Osa 10: New York 16.10.2006
Sunnuntai 15.10.2006-Maanantai 16.10.2006
Noniin, kone lahtee pian ja lappari on pakattu laukun alimmaiseksi, ajattelin lyhyesti viela summata reissun. Sunnuntaiaamuna sain tuhottua kivuliaimman rakon jalanpohjastani, ja kavely oli asteen helpompaa. Brittilaiset bilepojat olivat myos edellisena yona vetaneet juhlat pitkaksi, astuin jonkinlaiseen torttujamaan kun nousin sangysta. Nam.
Sunnuntain agenda oli tappaa aikaa keskustassa, ja etsia loput tuliaiset sukulaisille. Kavimme metroilemassa keskustassa, ja loysimme lahjaliikkeesta soppelin hintaista salaa. Antti oli viimeisen pari paivaa valitellut etta rahaa ei ole kaytettavissa ruokaan enaa paljoa mutta nyt totuus selvisi: pirulainen on koko ajan budjetoinut lisavaateostoksia Henkkamaukkaan. Sana vaateliike sarahti mun korvaan niin pahasti etta ruokailtuamme pojat suuntasivat alemmas tsekkaamaan vaateliikkeet (Quicksilver, Hennes & Mauritz seka Macy's) ja ma menin ihmettelemaan viela yhta kerrosta isompaa Virgin Megastorea. Tama oli siis kerrosta isompi kuin se Union Squaren laheisyydessa sijaitseva Virgin Megastore.
Eksyin kirjaosastolle, ja tottakai kasiin osui artikkeli joka oli pakko saada. Kuvakirja Rolling Stonen historiasta ja sen kuuluisimmista kansista. Kirjassa on komeat kuvat kaikista 1000 kannesta jotka lehdella on neljalla vuosikymmenellaan ollut. Kun paasen suomeen tilaan Rolling Stonen. On se vaan kovaa kamaa.
Jatkat tulivat taysien kassiensa kera (ehhehe) paikalle. Rikukin oli tehnyt taas loytoja. Ma kylla kertoisin naista vaateostoksista tarkemmin jos ma ymmartaisin niitten paalle. Eiko mustat hupparit muka oo enaa in?
Jabat saivat myos viimein kuvia yollisesta Times Squaresta, ja kavelimme viela kuvailemaan Rockefeller Plazan luistelijoita iltahamarassa. Taa oli kuitenkin vika kerta kylilla.
Nyt tassa eletaan maanantai-iltapaivaa, ja kamat on pakattuna. Kone lahtee 5 tunnin paasta ja kohta lahdetaan metroilemaan lentokenttaa kohti. Jos joku on saanu tasta lopinasta kickseja niin hienoa.. valilla tuli nappailtya yohon asti kun oikein innostui. Varsinkin tuosta torstain osiosta tuli melkoinen psalmi.
Kaikkea hyvaa kaikille, ensi vuonna taas?
-Mikko, JikuH ja Siliveri
Monday, October 16, 2006
Osa 9: New York 16.10.2006
Lauantai 14.10.2006
Mitä pidemmälle reissu on edennyt, sitä verkkaisempiä heräämisiä olemme harrastaneet. Edellisenä iltana huoneeseen oli saapunut kolmen n. 20 -vuotiaan brittimiehen seurue, jotka olivat ilmiselvästi tulleet pitämään hauskaa. Se on mulle ihan ok, kunhan eivät häiritse mua. Yöllä he hiukan häiritsivät, kun kello neljän aikaan baarireissulta saapumisen jälkeen tyynysota ja äänekäs hihittely tuntuivat hyviltä ideoilta. Murahdin pojille "OKAY GUYS, GOODNIGHT" ja he menivät vällyihinsä eivätkä sanoneet enää sanaakaan. En mä nyt noin pelottava oo?
Niin, nukuimme tosiaan myöhään, tietäen että tämä ilta menisi aika pitkälle Jerseyn matkan takia. Olin saanut eräältä homoparilta (miten mä törmään näihin?) Daily Show'n jonossa käyntikortin lower east sidella sijaitsevaan DVD -liikkeeseen, jossa piti oleman monenlaista harvinaisuutta.
Metrokuluissa säästääksemme päätimme kävellä vähän enemmän. Ikävä kyllä mun jalat oli edelleen paskana, eivätkä olleet menossa parempaan suuntaan.Mulla oli 4 vesikelloa jaloissa, pari jalanpohjissa paksun nahan alla. Ihan persiistä. Matkan varrella totesin ääneenkin New Yorkissa eniten toistuvan yritysmuodon: apteekit. Tää on jukupliut ylilääkittyä kansaa. Joka korttelikulmassa on Duane & Reade tai jokin muu apteekki. Puolessamatkassa tien varrelle osui liike nimeltä Guitar Centre, joka oli musiikkiliike kolmessa kerroksessa. Nyt kun jollakulla meistä olis ollu edes jonkinlainen intohimo soittamiseen, nimittäin tää liike oli muusikon taivas. Piti oikein ihmetellä kuinka paljon kitaroita ja bassoja voi ripustaa seinälle.
Liike johon lopulta hortoilimme oli mulle ihan miellyttävä uusi tuttavuus, hyllyssä tosiaan oli vähän erikoisempaa kamaa kuin perusliikkeissä. Huomasin kauhovani kainalooni parikin tuotetta joita ei muualta tunnu saavan. Varsinkin dokumentti Outfoxed (josta taisin lyhyesti viime vuonna Islannista käsin kommentoidakin) oli hieno löytö. Riku ja Antti totesivat ettei hyllyssä oikein ollut mitään heille. Yhdestä asiasta olimme kovasti samaa mieltä. Meillä oli nälkä.
Pojat himoitsivat pizzaa, enkä itsekään vastaan idealle laittanut. Tuskaisesti irvistäen kävellessäni raahasin rakkoisia jalkojani jätkien perässä jotka kuumeisesti yrittivät löytää pizzeriaa jossa myytäisin muutakin kuin ylihintaisia sliceja. Ei meinannut löytyä. Juuri kun kantapääni ja jalkapohjani olivat virallisesti sanoutumassa irti työsopimuksestaan pääsimme yhteisymmärrykseen ruokapaikasta - istuimme kämyisen näköiseen pizzeria-ruokapaikkaan ja Rikun kanssa otimme pastaa, Antti kaksi slaissia.
Oli muuten hyvää, ehkä parhaita lounaita koko reissulla, ja halpaakin vielä. Erityisesti Rikun Lasagne osui nappiin. Silti, oli pakko alkaa suunnata bussiasemalle lätkämatsia varten. Port Authority Bus Terminal sijaitsee monessa kerroksessa ruuhkaisella 42. kadulla. Ongelma on 15 eri bussiyhtiötä jotka toimivat täällä. Yritä siinä sitten päätellä että mikä operoi minnekin päin. Infokoppivierailujen päälle löysimme oikean bussijonon, mutta se lipun retales olis pitäny ostaa kaksi kerrosta alempana ja 500 metriä kauempana. Lähdimme ostamaan liput New Jerseyn Continental Airlines Arenaan (edestakainen lippu kustansi 9 dollaria) ja nousimme takaisin ylös.
Aikamme venailtuamme seuraava bussi saapui ja poistuimme ensimmäistä kertaa Manhattanilta länteen päin Lincoln Tunnelia pitkin. Manhattan näytti upealta iltasiluetissaan.
Hyppäsimme bussista todella tuuliseen New Jerseyhin. Mulla oli t-paita päällä, eikä pojilla paljon sen kummoisempaa ollut. Oikeasta oviaukosta ei meinannut olla tietoakaan, ja meitä ohjattiin moneen kertaan uuteen kohteeseen. Turvatoimet tuntuivat olleen reilusti tiukempia kuin vuotta aiemmin Madison Square Gardenilla, joka oli hiukan hassua. Sisällä hintataso oli käsittämätön. Maksoin vesipullosta 4 dollaria, ja nk. keskiolut olisi maksanut 7 dollaria. Emme paljoa ostelleet, ja kiipesimme paikoillemme. Luvassa oli ottelu jossa kotijoukkue New Jersey Devils kohtasi Philadelphia Flyersin. Flyersillä oli meidän kannaltamme kentällä paras mahdollinen kokoonpano: Antero Niittymäki maalissa, Joni Pitkänen ykköspakkinaan ja Sami Kapanen kakkosketjun laiturina ja välillä jopa ylivoiman viivamiehenä.
