Osa 24: Marlborough Sounds 29.2.2008


Tiistai-Torstai 26.-28.2.2008

Tiistai meni tosiaan kaikkien bileissä tapahtuneista sankaroinneista jutellessa. Paul vaivaantui melkoisesti kun Luke kysäisi tältä muistiko yhtään mitä oli sekoillut. Eipä tuntunut muistavan, kunnes porukka alkoi muistuttelemaan.

Lee pyysi apua sen verran, että varailisin hänelle ja Jakille lentoliput, heillä ei luottokorttia ollut. Istuskelimme tyttöjen talon parvekkeella, sillä harvinaisella paikalla josta täältä saa puhelin- tai verkkoyhteyden muodostettua, ja ostimme liput lautalle Wellingtoniin ja lennoille Wellingtonista Aucklandiin. Parivaljakon ongelmana oli kauhea määrä tavaraa, joita olivat kuluneen vuoden aikana ehtineet haalimaan. Autonsa he saivat myytyä Lizille ja Giladille.

Työpäivän loppupäässä sain vihdoin postia. Olin jo melkoisen jännittynyt sen suhteen, että löytävätkö ne tietään tänne ollenkaan. Ja sitten koko köntsä tipahti yhtäkkiä. Kiitos synttärilahjoista, kaikki te jotka niitä lähetitte. Oli pari aika helmeä, leludelfiini joka oli tullissa avattu huumeita etsiessä, ja Päiviltä tullut kokoelma hauskoja kotimaan artikkeleita, tuorein Apu-lehti sun muuta. Lisäksi suunnattoman hörähdyksen aiheutti Seinäjoki –kortti, johon oli kuvattu ykkösnähtävyydet Seinämerellä.

Konserttiliput saapuivat myös, mutta niissä oli tietynlainen pieni ongelma, jonka tajusin hiljattain. Konsertti ei olekaan Wellingtonissa, vaan Aucklandissa. Mikon ja Anun kanssa teimme laskelmia, ja päätin laittaa piletit myyntiin. Oon mäki fiksu kaveri, innoissani ostan liput enkä kato tarkkaan missä konsertti on. Kas kun ei eri mantereella.

Katsokaas, mulla oli rahoilleni parempi käyttötarkoitus. Olin jo päättänyt aiemmin mennä etelään viikoksi, ja sattumoisin autovuokraukselle suunniteltu viimeinen päivä oli Melbournen f1 –kisojen ensimmäinen kisapäivä. Ei, en ollut luovuttanut sen suhteen, budjetoinut lähinnä. Olin tehnyt ylitöitä melkein joka päivä, keskimääräisen päivän kesto oli kymmenen tunnin paikkeilla. Tämä tarkoitti pienenlaista lisäkassaa, jonka päätin hussata formulalippuun ja lentoihin. Kerroin Adellelle asiasta, ja sain myöntävän vastauksen. Meitsi lähtee kattoon vormuloita, hei!

Suunnitelmana on lähteä etelää kohti seitsemäntenä maaliskuuta, käydä tsekkimässä ryhävalaita Kaikourassa, mennä Christchurchiin, ajaa sieltä vuokra-autolla etelään neljäksi päiväksi, kruisaillen itärannikkoa alas ja länsirannikkoa ylös. Christchurchiin palauttaisin auton 13. päivä, ja lentäisin Melbourneen neljäksi päiväksi.

Jak ei kestä viinaa, ei ollenkaan. Tämä, juhlintaa seurannut päivä oli brutaalia kamaa tyttöselle. Yhtä puklausta. Lee istui meidän kanssa iltapäivän, koko ajan väittäen että ”ihan just rupee pakkaamaan”. Siinä kävimme sitten uimassa, biljardia pelaamassa, ja loppuilta pelattiin lentopalloa. Ja Jak vaan jatkoi oksentamista.

Mä oon ihan käsittämätön tunari lentopallossa. Lindsay risti mut uudella nimellä ”Francis”, koska kuulemma näytän sennimiseltä. Tällä kertaa en repinyt pelihousujani, kuitenkaan. Oli tosi hauskaa, hörsköttää porukalla pallon perässä vaikkei mitään osannutkaan. Mikkokin liittyi peliin, joka kesti IHAN LIIAN KAUAN. En ymmärrä miten aina onnistutaan pelaamaan se yksi peli liikaa.

Lee ei ollut vieläkään pakannut, vaan keskittyi nauttimaan läksiäislahjaksi saamaansa viinipulloa, jonka eksperttimme Jamie tunnisti yllättävän laadukkaaksi. Illan puheenaiheet risteilivät vähemmän levottomista enemmän levottomiin, ja Lee hyvästeli lähes kaikki varhaisen lähtönsä takia aamulla. Itse yritin muutamaan kertaan mennä nukkumaan, mutta juhlakalu ei päästänyt. Lupasin tulla kahdeksan aikaan aamulla tulla moikkaamaan vielä, ennen töitteni aloittamista.

Heräsin juuri ja juuri soppelisti että ehdin käydä hyvästelemässä brittipariskunnan. Paul seisoi silmät punaisena odottamassa kun he, luonnollisesti viime tingassa, yrittivät pakkailla kamojaan. Paul oli lupautunut ajamaan tyypit Pictoniin.

Oon niin monesti ollut näissä tilanteissa, että huolimatta lupailuista, sitä tuskin ikinä enää tulee nähtyä toisiaan. Nää on ainutlaatuisia tilaisuuksia, oikeasti tutustua ihmisiin jotka siitä jatkavat omille suunnilleen jatkamaan omia elämiään, joihin Mikko Suomesta ei enää kuulu. Satunnainen sähköposti ja facebook –tervehdys, tottakai, mutta siihen ne aina jää.

Työpäivät alkavat muodostua aika rutiininomaisiksi, ja möhläiltyä ei enää tule niin paljoa. Hauskaa on huomata että homman alkaessa sujua paikkailee enemmän muitten mokailua kuin omaansa. Tänään pelastin Blairin pariin otteeseen vaikeasta paikasta. Muutenkin yhteinen nuotti on ruvennut löytymään. Olemme suorastaan ylitehokkaita, verrattuna aika-ajoin vetämättömään Sharpieen.

Me ei olla yhtään samanlaisia kavereita, mutta oon löytänyt puheenaiheet joilla pojan saa avautumaan. Naiset on yksi niistä. Ei sille tarvi ku vähän vinkata jostain naisiin viittaavasta, niin sillä riittää asiaa. En tainnut mainita että se palasi yhteen tyttöystävänsä kanssa? Taisin mainita sittenkin. No, siitä se puhu tänään.

Ird –numeroni verotusta varten saapui viimein. Vein sen Tracylle, joka maksaa mulle kuukauden liksan kertalaakista. Normaalisti täällä maksetaan liksa viikottain, jostain syystä.

Illalla televisiosta tuli Lost, jota istuiduin mukavasta asennosta seurailemaan. Ei sitä nautintoa kauaa kestänyt, kun mua huudettiin lentopalloa pelaamaan, taas. Ramatti ei huolinut ei:tä vastaukseksi, ja Francis meni nöyrästi pelaamaan. Mä oon nähny sen järkäleen vihasena pari kertaa. Jälleen pelasimme ihan liian pitkään, ja meidän suomalaisten ranteet alko tuntua kypsältä makaronilta.

Torstai alkoi kovalla sykkeellä, kun huomasin nukkuneeni parisenkymmentä minuuttia pommiin. Ravasin ajamaan ensimmäisiä ihmisiä yli, ja samanlaisella sykkeellä päivä tuntui jatkumaan läpi asti. Ensimmäinen hengähdystauko mulle ja Blairille tuli kahden aikaan iltapäivästä, kun odotimme saksalaisen parivaljakon kanssa venettä. Katsahdin Blairiin päin ja sanoin veden näyttävän melko kutsuvalta. ”Sattumalta” olin ottanut mukaan kaksi kappaletta pyyhkeitä housekeepingistä, ja veneen saapumiseen oli kymmenisen minuuttia. Saksalaispariskunta otti asian huumorilla, ja lupasi ilmoittaa meidän pelastaneen rouvan laseja merestä jonkun saapuessa paikalle. Eipä oo pitkään aikaan veteen loiskahtaminen tuntunut yhtä virkistävältä, huolimatta lukuisista meduusaosumista. Kätevää, kun työhousuina on shortsit jotka kuivaa päälle parissa minuutissa.

Työpäivän jälkeen seurasin hymyillen vierestä kun Anu ja Tariq olivat ilmiselvästi ystävystymässä. Anu sai ranskan kielen oppitunteja Tariqilta, joka tuntuu olevan aika osaava sälli lingvistiikassa. Taisi osata sujuvasti tanskaakin, hiukan hassua puoliksi arabilaiselta amerikkalaispojalta. Saksakin taittuu, ja meidän tavaksemme Tariqin kanssa oli päivittäin muodostunut, että jos kävelemme toisiamme vastaan työaikana, pitää jomman kumman aloittaa mikä tahansa Rammsteinin kipale, ja toisen jatkaa sitä.

Illan mittaan pelailimme Tariqin kanssa shakkia. Mä jouduin nöyrtymään kahdesti. Kauhea väsy oli päässyt valtaamaan hektisen päivän päätteeksi, ja mä en loikkinut riemusta kun Naomi ja Cambell kutsuivat porukkaa heidän talolleen kekkeröimään. Mikko ja Anu lähtivät ylös Alastairin kanssa, itse jäin makailemaan, ja blogia pikaisesti kirjoittelemaan. Unen tulo ei kauaa kestäyt.

Osa 23: Marlborough Sounds 26.2.2008

Lauantai-Maanantai 23.-25.2.2008

Lauantai alkoi melkoisella rysällä ja kiireellä, mutta kummasti siitäkin Adellen kanssa selvittiin. Blair ja Sharpiehan olivat poissa molemmat, jälkimmäinen peräti pari viikkoa, joten jouduimme kahdestaan sumplimaan asiat läpi. Glennillä oli virne naamallaan kun hän saapui aamun ensimmäisellä veneellä laiturille, niin kaaosmainen oli mun eilinen ollut. Kestin piruilut kuin mies.

The bitch was back. Gabi oli saapunut sairaslomaltaan, ja oli ensitöikseen työpaikalle palattuaan ilmoittanut että Paul ei tule Portagessa kauaa viihtymään, jos asia olisi hänestä kiinni. Tosiasiassa henkilökuntaruoka ei ollut koko aikana ollut yhtä hyvää kuin Paulin taikomana. Myös Naomi ja Cambell olivat kypsänä Gabin saapumisesta, ja näyttivät salaa toivovan että seuraava onnettomuus olisi ihan asteen pahempi.

Mikko oli aloittanut respassa, ja seisoikin tiskin takana oransseissaan kun kävin poimimassa huoneen avaimia. Lani kysyi multa heti että olisiko mulla kenkiä kaverilleni, Mikolla kun ei ollut sandaaleja kummempia skloboja mukana. Heidän alkuperäinen työsuunnitelmansahan oli kaikkea muuta kuin hotellityö. Mikosta ei oikein osannut tulkita miten päivä oli lähtenyt käyntiin. Anulla oli lähtenyt hienosti, ja kauhealla tohinalla petasi petejä, Clara parinaan. Ekat kehut Anun toimeliaisuudesta kuulin heti kärkeen.

Työpäivästä muistuu mieleen yksi hauska sattumus. Kuskailin viimeisenä porukkana Teksasilaista jahtiporukkaa, jotka eivät perus smalltalkille lämmenneet. Rupesin sitten kertomaan heille että miten peruskeskustelut vieraitten kanssa etenevät, typerine aloituksineen, säätiedusteluineen ja kaikkien päättymisestä vaivaantuneeseen hiljaisuuteen reissun loppupäässä. Dallasilaisilla oli niin hauskaa, että he lätkäisivät rehellisyysbonuksen kouraan ennen huoneisiinsa menoa. Antoivat kovasti myös vinkkejä mitä kautta ajella pohjoiseen Los Angelesista toukokuussa.

Hain tippirahoilla mulle ja Mikolle sekä Anulle jäätelöt, ja tiedustelin päivän kulusta. Molemmat olivat tykänneet, mutta Mikon mielestä dataa oli tullut aika paljon ja oli vähän hölmöä ummikkona vastata puhelimeen. Ilmeisesti hotellin käyttämä varaustietokanta oli myös kivikautinen, mutta kait se siitä lähtee sumpliintumaan.

Naomi ja Cambell tiputtelivat alas taloltaan illalla, ja nautimme yhdessä olusen pari, ja parit biljardimatsit tuli otettua. Naomi purki turhautumistaan Gabin paluuseen liittyen, ja seurusteluparin hiljainen osapuoli, luihu ja pitkä Cambell nyökytteli tottelevaisesti vieressä. Tässä suhteessä on selvä kuka pitää housuja.

Iltaan kuului hyviä uutisia, sekä huonoja. Alastair oli ikävä kyllä päättänyt lähteä myös ensi viikon alussa, monen muun mukana. Lähinnä luonnollisesti Ali oli ajatellut Lindsayta päätöstä tehdessään. Helpottavin uutinen oli, että Blombergin Sami Kilroylla oli saanut mun lennot kuntoon. Piti maksaa ylimääräinen 35 euroa uusista buukkauksista, mutta olihan se huomattavasti parempi kuin uusien lentojen osto, heh. Fijillä olo tulisi kasvamaan kahdella päivällä, Losissa puolestaan aika tulisi kutistumaan vastaavasti. Ihan samoja lentoja ei saanut enää.

Sunnuntai alkoi sateella, ja jatkui sateella. Onneksi ei ollut kiireinen päivä, koska kaikkien laukkujen päälle saa jatkuvasti olla vetämässä pressua. Kuskasin mukanani pyyhettä, kun silmille valu vettä niin pjärkeleesti. Vakuuttelin saksalaispariskunnalle joka oli lähdössä tekemään kahdenkymmenen kilsan kävelylle, että paikallinen sää muuttuu yleensä vartissa, ja että tänäänkin varmasti tulisi sade taukoamaan ja muuttumaan paisteeksi.

Kun koko päivän oli kaatanut vettä niskaan ja kävin hakemassa saman pariskunnan he nauroivat mulle mun ennusteen menneen kohtuullisen metsään. Mun työviikko oli aika kiireinen, ja se oli lopulta yli 50-tuntinen. Rahhoo tulloo, mukamas.

Mikon työpäivä oli paljon parempi, ja meillä kaikilla oli maanantai vapaa. No, Anulla oli iltavuoro ravintolassa. Heitin spontaanin idean mennä Blenheimiin jo tänään, koska Ähtärin pariskunta tarvitsi vaatteita, ja minä tarvitsin elokuvaelämyksiä.

Parin tunnin päästä istuimme jo Lindsayn autossa, mutkikkaalla tiellä kohti Pictonia. Hostelli oli löydetty summamutikassa mun koneella, ja yön hinta tulisi olemaan 25 dollaria per naama. Hiukan rupesi jännittämään, kun puolessa matkaa Pictonia kohti huomasimme bensamittarin olevan ihan punaisella.

