi hiushoitoalan työntekijää Newcastlesta, mukavia tyttösiä. Nuorempi tytöistä, Rose (21) piti käsissään selkeästi matkanjohtajan sauvaa. Yhä kotona asuva Roxanne (26), oli kultaisen oloinen tyttö. Molemmilla hurmaavat aksentit.
Huoneeseen saapui lisäksi Sydneyläinen, kiinalaista syntyperää oleva Madison, joka kertoi saapuneensa Fidzille 10 päivän lomalle. Päivällistä nauttimaan lähdin sitten Madison mukanani, ja edelleen piti olla seurallinen. Ainakin tyyppi oli hauskaa seuraa, ja ruuan päälle pelattiin parit biljardit. Sitten tutustuimme brittiläiseen pariskuntaan, Andrewiin (25) ja Sarahiin (24), jotka monen muun tavoin olivat maailmaa kiertämässä samalla tavalla kanssani. Andrew oli oikein hauska sälli, ja siinä sitten neljästään pelasimme muutamat matsit.
Parit oluetkin tuli nautittua, ja sopivassa nosteessa ajattelin käydä tsekkaamassa mailit. Hostellilla oli ilmennyt jonkinlainen tietokoneongelma, ja kysyin että voisinko katsoa jos osaisin auttaa. Mulle luvattiin ilmaiset yöpymiset jos saisin ongelman ratkaistua, joten kävin sen kimppuun kaiken atk-asiantuntijuuteni kanssa (meidän jussi nauraa just nyt). Paikallistin ongelman, asensin uudet ajurit kaikille koneille, ja kaikki rupes toimimaan. Pelastin päivän, tai siis illan, mutta ongelman kanssa painiessa se sitten toki menikin. Mua ei kuitenkaan juhlittu sankarina. Kiittämättömät paskiaiset.
Torstai 1.5. - Sunnuntai 4.5.
Noh, nyt on paljo kirjotettavaa. Ei se auta ku alottaa jostain. Jos vaikka alottais Fidziin saapumisesta? Hyvä.
Lentoni oli melkein pari tuntia myöhässä, joka luonnollisesti sai mut murehtimaan sitä miten mun ilmaisen kyytini hostellille kävisi. Ei huolta, sillä koneessa oli muitakin reppureissaajia jotka olivat menossa samaan suuntaan. Kellohan oli yksi aamuyöllä kun laskeuduimme. Ensimmäinen asia jonka koneesta noustuani huomasin, oli KUUMUUS. Ei välttämättä kuumuus, mutta äärimmäisen painostava ilma. Kostea, kuuma... mombasaosastoo.
Siinä sitten rivissä istuttiin, valkoiset eurooppalaiset, ja odotettiin että kuka meitä tulisi noukkimaan. Muistan mailikeskusteluni hostellini kanssa, ja sieltä sanottiin ettei missään nimessä kannata loikata epäilyttäviin "takseihin". Ensimmäinen auto lukeutui juurikin niihin, ja rivin ensimmäisenä loin arvostelevan katseen kohti kuljettajaa ja kerroin etten ole tulossa kyytiin. Kävi sitten myöhemmin ilmi että se oli se virallinen kyyti. Nolotti.
Pääsimme hostellille, joka ei nyt mitenkään erityisen tyylikkäältä vaikuttanut, ja jonkin verran vipelsi erilaisia ötököitä nurkissa. Vastaanotto oli tosin viimosen päälle vieraanvarainen, kaikki hokivat "Bula, Bula" (joka on jokin omituinen risteytys sanojen "tervetuloa" ja "moro" välillä). Nousin yläpunkkaani, ja alapetissä nukkunut hippi, n. 50 vee, heräsi, ja lähti sadatellen röökille. Laitoin parit tekstarit kun äitiä tuli taas yhtäkkiä ikävä, ja nukahdin.
Aamulla Fidzi näyttäytyi oikeassa valossaan, ja kaikissa kirkkaissa väreissään. Ilma oli upea, ja heti aamupalalla törmäsin Mikkoon ja Anuun. Mahtavuutta. Hostellimme oli siis Horizon backpackers, pieni halpa hostelli isomman Smuggler´s Coven vieressä, jossa huoneet maksoivat enemmän, ja ruoka maksoi enemmän. Hauskinta oli se, että meillä oli sama upea ranta käytössämme, samat altaat, samat tilat, ja jopa Smuggler´s Covesta tilatut (kalliimmat) pizzat kannettiin Horizonista. Mun punkka maksoi 15 dollaria yö (6,5 euroa), ja Mikon ja Anun oma huone oli 50 dollaria (22 euroa).