Ottelu ei alkanut kovinkaan hienosti, kun ensimmäinen Devilsien maali pomppasi Pitkäsen mailavarresta Niittymäen maaliin. Pitkämäki paikkasi pian syöttöpisteellä.
Oli mukava myös nähdä kaksi elävää lätkälegendaa - Peter Forsberg sekä Martin Brodeur. Forsberg oli pihalla kuin lumiukko ja saatoin nähdä yhden Foppan uran huonoimmista vaihdoista. Ensin mies menetti kiekon omalla siniviivallaan, joutui valtavan taklauspommin uhriksi sekä otti tyhmän koukkujäähyn. Mikkoa vähän hymyilytti, ja niin Rikuakin. Anttikin ehkä antoi hymynkareen. Poikien vieressä oli perustyhmä Jerseyläinen joka hoki pojille "Welcome to USA" ihan niinkuin olisimme jotain perkeleen loikkareita. Mies oli niin tyhmä ettei sille edes viittiny sanoa mitään. Se esim. luuli että Brian Rafalski on suomalainen.
New Jersey vei lopulta matsin 2-3, ja Niittymäki pelasi hyvän pelin. Ihmishälinän läpi lähdimme murtautumaan laukkujamme kohti. Narikkapitäjä äimisteli kotimaatamme - ilmiselvästi suomalaisia ei näissä matseissa kauheasti yleisössä näy. Olin lukenut jostain että bussille kannattaa tosissaan kiirehtiä, ja niin ilmeisesti olikin. Kovasti jo huudeltiin bussipysäkillä 15 minuuttia matsin jälkeen kyseessä olevan viimeinen bussi. Olisi ollut mukava jäädä t-paitasillaan keskelle tuulista ja kylmää Jerseytä.
Bussi jyrähti liikkeelle ja ajoimme takaisin Manhattanille, nousimme metroon ja olimme takaisin hostellilla puolenyön aikaan.
Edessä oli viimeinen kokonainen päivä New Yorkissa.
OSA 10 >
Lauantai 14.10.2006
Mitä pidemmälle reissu on edennyt, sitä verkkaisempiä heräämisiä olemme harrastaneet. Edellisenä iltana huoneeseen oli saapunut kolmen n. 20 -vuotiaan brittimiehen seurue, jotka olivat ilmiselvästi tulleet pitämään hauskaa. Se on mulle ihan ok, kunhan eivät häiritse mua. Yöllä he hiukan häiritsivät, kun kello neljän aikaan baarireissulta saapumisen jälkeen tyynysota ja äänekäs hihittely tuntuivat hyviltä ideoilta. Murahdin pojille "OKAY GUYS, GOODNIGHT" ja he menivät vällyihinsä eivätkä sanoneet enää sanaakaan. En mä nyt noin pelottava oo?
Niin, nukuimme tosiaan myöhään, tietäen että tämä ilta menisi aika pitkälle Jerseyn matkan takia. Olin saanut eräältä homoparilta (miten mä törmään näihin?) Daily Show'n jonossa käyntikortin lower east sidella sijaitsevaan DVD -liikkeeseen, jossa piti oleman monenlaista harvinaisuutta.
Metrokuluissa säästääksemme päätimme kävellä vähän enemmän. Ikävä kyllä mun jalat oli edelleen paskana, eivätkä olleet menossa parempaan suuntaan.Mulla oli 4 vesikelloa jaloissa, pari jalanpohjissa paksun nahan alla. Ihan persiistä. Matkan varrella totesin ääneenkin New Yorkissa eniten toistuvan yritysmuodon: apteekit. Tää on jukupliut ylilääkittyä kansaa. Joka korttelikulmassa on Duane & Reade tai jokin muu apteekki. Puolessamatkassa tien varrelle osui liike nimeltä Guitar Centre, joka oli musiikkiliike kolmessa kerroksessa. Nyt kun jollakulla meistä olis ollu edes jonkinlainen intohimo soittamiseen, nimittäin tää liike oli muusikon taivas. Piti oikein ihmetellä kuinka paljon kitaroita ja bassoja voi ripustaa seinälle.
Liike johon lopulta hortoilimme oli mulle ihan miellyttävä uusi tuttavuus, hyllyssä tosiaan oli vähän erikoisempaa kamaa kuin perusliikkeissä. Huomasin kauhovani kainalooni parikin tuotetta joita ei muualta tunnu saavan. Varsinkin dokumentti Outfoxed (josta taisin lyhyesti viime vuonna Islannista käsin kommentoidakin) oli hieno löytö. Riku ja Antti totesivat ettei hyllyssä oikein ollut mitään heille. Yhdestä asiasta olimme kovasti samaa mieltä. Meillä oli nälkä.
Pojat himoitsivat pizzaa, enkä itsekään vastaan idealle laittanut. Tuskaisesti irvistäen kävellessäni raahasin rakkoisia jalkojani jätkien perässä jotka kuumeisesti yrittivät löytää pizzeriaa jossa myytäisin muutakin kuin ylihintaisia sliceja. Ei meinannut löytyä. Juuri kun kantapääni ja jalkapohjani olivat virallisesti sanoutumassa irti työsopimuksestaan pääsimme yhteisymmärrykseen ruokapaikasta - istuimme kämyisen näköiseen pizzeria-ruokapaikkaan ja Rikun kanssa otimme pastaa, Antti kaksi slaissia.
Oli muuten hyvää, ehkä parhaita lounaita koko reissulla, ja halpaakin vielä. Erityisesti Rikun Lasagne osui nappiin. Silti, oli pakko alkaa suunnata bussiasemalle lätkämatsia varten. Port Authority Bus Terminal sijaitsee monessa kerroksessa ruuhkaisella 42. kadulla. Ongelma on 15 eri bussiyhtiötä jotka toimivat täällä. Yritä siinä sitten päätellä että mikä operoi minnekin päin. Infokoppivierailujen päälle löysimme oikean bussijonon, mutta se lipun retales olis pitäny ostaa kaksi kerrosta alempana ja 500 metriä kauempana. Lähdimme ostamaan liput New Jerseyn Continental Airlines Arenaan (edestakainen lippu kustansi 9 dollaria) ja nousimme takaisin ylös.
Aikamme venailtuamme seuraava bussi saapui ja poistuimme ensimmäistä kertaa Manhattanilta länteen päin Lincoln Tunnelia pitkin. Manhattan näytti upealta iltasiluetissaan.
Hyppäsimme bussista todella tuuliseen New Jerseyhin. Mulla oli t-paita päällä, eikä pojilla paljon sen kummoisempaa ollut. Oikeasta oviaukosta ei meinannut olla tietoakaan, ja meitä ohjattiin moneen kertaan uuteen kohteeseen. Turvatoimet tuntuivat olleen reilusti tiukempia kuin vuotta aiemmin Madison Square Gardenilla, joka oli hiukan hassua. Sisällä hintataso oli käsittämätön. Maksoin vesipullosta 4 dollaria, ja nk. keskiolut olisi maksanut 7 dollaria. Emme paljoa ostelleet, ja kiipesimme paikoillemme. Luvassa oli ottelu jossa kotijoukkue New Jersey Devils kohtasi Philadelphia Flyersin. Flyersillä oli meidän kannaltamme kentällä paras mahdollinen kokoonpano: Antero Niittymäki maalissa, Joni Pitkänen ykköspakkinaan ja Sami Kapanen kakkosketjun laiturina ja välillä jopa ylivoiman viivamiehenä.
Ottelu ei alkanut kovinkaan hienosti, kun ensimmäinen Devilsien maali pomppasi Pitkäsen mailavarresta Niittymäen maaliin. Pitkämäki paikkasi pian syöttöpisteellä.