Anu ei voinut kauhean hyvin auton takapenkillä, kun mutkittelin pitkin marlboroughin vuonoja. Ennen Pictonia on kaksi isohkoa nousua, ja niistä ensimmäisen päällä auto köhäisi. Katsoimme hiljaisesti toisiamme, ja sammutin auton, päästäen sen kovaan laskuun alamäkeen. Yksi mäki jäljellä, joka laskee suoraan Pictonin keskustaan. Olisi kauhea laittaa Anu työntämään meitä autossa.

Ihmeen kaupalla pääsimme laskettelemaan Shellin pihaan, ja matka pääsi jatkumaan. Ihailimme hämärtyvää iltaa ajaessani ensimmäistä kertaa isommalla tiellä, ja astetta lujempaa. Kieltämättä edelleen hätääntyy sekunnin murto-osaksi, kun vastaan tulee autoja ”väärällä puolella”.

Saavuimme Blenheimiin, ja hostelli löytyi pienellä hakemisella. Huone oli suoranainen yllätys. Meillä oli oma huone, televisioineen, vedenkeittimineen ja mikroineen. Nautimme pullollisen punaviiniä ja lähdimme kaupungille räkkyämään.

Ei siellä voinut oikein räkytä. Uuden seelannin anniskelulaki hyväksyy alkoholijuomien myynnin puoleenyöhön asti, mutta tottakai sunnuntaisin kaikenlainen anniskelutoiminta olisi jäissä klo kymmenen jälkeen illalla. Ravintoloissakin.

Päädyimme hortoilemaan päämäärättömästi Blenheimin kaduilla, tunnin verran. Tämän jälkeen palasimme huoneeseemme, nautimme huoltsikalta ostetut pikaruuat ja nukahdimme. Itse vilkaisin ennen nukkumaanmenoa pätkän Jack Nicholsonin tähdittämästä ”wolf” –elokuvasta. Jack oli vielä kohtuullisen vetreässä, alle kuuskymppisessä kuosissaan.

Heräsimme maanantaihin ennen kello yhdeksää. Aamutoimien päälle ajoimme keskustaan, ja tiputin Mikon ja Anun vaatekaupoille (”brr, kylmänväristyksiä”). Itse hiukan jännittyneenä ajoin ensimmäistä kertaa isommalla keskusta-alueella. Parkkeerasin auton ja menin varhaiseen näytökseen elokuvasta ”The Bucket List”. Yllätys yllätys, pääosassa Jack Nicholson. Morgan Freemanin kanssa tähdittämässään elokuvassa herrat näyttelevät elämänsä ehtoopuolella olevia, täysin vastakohtaisista maailmoista tulevia miehiä jotka kohtaavat sairaalan viereisillä sängyillä. Luonnollisesti leffa ammentaa molempien ukkojen urien aiemmista huippurooleista, Nicholsonin ”Elämä on ihanaa” ja oikeastaan Freemanin jokaisesta elokuvasta ”Shawnshank Redemptionin” jälkeen. Kuinka omaperäistä on laittaa Freeman juontamaan elokuvaa? Taas?

Sentimentaalinen amerikkalaiskura uppoaa muhun aina, ja tälläkin kertaa on myönnettävä että pidin lopputuloksesta. Oli kuitenkin aika jännä nähdä viidentoista vuoden ero Nicholsonin roolisuorituksissa, kun Wolfissa kaveri oli vielä aika vetreänä. Nyt, 70 vuotta täytettyään, mies kieltämättä on sama Jack, mutta liikkeet alkavat olla aika jäyhiä. Freeman täytti myös juuri 70, muuten.

Leffa loppui, pyyhin tipan silmäkulmasta ja kävin lounastamassa paikallisessa kebab –mestassa. Mikko ja Anu olivat mulle naureskelleet aiemmin kaveristaan, jonka olivat sattumoisin kohdanneet Bankokissa (miten todennäköistä on muuten törmätä Ähtäriläistuttuun Bankokissa?). Tämä herra oli sitten ravintolassa töksäissyt raha-asioista puhuessaan tarjoilijalle että ”not enough sedels?”. Tätä sanontaa oli hoettu muutamaankin kertaan, ja siinä mä sitten meen oikeasti itse käyttämään sanaa ”sedels” kebab –paikan kassasedälle. Naurua pidätellen hain lisää rahaa pikapankilta.

Mikko ja Anu tekstasivat ”viihtyvänsä” vaatekaupoilla vielä tunnin pari, joten ilomielin palasin katsomaan toisen elokuvan. Menin tsekkaamaan Jumperin, tämän kevään toimintatapaukseksi kuvatun viihteellisen SciFi –toimintaelokuvan. Mitäs sitä sen enempää selittelemään, leffa kertoo kaverista joka pystyy loikkaamaan tosta vaan minne haluaa, siirtymään ajatuksen voimalla. Leffa oli hyvin tyypillinen ja kaavamainen hollywood –rymistely, jota oikeastaan menin ennalta mielestäni katsomaan. Hayden Chistensen, tuo Star Wars –könsikäs, oli mukava nähdä taas pelissä. Tosin paljon hauskempi oli nähdä Billy Elliottia näytellyt Jamie Bell isossa roolissa.

Nyt oli tullut nähtyä elokuvia taas sielunrauhan saavuttaakseni. Poimin Mikon ja Anun kyytiin, ja kävimme viinakaupassa poimimassa viiniä parille kaverille, itse ostin vodkapullon Stacylle. Supermarketissa kävimme hakemassa ruokaa ja olutta, sekä muita välttämättömyyksiä.

Ajoimme takaisin Portageen, Pictonin kautta. Anu ehti soppelisti töihin ensimmäiseen ravintolahukiinsa, ja Mikon kanssa pulahdettiin mereen uimaan. Nauruhermoja koitteli Mikolla jossain määrin mun selkäni näkeminen, ja siitä piti ottaa kuva. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76818115 )

Illan kohokohtana olikin sitten Lindsayn, Stacyn, Jakin, Leen, Alastairin, Carmenin ja Danielan läksiäiset, joita juhlittiin vihreällä talolla. Illan pukeutumiskoodiksi oli annettu ”departure lounge”, jota sai vapaasti soveltaa. Itse pukeuduin terroristiksi, ja Alastair tullivirkailijaksi (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76878157 ). Mikko ja Anukin kävivät ihmettelemässä meininkiä, mutta molemmilla oli varhainen herätys aamulla.

Ilta meni oikein mukavasti, ja kovasti tuli höpistyä Leen ja Jakin kanssa. He lähtisivät jo keskiviikkona. Sääli.

Illan mittaan sattui kaikenlaista enemmän tai vähemmän sensuroinnin arvoista. Jamie ja Clara sekoilivat humalassa, ja samoin tekivät Stacy ja Paul. Nauraa sai taas, aika paljon itsekseen myös. Blair yllätti olemalla vallan selvin päin. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76878393 ) (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76878285 )

Seuraava aamu menikin sitten siinä kun opetin edellisillan sekoilijoille miksi suomalaiset on keksiny sanan ”morkkis”.

Osa 22: Blenheim 25.2.2008

Torstai-Perjantai 21.-22.2.2008

Huonoa päivää tuntuu täällä aina seuraavan hyvä, ja kaava jatkui torstain kohdalla. Kauniisti alkaneena päivänä kaikki sujui, oli ajallaan ja oli mukava odottaa Mikkoa ja Anua saapuvaksi. Mietitytti kyllä että kuinka hassua heidän tänne saapumisensa olisi.

Hotellin omistaja Alison rantautui aamuveneellä, ja vaikutti jämptiltä, oikein mukavalta naiselta. Automatka rinteen yli juteltiin häävieraille suunnattavan markkinoinnin haastavuudesta, itse aikanaan yritin kovasti löytää halpoja kanavia telttavuokraukselle häätilaisuuksia varten. Alisonin mukaan ainoa tärkeä markkinointiverkosto on puskaradio, kunhan ne pari ensimmäistä onnistunutta keissiä saa läpi.

Yksi asia eiliseltä ei ollut toki muuttunut, se oli mun selkä. Se ei toki vielä hilseillyt, mutta aamuinen vilkaisu peiliin sai kyllä itsenikin purskahtelemaan naurusta. Ei häävin näköne.

Päivän aikana tuli muutamaankin otteeseen tippejä. Ihmiset eivät tipittele siitä että niitten laukkuja kantaa, vaan siitä jutteletko heille mukavia, ootko heistä kiinnostunut. Ja aika monessa keskustelussa tulee esille yllättäviä asioita. Tänään tapasin Australialaisen parin, joka oli oikein asunut Fijillä. Laiturilla istuskellessamme ja venettä odotellessamme sain mainioita vinkkejä siitä mitä siellä kannattaa nähdä. Varaamani hotelli pääsaarella ei parin mielestä ollut hyvä idea, koska pikkusaaret Fijin ympäristössä ovat varsinaisia pikku paratiiseja, ja paljon mielenkiintoisempia kuin Nadi tai muut muutamat isommat kaupungit.

Adelle on asteen katkera siitä että minä ja blair saamme tippejä, ja syystäkin. Jotenkin tipittämisen arvoista tuntuu olevan kun nuorehko mies kantaa sun laukut, mutta jos niitä kantaa nainen, on se jotenkin noloa yleensä tipit maksaville mieshenkilöille.

On mukavaa, kun alkaa tuntea olonsa asiantuntijaksi Portagen ympäristön suhteen. Jelppasin saksalaiskolmikkoa jotka olivat harhautuneet todella kauas reitiltään. Kaksi parikymppistä poikaa ja tyttö olivat kiitollisia ja hiukan ihmeissään kun mäkiä suhauttelee joku Suomalainen joka heittää heidät korvauksetta oikealle leirintäalueelle. Ei ollut kiirettäkään enää, viimeinen päivän ajo.

Ilta läheni, ja mun oli aika lähteä noutamaan Mikko ja Anu Pictonista. Mutkainen tie kohti pikkukaupunkia tuntui taas kestävän ikuisuuksia, ja Carmenin ei-niin-kummoinen Ford Romuläjä vaikersi mutkissa.

Pictoniin vaan taas päästiin, ja Subwayn edessä istui kaksi ilahduttavan tuttua kasvoa. Sitä oikein pohjalaismiehet innostuivat halailemaan, mutta nopeasti hillitsivät itsensä.

Matka takaisin taittui sankareiden matkakuulumisia kuunnellessa. Jokin merimatka Thaimaassa oli ottanut Mikon voimille melkoisesti, oli oksentanut kymmeniä kertoja. Thairuokaa oli tullut syötyä mahdottomasti, ja Hong Kongin käsittämättömän hieno uusi vuosi nähty. Päivärytmi parivaljakolla oli ollut sellainen, että nukkumaan oli menty joka ilta yhdeksän-kymmenen aikaan ja herätty ysiltä. Tota mä sanon lomailuksi. (kuvia osotteessa http://www.picasaweb.google/. com/matkamaili)

Pimeässä ei Marlborough soundsin ympäristössä ollut kauheasti nähtävää, mutta hotellille päästyämme annoin parivaljakolle pienen kierroksen, ja näytin missä huoneessa tulisivat majoittumaan. Lee ja Jak olivat lähdössä keskiviikkona, jolloin he saisivat oman, parisängyllisen huoneen. Siihen asti? –Iloista kanssa-asumista Mikko Jokipiin kanssa.

Palautin carmenin avaimet tuntien oloni asteen syylliseksi. Tiesin etten ostaisi tämän autoa, ja toivoin ettei tyttö laskenut paljoa sen varaan.
Oli tosi hassu puhua Suomea, kuukauden tauon jälkeen. Kuulostanee hassulta, varsinkin kun oon kirjottanu koko ajan, mutta jotenki tuntu siltä että sanat ei sopinu suuhun. Tunne toki väistyi aika pikaisesti.

Jamien, paikallisen ravintolapäällikön, kämpillä oli kekkerit johon päätimme pikaisesti osallistua. Nousimme ylös, ja kello kun oli juuri lyönyt yli puolenyön niin jengi kajautti mulle onnentoivotuslaulut, pöhnässä kun käet.

Paikalla oli aikalailla kaikki, joten Mikko ja Anu pääsivät esittäytymään ja kättelemään jengin läpi. Jamie on suoranainen Suomifani, ja tuntee monta meikäläistä, joten hän loikkasi jututtamaan meitä välittömästi. En ollut hänen kanssaan aiemmin kauheasti jutustellut, mutta mies alkoi vaikuttaa tosi hauskalta veikolta. Jamiella on pieni tytär ja kihlattu odottamassa Skotlannissa, kunhan hän itse saisi vaan viisumiasiat kuntoon. Eurooppaan viisumin saaminen on ilmeisesti haastavaa hommaa. Jamien seurana roikkui myös yksi oppaista, Joe, jota Blair on kovasti yrittänyt iskeä viime aikoina. Joe on siis tyttö, eikä ollenkaan hassumpi sellainen. Luonteeltaan yksi jätkistä.

Vetäydyimme alas, ja menimme nukkumaan. Yöunet keskeytti ainoastaan uniltaan herätetty, puoliksi raivoava Michal, joka vaati häntä herättäneitä paskiaisia tuomaan hänelle lasin vettä. Vastaukseksi nurkan takaa kuului humalaisten hihittelyä.

Perjantain aamu alkoi vuorostaan tympeästi, kun auton lavalta unohtui tavaraa ja West Bayn venettä ajava Glenn joutui tekemään ekstrakeikan takiani. Adelle lohdutteli etten voinut tietää kyseisistä tavaroista, mutta silti sapetti.

Päivän harvoja kohokohtia oli, kun mua kutsuttiin tiukan oloisesti radiopuhelimella toimistolle, vain siitä syystä että mulle tarjottiin kakku kynttilällä, ja toimistoväki lauloi onnentoivotukset. Kakkua ehdin yhden lusikallisen syömään, ja piti taas lähteä kiiruhtamaan seuraavalle veneelle. Perjantai OLI kiireinen.

Mikko ja Anu saivat perjantain vapaaksi, olivathan he todella uupuneita kymmeniä tunteja kestäneen matkan jälkeen. He selvittelivät kaikkia käytännön asioita, ja tapasivat pomonsa. Mikon ja Lanin ensikohtaaminen piti olla oikein näkemässä paikan päällä, se vähän kutkutti mielessä ennakkoon. Hyvällä nuotilla lähti liikkeelle, niinku Mikon kohdalla aina. Anu tapasi uuden pomonsa Trishin, ja hekin vaikuttivat tulevan heti toimeen hienosti. Tämän jälkeen Ähtärin Kiekkohaukat lähtivät veneellä Pictoniin availemaan pankkitiliä ja hoitamaan asioita kuntoon.

Housekeepingissä, jossa Anu nyt aloittaisi, oli tapahtunut mullistuksia viime aikoina. Vuorotellen Alastair ja Tarrick olivat venäyttäneet nilkkansa, ja parikin alle 20 –vuotiasta tyttöä olivat yrittäneet aloittaa hommat. Molemmat olivat jänistäneet kahden päivän jälkeen, ja toisen puolesta oli peräti äiti soittanut ettei meidän tyttö tuu enää.

Glenn joutui sietämään multa vielä muutamankin unohduksen ja virheen perjantain mittaan, mutta kaverilla tuntui olevan käsittämätön pelihuumori. Vein hänelle packin olutta illan viimeisen ajon yhteydessä, niin hienosti oli keltanokkaa kohdeltu taas.