Lähdimme sitten miehissä ja naisissa ottamaan aurinkoa. Anu makasi hetkisen yksin ja oli heti kaikenlaisten kaupustelijoiden ja miesten piirittämä. Mm. se mun alapunkan hippi yritti käydä tekemässä tuttavuutta. Mikolle ja Anulle oli jo parin päivän aikana tullut selväksi että täälläkin oli omat kusettajansa, rantakaupustelijansa ym. mutta Thaimaassa olivat aika hyvin oppineet välttämään niitä. Vesi oli mahtavan lämmintä, ja pohja oli sametinpehmeää hiekkaa. Mä en oo ollut ikinä oikealla rantalomalla, mutta aloin ymmärtää ihmisiä jotka niillä käyvät. Täällä ei ollut edes mahdottomasti niitä sietämättömiä brittipaskiaisia.
Mun viihtymistä edisti myös lukuisat rannalla viihtyvät naiset, jotka eivät ujostelleet sulojensa suhteen. Arvostan kovasti.
Polskittuamme ja kärtsättyämme aikamme otimme bussin keskustaan, ihan ajantapoksi.
Aikomuksenamme oli etsiä jonkinlainen halpa keino päästä vierailemaan joillain Fizdin kymmenistä saarista - ne ilmiselvästi olivat paras osa Fidzi-kokemusta. Niinkutsuttu Bula-pass (ylläri) maksoi lähes 300 dollaria, ja sillä olisi saanut viikon loikkia saarten välillä. Se oli meille liikaa, joten kyselimme keskustassa halvempia päivämatkoja. Lopulta löytyi yksi vaihtoehto, joka kuulosti hyvältä. Päivän reissu läheselle saarelle isolla purjeveneellä, kaikki ruoka ja rajattomasti alkomaholijuomia 99 dollarilla. Päivään sisältyi ilmaiset sukellukset sun muut, joten sen sitten otimme, ainoalle yhteiselle päivällemme jonka tulisimme täällä viettämään, eli 7. päivälle. Itsehän olin huomenaamusta suuntaamassa Fidzin pääkaupunkiin Suvaan.
Millainen Nadi sitten oli, jossa olimme? Nadi, toiseksi suurin saarivaltakunnan kaupungeista, on pieni. Voisinpa sanoa, että 40 000 asukkaan Nadi on turistikaupunki, ei ihan turistirysä kuitenkaan. Melko moneen paikkaan meitä yritettiin nykiä kuitenkin. Kävelimme pääkatua poiketen ostamaan muutaman piraattielokuvakokoelman (JES, Kulti Kutistin Kakarat -trilogia!!), ja minä ja Mikko poikkesimme leikkauttamaan hiuksemme 7 dollarilla miestä kohti. Ei oo Jokipiin Mikon tukka ollu näin lyhyt sitten... vauvaiän? Anu kehu kuitenkin että komeita poikia ollaan, ja siihenhän oli pakko luottaa.
Söimme hyvät ateriat paikallisessa ravintolassa, ja ei olla Tienahon likan kanssa niin hyvää mangomehua juotu ikänä, mitä tuolla. Tai siis niin hyvää mehua. Puristettu ihan tuoreista hedelmistä. Mä viimeistelin annokseni nopeimmin, ja kävin juoksaisemassa tsekkaamassa missä paikan bussipysäkki on. Se oli korttelin takana, jossa kaupungin turistiystävällinen illuusio katosi mukavasti. Fidzihän on köyhä maa, joka on vieläpä melkoisten poliittisten mullistusten alla - käytännössä suitsia pitää armeijajuntta. Paikallisten lehtien lukeminen on hauskaa viihdettä, toki totuuden torviakin löytyy. Maasta karkotettu toimittaja kirvotti Fiji Timesin kirjoittamaan sunnuntaina 10 aukeamallista siitä miten häpeällistä tälläinen sensuuri on.
Kävimme käyttämässä keskustassa hyväksemme "kaupungin nopeinta internet-yhteyttä" joka vastasi 56kb modeeminopeutta. Kävin kieltäytymässä 50 turhasta kutsusta Facebookissa ja sitten kaupan kautta takaisin hostellille, ja rannalle hyödyntämään loput auringonsäteet.