Oli mukava myös nähdä kaksi elävää lätkälegendaa - Peter Forsberg sekä Martin Brodeur. Forsberg oli pihalla kuin lumiukko ja saatoin nähdä yhden Foppan uran huonoimmista vaihdoista. Ensin mies menetti kiekon omalla siniviivallaan, joutui valtavan taklauspommin uhriksi sekä otti tyhmän koukkujäähyn. Mikkoa vähän hymyilytti, ja niin Rikuakin. Anttikin ehkä antoi hymynkareen. Poikien vieressä oli perustyhmä Jerseyläinen joka hoki pojille "Welcome to USA" ihan niinkuin olisimme jotain perkeleen loikkareita. Mies oli niin tyhmä ettei sille edes viittiny sanoa mitään. Se esim. luuli että Brian Rafalski on suomalainen.
New Jersey vei lopulta matsin 2-3, ja Niittymäki pelasi hyvän pelin. Ihmishälinän läpi lähdimme murtautumaan laukkujamme kohti. Narikkapitäjä äimisteli kotimaatamme - ilmiselvästi suomalaisia ei näissä matseissa kauheasti yleisössä näy. Olin lukenut jostain että bussille kannattaa tosissaan kiirehtiä, ja niin ilmeisesti olikin. Kovasti jo huudeltiin bussipysäkillä 15 minuuttia matsin jälkeen kyseessä olevan viimeinen bussi. Olisi ollut mukava jäädä t-paitasillaan keskelle tuulista ja kylmää Jerseytä.
Bussi jyrähti liikkeelle ja ajoimme takaisin Manhattanille, nousimme metroon ja olimme takaisin hostellilla puolenyön aikaan.
Edessä oli viimeinen kokonainen päivä New Yorkissa.
OSA 10 >
Osa 8: New York 15.10.2006
Perjantai 13.10.2006
Riku tuli herättelemään ennen suihkuun painumistaan. Kello oli kahdeksan mailla. Poikain serkkupoika Harri (a.k.a. foltteri) oli tulossa kylään. Tai kylille. Ja sitä oli tarkoitus lähteä vastaan.
Pikaisen suihkun ja aamupalan päälle lusmuilimme vielä hetken hostellilla selvitettyämme Harrin tulevankin pikkaisen myöhemmällä junalla. Tänään kaikkien aamupala tuntui olevan kahvi ja snickers. Lähdimme kaupungille.
Penn Station sijaitsee ihan Madison Square Gardenin kyljessä 34. kadun sekä 7-8 avenuen kulmassa. Melkoinen sokkelo oli ensikertalaiselle. Valtaosa New Yorkiin päätyvistä junista tulee tänne uudemman oloiselle bunkkerikompleksille, kun taas Grand Central... paskat mä tiedä mistä mä puhun. Asemia on kaks. Molempiin tulee junia.
Yritimme epätoivoisesti etsiä Albanysta saapuvaa junaa jonka oli jo pitänyt tulla. Samalla hetkellä Harrilta tuli viesti junan olevan hiukan myöhässä, 24 minuuttia. Albanyn seutu oli joutunut ilmeisesti pienoisen lumimyräkän kohteeksi, sähköjä oli poikki ym. Osa junalinjoista oli peruttukin. Epätietoisen seisoskelun ja toinen toistaan typerämpien "musta tuntuu että se juna purkautuu just tähän" - kommenttien jälkeen kohtasimme poikien serkkupojan. On tullut jenkkeihin hankkimaan kokemusta paikalliseen lätkäjoukkueeseen, ja on ilmiselvästi ruvennut viihtymään jo mukavasti. New Yorkin nuorimies näki myös ensimmäistä kertaa, ja ihmetteli rakennusten korkeutta kun nousimme maatasolle.
Istuimme kahvilla ja höpöttelimme. Harri kertoi paikallisesta lätkäjoukkueesta väriläiskineen ja sopeutumisesta paikalliseen harjoittelumentaliteettiin. Aluksi ei ollut ihan helppoa, mutta siirtyminen suomalaisen vetämään joukkueeseen on auttanut paljon. Sotasuunnitelmaksi päivän varalle otettiin se, että jätkät lähtevät keskenään seikkailemaan kaupungille, tsekkaamaan Macy'siä ynnä muita. Miksei Mikkoa kiinnostanut? Mikko ei ymmärrä vaatteitten tai sellaisten päälle. Paras mennä jonnekin muualle niin ei tuu paha mieli. Ensimmäisenä osuin valtavaan sarjakuvaliikkeeseen, jonka alin kerros oli täynnä kirjoja ja albumeita, ja yläkerros... well, täynnä friikkikamaa. Star Warsista Babylon vitoseen ja Buffy Vampyyrintappajan kautta Star Trekiin. Tapoin kyseisessä liikkeessä varmaan 1,5 tuntia. Tämän jälkeen lähdin häröilemään 42 kadun paikkeille ja törmäsin nettikahvilaan. Velipojan kihlattu Terhi pitää kovasti koirista, enkä ollut vielä kertaakaan törmännyt yhteenkään lemmikkiliikkeeseen. Päätin oikein katsella. Kello oli jo sen verran paljon illalla, että suurin osa liikkeistä oli kiinni.
-Mutta yksi oli auki! Se oli tosin 30 korttelia alakaupungilla ja mun metrokortista oli virta loppu. Kovana jätkänä lähdin kävelemään alaspäin, jalat jo kohtuullisen uupuneena. Kuuntelin Beckin uuden levyn alusta loppuun kulkiessani ruuhkaisimman Manhattanin läpi. Mahtava kokemus. Levy ei ollut vielä auennut, mutta ihmishälinässä napit korvissa se toimi ihan käsittämättömän hyvin. Jalkapohjissa alkoi olla ikävä rakkotunne, kenkäni ovat aikalailla uudet... damn.
Pääsin liikkeen ovelle, ja se oli kuin olikin auki. Se oli keskellä asuntoaluetta ja hiukan piilossa, mutta palvelu oli oikein miellyttävää ja henkilökuntaa oikeasti kiinnosti millaiselle koiralle (Terhillä ja Jussilla on kaksi Basenjia) lahjaa etsin. En tietenkään tuolloin muistanut koirarodun nimeä mutta näytin vain käsillä miten iso se on ja ettei se osaa haukkua. Vastaus tuli kuin koiraliikkeen hyllyltä. Löysin hauskan artikkelin (jota en tietenkään paljasta) fiksuun hintaan ja lähdin takaisin ylöspäin Manhattanin hälyyn.
Nyt jalkoja alkoi jomottaa tosissaan - kenkävalinta ei toiminut ollenkaan. Olis pitäny ottaa jotku risat joihin jalat on tottunu. Pääsin takaisin Penn Stationille, jossa pojat juuri hyvästelivät serkkupoikaansa. Kello oli himpun yli seitsemän ja mä olin poikki. Jätkillä oli ollut mukava päivä, johon oli Macysin lisäksi mahtunut Henkkamaukkaa, ruokailua ja Central Parkia. Ikävä että foltterin piti vain lähteä saman tien.
Rikua vitutti suunnattomasti lähteä takaisin hostellille vaikka mä hoin jätkille ettei tarvi vielä tullakaan, vanha pieru on vain täysin jalkapuoli. Metromatka hostellille meni mököttäessä. Nousimme huoneeseen ja Riku jäi hetkeksi pihalle ottamaan happea. Antti tokaisi jopa hiukan yllättäen mulle hostellihuoneessa Harrin pikaisen näkemisen ja hyvästelemisen olleen kova pala kaikille osapuolille. Enpä ollut osannut ottaa huomioon. Menimme nukkumaan levollisin mielin.
OSA 9 >
Perjantai 13.10.2006
Riku tuli herättelemään ennen suihkuun painumistaan. Kello oli kahdeksan mailla. Poikain serkkupoika Harri (a.k.a. foltteri) oli tulossa kylään. Tai kylille. Ja sitä oli tarkoitus lähteä vastaan.
Pikaisen suihkun ja aamupalan päälle lusmuilimme vielä hetken hostellilla selvitettyämme Harrin tulevankin pikkaisen myöhemmällä junalla. Tänään kaikkien aamupala tuntui olevan kahvi ja snickers. Lähdimme kaupungille.