Mun formulaunelma ei oo kuollut, vieläkään. Eilen sain kuningasajatuksen. Mulla oli jo aiemmin aikomuksena mennä maaliskuun puolivälissä ajamaan etelään vuokra-autolla, ja kaikouraan valaita bongailemaan. Joka tapauksessa päätyisin viikon päätteeksi Chistchurchiin, josta halpalentoyhtiö lentää sattumoisin yhteyttä melbourneen.. Ainoa kysymysmerkki oli raha. Ja se, saisinko pari päivää lisää vapaaksi. Jos näin olisi, tulisin perumaan konserttisuunnitelmani ja suuntaamaan vormuloihin. Liput saisi myytyä trademe.co.nz:ssa.

Eräs vanhapari unohtui meidän tekemän virheen takia eräästä illan veneestä, ja he joutuivat odottamaan ylimääräisen tunnin seuraavaa. On se vaan hauska edelleen huomata mitä puhuminen ihmisille tekee. Jäin heidän kanssaan laiturille, ja juttelin niitänäitä vartin verran. Alunperin erittäin ärtynyt 70 –vuotias herra muuttui vihaisesta kärtystä leppoisia löperteleväksi loppasuuksi. Hän ja vaimonsa kertoivat mulle siitä miten olivat muuttaneet Christchurchiin 50 –luvulla ja siitä miten erilainen maa oli silloin. Rautateitten kaupallistumisesta heillä oli kovin jyrkkä mielipide, ja oikeassa taitavat olla. Suomessa meillä saattaa olla tokiva VR, mutta täällä junat ei kulje enää kuin kerran päivässä.

Ramatti on viekas kettu, kun hän kismittelee Lania saadakseen vapaaillan. Nyt hän kertoi haluavansa juhlistaa mun synttäreitä, mutta oikeasti herra halusi vain hengata itsekseen ja nauttia rauhassa muutaman oluen. Toki biljardia pelasimme pari erää, ja Mikko sekä Anukin liittyivät seuraan. Anu ujosteli englantiaan ihan suotta ennalta, perussuomalaiseen malliin kieli on erittäin sujuvaa kun sitä rupeaa vain puhumaan. Monelle suomalaiselle on vain kauhean vaivaannuttavaa puhua englantia muitten suomalaisten aikana. ”Mitä tuoki ny esittää”.

Liityin Stacyn, Jakin, Jamien ja Joen seuraan parvekkeelle, ja vietimme pitkän illan jutellen täysin joutavia. Eilen tajusin Jamien olevan mukava veikko, mutta ilmeni että miehellä on totaalisen vastaava elokuvamaku omaani! Ja Joekin tuntui olevan kävelevä tietosanakirja elokuvista puhuessa. Onnistuimme karkottamaan kaikki muut, keskustellessamme Star Trekistä, Billy Elliotista, Sademiehestä ja Burtonista. Tunteja kestänyt innokasta hihkuntaa sisältänyt keskustelu taukosi kun Stacy pyysi meitä jatkamaan muualla. Jamien kämpillä piti vaahdota vielä tuntikausia, kun vuorotellen huusimme lempileffojamme ilmoille ja muut antoivat arvioitaan niistä. Kerroin kauheasti kaipaavani elokuva-elämystä ja Joe ilmoitti lähtevänsä heti mukaan kun suuntaan Blenheimiin isoa ruutua tölläämään. Maanantai sovittiin alustavasti ajankohdaksi. Toivotin kauan kaivatuille ensimmäisille nörttiystävilleni hyvät yöt ja painuin petiin.

Kylläpä tuli taas kirjotettua. Anteeksi.

Osa 21: Marlborough Sounds 23.2.2008

Tiistai-Keskiviikko 19.-20.2.2008

Jopas on ollut hässäkkää pari päivää. Oon paikannut poissaolevia Blairia ja Sharpieta, tehden aamuseiskasta iltaseiskaan. Ja pahimpina hetkinään tää on raskasta hommaa. Joillakin ihmisillä on käsittämättömiä kantamuksia mukanaan. Kaikkein pahimpia ovat keskiluokkaiset sinkkunaiset. Mukana saattaa olla kaksi-kolme matka-arkullista kamaa, ja nämä laukut pitää yleensä raahata sitä vittumaisinta reittiä huoneeseen. Kondis alkaa tosin olla hyvä, melkoista punttireeniä joka päivä.

Suurin osa meille tulevista asiakkaista on vaeltajia, Queen Charlotten vaellusreitillä, joka on pituudeltaan 71 kilometriä. Portage on pysähdyksistä viimeinen. Meidän tehtävämme on huolehtia vaeltajien laukuista, jotka kulkevat melkoisen monimutkaisesti hotellilta toiselle. Itse vaeltajat vain saapuvat paikalle parinkymmenen kilometrin patikan päälle, ja löytävät kaikki kamansa huoneistaan. Luonnollisesti palvelu on erinomainen vanhemmille vaeltajille, joita Portagessa riittää.

Pari päivää sitten hotellille saapui ensimmäiset suomalaiseni. Näin laukkulistassa nimen ”kari” ja se riitti. Katsoin huonenumeron, ja käppäilin hotellin asustuksessa heidän parvekkeensa alle, ja huikkasin ”terve”. Pariskunnan ilme oli aikalailla ikimuistoinen. Tämän kauemmas ei Suomesta pääse, ja eka urpo hotellilla morjestaa kummempia kyselemättä Suomeksi. Kun järkytys oli saatu alta pois, höpäjimme muutaman hetken. Pariskunta oli toista kertaa Uudessa Seelannissa, tapaamassa opiskelijavuosien tuttujaan Christchurchissa. Matemaatikkoja olivat. Oli tosi hassu puhua Suomea, kun ei sanaakaan sitä oo tullut haastettua moneen viikkoon.

Tästä tiistaista, toisesta vapaapäivästäni, oli muodostumassa varsinainen hellepäivä. Kävin lounastamassa ja kertomassa Pictonin matkastani muille. Tariq oli kaatunut matkalla töihin ylärinteen taloltaan, ja istui jalka teipattuna. Nivelsiteet. Ihan niinku housekeeping ei taistelisi työntekijöistään jo ennestään. Jos joku laittaa mut petaamaan sänkyjä, mä uin kotiin.

Ajattelin testata uintikykyäni ja menin laiturin päähän pulikoimaan. Nousin takaisin laiturille, lätkin aurinkorasvaa kaikkialle mihin ylsin, ja laitoin pitkäkseni. Helteessä makoilu oli mahtavaa, ja taisin simahtaa hetkiseksi. Siten, että vitivalkoinen selkäparkani osoitti suoraan kohti armotonta Tasmanian aurinkoa. Suojaamaton, vitivalkoinen selkäparkani.

Michal ja Clara liittyivät mukaan auringonpalvontaan, ja Michal testaili uutta jalustaa kameralleen. Se on vähä teknologianörtti kans.

Mut oli kutsuttu jälleen illalla yksiin kekkereihin, tällä kertaa yksi kokeista, Fijiläinen Charlie, täytti 33. Odottelin Leetä saapuvaksi työvuoroltaan, ja satuin katsomaan selkääni peilistä suihkun päälle. Voi taivas. Mun selkä oli niin punainen, että sen tiesi olevan täysin palanut. Ja rajana juuri se kohta, mihin olin ylettynyt aurinkorasvaa laittamaan.

Lee saapui, ja nousimme ylös. Lee toi mukanaan kalastamansa ison kalan, jonka nimeä en luonnollisesti tiedä. Hyvää se oli, kun se vaivalla uunissa kärvennettiin. Tällä kertaa sekoiluvaihe ei oikein päässyt käyntiin, vaikkakin Blair kovasti yritti.

Illan kohokohta oli Michalin kanssa humalapäissä suoritettu heimotanssi, joka seuraavana päivänä oli ihan liian monen huulilla.

Luonnollisesti mun into sammui taas siinä vaiheessa kun hötsyntötsy alkoi kiertää pöytää. Köntsärööki.

Niin, ja aamullahan oli seiskan herätys. Blair vihjasi mulle ennen nukkumaan menoani, että aamulla olisi varhainen porukan heitto rinteen yli. Josta mä en ollut kuullut mitään. No, herätys kuuteen.

..joka oli kivulias. Heti ensimmäinen liikahdus sängyssä kertoi selkänahkani olevan ihan tulessa, aivan kauheassa lyönnissä. Puolikirkumisena mennyt aamusuihku sai silmät auki, ja raahasin itseni kirjautumaan töihin. Vastassa oli nuorin hotellin esimiehistä, Fijiläinen Rusalka, joka ihmetteli miksi olin jo töissä. Sharpie saapui paikalle ja oletti Rusalkan soittaneen mut tekemään saman homman mitä varten HÄN oli herännyt, ja alkoi raivota tyttöparalle. Itse lähdin alta pois ja nukkumaan vielä kolmeksi vartiksi.

Palatessani Rusalka viittoi hädissään mulle että mun on autettava tätä jonkin huoneen kanssa. Raivona ollut asiakaspariskunta briteistä vaati huoneenvaihtoa, ja housekeeping ei ollut vielä töissä. Siinä sitten Mikko yritti auttaa petauksessa sun muussa. Eihän siitä mitään tullu. Ovelle tuli seisomaan vanhempi brittiherra, jonka kasvoille levinnyt roosan sävy lähenteli selkääni vallannutta punaista väriä. Mies oli kauhean kohtelias minulle, mutta nuoren naisen kanssahan ei voi tulla toimeen. ”I Demand to see the GM, NOW”. Rusalka yritti ja yritti mutta sota oli hävitty. Miehelle ei voinut enää puhua järkeä, hän oli päättänyt olla vaikea. Dean saapui paikalle, juuri kun auto lähti pihasta renkaat kirskuen. Itse menin ensimmäisenä puolustamaan Deanille Ruskalkaa, joka teki tilanteessa enemmän kuin parhaansa.

Rusalkan huono päivä ei ollut ohi, kun Sharpie meni vielä typeryyksissään huutamaan tyttöparalle siitä, kuinka hän oli aiheuttanut hirveän viivästysen meidän hommissa ottaessaan mut mukaan.. tekemään petejä?

Keskiviikot on hanurista. Silloin liikkuu eniten kamaa, ravintolatarvikkeista valtaviin kaasusäiliöihin ja leipälaatikkoihin. Ja mä työskentelin lusmujen kuninkaan, sharpien parina. Mies onnistuu luistamaan aina kun on mitään vähääkään raskaampaa tehtävää.

Keskiviikko oli enemmän tai vähemmän hanurista. Miettikääpä sitä tuskaa kun kannat laukkuja selällä, joka kärtsännyt astetta pahemmin kuin Helsingin veturitallit. Eikä se aurinko antanut säälipaloja tänäänkään. Esittelin selkääni pikaisesti Chileläistytöille joilla oli kovin hauskaa kustannuksellani.

Iloinen olin kuitenkin siitä, että henkilökuntaruoka oli Gabin
ja Miken hirmuhallinnon tauottua nostanut tasoaan kovasti. Paul oli ihan kingi päivällisten kanssa, vaikka materiaalit eivät edelleenkään olleet häävejä.

Mainitsinko jo miten paljon mun selkään sattui? Paljon.

Tiesin sattumoisin tänään olevan Claran synttärit, josta vihjaisin Trishille, housekeepingin pomonaiselle. Parin minuutin päästä radioaallot täyttyivät kaikkien onnitteluryöpystä, ja suorastaan liikuttunut Clara vastaili kaikkiin ”thank you, thank you so very much”. Heh. Claran iloinen mieli oli eilistä päivää, kun hän juoksi hädissään alas. Juhlakapistus selitti murtavalla englannillaan hänen työn alla olevassa huoneessaan olevan ihan hervoton hämähäkki. Rinta rottingilla ilmoitin pelastavani neidon pulasta.

Hyi HELEVETTI että se oli iso. Ei sen lähelle tohtinu oikein edes mennä, ja se köntsäke liikku aika liukkaasti. Aika raukkamaisena taistelutaktiikkana heitin pyyhkeen sen päälle ja tamppasin niin maan perkeleesti. Mikko-Hämis 1-0.

Loppuilta meni selkääni lepuutellessa. Lindsay ja Alastair saapuivat huoneeseeni, ja oli hauska seurata miten erottamattomiksi nää lemmenlintuset on kasvanu. Hihittelyä. ”Shut uuuup. – No, you Shut uuuuuup.” Olkaas vaikka molemmat hiljaa?

Mikko ja Anu saapuisivat huomenna.

Osa 20: Marlborough Sounds 20.2.2008

Maanantai 18.2.2008

Vapaapäivä, ei huolta heräämisestä. Pihalla ei näyttänyt olevan erityisen nätti kelikään, joten köllöttelin sängyn pohjalla lounaaseen asti. Siellä kalpea Alastair kertoo viettäneensä melko vaikean yön Lindsayn kanssa, ja ilmeisesti Lindsaylle oli jäänyt mielikuva että mä olin naureskellut (?) hänelle huoneestani.

Palailin suoraan tyttöjen rakennukselle ja valmistauduin matelevaan anteeksipyyntöön, mutta Lindsay halusi pyytää multa anteeksi. Oli pahoillaan siitä että oli herättänyt mut ja mellakoinut oven takana. Kerrankin pääsin helpolla tälläisestä tilanteesta. Palasin huoneeseeni, ja syvennyin katsomaan Michaelin koneelta imuutettua laatuelokuvastoa. Monty Pythonia sun muuta.

Yläkerran kaupalle mennessäni alkoi kassaneiti väittää että joku aivan outo tyyppi oli kysellyt mun perään puolisen tuntia aiemmin. Joku reppureissaaja, joka ei ollut jäänyt odottelemaan. Amerikkalaispoika. Kellen! Pikatuttavuuteni Wellingtonista oli tullut ja mennyt. Laitoin facebookin kautta viestiä että jopas olit hätähousu.

Todella hyödyttömästi sujunut lomapäivä piti hyödyntää jotenkin muutenkin kuin makoilemalla, joten pyysin Carmenin Fordia koeajolle, Pictoniin hurauttaakseni. Hurautin Soundsin todella kiharaisille teille, joilla ei neljääkymppiä lujempaa pystynyt ajamaan. Maisemat olivat hienoja, mutta vatsan pohjasta alkoi siepata kolmen vartin ajelun jälkeen, jatkuva kääntyminen.

Ensimmäinen pienempi kaupunki jossa pitää ajaa. Jännitti. Ensimmäinen risteys aiheutti jo vaikeuksia, mutta ryhmittyminen sun muu alkoi sujua mainiosti. En ajanut edes kenenkään yli.

Häjyyttäni kävin katsomassa mitä pitäisi pulittaa vuokra-autosta viikon jaksolle, jos haluaisi vähän varmemman kulkupelin alleen kuin koinsyömän amerikanraudan. Viikosta saa maksaa kuussataa euroa. Ja Carmen pyytää autostaan yhdeksääsataa. Toki siihen pitäisi ostaa kolmen kuukauden rekisteröinti, olisko sataviiskymppiä. Valintoja, valintoja.

Marisan kahvilassakin tuli istuttua, ja juotua ehkä paras latte, mitä oon ikinä juonu. Ku niitten ongelma on mulle aina ollut se liiallinen kermakerros. Aivan täydellinen kuppi kuumaa. Marisakin loikkasi kulisseista, oli ollut kokkihommissa keittiössä. Pyysi oluelle lähtemään talolleen, johon tottakai suostuin.