Hostellilla oli illasta luvassa elävää musiikkia, ja kunnon ruokaorgiat. Olimme kuitenkin niin täynnä että hätinä saimme alas pizzan. Joka oli kyllä hyvää. Sitten tutustuimme muutamaan hostellivieraaseen, pariin alle parikymppiseen brittipoikaan ja siihen alapunkan hippiin. Nimi oli Jimmy. Ja voi jesus että sillä oli asiaa. Ja se toisti kaiken viiteentoista kertaan. Herra oli Australiasta kotoisin, ja oli käynyt Fidzillä ensimmäistä kertaa vuonna 92. Sen jälkeen lähes vuosittain. Sitten sen jutut alkoi käydä lennokkaimmaksi, joten lopulta sillä oli pahimmanlaatuinen epilepsia mitä kellään, ja melanooma. Melkeinpä minkä tahansa sairauden toin esille, oli se joko sairastanut sen tai juuri taisteli hengestään sen kanssa. Miellyttävä veikkonen.
Brittipojat olivat nuorella iällä liikenteessä, ja toinen heistä oli polttanut itsensä melkoisen pahasti. Tulipunaisena hehkuva rastapää kertoi ettei "tosissaan ikinä ollut palanut briteissä." Gee. Nyt se haki pullollisen aloe veraa, ja mä sain kunnian lätkiä sitä sen selkään. Ei varsinaisesti sellainen kohde jonka selkään ajattelin rasvaa levittäväni täällä, mutta kelvatkoon. Anua vähän nauratti pojassa myös se, millainen kävelevä kliseekimppu se oli. Rastat, "peaceman -asenne", mahottomat lävistykset ja kasvissyöjä. Oli siinä liuta muitakin piirteitä, mutta mukava poika. Porukalla vietimme illan halpoja oluita juodessa, ja seuratessa kun vieraileva bändi kittasi alas Kawaa (paikallinen juoma jonka seurauksena oot vähän niinku pilvessä, ilmeisesti). Bilistäkin pelasimme, ja mä olin huono.
Aamulla mä heräsin varhain ja loikkasin bussiin, mikolta lainattu reppu selässäni. Aikomuksena oli viettää kolme päivää saaren muissa osissa, ensin pääkaupunki Suvassa. Loikkasin bussiin joka oli, öh, melko primitiivistä kamaa. Neljä tuntia bussissa jossa ei käytännössä ollut ikkunoita, ja ihan pakattu täyteen. Aika ei tullut pitkäksi tosin ollenkaan, sillä maisemat olivat mahtavat.
Fidzihän on tälläinen saariparatiisi, varmastikin ihan samanlainen kuin vaikkapa Hawaji. Perse mahdottoman puutuneena päädyimme lopulta Suvaan, ja mä hyppäsin heti taksiin. Kyyti hotellille (South Seas hotel) maksoi ruhtinaalliset 2,8 dollaria. Otin oman huoneen joka kustansi vain 35 dollaria, ja rojahdin sänkyyn hetkiseksi. Sitten päätin lähteä tutustumaan keskustaan vähän paremmin.
Suva näytti kaupunkina muistuttavan huomattavasti enemmän... kaupunkia. Se oli enemmän kuin yksi ostoskatu, ja ihmisiä oli huomattavasti enemmän liikkeellä. Kaikki tosin eri värisiä kuin minä. Meni valehtelematta 2-3 tuntia ennenkuin spottasin toisen valkoihoisen joukosta. Kukaan ei yrittänyt kaupustella mitään, ja pidin ympäristöstä yllättävän paljon. Jos Fidzille tulee tosin rantalomailemaan, ei Suva oikeastaan tarjoa mitään. Charlie suositteli mulle Suvassa käymistä lähinnä jos käy paikan päällä viikonloppuna. Nythän oli lauantai.
Ruoka oli ensimmäinen ajatuksistani, ja tyylikkäästi kävin Kentucy Fried Chickenissä. Sitten kävin nettiasioita hoitamassa, ja totesin että nyt pitää tappaa aikaa iltaan asti. Oho, täällä oli oikein elokuvateatteri, eikä ihan paskempikaan. Iron Man oli tullut täälläkin ensi-iltaan toukokuun 1. ja sen päätin käydä vilkasemassa. Fidziläinen elokuvateatterikokemus oli erikoinen.