Penn Station sijaitsee ihan Madison Square Gardenin kyljessä 34. kadun sekä 7-8 avenuen kulmassa. Melkoinen sokkelo oli ensikertalaiselle. Valtaosa New Yorkiin päätyvistä junista tulee tänne uudemman oloiselle bunkkerikompleksille, kun taas Grand Central... paskat mä tiedä mistä mä puhun. Asemia on kaks. Molempiin tulee junia.
Yritimme epätoivoisesti etsiä Albanysta saapuvaa junaa jonka oli jo pitänyt tulla. Samalla hetkellä Harrilta tuli viesti junan olevan hiukan myöhässä, 24 minuuttia. Albanyn seutu oli joutunut ilmeisesti pienoisen lumimyräkän kohteeksi, sähköjä oli poikki ym. Osa junalinjoista oli peruttukin. Epätietoisen seisoskelun ja toinen toistaan typerämpien "musta tuntuu että se juna purkautuu just tähän" - kommenttien jälkeen kohtasimme poikien serkkupojan. On tullut jenkkeihin hankkimaan kokemusta paikalliseen lätkäjoukkueeseen, ja on ilmiselvästi ruvennut viihtymään jo mukavasti. New Yorkin nuorimies näki myös ensimmäistä kertaa, ja ihmetteli rakennusten korkeutta kun nousimme maatasolle.
Istuimme kahvilla ja höpöttelimme. Harri kertoi paikallisesta lätkäjoukkueesta väriläiskineen ja sopeutumisesta paikalliseen harjoittelumentaliteettiin. Aluksi ei ollut ihan helppoa, mutta siirtyminen suomalaisen vetämään joukkueeseen on auttanut paljon. Sotasuunnitelmaksi päivän varalle otettiin se, että jätkät lähtevät keskenään seikkailemaan kaupungille, tsekkaamaan Macy'siä ynnä muita. Miksei Mikkoa kiinnostanut? Mikko ei ymmärrä vaatteitten tai sellaisten päälle. Paras mennä jonnekin muualle niin ei tuu paha mieli. Ensimmäisenä osuin valtavaan sarjakuvaliikkeeseen, jonka alin kerros oli täynnä kirjoja ja albumeita, ja yläkerros... well, täynnä friikkikamaa. Star Warsista Babylon vitoseen ja Buffy Vampyyrintappajan kautta Star Trekiin. Tapoin kyseisessä liikkeessä varmaan 1,5 tuntia. Tämän jälkeen lähdin häröilemään 42 kadun paikkeille ja törmäsin nettikahvilaan. Velipojan kihlattu Terhi pitää kovasti koirista, enkä ollut vielä kertaakaan törmännyt yhteenkään lemmikkiliikkeeseen. Päätin oikein katsella. Kello oli jo sen verran paljon illalla, että suurin osa liikkeistä oli kiinni.
-Mutta yksi oli auki! Se oli tosin 30 korttelia alakaupungilla ja mun metrokortista oli virta loppu. Kovana jätkänä lähdin kävelemään alaspäin, jalat jo kohtuullisen uupuneena. Kuuntelin Beckin uuden levyn alusta loppuun kulkiessani ruuhkaisimman Manhattanin läpi. Mahtava kokemus. Levy ei ollut vielä auennut, mutta ihmishälinässä napit korvissa se toimi ihan käsittämättömän hyvin. Jalkapohjissa alkoi olla ikävä rakkotunne, kenkäni ovat aikalailla uudet... damn.
Pääsin liikkeen ovelle, ja se oli kuin olikin auki. Se oli keskellä asuntoaluetta ja hiukan piilossa, mutta palvelu oli oikein miellyttävää ja henkilökuntaa oikeasti kiinnosti millaiselle koiralle (Terhillä ja Jussilla on kaksi Basenjia) lahjaa etsin. En tietenkään tuolloin muistanut koirarodun nimeä mutta näytin vain käsillä miten iso se on ja ettei se osaa haukkua. Vastaus tuli kuin koiraliikkeen hyllyltä. Löysin hauskan artikkelin (jota en tietenkään paljasta) fiksuun hintaan ja lähdin takaisin ylöspäin Manhattanin hälyyn.
Nyt jalkoja alkoi jomottaa tosissaan - kenkävalinta ei toiminut ollenkaan. Olis pitäny ottaa jotku risat joihin jalat on tottunu. Pääsin takaisin Penn Stationille, jossa pojat juuri hyvästelivät serkkupoikaansa. Kello oli himpun yli seitsemän ja mä olin poikki. Jätkillä oli ollut mukava päivä, johon oli Macysin lisäksi mahtunut Henkkamaukkaa, ruokailua ja Central Parkia. Ikävä että foltterin piti vain lähteä saman tien.
Rikua vitutti suunnattomasti lähteä takaisin hostellille vaikka mä hoin jätkille ettei tarvi vielä tullakaan, vanha pieru on vain täysin jalkapuoli. Metromatka hostellille meni mököttäessä. Nousimme huoneeseen ja Riku jäi hetkeksi pihalle ottamaan happea. Antti tokaisi jopa hiukan yllättäen mulle hostellihuoneessa Harrin pikaisen näkemisen ja hyvästelemisen olleen kova pala kaikille osapuolille. Enpä ollut osannut ottaa huomioon. Menimme nukkumaan levollisin mielin.
OSA 9 >
Friday, October 13, 2006
Osa 7: New York 14.10.2006
Torstai 12.10.2006
Plam. Nukuimme kaikki vähän pommiin, heräsin itse myöhälle valvotun yön jälkeen vähän ennen yhtätoista, ja sällit perässä. Riku halusi kirjoitella vielä muutamia postikortteja. Tällä kertaa ei-niin-krapulainen Gordon hyppäsi sängystä ja totesi "well, fuck Conan". Se oli joutunu raukkaparka toisena päivänä peräkkäin pettymään. Oli ollut kaverinsa kanssa viidentenä jonossa ylijäämälipuille... no luck. Miesparka.
Metroa käyttäen loikkasimme keskikaupungille, ajattelimme vihdoin vilaista sen prrrkeleen Sony Wonderlabin. Pitkän patikoinnin jälkeen pääsimme ovelle, ja lippuja oli vielä saatavilla yhdelle kierrokselle joka alkoi 2:30. Itse en siihen ehtinyt mutta jätkät ottivat liput ja jäivät venailemaan. Mulla kun oli treffit Jon Stewartin kanssa 11th avenuen ja 51st streetin kulmilla. Riku ja Antti ottivat karttakirjan ja kertoivat olevansa varmoja että pärjäävät jo mainiosti keskenään isolla kirkolla. Minä lähdin lätkimään länttä kohti.
Taustaa asiaan perehtymättömille: Jon Stewart (Jonathan Stuart Leibowitz s. 1962) on minulle jumalhahmo. Olen seurannut hänen ohjelmaansa fanaattisesti jo yli kolmen vuoden ajan.
Ohjelman idea on käytännössä poliittinen satiiri, eräänlainen jenkkien uutisvuodon ja iltalypsyn välimuoto. Iltalypsy taitaakin olla itseasiassa melkoisen hyvä vertauskohta. Enpä ole aiemmin ajatellut.
...Anyhow. Stewart aloitti uransa New Yorkin komediaklubeilla, nousi suhteellisen tunnetuksi stand up -koomikkona. Stewart ryhtyi The Daily Shown juontajaksi vuonna 1999, korvaten tuolloin todella väsyneeksi käyneen Comedy Central (kaapelikanava) -formaatin jota oli juontanut aiemmin Craig Kilborn.