Ajelimme parin minuutin reissun kalliolle josta oli oikein mukava näkymä pieneen satamakaupunkiin. Kotona odotti Marisan kuusivuotias ihastuttava tytär, ja todella omituisen oloinen sekarotuinen rakki. Lisäksi mua riensi kättelemään Louieksi esittäytynyt Irlantilaismies.

Louie oli viihtynyt tyttöystävänsä Annan kanssa Uudessa Seelannissa jo lähestulkoon vuoden, ja olivat poistumassa maasta viikon kuluttua. Marissa oli bongannut parivaljakon Portageen töihin, ja sieltä omaan kahvilaansa. Nautimme parit oluet verannalla ja katselimme pimenevää Pictonia. Kyselin molemmilta vinkkejä siitä, mitä kautta kannattaisi ajella viikossa Eteläsaari läpi. Louie ehdotti että menisin alas itärannikkoa pitkin, ylittäisin maan keskiosan Queenstownin kohdalla, ja sieltä nousisin vuoristojen ja länsirannikon kautta takaisin. Kaikkein parasta oli se, että Louie tiesi nimetä mulle tosi halvan autovuokraussivuston, jucy.co.nz. Löysin kirjaimellisesti kolmasosalla muitten vuokraamojen hinnoista autoja.

Ennen lähtöäni Louie antoi käteeni ison ja aika kattavan oloisen Uuden Seelannin karttakirjan, koska itse ei sitä enää tulisi tarvitsemaan. Kiitin ja ajoin tankkauksen ja pikaisen illallisen päätteeksi takaisin Portageen. Pimeydessä ajo oli asteen mielenkiintoisempaa, taisin ajaa kahden opossumin yli. Niitä on täällä vaivaksi asti. Täysin teillä rymyävät lampaat ovat hauskoja kavereita. Kaikki kerityt ottavat auton lähestymisen iisisti, mutta kaikki joilla on villapeite päällään, juoksevat karkuun. Ihan niinku niillä olis enemmän hävittävää?

Hotellilla pääsin kättelemään uutta kokkiamme, Paulia. Yksi Britti lisää! 31 –vuotias herrasmies katseli vierestä, ja nautiskeli olutta saapuessani todistamaan Leen ja Tariqin tiukkaa shakkiottelua. Loppuilta sujahti siinä, kun kaikki yrittivät selittää Paulille miten paljon henkilökuntaruokaa on petrattava.

Lee ja Jak olivat melkoisissa juhlatunnelmissa, jostain kumman syystä. On aika raskasta kamaa kun kaksi cockneyläisittäin mongertavaa brittiä loikkaavat sun sänkyyn keskellä yötä, ja selittävät miksi juuri nyt heidän pitäisi saada ruokaa. Luke valmistaa heille tonnikala-tomaattisosesekoituksen lasituoppiin, ja mä voisin vannoa että se mömmö haisee tässä huoneessa vielä tätä kirjoittaessani.

Ihan mukava vapaapäivä. Tykkäsin.

Osa 19: Marlborough Sounds 19.2.2008

Sunnuntai 17.2.2008

Sunnuntai

Loikin viikon viimeistä työpäivää suorittamaan kuin iloinen antilooppi. Aamun perusteella päivästäkin oli tulossa nätti kuin mikä. Adellen kanssa istuskeltiin toimistolla hetkinen aamulla, ja sain kuulla että hotellin omistaja olisi tulossa töihin kirjanpitohommiin muutamaksi viikoksi. Adellen mukaan tämä aiheuttaa väistämättä tarpeen särmätä kaikilla osa-alueilla, eli autojen tulee olla puhtaana, pitää jatkuvasti huoli hotellin julkisivusta ym. Kyseessä on ilmeisesti tiukka täti, mutta kukapa ei olisi tiukka kun on omat rahat liossa.

Blair saapui töihin vartin myöhässä, ja näytti olevan aika ulkona. Aamupalalla olin kuullut tarinoita lähes alastoman pöytätanssin suorittamisesta Johnny Cashin tahtiin, joten taisi olla poika vähän vaikeanakin. Ilmeisesti olivat viettäneet oikein hauskan illan, ja kaikki ihmettelivät miksei me oltu Michalin kanssa liitytty porukkaan. Ei sitä nyt joka ilta jaksa.

Päivän ikävin hetki oli löytää eilen tapaamani musta kissanpentu kuolleena tienpientareelta. Sillä oli eilenkin vähän liikaa vauhtia ja oli ilmeisesti hypännyt auton alle. Ei kivaa.
Häävieraat olivat lähdössä kotimaataan kohti, ja heitin pikkubussilla morsiusparin vanhemmat rinteen yli laiturille. Morsiamen isä oli erittäin kiitollinen viettämästään ajasta, ja kätteli sydämellisesti noustessaan veneeseen. Katsoin mitä hän oli jättänyt käteeni. Sadan dollarin seteli! Herranie! Omahyväisenä esittelin päivän mittaan muulle henkilökunnalle saamaani ”tippiä”. Aiheutin sopivan määrän kateutta ja pahaa verta.

Lani, respapuolen päällikkö, on tiukka nainen. Reippaasti ylipainoinen Maorirouva tuppaa sanomaan aika suoraan, ja aika kovalla volyymilla jos jokin ei toimi tai mene hänen nuottiensa mukaan. Yleisin ärähdyksen aihe on, jos joku henkilökunnan jäsen kulkee turhaan hänen toimistonsa läpi. Lani ei ole oikein antanut anteeksi myöskään Lindsaylle ja Stacylle heidän kohtuullisen äkillistä lähtöilmoitustaan. Huvittavinta on kuitenkin se, että Lanin mies Ramatti tuppaa roikkumaan ja lusmuilemaan toimistolla aika paljonkin, ja luistaa töistä aika paljon. Mä oon toistaiseksi tullut hänen kanssaan kuitenkin oikein hyvin toimeen, ilmeisesti eräänä suurena syynä Mikon ”rekrytointi”.

Tänään kuuntelen keskustelua jossa Armadeep, kovin nuori Intialaispomo, kantelee Lanin painostuksen alla suunnilleen kaikki henkilökunnan pienet salaisuudet piiloröökipaikoista ihmisiin jotka kulkevat respatiskin takaa luvatta. Vähän vasikkafiilis tulee tosta kaverista.

Työpäivä venyy pitkäksi omalta kohdaltani, koska Blair haluaa mennä kotiin lepäilemään. Aurinko on paistanut todella kuumasti koko päivän, jonka kohokohdaksi nousee töistä pääseminen ja välitön mereen pulahtaminen. Mahtavaa.

Carmen liittyy seuraani laiturille ottamaan aurinkoa, ja höpöttelemme tovin. Tyttö jatkaa matkaa täältä Thaimaaseen maaliskuun puolivälissä, jonne myös hänen siskonsa tulevat. Chileläistytöllä on kova ikävä kotiin, varsinkin perheensä vuoksi. Carmen muistuttaa mua kovasti eräästä tuttavastani kotisuomessa, jota itselläni on asteen ikävä. Rupattelutuokio keskeytyy, kun mut huudetaan heittämään yksi porukka pikkubussilla rinteen yli veneelle.

Kuskailun jälkeen kysyn Carmenilta vielä autostaan, joka ei ole ilmeisesti vielä löytänyt ostajaa. Tyttö pyytää viemään auton koeajolle, ja päätänkin sillä körötellä Pictoniin maanantaina. Varmaan kannattaa näyttää Sharpiellekin autoa, jos siitä löytyy jotain häikkää. 900 dollaria siitä sais maksaa, ja sen voi aina myydä lähtiessään.

Aiemmin mainitsemani ”Mikko Formuloihin” –kampanja on muuten toistaiseksi kerännyt 0 euroa. Kiitos lahjoittaneille.

Niin, sunnuntai oli Taiwanilaisen Minan vihoviimeinen ilta Portagessa, ja itse ehdotin jonkinlaista illanistujaista, mieluusti alkoholivapaasti. Aikalailla kaikki suuntasimme ylös Blairin talolle. Talohan on Sharpien, joka asuu veneessään kesän, mutta Blair ei ole ollenkaan sen ainut asukki.

Siellä asuvat myös keittiötyöntekijät Naomi & Cambell. Kyllä vain, seurusteleva Kiwipari, nimiltään Naomi... ja Cambell. Noin 23 –vuotias pariskunta on mulle tähän asti ollut hei-tuttuja, mutta tänään tulee höpistyä vähän enemmänkin. Naomi on Maori, cambell pitkänhuiskea, laiha pitkätukkainen pisamanaama. Aika hauska parivaljakko. Pariskunnalla on maailman suloisin pieni koiranpentu, shiztsu, tai miten nyt kirjoitetaankaan. Vieläkin enemmän innostuin toki heidän isosta televisiostaan ja xbox360 –konsolistaan. Cambell, ilmeisenä sielunveljenäni istuu viereen ja selittää innoissaan kun testaan hänen pelejään. Muut katsovat vierestä miettien, että kuinka lapsellinen voikaan olla tämä keski-ikäiseltä näyttävä suomalaismies.

Loppuillan vietämme istuskellen ja jutustellen. Osa porukasta ottaa, mm. Blair (yllätys) ja Lindsay. Heidän välilleen syntyy pieni kärhämäkin, ja Lindsay päättää että nyt suuntaamme kotiin. Autoon hyppää hirveä liuta ihmisiä, mutta Lindsayta ei näy. Stacy päättää ettei odottele enempää ja huristelee Portageen.

Olen jo vällyjen alla, kun oveen hakataan ja hirmustunut Lindsay karjuu kysyen miksi jätimme hänet ylös. Väsyneenä huikkaan vällyistä ”SORRY LINDSAY” ja pyydän Alastaria mennä lepyttelemään naistaan. Kuulostaa itkuraivarilta, ja musta ei nyt oo lepyttelemään Alabamalaista hurrikaani Lindsayta.

Osa 18: Marlborough Sounds 17.2.2008

Lauantai 16.2.2008

Tätä kirjoittaessani saan tässä samanaikaisesti kestää jos jonkinlaisia kyhnyytysääniä seinän takaa, á la eräs brittipoika ja eräskin alabamalaistyttö. Tästä teksistä saattaa siis tulla tynkä, on brutaalia kuunneltavaa ja saatan juosta mereen.

Asiaan.

Lauantai sarasti, ja mulla oli aamuvuoro. Kuten jo tuli mainittua, viikonlopun säästä ei oltu luvattu herkullista, ja koko aamupäivän tihkutteli niskaan. Kaikkia tuntui jännittävän hääseurueen puolesta, olivat niin kaukaa kuitenkin tulleet.

Aamupalaa syödessäni ihmettelin miksi Charlie, sympaattinen Fijiläiskokkimme, paiski toista vuoroa putkeen. Hän oli kuitenkin ollut illalla sulkemassa mestoja. Selvisi ettei Blairin liikenneonnettomuus suinkaan ollut ainoa torstaina. Myös kokkipariskunta Gabi ja Mike olivat olleet kolarissa, ja molemmat olivat saaneet kolhuja törmäyksessä. Miken kohdalla ”kolhuilla” tarkoitan hajalla olevaa polvea, murtuneita kylkiluita ym. Lisää henkilökuntaa tarvittiin siis aika kipeästi.

Tästä päivästä ei ollut mun kannaltani muodostumassa pitkä, ja olin siitä ihan mielissäni. Sharpie oli mun parina, vaikkakin keskittyi taas kaikkeen muuhun paitsi työntekoon.

Olin heittämässä pickupilla roskasäkkejä jätesäiliöön kun pieni takkuinen musta kissanpentu loikkas auton penkille. Olin jättänyt oven auki. Säikky pieni elukka ei ollenkaan tykännyt siitä että itse olin tulossa autoon ja meinas tulla silmille. Laukkasi niin maan perkeleenmoista vauhtia puskiin. Täällä on sama ongelma kuin Suomessa, kesämökeillä. Yritin selittää näille että ”Don’t take a summercat”, muttei ne jummartanu mua.

Ihmeellisellä luojan lykyllä "taivas repesi"(*) juuri sopivasti puoleksi tunniksi häitten aikana, ja aurinko paistoi kauniisti. Seurasimme hymyssä suin Sharpien kanssa seremoniaa sopivalta etäisyydeltä. Olipa onnellisen näköistä porukkaa. (*Savon kielipoliisi osoitti myöhemmin tänään että sanonnalla "taivas repeää" tarkoitetaan aivan jotain muuta kuin auringon esiintuloa. Toim. Huom.)

Lyhyenlännän työpäivän jälkeen vaihdoimme laatusisältöä koneittemme välillä Michalin kanssa. Kaverilla oli iso läjä leffoja, joista tulisi vielä mukavaa ajantappoa. En kylläkään ollut ehtinyt katsomaan tähän päivään mennessä juurikaan yhtään leffaa Portageen tultuani. No, se City of God tuli katsottua, ja Stacy huikkasi ylös katsomaan seuraavaa.
Babel tuli siinä sitten vilkaistua. Erikoinen leffa, sekotettu Cate Blanchetin ja Brad Pittin tyyppisiä meganäyttelijöitä harrastelijoiden kanssa, kuvattu aivan ympäri maailmaa. Taisi ottaa muutamia Oscareita viime vuonna, ja olihan se hyvä.

Auringonlasku oli mainion näköinen, ja siitä oli pakko näpsäistä foto (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76161802 ). Kuvan otettuani kuulin älämölöä laiturin toiselta puolelta, joka piti mennä katsastamaan. Siellä olivat Ramatti, Blair ja Sharpie, jälkimmäisen veneessä. Oluitaan nauttimassa. Liityin seuraan, kuuntelemaan Sharpien tarinoita ja U2:n hittejä yhteisesti laulettuna. Hassua kuunnella kun viiskytvuotias kaveri puhuu naisista niinku pikkupojat. Ehkä se vähän yrittää olla yks pojista.

Oluiden loputtua menimme Snapperiin bilistä pelaamaan. Luken kanssa haastoimme Sharpien ja Blairin, ja voitimme. Totuuden nimissä ne oli molemmat vaihteeksi pöhnässä. Sen jälkeen oli Luken vuoro pyyhkiä shakkipöytää MikkoJokipiilla. Kaikki olivat suuntaamassa ylös Blairin talolle juhlimaan, mutta me olimme shakkipelin syövereissä eikä nyt oikein maistunut.

Sen sijaan lähdimme isommalla porukalla katsastamaan uudestaan eilisiä kiiltomatoja. Mun ja Michalin mukaan lähtivät Clara, Luke ja Tariq, josta kerron teille hiukan.. nyt.

Tariq on Utahilainen 25 –vuotias vanttera nuorimies, joka ilmiselvästi ei vahingoittaisi kärpästäkään. Mies puhuu heleällä, lähes eunukkimaisella äänellä ja on aina ystävällinen. Hän lienee myös ainut kaikista täällä joka on tiennyt Suomesta jotain muutakin kuin että se on jossain päin Eurooppaa. Oikeastaan kaverin jatkuva triviatietous käy välillä raskaaksi, kun hän kyselee kansalliseläimistä juomalauluihin.