Ihan täysi teatteri, aivan vauvasta vaariin. Ja elokuva nyt sattui olemaan miljoonas sarjakuvaan pohjautuva Hollywood -adaptio. Ei tosin hassumpi sellainen! Robert Downey Jr. on erinomainen valinta Tony Starkiksi, ja muutenkin näyttelijäpestaukset olivat onnistuneita. Leffa onnistui väistelemään pahimmat kliseekarikot ja oli aidosti nautittava viihdepläjäys. Suosittelen, ihan.
Kävelin takaisin hotellille, koska osasin sinne jo suunnata. Katselin paikallisten nuorukaisten tennisottelua tovin, ihan hotellini ulkopuolella. Märällä nurmikolla loikki valtavia rupikonnia, joista yhden päälle yritin syljeskellä. Nolona huomasin aikani räittyä, että paikalliset katsoivat pieneltä etäisyydeltä mun ponnistuksia sylkeä rupikonnan päälle.
Norkoilin hotellilla kunnes kello näytti kymmentä, ja suuntasin takaisin kylille. Pitihän sitä paikallisessa yökerhossa käydä! Eihän siinä mennyt montaakaan minuuttia kun ensimmäinen kovin näyttävästi pukeutunut nuori neitonen saapui multa kysymään, haluaisinko seuraa tänään. Mulla meni millisekunttia kauemman tajuta, ettei tuollainen nainen tulisi mulle spontaanisti juttelemaan ilman että sillä olis hintalappu hameen alla. Tajusin tilanteen kohtuullisen nopeasti, ja toivotin hänelle hyvää illanjatkoa.
Menin ensimmäiseen yökerhoon jossa näytti vähän enemmän jengiä olevan, ja nautin ensimmäisen oluen. Olin ainut valkoihoinen tässä n. 400 hengen yökerhossa, mutta en tuntenut oloani epämukavaksi. Toki mua tuijotettiin, mutta ei pahalla. Kai sitä nyt pistää silmään, päätä pitempi ja muutamaa (kymmentä) sävyä vaaleampi ukko. Viereeni lyöttäytyi arabisyntyperäiseltä näyttävä nuorimies, joka rupesi juttelemaan mukavia. Aika moni tuli juttelemaan mukavia, heitteli spontaaneja ylävitosia ja iski silmää, ynnä muuta kalkkilaivan kapteenille. Pojan nimi oli Habib, ja oli juuri muuttanut Australiasta äitinsä kanssa Fidzille. Kippistimme muutamat oluet, ja juttelimme sekavia. Seuraamme heittäytyi baarin kaksi varmastikin kauneinta tyttöä, ja älysin Habibin suunnitelman. Sen ajatus oli lyöttäytyä kaveeraamaan sen silmiinpistävän valkoisen kaverin kanssa, joka kiinnittäisi neitosten huomion. Ja simsalabim, se toinen niistä tyttösistä hinkutti itseään jo sen jalkaa vasten tanssilattialla. Toinen tyttösistä yritti saada aikaan keskustelua mun kanssa, mutta mun smalltalk -taidot tuntien se keskustelu oli ääääääärimmäisen teennäinen, ja yhtäkkiä halusin poispois. Peukkuja Habibille näyttäen suuntasin ovelle ja hotellia kohti. Sitten olikin illan viimeisen urheilulajin aika, supersuurpujottelu, erinäisten prostituoitujen välistä.
Aamu sarasti, ja mun oli aika jättää Suva taakse. Kävin nauttimassa MacDonald´s -aamiaisen, ja kiersin parit keskustan ostarit. Sitten hyppäsin bussiin, joka heitti mut Beach Houselle. Beach House oli paikka jonka Charlie mulle ensimmäisenä mainitsi pääsaaren nähtävyyksistä Fidzillä. Se on käytännössä hostelli/backpackers, mutta ei oikeastaan. Ja ymmärsin mitä hän tarkoitti.
Paikka oli ihan luksusta verrattuna mihinkään mitä olin Fidzillä aiemmin nähnyt. Kaikki tilat olivat tiptop, ja heti heräsikin epäilys että tämän on pakko olla kallis paikka. Mutta ei edes ollut!
Kirjauduin sisään, ja kävelin rannalle. Okei, ensimmäinen negatiivinen tekijä - pallljon Brittejä. Kävelin niin etäiseen rannankolkkaan kuin pääsin, ja kävin pitkäkseni aurinkoa ottamaan.