Mitä tapahtui? Ei aluksi kauheastikaan. Ohjelma keräsi kannattajia pikkuhiljaa, mutta Stewart alkoi takoa käsikirjoittajatiiminsä kanssa timanttikamaa parin käynnistystysvuoden jälkeen. Stewart on suurenmoisen lahjakas koomikko, mutta Daily Showsta erinomaisen tekee sen poliittisuus. Itse löysin Daily Show:n tämän 2003 julkaistun videon kautta ( http://www.youtube.com/watch?v=LHB_NRIojho ). Stewart oli tuolloin ainut ääni valtakunnassa joka onnistui pukemaan sanoiksi tilanteen järkyttävän koomisuuden. Toisaaltahan tuo on traagista, mutta ei voi kuin kiittää tämän tyyppisestä kaverista, joka saa Amerikkalaiset nuoret aidosti innostumaan politiikasta. Ja puhuu äänekkäästi fiksun, avoimen keskustelun puolesta. Eli luonnollisesti... Bushia vastaan.
Stewartin kimppuun on yritetty käydä useasti, varsinkin jyrkän oikeiston suunnasta. Äärioikeistolaiset juontajat ovat syyttäneet Stewartia yhdestä sun toisesta asiasta, mutta mieleen on jäänyt Stewartin oma jakso, jossa Bill O'Reilly (kauhein, julmin mulkvisti USA:n televisiossa) yritti heittää lokaa niskaan ratsastaen hurrikaani Katrinan surulla, väittäen että Jon käyttää jokaista inhimillistä kriisiä ja kärsimystä vitsimateriaalinaan. Stewartin vastaus on suurenmoinen isku palleaan ( http://www.youtube.com/watch?v=4DvPAy5D-6U ). Viittaamani kohta videosta alkaa ajasta 02:40.
Jenkkitelevisio pyrkii luomaan poliittisten puolueiden välille riitaa, teatteria, loanheittoa joka luonnollisesti nostaa katsojalukuja. Stewart on toistuvasti pilkannut yliteatraalista uutismediaa Amerikassa. Hienoin esimerkki tästä on televisioklassikko, jossa Stewart kaatoi vuosikymmeniä vanhan jenkkiläisen (paikoilleen tuolloin jo pahasti jumittuneen) "keskusteluohjelman" nimeltä Crossfire. Ohjelman idea oli käytännössä vastakkaiasettelu - musta ja valkoinen - demokraatit ja republikaanit. Stewart kutsuttiin ohjelmaan haukuttavaksi, mutta pilkka osui omaan nilkkaan ( http://www.youtube.com/watch?v=aFQFB5YpDZE&mode=related&search= ). Ohjelma lakkautettiin pikaisesti jakson jälkeen kanavajohdon toimesta SITEERATEN Jon Stewartia. Tässä vaiheessa voidaan jo puhua melkoisen vaikutusvaltaisesta hassusta miehestä.
Voisin höpistä Stewartista loputtomiin, ohjelman kautta julkisuuteen nousseista koomikoista (Steve Carell, Steven Colbert, Rob Cordry ym.) mutta mennään asiaan. Sain lipun kyseiseen ohjelmaan, kun olin asialla todella hyvissä ajoin, lähes puoli vuotta aiemmin. Lentolippua en ollut vielä ostanut mutta jos lipun haluaa pitää varaus tehdä todella ajoissa.
Jonotus oli tuskaista touhua, mutta olinpa kerrankin seurassa jota ei ujostuttanut jutella jenkkipolitiikkaa. Keskustelin taukoamatta ainakin tunnin erään ranskalaissyntyisen Newyorkilaisen Professorin kanssa nykyajasta Amerikassa. Hänen mielestään Orwellin ajat ovat jo täällä, nykyajan natsit johtavat tätä maata. Ei ole ihan mahdotonta uskoakaan miestä, on uskomatonta miten hallitus ohitti Geneven rauhansopimuksen yli viikko sitten. Kyse oli vankien oikeuksista kidutusasioissa. Ajatelkaa, herranjumala.
Synkistä puheenaiheista päästiin yli, ja pääsimme sisään studioon. Lisäkseni siellä oli n. 250 henkeä jotka kaikki olivat täpinöissään paikalle pääsystä. Jengiä jäi ulos melkoisesti. Ohjelma oli timanttikovaa tavaraa ( tässä Stewartin "pääuutinen" kyseiseltä illalta http://www.youtube.com/watch?v=32gHX7rJsDw - huomatkaa oikein erikoinen naisnauru, istui vieressäni ja hihitti hirvittävällä volyymillä).
Stewart jutteli yleisölleen paljon, vastaili kysymyksiin kohteliaasti ja oli todella avoimen oloinen kaveri. Rankka työtahti kyllä näkyi kasvoilta meikistä huolimatta, täytyy arvostaa materiaalia jota herra lyö pöytään viikko toisensa jälkeen käsikirjoitusryhmänsä kanssa.
Nauhoitusten lopuksi otimme yhteyden ystäväohjelmaan "The Colbert Report" (josta voisin jaaritella yhtä paljon kuin Daily Showsta, muttei teitä kiinnosta) jonka juontaja Steve Colbert on hauskimpia miehiä tällä planeetalla. Poikien kommentointia keskenään oli hupaisaa kuunnella, ja oli surullista huomata että puolitoistatuntinen studiossa oli vierähtänyt ohitse ihan liian nopeasti.
Stewart kävi kättelemässä yleisöä läpi ja ehdin kertomaan hänelle meillä olevan pieni faniyhteisö Suomessakin. Mies vaikutti suorastaan hämmästyneeltä ja kiitti vilpittömän oloisena kannatuksesta.
Lähdin hymyillen, mutta nälkäisenä kävelemään keskikaupungille. Eksyin baariin jossa isoilta ruuduilta näytettiin Rangers-Penguins -lätkäottelua jota jumiuduin tuijottamaan ja syömään ehkä reissun parhaan aterian. Keitettyjä perunoita ja nautafile mahtavalla vihannessetillä.
Rikusta ja Antistakin kuului, sällit olivat päätyneet syömään Pizza Hutiin kauppakierroksen päälle. Sonyn wonderlab oli ilmeisesti ollut kauheeta huttua, lastenleluja ja kosketusnäyttöjä.
Ei ole montaa hienompaa hommaa kuin kuljeskella hämärtyvällä Manhattanilla itsekseen. Mahtavaa hommaa, ihmisten hälinä, porukkaan hukkuminen. Käveltyäni kilometrin pari eksyin vaihteeksi elokuvateatteriin, katsomaan leffan The Queen. Helen Mirren on lumoavan lahjakas näyttelijä, ja tällä kertaa hän onnistuu tekemään ihmiskuvan perhearvoja yli kaiken arvostavasta kuningattaresta prinsessa Dianan kuolemaa seuraavan mediamyrskyn keskellä. Mahtava elokuva, suosittelen.
Kun pääsin hostellille, Riku ja Antti esittelivät saaliinsa. Olivat keksineet Macy'sissä ihan uuden kikan: ulkomaalaisena saat jonkinlaisen erikoisen 11% tarjouksen kaikista tuotteista. Jätkät oli ostanu merkkifarkkuja 30 dollarilla. Kovia sällejä. Siellä vaan keskenään metropolissa sekaamassa ja ostamassa housuja.
Nukkumaan.
OSA 8 >
Torstai 12.10.2006
Plam. Nukuimme kaikki vähän pommiin, heräsin itse myöhälle valvotun yön jälkeen vähän ennen yhtätoista, ja sällit perässä. Riku halusi kirjoitella vielä muutamia postikortteja. Tällä kertaa ei-niin-krapulainen Gordon hyppäsi sängystä ja totesi "well, fuck Conan". Se oli joutunu raukkaparka toisena päivänä peräkkäin pettymään. Oli ollut kaverinsa kanssa viidentenä jonossa ylijäämälipuille... no luck. Miesparka.
Metroa käyttäen loikkasimme keskikaupungille, ajattelimme vihdoin vilaista sen prrrkeleen Sony Wonderlabin. Pitkän patikoinnin jälkeen pääsimme ovelle, ja lippuja oli vielä saatavilla yhdelle kierrokselle joka alkoi 2:30. Itse en siihen ehtinyt mutta jätkät ottivat liput ja jäivät venailemaan. Mulla kun oli treffit Jon Stewartin kanssa 11th avenuen ja 51st streetin kulmilla. Riku ja Antti ottivat karttakirjan ja kertoivat olevansa varmoja että pärjäävät jo mainiosti keskenään isolla kirkolla. Minä lähdin lätkimään länttä kohti.