Tässä pari iltaa sitten Tariq oli viittä vaille lähdössä kotiin, kun hänen kotoaan tuli aika ikäviä uutisia. Hänen vanhempansa olivat eroamassa. Tariq oli ollut tukena omalle äidilleen tilanteessa, jonka seurauksena hänen isänsä oli ilmoittanut pojalleen ettei tämä enää halua ikinä nähdä häntä. Kyseessä oli jonkinlainen kolmas pyörä –draama, ja vietimme Alastairin kanssa pitkän illan keskiviikkona yrittäen piristää miestä. Onneksi seuraavana päivänä asiat olivat menneet eteenpäin ja Tariq päätti jatkaa Portagessa.

Alastair ja Tariq ovat suunnitelleet jo jatkoakin reissulleen. Herrat ovat lähdössä Phuketiin, aika raa’anlaiseen kickboxing –kouluun, ja olemmekin Blairin kanssa hiljakseen lyöneet vetoa siitä kestävätkö pojat siellä kaksi vai neljä päivää.

Uskoani Tariqin luonteenlujuudesta ei nostanut se, että viiden minuutin kapuaminen kiiltomatoja katsastamaan oli ukolle kova koitos. Clara oli ällistynyt eläinten valosta, ja Luke kompuroi oksissa. Tariq suuntasi takaisin alas, koska pimeydessä kököttäminen ei hänelle sopinut. Ei siinä, ei mekään siellä kauaa viihdytty, vaan lompsimme mäen alas, ja nukkumaan.

Osa 17: Marlborough Sounds 16.2.2008

Torstai-Perjantai 14.-15.2.2008

Mä oon päättäny ruveta lopettamaan kaikkien päivien merkinnät cliffhangereihin, hollywood –malliin. Ei Blairin kuinkaan ollut käynyt, mutta säkää oli pojalla ollut maan perkeleesti. Blair saapui itse alas Sharpien kanssa, ja en oo ikinä nähnyt nuortamiestä ihan noin nöyränä. Hänen virallinen selityksensä meni jotakuinkin niin, että lauma villisikoja oli loikannut tielle ja hän oli pelästyksissään joutunut tienpenkalle josta auto oli yksinkertaisesti kierähtänyt ympäri. Kaikki uskoivat jotka halusivat, tie on itsessään jo haastava ja poika lähti eilen ajamaan selkeästi huppelissa. Pienen naarmun oli käteensä saanut, tapeltuaan tunnin autossa päästäkseen ulos. Oli yrittänyt soittaakin kaikille, mutta kukaan ei ollut vastannut.

No, mua ei asia niinkään koskettanut, luvassa oli vain tavallista pidempi työpäivä. Tai ei nyt ihan. Adellekin oli tosiaan kipeänä, joten sykin aamupäivän aikalailla itsekseni. Kymmenen aikaan apukuskin paikalle hyppäsi Blair, joka kertasi ääneen tapahtunutta moneen kertaan, ihan kuin valmistellen virallista tarinaa vakuutustarkastajalle.

Hauskintahan oli se, että vakuutustarkastaja haluaa jotain todisteita osumasta villisikaan, ja Blairilla ei moisia ollut. Poika tuskaili joutuvansa perumaan suunnitellun Australian matkan, tulisi remppa niin kalliiksi. Piristin Blairia ostamalla meille jäätelöt kauppapysäkillä. Pojan ryhti alkoi suoristumaan päivän mittaan, ja merkkejä kukonpojan paluusta alkoi näkyä jo päivällä kun Blair päätti kysäistä yhtä opastytöistä ystävänpäivändrinkille.

Palasin kämpille kahdentoista tunnin päivän päätteeksi, ja Luke haastoi mut shakkimatsiin pihalla olevalle isolle shakkilaudalle. Mä vein matsin nopeasti, kun se hönö jumitti kuninkaansa nurkkaan omien nappuloiden sekaan. Shakkimatti hevosella.

Olin kovasti pohtinut Mikon ja Anun majoitusta kun tänne kuitenkin viikon päästä olisivat jo tulossa. Jak ja Lee olivat lähdössä jo kuun vaihteessa, samoin Lindsay ja Stacy. Mikä sinällään oli sääli, mutta ainakin kahden hengen makuuhuoneita oli vapautumassa. Huoneista parhain, Lindsayn ja Stacyn huone, oli varattuna Carmenin ja Danielan toimesta, mutta hekin olivat aikeissa lähteä jo maaliskuun puolivälissä. Kämpällä on oma parveke merelle päin, siinä onkin Ähtäriläisille pällisteltävää. Samassa talossa oli kaksi muuta huonetta, josta varasin toisen itselleni Minan lähdettyä.

Kävelin vihreälle talolle katsastamaan poikien meiningit. Olivat juuri aloittaneet Brasilialaiselokuvan ”City of God” katsomisen. Jumiuduin television ääreen, oli nimittäin ihan mieletön leffa. Ei voi ku suositella. Rion slummin likaisille kaduille sijoitettu kummisetä –elokuva.

Sen päälle laskeuduin alas ja menin nukkumaan. Torstaissa ei ollut työpäivänä oikein mitään ihmeellistä. Ainoa merkillepantava asia oli, että paikalle saapui Brittiläinen seurue, jotka olivat tulleet viettämään häitä lauantaina. Pienenä huolena tässä oli, että viikonlopun sää ei näyttänyt erityisen herkulliselta. Luonnollisesti vastailin Brittien kysymyksiin ennustuksista kovin diplomaattisesti, kertoen että ”lämmintähän on tilattu, heh heh”.

Autolla-ajelu smalltalkki on muutenkin kehittynyt uskomattoman kaavamaiseksi latisteluksi. Lähes kaikki veikkailevat mun olevan aina syntyperältäni saksalainen. Patikoitsijoille vakiopuujalaksi on muodostunut ”We´ll see just how Fin(n)ished you´ll be after this, röh röh”.

Torstai-ilta oli hauskaa pölläilyä. Lindsay tuli huoneeseemme, ja huonolle huumorille ei tuntunut tulevan loppua. Tyttö muistuttaa mua pohjattomasti Amy Poehlerista, joka on Amerikkalainen komedienne. Lindsayta tämä vertailu ei kuulemma imartele. Itse muistutan kuulemma Stacyn veljeä kovasti, ja ensimmäisenä päivänä kun olin saapunut Portageen oli Lindsay ollut ihan varma että Stacyn velipoika oli tullut vierailulle.
Alastair oli virallisesti rakastunut mun Itunes –musakirjastoon, ja oli järkyttynyt kaikista pienemmistä Brittiartisteista joita mulla siellä oli. Imogen Heapin kuuleminen sai pojan vallan herkistymään.

Perjantai oli erikoinen päivä, joka alkoi todella huonoilla uutisilla. Tää olis se cliffhangerlopetus nyt, mutta mua kirjoitututtaa vielä. Air New Zealand on lentoyhtiö joka mulle oli buukattu Kilroyn toimesta väleille Sydney-Auckland-Fiji-Los Angeles-Lontoo. Arvatkaas mitä tapahtuu kun missaat lennoista yhden. Loput perutaan.

Muhun otti yhteyttä kaveri Kilroylta, jolle olin laittanut kiitosmailin hyvin järjestetystä reissusta. Huolestuneen mailin pääpointti oli jotakuinkin ”tää ei oo ollenkaan hyvä juttu, laita lippus heti mulle postiin”. Päivän mittaan kerroin asiasta aika monelle, ja kaikki olivat hämmästyneitä siitä miten järjestelmä toimii. Kyllä mä oon aika luottavainen että homma sutviintuu, mutta jotenkin ihan käsittämätöntä. Mä kuitenkin maksoin uuden lennon Uuteen Seelantiin.

Äh, murehtimalla ei mikään parane. Liput lähti postissa Helsinkiä kohti ja mä aloitin työpäiväni. Brittiläisen seurueen herrasväkeä sai kuskailla edestakaisin kalastelemaan merelle, paikallinen kalastaja oli tehnyt diilin porukan kuskailusta. Hyvää huumoria miehillä. Takaisintullessa suurin vonkale oli tarttunut sulhasen isän haaviin, ja selälletaputtelulle ei tuntunut tulevan päätöstä. Ei nyt niin kauhean kiireisestä työpäivästä meni leijonanosa Adellen kanssa höpistessä. Adelle on ilmiselvästi mun hengenheimolainen, siinä missä Blair ja Sharpie ovat erämiehiä.

Adelle kertoo mulle lähistöstä löytyvän mahtavia paikkoja öisin, joista saattaa löytää isoja kiiltomatomääriä. Kerroin Michalille asiasta, ja tsekin silmät kirkastuivat heti. Tämän illan aktiviteetti oli selvillä.

Sä voit matkata toiselle puolelle maailmaa, mutta jotkut asiat ei muutu. Työyhteisöissä kaikki ei tuu toimeen kaikkien kanssa, ja kaikki puukottelee toisiaan selkään. Mun ongelmana on aina ollut etten oikein ikinä leimaudu mihinkään porukkaan tai kuppikuntaan, joten toisaalta en kenenkään ylimmäksi ystäväksi ikinä päädy. Toisaalta saa aina kuulla kaikkien haukkuvan toisiaan. Tykkään tulla toimeen kaikkien kanssa, vaikka sitten vähän tefloniksi jäisinkin.

Tänään sai kuulla kuinka paljon Sharpie ja Lani halveksuivat toisiaan. Sharpie on kuitenkin arvonsa tunteva vanhempi mies, joka ei millään meinaa niellä käskyjä teräväkieliseltä Maorinaiselta. Lani on kuitenkin toimistotyöntekijä ja tavallaan meidän pomo. Lani pelkää, että Sharpie on opettamassa Blairia samanlaiseksi vätystelijäksi, joka vain roikkuu työpaikalla ja antaa muitten hoitaa hommat. Keittiöpuolen pomot Mike ja Gabi ovat aika persoonallisia tapauksia, ja Gabi on pienen kylän tyttö joka saa elämäänsä sisältöä haukkumalla muita. Hän lienee ainut jonka kanssa mä en oo vaihtanut sanaakaan, kun aina sivukorvalla saa kuunnella sen haukkuvan jotain. Katkera piruparka. On ilmeisesti yrittänyt sinnikkäästi ilmiantaa pilveä polttelevia työntekijöitä ylemmälle portaalle, jonka hiljainen kanta on että niin kauan kun homma ei näy työpaikalla, moiset asiat ovat ihmisten omia.

Tänne työyhteisöön olen nyt sitten kavereitani tuomassa, ja onhan tämä toki mukavaa jengiä. Pikkasen ehkä huolettaa Mikon puolesta kun kiwien mongerrus on välillä niin kovin vaikeaa ymmärtää. Mutta kaikesta se on aina selvinny rimaa hipomatta, tuskin Lanin niskaan hengitys missään tuntuu.

Illan hämärtyessä sade alkaa, ja odottelen Michalia saapuvaksi keittiövuoroltaan. Leekin tulee mukana, ja lähdemme etsimään kiiltomatoja. Lee ei kauaa sateessa kestä, kun pilkkopimeästä metsästä ei meinaa löytyä mitään. Moni epäili ääneen meille päivän mittaan ettei ne näy sateella.

Metsässä liikkuu monenlaisia elukoita, joista kaikkein epämiellyttävin mielestäni tässä vaiheessa olisi agressiivinen villisika. Michal oli saanut jo viikon jälkeen maahan saavuttuaan pureman hämähäkiltä, joka oli paisunut isoksi mätäpaiseeksi. Rinnassa oli iso arpi edelleen, jota Michal päätti spontaanisti taskulampunvalossa näyttää. Ei tästä silti Brokeback Mountainia kehittynyt.

Lopulta Michal spottaa jotain kaukana näkökentän rajalla. Kompuroimme pusikossa paikkaan, joka muistuttaa luolaa korkeine seinämineen. Molemmin puolin seiniä näkyy sinertävää valoa näyttäviä pieniä elukoita, joitten näkeminen taskulampun päälle laitettuaan on tosi vaikeaa. Adelle antoi neuvon olla tosi hiljaa ja laittaa valon pois n. viideksi minuutiksi efektin maksimoimiseksi.

Aivan mahtava näky. Vaikkakin hiukan pelottavaa, kököttää keskellä metsää pilkkopimeässä, ja kuunnella sateen putoavan lehtipuiden oksia pitkin, äänekkäiden heinäsirkkojen sirkuttaessa. Spottaamme parin kiiltomadon läheltä valtavan hämähäkin, jota yritämme innokkaasti kuvailla. Tuolle ei ruveta ryttyilemään.

Tihkusateessa on pakko käydä katsomassa myös mitä vedenpinnalla tapahtuu, kun sille tippuu pimeässä piskoja. Aika hauskan näköinen ilmiö, ihan kuin television lumisadetta katsoisi nestemäiseltä jättiscreeniltä.

Tähän tulisi nyt sitten se cliffhangeri.

Osa 16: Marlborough Sounds 15.2.2008

Keskiviikko 13.2.2008

Silmät aukesivat hostellihuoneessa, jota asutti noin kolmekymmentä muuta päätä. Suurin osa naisia, joten ihan miellyttäväähän tämä oli. Tosin vaatteet päällä nukkuminen ei ollut niin nastaa.

Kävelin aamun sarastaessa west bayn laiturille, jossa venettä jo lastattiinkin, kauhealla määrällä pestyä pyykkiä. Kymmeniä pyykkipusseja. Autoin heittelemään veneen kyytiin ja lähdimme liikkeelle. Tänä aamuna töihin saapui samalla veneellä Marissan paikan Portagessa ottava Tracy, joka olikin jo kuullut Mikosta ja Anusta. Nainen oli suorastaan innoissaan kun saamme lisää suomalaisia.

Vastaanottovirkailija –kysymyksestä olisi tullut suoranainen ongelma, kun Alabaman tytöt olivat lähtemässä pois kuun vaihteessa. Joten Mikkoa ja Anua odotettin hotellille jonkinlaisina pelastavina enkeleinä.

Laiturilla oli Blair ja Sharpie vastassa, ja Blair kuiskasi heti mulle että Sharpien nostelusta ei tule tänään mitään, feikkaa olkapäävaivaa. Heittelimme ne miljoona pyykkisäkkiä auton päälle ja ajoimme Portageen, jossa mun työvuoro oli alkava vasta parin tunnin päästä.

Tähän väliin pakko onnitella Lissua, josta tuli tuossa jo viikon päivät sitten suloisen tyttölapsen äiti. Lissu, tuo ehkä uskollisin bloginlukijoistani on tuskin lueskellut hetkeen. Mä olin just ennen reissuun lähtöä eka joka tajus että sen nimeks laitetaan sairaalas ”Vauva Vaivila”. Heh.
Niin, takaisin päivän kulkuun, ja Blairiin sekä Sharpieen. Miehillähän on ikäeroa 29 vuotta, mutta he ovat oikeastaan kuin paita ja perse. Semmosia metsästäjä-kalastaja-erätyyppejä. Blair on lyhyessä ajassa tullut ottopojaksi Sharpielle, joka jopa vuokrasi talonsa rinteessä tälle. Sharpie itse asuu veneessään. Ja lisäksi, näillä kahdella on kaikkein pahimmat murteet kaikista, ja siinä Mikko suomesta sitten yrittää ymmärtää jotain. Kiwit puhuu tavallaan kuin Aussit, mutta vähän vielä monimutkaisemmin. E:t lausutaan I:nä ja toisinpäin. Eli kun Sharpie sanoo että ”put et een the shid”, pitäisi heti ymmärtää että laukku on matkalla vajaan.