Torkahdin ja kävin polskuttelemassa kirkkaassa merivedessä. Toki huomaamatta että taskussani olleet huoneen avaimet lähtivät aaltojen mukaan. On se melkoisen nöyryyttävää, mennä kertomaan respaan hukanneensa avaimet kahden tunnin hostellilla olon jälkeen. Siitä ei onneksi tehty isoa numeroa, ja menin nautiskelemaan ilmaiset iltapäiväteet, jotka tarjottiin teeleipien kera.
Olin korostetun epäsosiaalinen, jotenkin Britit aiheuttavat mussa sellaisen reaktion. Kaikki oli kauhean nättejä ja ruskettuneita. Ihan ku jossain St. Tropez -sarjassa olis. Eihän tälläisessä paikassa kehtaa suomalainen mies ottaa paitaa pois.
Sitten menin huoneeseeni, jossa oli kaksi brittityttöä. Yllätys. Nimet olivat Roxanne ja Rose, ja nyt oli vissiin pakko olla sosiaalinen. Kaksi hiushoitoalan työntekijää Newcastlesta, mukavia tyttösiä. Nuorempi tytöistä, Rose (21) piti käsissään selkeästi matkanjohtajan sauvaa. Yhä kotona asuva Roxanne (26), oli kultaisen oloinen tyttö. Molemmilla hurmaavat aksentit.
Huoneeseen saapui lisäksi Sydneyläinen, kiinalaista syntyperää oleva Madison, joka kertoi saapuneensa Fidzille 10 päivän lomalle. Päivällistä nauttimaan lähdin sitten Madison mukanani, ja edelleen piti olla seurallinen. Ainakin tyyppi oli hauskaa seuraa, ja ruuan päälle pelattiin parit biljardit. Sitten tutustuimme brittiläiseen pariskuntaan, Andrewiin (25) ja Sarahiin (24), jotka monen muun tavoin olivat maailmaa kiertämässä samalla tavalla kanssani. Andrew oli oikein hauska sälli, ja siinä sitten neljästään pelasimme muutamat matsit.
Parit oluetkin tuli nautittua, ja sopivassa nosteessa ajattelin käydä tsekkaamassa mailit. Hostellilla oli ilmennyt jonkinlainen tietokoneongelma, ja kysyin että voisinko katsoa jos osaisin auttaa. Mulle luvattiin ilmaiset yöpymiset jos saisin ongelman ratkaistua, joten kävin sen kimppuun kaiken atk-asiantuntijuuteni kanssa (meidän jussi nauraa just nyt). Paikallistin ongelman, asensin uudet ajurit kaikille koneille, ja kaikki rupes toimimaan. Pelastin päivän, tai siis illan, mutta ongelman kanssa painiessa se sitten toki menikin. Mua ei kuitenkaan juhlittu sankarina. Kiittämättömät paskiaiset.
Friday, May 02, 2008
Valiaikapaivitys Fidzilta:
Taalla on kaunista, kosteata ja melkoisen lammin. Eilinen tuli hengattua Mikon ja Anun kanssa, ja nyt oon lahdossa Suvaan poikkeamaan, noin kolmen paivan ekskursiolle. Nettiyhteyksien loytaminen taalla on melkoista taiteilua, joten saattaa hyvinkin olla etten pysty paivittamaan blogia vasta kuin Los Angelesissa, Suomen aikaa joskus 8. paivan paikkeilla. Hassua miten ma kohta loikkaan paivan taaksepain ajassa, kun ylitan aikavyohykkeen hawajin kohdalla - sitte ma oonki reippaasti teidan takana. Palahillaan.
Taalla on kaunista, kosteata ja melkoisen lammin. Eilinen tuli hengattua Mikon ja Anun kanssa, ja nyt oon lahdossa Suvaan poikkeamaan, noin kolmen paivan ekskursiolle. Nettiyhteyksien loytaminen taalla on melkoista taiteilua, joten saattaa hyvinkin olla etten pysty paivittamaan blogia vasta kuin Los Angelesissa, Suomen aikaa joskus 8. paivan paikkeilla. Hassua miten ma kohta loikkaan paivan taaksepain ajassa, kun ylitan aikavyohykkeen hawajin kohdalla - sitte ma oonki reippaasti teidan takana. Palahillaan.
Subscribe to:
Posts (Atom)