Taustaa asiaan perehtymättömille: Jon Stewart (Jonathan Stuart Leibowitz s. 1962) on minulle jumalhahmo. Olen seurannut hänen ohjelmaansa fanaattisesti jo yli kolmen vuoden ajan.
Ohjelman idea on käytännössä poliittinen satiiri, eräänlainen jenkkien uutisvuodon ja iltalypsyn välimuoto. Iltalypsy taitaakin olla itseasiassa melkoisen hyvä vertauskohta. Enpä ole aiemmin ajatellut.
...Anyhow. Stewart aloitti uransa New Yorkin komediaklubeilla, nousi suhteellisen tunnetuksi stand up -koomikkona. Stewart ryhtyi The Daily Shown juontajaksi vuonna 1999, korvaten tuolloin todella väsyneeksi käyneen Comedy Central (kaapelikanava) -formaatin jota oli juontanut aiemmin Craig Kilborn.
Mitä tapahtui? Ei aluksi kauheastikaan. Ohjelma keräsi kannattajia pikkuhiljaa, mutta Stewart alkoi takoa käsikirjoittajatiiminsä kanssa timanttikamaa parin käynnistystysvuoden jälkeen. Stewart on suurenmoisen lahjakas koomikko, mutta Daily Showsta erinomaisen tekee sen poliittisuus. Itse löysin Daily Show:n tämän 2003 julkaistun videon kautta ( http://www.youtube.com/watch?v=LHB_NRIojho ). Stewart oli tuolloin ainut ääni valtakunnassa joka onnistui pukemaan sanoiksi tilanteen järkyttävän koomisuuden. Toisaaltahan tuo on traagista, mutta ei voi kuin kiittää tämän tyyppisestä kaverista, joka saa Amerikkalaiset nuoret aidosti innostumaan politiikasta. Ja puhuu äänekkäästi fiksun, avoimen keskustelun puolesta. Eli luonnollisesti... Bushia vastaan.
Stewartin kimppuun on yritetty käydä useasti, varsinkin jyrkän oikeiston suunnasta. Äärioikeistolaiset juontajat ovat syyttäneet Stewartia yhdestä sun toisesta asiasta, mutta mieleen on jäänyt Stewartin oma jakso, jossa Bill O'Reilly (kauhein, julmin mulkvisti USA:n televisiossa) yritti heittää lokaa niskaan ratsastaen hurrikaani Katrinan surulla, väittäen että Jon käyttää jokaista inhimillistä kriisiä ja kärsimystä vitsimateriaalinaan. Stewartin vastaus on suurenmoinen isku palleaan ( http://www.youtube.com/watch?v=4DvPAy5D-6U ). Viittaamani kohta videosta alkaa ajasta 02:40.
Jenkkitelevisio pyrkii luomaan poliittisten puolueiden välille riitaa, teatteria, loanheittoa joka luonnollisesti nostaa katsojalukuja. Stewart on toistuvasti pilkannut yliteatraalista uutismediaa Amerikassa. Hienoin esimerkki tästä on televisioklassikko, jossa Stewart kaatoi vuosikymmeniä vanhan jenkkiläisen (paikoilleen tuolloin jo pahasti jumittuneen) "keskusteluohjelman" nimeltä Crossfire. Ohjelman idea oli käytännössä vastakkaiasettelu - musta ja valkoinen - demokraatit ja republikaanit. Stewart kutsuttiin ohjelmaan haukuttavaksi, mutta pilkka osui omaan nilkkaan ( http://www.youtube.com/watch?v=aFQFB5YpDZE&mode=related&search= ). Ohjelma lakkautettiin pikaisesti jakson jälkeen kanavajohdon toimesta SITEERATEN Jon Stewartia. Tässä vaiheessa voidaan jo puhua melkoisen vaikutusvaltaisesta hassusta miehestä.
Voisin höpistä Stewartista loputtomiin, ohjelman kautta julkisuuteen nousseista koomikoista (Steve Carell, Steven Colbert, Rob Cordry ym.) mutta mennään asiaan. Sain lipun kyseiseen ohjelmaan, kun olin asialla todella hyvissä ajoin, lähes puoli vuotta aiemmin. Lentolippua en ollut vielä ostanut mutta jos lipun haluaa pitää varaus tehdä todella ajoissa.
Jonotus oli tuskaista touhua, mutta olinpa kerrankin seurassa jota ei ujostuttanut jutella jenkkipolitiikkaa. Keskustelin taukoamatta ainakin tunnin erään ranskalaissyntyisen Newyorkilaisen Professorin kanssa nykyajasta Amerikassa. Hänen mielestään Orwellin ajat ovat jo täällä, nykyajan natsit johtavat tätä maata. Ei ole ihan mahdotonta uskoakaan miestä, on uskomatonta miten hallitus ohitti Geneven rauhansopimuksen yli viikko sitten. Kyse oli vankien oikeuksista kidutusasioissa. Ajatelkaa, herranjumala.
Synkistä puheenaiheista päästiin yli, ja pääsimme sisään studioon. Lisäkseni siellä oli n. 250 henkeä jotka kaikki olivat täpinöissään paikalle pääsystä. Jengiä jäi ulos melkoisesti. Ohjelma oli timanttikovaa tavaraa ( tässä Stewartin "pääuutinen" kyseiseltä illalta http://www.youtube.com/watch?v=32gHX7rJsDw - huomatkaa oikein erikoinen naisnauru, istui vieressäni ja hihitti hirvittävällä volyymillä).
Stewart jutteli yleisölleen paljon, vastaili kysymyksiin kohteliaasti ja oli todella avoimen oloinen kaveri. Rankka työtahti kyllä näkyi kasvoilta meikistä huolimatta, täytyy arvostaa materiaalia jota herra lyö pöytään viikko toisensa jälkeen käsikirjoitusryhmänsä kanssa.
Nauhoitusten lopuksi otimme yhteyden ystäväohjelmaan "The Colbert Report" (josta voisin jaaritella yhtä paljon kuin Daily Showsta, muttei teitä kiinnosta) jonka juontaja Steve Colbert on hauskimpia miehiä tällä planeetalla. Poikien kommentointia keskenään oli hupaisaa kuunnella, ja oli surullista huomata että puolitoistatuntinen studiossa oli vierähtänyt ohitse ihan liian nopeasti.
Stewart kävi kättelemässä yleisöä läpi ja ehdin kertomaan hänelle meillä olevan pieni faniyhteisö Suomessakin. Mies vaikutti suorastaan hämmästyneeltä ja kiitti vilpittömän oloisena kannatuksesta.
Lähdin hymyillen, mutta nälkäisenä kävelemään keskikaupungille. Eksyin baariin jossa isoilta ruuduilta näytettiin Rangers-Penguins -lätkäottelua jota jumiuduin tuijottamaan ja syömään ehkä reissun parhaan aterian. Keitettyjä perunoita ja nautafile mahtavalla vihannessetillä.
Rikusta ja Antistakin kuului, sällit olivat päätyneet syömään Pizza Hutiin kauppakierroksen päälle. Sonyn wonderlab oli ilmeisesti ollut kauheeta huttua, lastenleluja ja kosketusnäyttöjä.
Ei ole montaa hienompaa hommaa kuin kuljeskella hämärtyvällä Manhattanilla itsekseen. Mahtavaa hommaa, ihmisten hälinä, porukkaan hukkuminen. Käveltyäni kilometrin pari eksyin vaihteeksi elokuvateatteriin, katsomaan leffan The Queen. Helen Mirren on lumoavan lahjakas näyttelijä, ja tällä kertaa hän onnistuu tekemään ihmiskuvan perhearvoja yli kaiken arvostavasta kuningattaresta prinsessa Dianan kuolemaa seuraavan mediamyrskyn keskellä. Mahtava elokuva, suosittelen.
Kun pääsin hostellille, Riku ja Antti esittelivät saaliinsa. Olivat keksineet Macy'sissä ihan uuden kikan: ulkomaalaisena saat jonkinlaisen erikoisen 11% tarjouksen kaikista tuotteista. Jätkät oli ostanu merkkifarkkuja 30 dollarilla. Kovia sällejä. Siellä vaan keskenään metropolissa sekaamassa ja ostamassa housuja.