Tänään Sharpie jaksoi roikkua mukana vain hetken, kun mulla ja Blairilla taittuivat hommat turhan sutjakkaasti. Hän kertoi että menee seisoskeluksi muuten, ja valitteli kättäänkin hiukan edelleen. Jatkoimme Blairin kanssa kahdestaan kuuman päivän läpi, joka osoittautui yllättävän raskaaksi. Purin käytännössä yksin viikon ruokatarvikkeet sisältävän kuorma-auton kauheassa helteessä.

Päivä sujahtaa ohitse, tosin, aika nopeasti. Päivällistä napostellessa toogabileitten taloa asuttavat jenkkipojat Tarick, Jeff ja Adam pyytävät poikkeamaan talollaan ja loikinkin rinnettä ylös työn päätyttyä. Miehillä on mukava poikamiesboksi täällä, ja asuuhan täällä toki myös Joe ja Neil. Aika kirjava jengi. Olen pitänyt näitä jätkiä kohtuullisen nörtähtävänä, ja luonnollisesti kysyn heiltä että kiinnostaako heitä myöhemmin illalla alkavan Lostin uudet jaksot. Yllätyksekseni huomaan ettei nää oo oikeita nörttejä ollenkaan, nää oo Star Trekistä kuullukaan. Mukavia poikia kuitenkin, mutta en mä niitten kans jaksa Lostiani kattoa.

Kävelen toiselle talolle jossa on tv, ja asetun mukavasti sohvalle katsomaan omituista lempisarjaani. Taloa asuttavat Lindsayn ja Stacyn lisäksi Carmen ja Daniela, joita ei tää huttu vois vähempää kiinnostaa.

Laskeudun jakson jälkeen alas, jossa kämpälleni on kokoutunut jo melkoinen määrä populaa, ilmeisesti juhlatunnelmissa. Istun seuraan ja nautin parit oluet. Paikalle saapuvat Joe ja Blair, jotka ovat olleet nauttimassa Sharpien veneellä jotain muutakin kuin olutta. Joe on ihan kaatokunnossa, ja sen jalat näyttää vuotavan verta. Mies on humalapäissään loikannut uimaan ja uinut pimeässä vedessä suoraan propelliin. Nyt herraa ei tunnu vaivaamaan, vaikka voisin itse kutsua haavoja tikkaamisen arvoisiksi.

Blair-show alkaa taas, ja hauskahan sitä on seurata. Ystäväiseni Michalkin saapuu paikalle työpaidassaan, ja nappaan kuvan heistä fiilistelemässä Johnny Cashia. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76051563 ).
Aika pian tämän jälkeen Blair saa viestin kämppiksiltään, jossa luvataan jonkinlaista pössyttelyhetkeä kotosalla. Ei nyt varsinaisesti ideaalissa ajokunnossa oleva nuorukainen loikkaa autoonsa ja suuntaa rinteille.

Mä en oo tänään kauhealla juhlatuulella, kauhean väsyn vuoksi. Lindsay tulee jutustelemaan levottomia punkkani viereen, ja pitää oikein ääneen nauraa, tyttö on aika kova jutuniskijä. Alastair saapuu huoneeseen ja vetää kortit pöytään. ”you wanna see my room?” Poika alkaa oppia. Nukahdan kellon lyödessä suunnilleen kaksi.

..ja herään kellon lyödessä suunnilleen puoli seitsemän. Taiwanilainen pokemon-hahmo Mina heiluu mun sängyn vieressä. ”Mikoooooo, Mikoooo! Brair and Aderre aar siiiik. Juu häftu wöööök!”. Voi persus.

Kävelen uniformun päälle heitettyäni toimistolle jossa kaikki näyttävät jotenkin kalpeilta. Blair on ajanut yöllä metsään.

Osa 15: Marlborough Sounds 14.2.2008

Tiistai 12.2.2008

Ei kovinkaan häävisti nukutun yön jälkeen herään jo ennen seitsemää, että ehdin ottaa ilon irti Wellingtonista. Suihkun ja yhteistiloissa vietetyn kirjoitteluhetken jälkeen tiputtelen katutasolle. Kaikki aukeaa täällä kohtuullisen myöhään, joten Te Papa –museoonkaan ei ole asiaa ennen aamukymmentä. Pankkiasiat ja nettipalikan sim –kortin noudon saattoi kylläkin hoitaa kuntoon. Pankilla nainen katsoo mua ihmetellen kun selitän että oon uudessa seelannissa kolme kuukautta, ja mun pitää avata tilin. Ilmeisesti minimi pankkitilisopimus on puoli vuotta, ja hän astelee pomonsa juttusille. Päätän siirtyä valehtelumoodiin, onhan mun työviisumissa virtaa kuitenkin joulukuuhun asti. Ja mistäs sitä tietää jos sitä vaikka päättäisi jäädä tänne.

Pankin asteen korkeampi pamppu saapuu paikalle, kättelee ja kutsuu toimistoonsa. Menemme läpi perusasiat, hänelle tarvitsee näyttää peräti kahta eri henkilöllisyysdokumenttia joten näytän passia ja salibandyliiton lisenssiä, kertoen että se on suomalainen ajokortti. Mies joka mua palvelee on muuten virallisesti se ensimmäinen selkeästi Kreikkalainen täällä Oseaniassa, johon törmään. Hänen perhekuvatkin pöydällään on repäisty suoraan My Big Fat Greek Wedding –elokuvasta. Mies nimeltä Dimitri pysähtyy kertomaan mulle siitä miten aikanaan suuri vähemmistö kreikkalaisia Wellingtonissa on kutistunut todella pieneksi. Ilmeisesti Melbourne on taas ihan täynnä niitä, väittää sen olevan toiseksi suurin kreikkalaiskeskittymä maailmassa Ateenan jälkeen. Käsittämätöntä. Olen kovasti pohtinut Melbourneen lähtemistä muuten, tuossa maaliskuun puolivälissä. Olis toi F1-kauden avaus siellä. Lentoliput kustantais semmoset 300 egee, eli sponsseja vastaanotetaan nordean tilille 114235-19485. Viitteeksi ”markkinointiyhteistyö”. Kiitos.


Pankkitilin avattua herra kertoo että saan pankkikortin heti kun ensimmäiset rahat on kilahtanu tilille. Täällä päin maailmaa koko pankkiprosessi tuntuu järkevämmältä ja riskittömämmältä kuin suomessa, jossa ensimmäisenä sulle tuputetaan asuntolainaa ja viittä luottokorttia. Niin, joudun maksamaan veroa 39% kunnes hankin paikallisen IRD-verotunnuksen, jolloin se laskee puoleen tuosta. Nyt sitten pitääkin löytää verotoimisto.

Eiliseltä tuttu vodafone –häispä pahoittelee mulle ettei oo saanu korttia vielä menemään läpi suodattimista, joten keskustassa pitäisi odotella vielä hetken. Kohteliaasti hän etsii mulle lähimmän verotoimiston, joka on matkan varrella lautalle.

Mä vihaan vaatekauppoja. Aina oon vihannu ja aina tuun vihaamaan. Nyt oli pakko mennä ostamaan shortsit, mutta onneksi löyty heti kärkeen liike mistä ostin paidan ja housut. Nopeasti pois, kylmät väreet olkapäilläni.

Soitan Monicalle, ja sovimme tapaavamme Te Papa –museolla puolisen tunnin kuluttua. Siellähän tyttö, reppu selässä tottakai, odottaa. Te Papa on juuri täyttänyt kymmenen vuotta, ollen eräänlainen Kiasma Wellingtonin keskustassa. Täällä on kaikenlaista sekalaista nykytaiteesta luonnontieteisiin ja kansallishistoriallisiin dokumentteihin. Plus, tää on ihan ilmainen. Tällä hetkellä museossa pyörii tosi mielenkiintoinen valas-näyttely, jonne pääsy maksoi n. 4 euroa. Monicaa sai suorastaan odottaa siellä osastolla, vaikkakin itsekin unohduin ihastelemaan arkistovideoita ryhävalaista. Arvatkaas mitä. Noin 200 kilometrin päässä on paikka, jossa pääsee spottailemaan veneestä ryhävalaita. Arvatkaas helvetissä oonko menossa.

Lisäksi tosi hauskaa oli tutustua Maorien historiaan, ja siihen miten he ovat aikanaan rantautuneet tähän etäiseen paratiisiin. Kaikenlaista mukavaa dataa oli siitä, miten maorit olivat alunperin vastaanottaneet uudet asukit maahan, sekä paljon mahtavia käsityönäytteitä.

Te Papassa tuli tapettua muutamakin tunti, ja siitä suuntasimme lounastamaan. Halusin käydä katsomassa kohtuullisen paljon puhutun cable carin keskustan laitamilla, matkalla lautalle. Ennen sitä vodafonen kautta, josta vihdoin sain korttini. Tarkoitus oli ostaa myös prepaid –liittymä, mutta ne on koko kaupungista loppu.

Patikoimme kaupungin itäiselle laidalle, josta cable car lähti. Tämä ei ollutkaan mikään vaijerihissiviritelmä, vaan käytännössä ikivanhan oloinen raitiovaunu joka kulki jyrkkään ylämäkeen kiskoillaan. Ylös ei ollut pitkä matka, ja sieltä aukesi mahtavat näkymät (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76051512 ). Kuvailimme maisemia Monican kanssa, kunnes huomasin virka-ajan olevan lähellä päätöstään. Verotoimistolle oli vielä ehdittävä. Morjenstelimme, ja tyttö ilmoitti vielä todennäköisesti olevansa tulossa eteläsaarelle.


Olen puhunut tästä useasti ja tulen puhumaan edelleen, mutta japanilaiset on sekopäitä. Ne ei katsele maisemia muuta kuin kameran silmän läpi. Onhan se pikkaisen absurdia, matkata tälläiseen maahan ja katsoa kaikkea pieneltä kameran ruudulta, koko ajan. Kaikkea pitää kuvata. Spray-maalattua parkkihallin seinää tai sitä merkkihetkeä kun vaimo istuu metrossa, tai vaimo istuu kahvilla, tai vaimo istuu paskalla. Sitten loppuaika kyyristellään sitä kameran ruutua ja vaihdetaan muistikorttia, kun on naapureille niin paljon mielenkiintoista näytettävää.

Laskeuduin junalla alas, ja semihölkkäsin osoitteeseen jossa verotoimiston piti olla. No siellähän se olikin. IRD –numeron saadakseen piti täyttää simppeli lomake, ei sen ihmeempiä. Sen lupasivat viikon sisällä. Sitten maksaisin sen 19 prossaa, josta suurimman osan saisi takaisin lähtiessä.

Sitten olikin aikaa käsissä, ja ei tekemistä. Kävelin ylöspäin lauttalaiturien puolta, ja kävin vilkaisemassa St. Paulin Katedraalin, sekä hauskan pikku vauvavaateliikkeen. Käsittämätöntä miten paikkaan sopimattomalta Mikko Jokipii näyttää vauvanvaateliikkeessä, mutta kaikkea se kummipoika teettää. Kirkossa oli valtava vieraskirja, josta oli pakko löytää ensimmäinen suomalaisnimi. Joku sälli Kuortaneelta oli kirjoitellu kirjaan lokakuussa.

Loppu aika meni istuessa ja lauttaa odotellessa, sekä tsekkaillessa koneelta mitä konsertteja Uudessa Seelannissa oli luvassa. Mitäs helvettiä. Smashing Pumpkins ja Queens of The Stone Age Wellingtonissa maaliskuussa?! Ja liput olivat tulleet myyntiin aamulla. Oli pakko ostaa lippu, itselleni ja Mikolle sekä Anulle. En ruvennut kyselemään vaan laitoin viestin että ottakaa jos haluatte, voin laittaa huutokauppaan myös. Paikat ei ollu enää häävit, mutta on sitä ennenki livahdettu permannolle :)

Liput maksoi eurorahassa kuutisenkymppiä kipale, mutta suomessa moisesta konsertista olisi saanut pulittaa varmaan pari kybää enemmän.

Kuuntelin huvittuneena kun kaksi lautan työntekijää kävivät läpi työyhteisön ongelmia keskenään, ja toimittelivat kaikista työtovereistaan. Ilmeisesti Interislanderilla on kahta tyyppiä: hyödyttömiä paskoja tai kusipäitä. Samanlaista ku rokkialalla!

Lauttamatka ei tuntunut missään kun hekottelin jussin koneelta napatuille top gearin jaksoille. Timangikovaa kamaa.

Pictoniin rantauduimme kymmenen aikaan, joten mitään mahdollisuutta Portageen pääsyyn ei ollut. Etsin halvimman köntsähostellin, jossa menin pitkäkseni aamukahdeksan veneen saapumiseen asti. Mun sängyssä ei ollut mitään petivaatteita, joten nukuin inkkarihuppari peittonani.

Niin JAAKUINKAKÄVI?

http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76044234

stay tuned.

Osa 14: Marlborough Sounds 13.2.2008

Maanantai 11.2.2008

Herään hiekkaiseen ja likaiseen lakanaan kääriytyneenä sängyltäni. Aamu on täällä taas. Hajamielisessä ja asteen krapulaisessa olotilassa on mukava päättää pikaisesti mitä ottaa mukaan, joten nappaan kainaloon yhden t-paidan ja pakkaan hygieniatuotteet sekä kaiken mahdollisen kannettavan elektroniikan laukkuun.

En muistanut mainita eiliseltä, että hotellin henkilökuntaan kaivattiin kovastikin lisäystä monen lähtiessä helmi-maaliskuun taitteessa. Eli Mikkoa ja Anua oltiin ottamassa avosylin vastaan. Toimin välikätenä väännössä, jossa he halusivat tietyn viikon vapaaksi, ja hotelli halusi heidän sitoutua pitemmäksi aikaa töihin. Yhteisymmärrykseen päästiin, ja respasta vastaava Leilani oli innoissaan kun oli saamassa leiriinsä kokeneen respatyöntekijän, Mikon muodossa. Sitten sain selittää kaikille että Mikko oli kohtuullisen suosittu nimi suomessa 80 –luvulla.

Aamutoimieni jälkeen loikin vielä pikaisesti briiffaamaan Leilania ja Deania sovitusta työsuhteesta, ja hyppäsin Sharpien operoimaan bussiin. Yllättävästi myös Marisa tuli veneeseen, kertoen että oli joutunut vielä tänään tulemaan Portageen briiffaamaan seuraajaansa.

Ajoimme taas west bayn veneellä kohti pictonia, yhden välisataman kautta. Iloiseksi yllätyksekseni sieltä kyytiin loikkasivat saksalaistytöt joihin olin tutustunut Marissan läksijäispäivänä. Nyt tytöt olivat lähtemässä erillisille töilleen, ja Monica oli jäämässä Uuteen Seelantiin itsekseen. Oli suuntaamassa Wellingtoniin itsekin, ja heitinkin tytölle josko haluaisi tsekata museot yhdessä huomenna. Tyttö komppasi, ja vaihdoimme numeroita. Veneen melussa ei tullut paljon muuten juteltua, ja heti laiturilta loikkasin marissan autoon. Marissa halusi esitellä mulle kahvilansa.