Nukkumaan.
OSA 8 >
Thursday, October 12, 2006
Osa 6: New York 13.10.2006
Keskiviikko 11.10.2006
Heräsin todella varhain, joskus seitsemän aikaan puheluun Suomesta. Mua pyydettiin poliittisen kampanjan tukijaksi, kansanedustajaehdokkaalle. En lupautunut, ainakaan vielä.
Kävin itsekseni nörttäilemässä alhaalla, ja pojatkin taas tulivat perässä. Törmäsimme myös Gordoniin, joka purki katkeruuttaan Conanista. Oli venaillut kaverinsa kanssa 2 tuntia muttei ollut päässyt sisään.
Tämä päivä ei meinannut lähteä käyntiin mitenkään, eikä tilannetta auttanut se että jouduimme synnyttämään postikorttitekstejä. Pojat kokivat homman erityisen turhauttavaksi. Meidän oli tarkoitus vierailla eräässä Queensissa sijaitsevassa tiedekeskuksessa, mutta Riku selvitti sen olevan auki vain kahteen asti. Lähdimme viemään kortit postiin ja kävimme aamupalalla naapurissa.
Matkalla St. John's the Divine Cathetdraliin poikkesimme pieneen peliliikkeeseen jonka hinnat olivat ihan liian halpoja. Ostin itse yhden pelin siinä pienessä toivossa että toimisi kotosuomessa. Tuskinpa pelittää.
St. John'sin katedraali on valtava, ja pistää silmään pohjoisen Manhattanin katukuvasta valtavasti. Pummeja pyörii ympärillä liikaa. Yksi asia selvis mulle lisää jota en viime vuonna tiennyt: katedraali oli palanut aika pahasti 2001, ja nyt remontin alla oli eri osa kuin viime syksynä. Avoinna ollut osa (alttari) oli kyllä paljon nätimpi ja oli hyvä että kävimme siellä.
Taivaalta alkoi ropista piskoja ja Riku oli alipukeutunut. Se, ja Antin kasvava vastarinta peruivat suunnitelma(ni) mennä Bronx Zoohon tänään. Kävimme hostellilla katsomassa sen perkuleen Sony Wonderlabin aukioloaikoja ja pukeutumassa.
Kun astuimme hostellista ulos huomasin saaneeni jo kaksi viestiä kotoa. "ootteko kunnossa vastaa heti" ja "lentokone taas lentäny new yorkiin, ootteko ok". Nauroin ensin hetken että kyseessä on kyllä nyt jokin väärinkäsitys - hälinän kaupungilla pitäisi olla hiukan erilainen, luulisi että kuuluisi sireenejä tai jotain. Metrossa silmämme pyöristyivät kun kuulimme saman tiedon parin paikallisen keskustelussa. Viestejä tuli muutamia, joista tuli esille lähinnä huoli meidän kunnosta.
Jäimme pois Columbus Circlen asemalla, ja mittailimme tilannetta. Taivaalla alkoi näkyä itään päin kuvaavia, paikallaan killuvia helikoptereita. Kolme. Neljä. Kuusi. Aloimme tiivistahtisen kävelyn kohti väitettyä törmäyspaikkaa. Sadekin yltyi.
Kaupungin asukkaat eivät ensimmäiseen puoleen tuntiin tienneet tapahtuneesta mitään, mutta kun kiirehdimme Central Parkin läpi huomasimme tietoisuuden kasvavan. Itsekin lietsoimme iloisesti paniikkia: "Did you hear the helicopter hitting the skyscraper?".
Mielenkiintoista oli että vaikka kaikki kaupungin viranomaiset olivat liikkeellä, yksikään pilli ei soinut, ei yksikään. Normaalisti New Yorkissa jostain kuuluu aina sireeni.
Kävelimme varmaan 2-3 kilometriä tiuhaan tahtiin löytääkseemme paljon poliiseja. PALJON. Epätietoisuus oli suurenmoinen, mutta näköetäisyydelle törmäyskohdasta ei päässyt.
Lipimärkinä halusimme jonnekin tauolle, joten astuimme kreikkalaiseen kahvilaan jossa televisio huusi jo kovalla volyymillä. Tietoa alkoi tulla pikkuhiljaa: kyseessä on ilmeisesti pienkone, kaksi kuollutta. Kuvamateriaali ei näyttänyt ollenkaan pahalta, ja helpotuimme suuresti. Kahvikupin lähetessä loppuaan television puhuvat päät totesivat lentäjän olleen New York Yankeesin syöttäjä.
Tästä päivästä oli muodostunut erikoinen. Patikoidessamme eteläistä Manhattania kohden totesimme ettemme olleet tehneet mitään fiksua tänään. Ei se niinkään haitannut. Menimme tuntikausiksi selailemaan cd- ja kirjakauppoja, mikä oli aika hienoa. Olimme niin maan perkeleen märkiä kun pääsimme hostellille takaisin. Ihme touhua.
OSA 7 >
Keskiviikko 11.10.2006
Heräsin todella varhain, joskus seitsemän aikaan puheluun Suomesta. Mua pyydettiin poliittisen kampanjan tukijaksi, kansanedustajaehdokkaalle. En lupautunut, ainakaan vielä.
Kävin itsekseni nörttäilemässä alhaalla, ja pojatkin taas tulivat perässä. Törmäsimme myös Gordoniin, joka purki katkeruuttaan Conanista. Oli venaillut kaverinsa kanssa 2 tuntia muttei ollut päässyt sisään.
Tämä päivä ei meinannut lähteä käyntiin mitenkään, eikä tilannetta auttanut se että jouduimme synnyttämään postikorttitekstejä. Pojat kokivat homman erityisen turhauttavaksi. Meidän oli tarkoitus vierailla eräässä Queensissa sijaitsevassa tiedekeskuksessa, mutta Riku selvitti sen olevan auki vain kahteen asti. Lähdimme viemään kortit postiin ja kävimme aamupalalla naapurissa.
Matkalla St. John's the Divine Cathetdraliin poikkesimme pieneen peliliikkeeseen jonka hinnat olivat ihan liian halpoja. Ostin itse yhden pelin siinä pienessä toivossa että toimisi kotosuomessa. Tuskinpa pelittää.
St. John'sin katedraali on valtava, ja pistää silmään pohjoisen Manhattanin katukuvasta valtavasti. Pummeja pyörii ympärillä liikaa. Yksi asia selvis mulle lisää jota en viime vuonna tiennyt: katedraali oli palanut aika pahasti 2001, ja nyt remontin alla oli eri osa kuin viime syksynä. Avoinna ollut osa (alttari) oli kyllä paljon nätimpi ja oli hyvä että kävimme siellä.
Taivaalta alkoi ropista piskoja ja Riku oli alipukeutunut. Se, ja Antin kasvava vastarinta peruivat suunnitelma(ni) mennä Bronx Zoohon tänään. Kävimme hostellilla katsomassa sen perkuleen Sony Wonderlabin aukioloaikoja ja pukeutumassa.
Kun astuimme hostellista ulos huomasin saaneeni jo kaksi viestiä kotoa. "ootteko kunnossa vastaa heti" ja "lentokone taas lentäny new yorkiin, ootteko ok". Nauroin ensin hetken että kyseessä on kyllä nyt jokin väärinkäsitys - hälinän kaupungilla pitäisi olla hiukan erilainen, luulisi että kuuluisi sireenejä tai jotain. Metrossa silmämme pyöristyivät kun kuulimme saman tiedon parin paikallisen keskustelussa. Viestejä tuli muutamia, joista tuli esille lähinnä huoli meidän kunnosta.
Jäimme pois Columbus Circlen asemalla, ja mittailimme tilannetta. Taivaalla alkoi näkyä itään päin kuvaavia, paikallaan killuvia helikoptereita. Kolme. Neljä. Kuusi. Aloimme tiivistahtisen kävelyn kohti väitettyä törmäyspaikkaa. Sadekin yltyi.