Olin ollut ihan varma, että kyseessä olisi joku pikku kahvila kauppakadun perällä, mutta sfidut. Kahvila oli iso, ja todennäköisesti pikkukaupungin parhaalla paikalla. Marissa tarjosi mulle kahvit ja yritti härnätä puhelinnumerosta. Puhuimme kaikenlaista yrityksen perustamisesta siihen, miltä siitä tuntuu olla pois Portagesta seitsemän vuoden rypistyksen jälkeen. Mun lautta teki lähtöä, ja tällä kertaa hyppäsin kilpailevan firman jollaan, nimeltään Interislander.

Ja tämähän laiva oli jo ihan suoranainen ruotsinlaiva. Kunnon ruokapuoli, alakerrassa kahden salin elokuvateatteri sun muuta. Mä tapoin reissun leikkimällä psp:llä ja kirjoittamalla blogia. Lautalla tuli kierreltyäkin vähän, ja yksi näky pysäytti. Mä oon nähny täyteen pakattuja eläinkuljetuksia, mutta käytännössä toistensa päälle läjäystä? Ei helevettoni. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76004522 )

Saavuimme Wellingtoniin iltapäivän ehtoopuolella. Olin sopinut ostavani internet –pulikan täältä, ja kello löi jo sen verran että keskustassa piti olla sovitussa paikassa rahat kourassa vartin päästä. Nappasin taksin alle, ja cuba streetillä, sovitussa paikassa istui Thaimaalaisen oloinen nuori nainen. Hänellä oli melkolailla avaamaton paketti mukanaan. Pyyteli kovasti että jos haluan testata laitteen toimivuuden, hän odottaisi mielellään. Luotin kyllä tyttöön sen verran ettei homma ollut mulle ongelmallinen.

Sim-kortin ostin laitteeseen Vodafonen liikkeestä, ja marssin Bank of new zealandin ovelle vain huomatakseni sen olevan jo kiinni. Väsy, krapula ja nälkä. Burger King auttoi yhdessä näistä, ja oli aika ruveta miettimään missä päätään lepuuttaisi yön. Aina olen yöpynyt YHA –hostelleissa, ja sinne ensimmäisenä täälläkin astelen.

Täynnä. Opastavat mut hostellille parin korttelin päähän, jonka kuulemma tunnistaa siitä että se on valtavan seepran näköinen. Totta.

Vaikkakin aika valtava, vaikuttaa Wellywood Backpackers kotoisalta. Maksan halvimmasta mahdollisesta sängystä, heitän kamat sen päälle ja menen löhöilemään yhteistiloihin. Hotellin porraskäytävässä hihittelen yhdelle julisteelle (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=76003401).

Yksi brittiseurue ei meinaa päästä yli ipod touchin mahtavuudesta, ja hipelöivät laitetta kilpaa. ”That is just brilliant, mate. Just brilliant.” Mun viereen istuu nuoren oloinen kaveri, jolla on Serenity –elokuvan paita päällään. Elokuva, josta olen muuten puhunut tässä blogissakin kun kävin katsomassa sen vuonna 2005. Kehun elokuvaa, ja tästä alkaa kunnon nörttikeskustelu, joka päättyy vasta myöhään. Sälli on toiminut elokuvateatterin projektioristina kuten minäkin. Nimensä on Kellen, ja on tulossa eteläsaarelle myöhemmin helmikuussa. Kerron Portagesta ja tarjoan majapaikkaa pojalle. Tsäbä lisäilee mut facebook –kontakteiheinsa, ja suuntaamme nukkumaan.

Osa 13: Wellywood Backpackers, Wellington 12.2.2008

Lauantai-Sunnuntai 9.-10.2.2008

7.00 yläpunkan pohjaan kiinnittämäni herätyskello-puhelin alkaa huutaa, ja torkutan sitä just sopivasti. Sillä tavalla että juosten ehtii suihkun kautta töihin.

Aloitan aamun ihan yksin, mikä on uusi ja hiukan orpo kokemus mulle. Yritän muistella rutiineja joita Adelle mulle oli opettanut mutta on vähän nihkeetä. Jotenkin siitä selvitään, ja Adelle saapuukin paikalle. Tänään tulisin myös työskentelemään Sharpien kanssa. Adelle on varoitellut mua herrasta sen verran, ettei ajatus aina juokse vaaditulla nopeudella, ja että tarpeen tullen pitää itse päättää sen puolesta. Herrahan on n. 50 –vuotias, mutta taitaa jonnekin tuonne 70-luvulle sijoittuvaa pössyttelyä tai viinankäyttöä olla takana, sen verran hitaalla ilmeisesti välillä käy.

Sharpie saapuu paikalle kymmeneltä, eikä ollenkaan pidä hoppua. Kyllähän tämän nyt melkein tietää, miten tämä menee. Mä niitä laukkuja kannan ja hoidan kaikki vähemmän miellyttävät hommat, mutta sehän on tottakai ok, kun ottaa ikäeron huomioon. Hirveen mukavan oloinen kaveri kuitenkin. Kadehtii kun kerron sille nähneeni Blairin kanssa kingfish –vonkaleita laiturilta. Ilmeisesti kyseinen, vähän syvempien vesien kala voi kasvaa aika valtavaksi. Laiturilla ajan viipyillessä muutenkin, kertoo Sharpie saaneensa kissan kiinni ajoreitin varrella, sillä on viritettynä sinne pari ansaa. Kyseessä ei ole tokikaan kissa, vaan wildcat. Takaisin ylös mennessä käymme katsomassa ansaa, mutta kuvaa ei taaskaan voinut ottaa kun ei ollut kameraa mukana. Turkanen. Häjyn oloinen, kauheeta meteliä pitänyt karvatti oli kyseessä. Blair oli käynyt myöhemmin päästämässä luonnonoikun tuskistaan.

Lauantai ei nyt sattunut tällä kertaa olemaan viikon kovin päivä, mutta kovasti oli takkuamista. Kyllä sillä Sharpiella pari aivosolua on jossain vaiheessa tuhoutunut. Meillä on selkeät listat josta löytyy kaikki info, saapuvat vieraat ja veneet ym, mutta jostain syystä se kaivaa koko ajan vyötäisillään roikkuvasta sinisestä vyölaukusta muistivihkoa ja kirjoittaa asiat toiseen kertaan ylös.

Jätän Sharpien päättämään päivän kolmen jälkeen, ja menen itse postittamaan kummipojan synttärilahjaa suomeen. Majoituspaikkani yläkerrassa sijaitsevan pikku kaupan pitäjäpariskunta on oikein herttainen vanha parivaljakko, ja tällä kertaa kaksikosta paikalla on rouva. Kiltisti hän lupautuu hoitamaan postituksen ja selvittämään kaikki kustannukset mun puolesta. Mikään ei oo ihan yksinkertaista tänne tuoda, posti, varastotäydennykset, jätehuolto, kaikki on asteen monimutkaisempaa kun ainoa paikalle tuleva tie on mutkikas vuoristotie.

Huomenna onkin viimeinen työpäiväni tällä työviikolla, jonka jälkeen suuntaan Wellingtoniin hoitamaan käytännön asiat kuntoon, ja vähän hengailemaan. Sunnuntai-illalle oli tosin luvassa ensin toogabileet, kun Alabaman siskokset olivat sellaiset päättäneet järjestää. Voi luoja.

Illan pimetessä Michal palaa työvuorosta, ja julistaa nyt olevan hetken käsillä. Hän aikoo mennä uimaan fosforiveteen. Lähdemme Claran ja Leen kanssa todistamaan tätä ihmettä.

Laiturin päässä on todella pimeää, ainoastaan hotellin kaukaiset valot antavat haisua siitä missä kohtaa laituri loppuu ja meri alkaa. Nyt emme ajaneet siis eiliselle venelaiturille, vaan olemme hotellin omalla, isolla laiturilla. Hyi hemmetti. Mä oon kattonu liikaa Tappajahai –elokuvia että hyppäisin sysimustaan veteen. Ei Michalkaan mitenkään innoissaan oo ajatuksesta, mutta loikkaa veteen. Siinä se taas on, vihreä hehku vedestä. Tosin ensimmäin käynti kestää noin sekunnin kun mies ei uskalla viipyä vedessä. Seuraavilla n. kymmenellä sukelluksella hän uskaltautuu tekemään vesienkeleitä ja kuperkeikkoja, jotka kaikki näyttävät mielettömiltä. Kädet näyttää veden alla sellaisilta hehkuvilta liekeiltä.

Testaamme uusia teorioita, mm. Pystyykö mereen kirjoittamaan nimensä kusemalla ja kikattelemme räiskien vettä ympäriinsä, kunnes tajuamme että olemme ihan Sharpien veneen vieressä missä ukko yrittää nukkua. Puolijuoksua takaisin hotellille, jossa oon saanu peräti viestin.

Koko Uuden Seelannin reissun idea tuli Unnbomin Mikolta, joka oli tulossa tänne helmikuun loppupuoliskolla tyttöystävänsä Anun kanssa. Mikon kanssa oon työskennelly vuoden parin ajan festarihommissa. He olivat viettäneet jo yli kuukauden reissussa, Thaimaassa lähinnä, ja olivat saaneet nyt tietää että heille varattu työpaikka Eteläsaaren keskiosassa ei enää välttämättä ollutkaan itsestäänselvyys. Tuskastuneena Mikko kysyikin multa viestitse että olisko kahdelle kokeneelle hotellialan työntekijälle töitä Portagessa. Tiesin jengiä olevan paljon lähdössä helmikuun lopussa, ja lupasin selvittää.

Alastair puuhaa keskittyneenä jonkin paperin kimpussa. Poika suunnittelee lähtöä Thaimaaseen, ja tekee tarkkaa budjettia. Sillä on tarkoituksena menna johonkin hardcore –kickboxing –kouluun, ja nyt se laskee ruutupaperille kaikkea mahdollista millintarkasti, ruuasta hammastahnaan. Tottakai poikasen käydessä vessassa kutsun Michalin paikalle, ja hihitellen lisäämme budjettiin kohtia kuten ”gay porn 700usd” ja ”portable arsehole 300nzd”.

Loppuilta menee Lindsayn kanssa höpistessä. Peräti kolmekymppiseksi osoittautuva tyttö, no, nainen, on aika kova luu. Ensimmäinen reissu minkä ikinä teki? Lähti 22 –vuotiaana rauhanturvajoukkoihin Haitille, äärettömään köyhyyteen, ja palveli siellä kahden ja puolen vuoden ajan. Mitä tekee tätä nykyä? Sairaanhoitaja ensi-osastolla. Jauhamme politiikkaa, ja mä saan rehennellä että oon kätelly Jon Stewartia.

En ole tainnut mainita että Alastair on ollut aikalailla hajalla sen keskiviikkoisen romanssinpoikasen jälkeen? 21 –vuotias poikanen on haukannut ison palan tän naisen kanssa, ja nyt tuskailee että uskaltaako tätä puhutella. Hän on jopa pyytänyt mua ottamaan asiaa Lindsayn kanssa esille, joka ei mun mielestä ollut paras idea.

Siksi mainitsenkin asiasta Lindsaylle, joka jää hölmistyneenä istumaan parvelle kun lähden nukkumaan.

Sunnuntamiaamun herätys ei ollut sekään helppo, mutta niin sitä vain taas mentiin. Nyt satoi kaatamalla vettä. Adelle haki ensitöikseen mulle ison sadetakin, joka päällä ravasin hakemassa ihmisten laukkuja. Kauhea homma pitää kaikki koko ajan sadesuojassa, ja vetää pressua pickupin päälle. Viinifirman vipit lähtivät aamuveneellä, ja todella moni vaellusreissua suunnitellut Amerikkalaispariskunta jänisti sateen edessä. Se tarkoitti että porukkaa kuskattiin kauhea läjä heti ensimmäisiin veneisiin.

Sharpie saapui taas paikalle, ei edelleenkään kauheaa kiirettä pitäen. Päivä alkoi kirkastua, ja puoleltapäivin aurinko paistoi jo todella kuumasti. Käsittämätöntä miten nopeasti sää muuttuu täällä. Jos suomessa päivä alkaa sysimustalla taivaalla ja kaatosateella, ei helleaalto seuraa sitä kovinkaan useasti.

Päivä sujuu sutjakasti ja lopetan puolisen tuntia etuajassa. Juhlistan työviikon päättymistä ostamalla mulle ja Michalille oluet. Vapaapäivää viettävä tsekki kiittää ja kittaa. Päivä jatkuu lentopallo-ottelulla jonka aikana mulle selviää että Lindsay on aika huulivuokko. Piiskaa joukkuettaan lujaa, ja heittää melkoista legendaa. Mukana pelaamassa olivat myös Stacy, Fijiläinen hauska heppu Charlie, ja suloinen hassusti puhuva Taiwanilaistyttö Mina. Hän onkin lähdössä seuraavana pois, muuten, ensi viikolla. Tottakai mun on suoritettava yksi kappale ihan mahdottomia syöksyjä, jonka aikana mun shortsit menee lunastuskuntoon.

Päivällisen jälkeen päätän lopulta tehdä sen. Mereen on mentävä. Kauhea hiki lentopallo-ottelun aikana on saatava pois. Mukaan lähtevät Michal, Alastair ja Daniela. Mahtavaa, ei meduusoja. Ne on ällöttäviä kellujaisia, ja vain tuulen suunta määrittelee sen lilluuko ne rannassa. Nyt kirkas vesi on vailla häiriötekijöitä ja sata kiloa pohjalaismiestä heittää talviturkin pois. En oo ikinä uinut meressä, ja suolavesi on mulle uus kokemus. Todella lämmintä, ja puhdasta. Makeissa vesissä aika usein lilluu sitten jotain muuta niljakasta. Ja tällä rannalla mä oon ainut niljakas olio lähimailla. Mahtavaa. Laituri ei ole tarkoitettu uintia varten, ja noin puolen metrin nousu vedestä vaatii melkoista punnerrusta ylös. Itse pääsen ylös niukin naukin, varsinkin parin toiston jälkeen, joten Danielalla on isoin työ päästä ylös. Tyttö puhkii itseään ylös vedestä, ja tarjoudun lainaamaan auttavaa kättä. Siinä puhkiessaan Danielalle on tosin tapahtunut pienoinen, öh, lipsahdus. Sabrinan "boys boys boys" tulee lähinnä mieleen. Vedän tytön ylös, enkä kehtaa mainita asiasta. Michal nousee vedestä, ja herrasmiehenä rupeaa vihjailemaan Danielan oikeasta... ulokkeesta.

Tyttö katsoo alas, punastuu ja katsoo mua murhaavasti. Mä totean etten nähnyt mitään, mutta juhlistan tässä muuten vain edellistä viittä minuuttia hypäten ilakoiden veteen. Chileläinen salama suuntaa kohti hotellia tapposuunnitelmat mielessään. Mulla ja Michalilla on yllättävän hauskaa asian päälle, ja Alastair kävelee paikalle isona kysymysmerkkinä.

Hotellilla onkin aika ruveta miettimään toogaa, jonka kääräisen Neviksen ja Ilkan opeissa olleena tottuneesti päälleni. Ensin toki pitää käydä pöllimässä lakana. Otan mukaan sixpackin olutta, eilen saadun viinipullon sekä tsekkiläisen adjutanttini. Lisäksi poimin messiin valtavan kävelysauvan joka luo olemukseeni tietynlaista moosesmaisuutta.

Kekkerit ovat jo hyvässä vaiheessa, ja tahtipuikkoja näyttää jälleen heiluttavan Blair. Chilen tytöt alkavat olla aikamoisessa humalassa jo alkuillasta, ja kuvia näpsitäänkin kauhealla antaumuksella. Tuubassa oleva pikkuruinen Carmen julistaa olevansa illan kuningatar ja tahtovansa kaikki miehet kuvaan kanssaan. Voi taivas mitä uroita, ei varsinaisesti Mr. Universe –materiaalia. Itse odotan mielenkiinnolla kuvaa joka otettiin musta ja järkälemäisestä Maoriystävästäni Ramattista vertaamassa hauiksia. Sen lisäksi että se on naurettavan pieni, on omani myös juuri suomen talvesta saapunut vitivalkoinen pilvenhattara. Ramattia tuntuu vaivaavan, että oon sitä pitempi ja tavallaan oon vieny isoimman miehen tittelin siltä. Lohdutin sitä koko illan että ”Ei, en sitten niinku ollenkaan.”

Lupaan laittaa sen kuvan galtsuun, kunhan saan sen.

Sade palasi loppuillasta, ja vaikka olisinkin kovasti halunnut jatkaa ulkona sadesäällä valkoisiin kaapuihin pukeutuneiden naisten kanssa, vetäydyimme sisätiloihin. Jotkut aloittivat toogatwisterin pelaamisen, ja jotkut meistä aloittivat juomapelit. Itse kuuluin jälkimmäisiin. Nolo hetki kuuluu mun jokaiseen humalailtaan, tänä iltana se oli kun yritin avata viinipullon kierrekorkkia kiertoruuvilla. Tämän todisti aika moni.

Juomat kävivät vähiin, ja suuntasimme Michalin ja Claran sekä ravintolassa työskentelevän Neilin kanssa Snapperiin hakemaan lisäjuomia. Illan ainoat kuvani näppäsin siellä Leestä ja Jakista lopettelemassa vuoroaan (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=75988726 ), ja Joesta ja Alastairista sulkemassa keittiön puolta. (http://irc-galleria.net/view.php?nick=Salmonella&image_id=75988855 )

Loppuillan muistikuvat menevät jokakuinkin näin: osallistuin twisteriin niin että hävisin heti ensimmäisellä annetulla tehtävällä. Kovinkin vakituisesti seurusteleva Daniela vaati että Blair saattaa hänet kotiin, jolloin katsoimme Ramattin kanssa toisiamme. Isot rumat miehet tietää mitä toi tarkottaa. Mulla oli kovinkin syvällistä ajatuksenvaihtoa Claran kanssa, joka on ollut koko ajan Michalin kanssa puhtaasti ystävä. Jotenkin vain olin aistivinani pientä mustasukkaisuutta ilmassa, kun Michalin ex-tyttöystävä oli tulossa Uuteen Seelantiin lähiviikkoina.

Nää (Clara&Mike) on ollu niinku paita ja perse vuoden verran, olivat Michalin eron jälkeen Britanniasta käsin vain päättäneet että nyt lähdetään tosi kauas. Nyt tytön tuntemuksena oli, että hän ei ehkä halua roikkua kolmantena pyöränä mukana seurueen jatkaessa etelään maaliskuussa.

Itse kävelin lopulta kotiovelle Carmenin kanssa, jolloin toivotimme toisillemme hyvät yöt. Tottapuhuen se ei paljon saanut sanottua, sörkkäsin sen vain ovestaan sisään.

Osa 12: Interislander Ferry 11.2.2008

Perjantai 8.2.2008

Perjantai sujui töitten puolesta mainiosti, ja rutiini alkoi jo löytyä. Blair teki aamuvuoron, ja mä olin saanut (kyseenalaisen) kunniatehtävän illalle. Dean pyysi mua henkilökohtaisesti kuskaamaan jonkin Pernod Ricardin megavippiporukan hotellille, klo 22.30 illalla. Oikeastaan mä olin ainoa vaihtoehto tekemään tämän, koska iltapäivälle oli salaa sovittu läksiäiset Marissalle, ja kaikki ylemmän portaan työläiset olisivat tuubassa tuossa vaiheessa.

Blairin jäätyä pois sain tehtäväksi noutaa pari reppumatkailijaa laiturilta, ja heittää heidät hotellille. Tytöt olivat menossa jatkoveneellä pari tuntia myöhemmin jonnekin backpackers –mestaan lähistölle. Kannoin tyttöjen kanssa tavarat laiturille ja rupattelimme hetken. Plikat oli saksalaisia, ilmeisesti ystävyksiä. Vanhempi tytöistä, Liz (~28v) oli suuntaamassa kotisaksaan jo tämän viikon päätyttyä, mutta nuorempi, Monica (~22v) jäisi vielä noin kuukaudeksi pyörimään ympäri maita ja mantuja. Tosi mukavan oloisia tyyppejä olivat, heidän mielestään mulla oli ihan käsittämätön mäihä kun olin saanut tälläisen työpaikan ainoalla hakemuksella jonka olin lähettänyt. Sääli että he loikkasivat veneeseen ennenkuin ehdittiin vaihtamaan numeroita, olisi ollut mukava nähdä vielä. Samaan aikaan laiturille saapui Sharpien vene, joka kantoi käytännössä kaikkia pitkäaikaisia hotellin työntekijöitä. Tyypit oli ollu merillä juhlistamassa Marisan lähtöä melko kostealla meiningillä. Hulvaton konkkaronkka vetäytyi hotellin ravintolaan, Snapperiin, nauttimaan lisävirvokkeita.

Mun päivän viimeinen homma oli ryhmästä neljän naisen kuskaaminen takaisin laiturille, klo 6.30. Omituisen varhainen aika, ajattelin, mutta Marissalla toki on pieni tytär kotona. Ikävää sinänsä, että jouduin menemään keskeyttämään juhlinnan 20 yli kuus. En tosin onnistunut siinä kovinkaan hyvin. Kun ilmoitin Marissalle ja kumppaneille veneen olevan pian laiturilla, ja että pitäisi loikata autoon, en saanut ensin vastausta ollenkaan. Toistin pointtini toiseen kertaan, johon sain vastaukseksi puolivälinpitämättömän ”They will wait”. Okei.

Tosiasia kuitenkin on, että veneillä on tiukka aikataulu. Ja mun pitäis hoputtaa seitsemän vuotta talossa ollutta ihmistä ja juhlaseuruetta? En lähteny siihen hommaan ollenkaan, vaan kävin hajoilemassa aiheesta receptionissa työskentelevälle Alabaman tytölle, Lindsaylle. Hänen päivänsä ei ollut siihen mennessä parhain mahdollinen, mutta päätti kuitenkin yrittää jelppiä mua. Hän palasi aika pian takaisin ylös ja kertoi saaneensa saman vastauksen. Hän myös sanoi, ettei syytä huoleen, mä olin tehny kaiken voitavani. Mua silti vähän harmitti sen laiturilla istuvan veneen puolesta.

Menin sitten istuskelemaan toimistoon, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Vartin päästä Lindsay ilmoitti radiopuhelimella seurueen olevan nyt valmis. Ajoin pikkubussin Snapperin taakse, ja katsoin kun kunniakuja saattoi Marissan autoon. Marissa on mainio tyyppi, ja oli tämänkin asian hoitanut kuntoon – soitto veneen kuljettajalle oli riittänyt. Täällähän kaikki tuntee toisensa. Olen tainnut unohtaa mainita, että ensimmäinen juttu minkä Marissa mulle ensimmäisenä päivänäni oli, oli maininta tv:ssä pyörivästä mainoksesta ”Finnish sauce”. Hän varoitti että tulisin saamaan kuittailua aiheesta, jossain määrin. Kävin tsekkaamassa mainoksen, ja jopas oli stereotypiat metsässä täällä päin maailmaa:) (http://www.youtube.com/watch?v=-SeHUD6SRvk )

Marissa hyppäsi autoon, seurue mukanaan, samoin suloinen 6 –vuotias tyttärensä. Lisäksi pikkubussiin hyppäsi kaksi Deanin lasta, joitten nimet eivät nyt muistu mieleen. Ikää taisi olla tytöllä noin viisi, ja pojalla kuusi vuotta. Tyttö oli katsonut mua epäluuloisesti koko päivän ja kysyi etupenkillä istuvalta Marissalta ”He’s not Blair is he?”. Laiturilla Marissa hyvästeli uusimman ja viimeisen suomalaisrekrytanttinsa halauksella ja hyppäsi veneeseen.

Jatkoin Deanin lasten kanssa takaisin hotellille, heidän piiskatessa mua ajamaan lujempaa. Lindsay oli korviaan myöten täynnä erästä aussiseuruetta, joka härnäsi häntä tarjoamaan kyytin laiturille. Näistä henkilöistä suurin osa ei ollut hotellin vieraita, mutta tarjouduin tekemään Lindsaylle vastapalveluksen ja otin juopot kyytiin. Heti ajoreissun alkuun tyypit alkoi yrittää härnätä, mun syntyperää kysellen. Pyysin tyyppejä arvailemaan, ja yleisimmät veikkaukset – Tanska, Hollanti, Saksa – menivät järjestään metsään. Raskasta porukkaa. Seurueen kaksi naista olivat tulossa illalla takaisin, ja anoivat että menisin hakemaan heidät illalla. Sanoin ehdoksi, että kunhan ennen puolta yhtätoista saavutte niin voin tulla.

Hotellilla Marissan jäähyväiskekkerit jatkuivat ilman Marissaa. Vaihdoin vapaalle itsekin pariksi tunniksi, ja haastoin hotellin pientä kauppaa pitävän Craigin kanssa parta-joen ja Deanin biljardimatsiin. Dean oli mahdoton pelaaja, mutta suoritin yhden once-in-a-lifetime –pussituksen ja voitimme pelin. Mahdottomalla mäihällä vallin kautta kasi vastakkaiseen kulmaan. Luonnollisesti Deanin poika halusi tämän jälkeen haastaa meidät, parinaan Blair. Niille me sitten hävittiin.

Odotin radiopuhelinviestiä, kun seuraavan aamun vuoro oli puoli kasilta. Istuin tyttöjen talon parvekkeella, josta on muuten mainio näkymä merelle. Alastair liittyi seuraan, ja kertoi tahtovansa lähteä mukaan kuskaamaan vippejä. Lindsay pääsi vuoroltaan, ja kertoi viini-ihmisten olevan tulossa vasta tuntia-puoltatoista myöhemmin. Ei siinä sitten auttanu ku odottaa. Lopulta radiopuhelimesta kuului epäselvää mongerrusta kun yövuorossa respassa ollut Intialainen Armadeep ilmoitti vieraitten olevan tulossa. Renkaat kirskuen säkkipimeyteen. Laiturilla oli jonkun henkilöauto, ja pari naista näkyi auton edessä. Ei perkele, nää oli ne humalaiset aussit. Enhän mä voi näitä ajattaa niitten vippien kanssa. Alastair vastusteli kun pyysin häntä jäämään pimeyteen, mutta selitin että nämä on pakko käydä ensin ajamassa hotellille, ja jos vipit saapuu sillä aikaa, täällä on joku joka voi kertoa heille auton olevan tulossa.

Dumppasin kaatumiskunnossa olevat rouvat hotellin ovelle ja lensin takaisin. Huh. Ketään ei ollut vielä tullut. Alastair oli laiturilla auton omistavien paikallisten poikien kanssa. Olin nähnyt herrat Blairin seurassa joskus aiemmin. Ensimmäisenä kun saavuin laiturin päähän, ilmoittivat kaverukset mulle että nyt pitää mennä laittamaan autosta kaikki valot pois päältä. Ihmetellen tottelin, ja menin takaisin laiturin päähän.

Veden pinta kimalsi omituisesti, ja säkkipimeydessä ihmetystä herätti jämerä valo joka tuli aalloista. Jätkät ottivat valtavan kivenmurikan ja paiskasivat sen veteen. Mä en oo ikinä nähny mitään tälläistä. Kiven osuessa veteen, se syttyi kirkkaaseen valoon, ja kaikki sivuille lentävät pisarat loivat lisäefektin joka näytti ihan uskomattomalta. Kun kivi upposi alaspäin, sitä ympäröivä valo jatkoi matkaa kiven mukana alas asti. Vedessä on ilmeisesti jotain mikro-organismeja jotka reagoivat kun jokin osuu niihin. Kaikki kalat jotka kävivät lähellä pintaa näkyivät fosforihohdossaan. Seuraavat minuutit menivätkin sitten kivien heittelyssä veteen. Ihan käsittämättömän näköistä.

Lopulta veneen valot näkyivät etäällä, ja pyysin näitä parikymppisiä wannabe-gangstaräppäreitä lopettamaan hiphopin paiskeen autostaan. Vene rantautui, ja tyypit jotka näyttivät ruotsalaisen jahtikerhon jäseniltä tulivat ulos. Humalassa luonnollisesti astuivat laiturille, ja seurueeseen kuulunut nuori nainen askelsi sivuun. Hän kaatui kohti vettä, mutta nappasin hänet kiinni matkalla alaspäin. Luonnollisesti erittäin kyseenalaisella otteella, jonka korjasin heti. Onneksi ei käynyt kuinkaan, ja seurue oli erittäin hyvällä tuulella. Höpisimme reissun hotellille, ja vein heidän laukkunsa huoneisiin. Palasin respaan, jossa seurueesta huolehtiva naishenkilö oli saamassa sydäriä.

Armadeep yritti selittää erikoisella englannillaan, ettei hotellilla ole Evianin vettä. ”We have Pump water only”. Nainen oli ihan kauhuissaan, kun nämä ravinto-alan ihmiset jotka kirjoittavat maan arvostetuimpiin julkaisuihin joutuisivat juomaan kaivovettä. Seurue oli ilmeisesti puhunut koko päivän siitä miten vulgaaria on hanaveden juominen. Niin, ja koko viikon isoin uutinen oli myrkyllinen hanavesi Blenheimissä.

Lopulta selvisi, että Armadeep tarkoitti vesipullomerkkiä ”Pump”, joka on täällä Uudessa Seelannissa myytävä merkki. Nainen pystyi taas hengittämään, vakuutimme hänelle kaiken olevan ok, ja itse kävin kuskaamassa pullot ylös. Lopulta yrityksen edustaja osoitti arvostustaan antamalla mulle pullon oikein hyvänoloista punaviiniä.

Palasin kämpälle, jossa Michal odottelikin seuraa. Kerroin Michalille ensimmäisenä uskomattomasta vesi-ilmiöstä joka sai miehen varpailleen. Laiturille oli lähdettävä heti. Kello oli aika paljon, mutta kyllä sinne tuli miehen autolla lähdettyä. Itse ajoin kun Tsekki oli kiskonut parit oluet. Michael nauroi samalla tavalla kuin minäkin, ääneen ihmetystään, kun heittelimme kiviä veteen. Samalla hän julisti menevänsä huomenna uimaan tuonne. Edessä oli neljän tunnin yöunet.