Kaupungin asukkaat eivät ensimmäiseen puoleen tuntiin tienneet tapahtuneesta mitään, mutta kun kiirehdimme Central Parkin läpi huomasimme tietoisuuden kasvavan. Itsekin lietsoimme iloisesti paniikkia: "Did you hear the helicopter hitting the skyscraper?".
Mielenkiintoista oli että vaikka kaikki kaupungin viranomaiset olivat liikkeellä, yksikään pilli ei soinut, ei yksikään. Normaalisti New Yorkissa jostain kuuluu aina sireeni.
Kävelimme varmaan 2-3 kilometriä tiuhaan tahtiin löytääkseemme paljon poliiseja. PALJON. Epätietoisuus oli suurenmoinen, mutta näköetäisyydelle törmäyskohdasta ei päässyt.
Lipimärkinä halusimme jonnekin tauolle, joten astuimme kreikkalaiseen kahvilaan jossa televisio huusi jo kovalla volyymillä. Tietoa alkoi tulla pikkuhiljaa: kyseessä on ilmeisesti pienkone, kaksi kuollutta. Kuvamateriaali ei näyttänyt ollenkaan pahalta, ja helpotuimme suuresti. Kahvikupin lähetessä loppuaan television puhuvat päät totesivat lentäjän olleen New York Yankeesin syöttäjä.
Tästä päivästä oli muodostunut erikoinen. Patikoidessamme eteläistä Manhattania kohden totesimme ettemme olleet tehneet mitään fiksua tänään. Ei se niinkään haitannut. Menimme tuntikausiksi selailemaan cd- ja kirjakauppoja, mikä oli aika hienoa. Olimme niin maan perkeleen märkiä kun pääsimme hostellille takaisin. Ihme touhua.
OSA 7 >
Osa 5: New York 12.10.2006
Tiistai 10.10.2006
Aamut tuntuvat menevän pitkäksi mitä pidemmälle mennään. Kai se kertoo siitäkin että alkaa olla enemmän kotonaan, kun herää levänneempänä ja vähän niinkuin omasta sängystään. En ole kauheasti kertonut kämppiksistämme. Tässä vaiheessa tuvassa roikkui vielä turkkilaismies joka tuli joka yö viimeisenä paikalle ja veti huoneen lattialla jonkin ihmeseremonian. Ehkä mekkaan päin? Pojat olivat nimenneet kaksi itämaalaista kämppistämme samsungiksi. "Näitkö Samsungin aamulla?". Lisäksi Rikun alapunkassa nukkuu omituisin hyypiö ikinä, espanjalaiskaveri joka näyttää jatkuvasti uskomattoman poissaolevalta. Se ei ikinä edes oikein poistu hostellilta - tässä onkin taas yksi asunnonhakija -friikki. Kämppään oli tullut myös jenkki, joka nukkui vielä poistuessani.
Riku ja Antti tulivat alas naureskellen. Kämppämme jenkkikaveri oli käynyt Suomessa moneenkin kertaan. Gordoniksi itsensä esitellyt nuorimies kertoi olevansa hyvä ystävä Joona Puhakan kanssa. Höpöttelimme niitä ja noita, ja kerroimme olevamme menossa Conaniin. Mies vallan innostui ja kertoi itsekin yrittävänsä sisään. Sovimme treffit NBC:lle kello kahdeksi. Aikaa oli mukavasti tapettavana aamupalan ja Conanin välissä.
Lähdimme hortoilemaan Central Parkin läpi auringon jälleen hemmotellessa meitä. Paljon lenkkeilijöitä, isolla urheilukentällä yksinäinen lahjaton jalkapallolija potki palloa tasaisella tahdilla maalin ohi. Pidimme taukoja ja fiilistelimme tasaisin väliajoin. Guggenheim piti käydä tsekkaamassa myös jälleen, oikein sisältä käsin. Poikia ei kauheasti vakuuttanut, vaikka kuinka yritin. Kävimme vilkaisemassa itäpuolen asuntoaluetta, jossa rikkaat asuvat. On kyllä todettava että asunnoissa on melkoinen ero. Kiinteistövälitystoimiston ohittaessamme katse kiinnittyi erään lower east siden kattokiinteistön hintaan: 11.300.000 dollaria.
Poikkesimme elektroniikkaliikkeesseen (Bestbuy) jossa pääsi testaamaan yhtä sun toista peliä, ja vaihteeksi hipelsimme kaikenlaista elektroniikkaa. Onneksi olemme rahattomia. Kello alkoi olla kohtuullisen paljon, ja hyppäsimme itäpuolen ainoalle metrolinjalle. Ostimme Rikun kanssa hot dogit matkalla kohti NBC:n studiota. Hodarimyyjä oli uskomatton kiihkeän kuuloinen arabimies. Hands Free on ihan kiva keksintö, mutta se hämmentää tietyissä tilanteissa kovasti. Myyjä tuntui olevan keskellä pahempaakin perhekriisiä samalla kun antoi meille vaihtorahaa.
Conanin jonossa olimme ensimmäisinä, mutta muita alkoi tippumaan tasaisesti. Seisoskelu on tylsää. Jonotussysteemi oli uudistettu totaalisesti, nyt ei tarvinnut seisoskella koko aikaa, meille annettiin 1 - varausnumero paikkoihimme ja lähdimme tutkiskelemaan Rockefeller Centeriä tarkemmin.
Tottapuhuen olimme melkoisen eksyksissä, mutta lopulta löysimme tiemme oikeaan paikkaan, kahviteltuamme. Studioemäntä naurahti tuntevansa mut jostain, mutta ei ollut varma mistä. Kerroin hänelle ja hän peräti muisti mikä jakso vuosi aiemmin oli tehty. Täällä tehdään kuitenkin viikossa 4 ohjelmaa, mikä on suunnaton määrä työtä käsikirjoittajille ja muulle henkilökunnalle.
Vanha kunnon Preparation - X -Raymondin näyttelijä loikkasi lämmittelemään yleisöä ja oli melkoisen liekeissä. Conankin tuli poikkeamaan, ja ohjelma pyörähti käyntiin hyvillä alkuvitseillä ja Celebrity Surveylla. Ensimmäisenä vieraana oli valloittavan rivopuheinen Alec Baldwin, jonka olimme jo nähneetkin The Departed - leffassa. Hauskaa sinänsä että vieras oli juurikin sama Baldwin johon viimeisessä Conan -vierailussani viitattiin garden Staten ohjaajan toimesta.
John Cena oli toinen vieras, ja oli turha. Turha, turha vapaapainija, jolla oli turha, turha leffa esiteltävänä. Vieraskatraan iloisin yllätys mulle oli Demetri Martin, Daily Show:n kautta mulle tutuksi tullut nuori koomikko jolla on todella omintakeinen, vähäeleinen tyyli. Kuvausten päätyttyä halusin viedä pojat syömään tyylikkäästi. Siksi Hootersiin.
Pitihän tuo Amerikkalaisuuden nokkakoriste (vaiko puskuri?) käydä näyttämässä jätkille. Seurasimme huvittuneena kuinka ravintolan häikäilemättömin nuori naistarjoilija vei kaikkia yksinäisiä miesasiakkaita 100-0. Likka mahtaa tehdä tippiä hyväisesti. Ruoka oli hyvää, ja mä pakotin jätkät poseeraamaan meidän tarjoilijan kanssa. Mä oon mulkvist, ja Antti mökötti hetken. Columbus Circle käytiin vilkaisemassa.
Piti oikein pysähtyä ihmettelemään, oli jotenkin niin valtavan nättiä taas. Luonto on nätti, mutta kyllä ihminenkin osaa tehdä hienoja asioita. Lentokoneita suhisi hiljaisesti yli. Mietin itsekseni mikseivät ne muka ikinä vahingossa osu rakennuksiin. Palasimme hostellille ja menimme nukkumaan.
OSA 6 >
Tiistai 10.10.2006
Aamut tuntuvat menevän pitkäksi mitä pidemmälle mennään. Kai se kertoo siitäkin että alkaa olla enemmän kotonaan, kun herää levänneempänä ja vähän niinkuin omasta sängystään. En ole kauheasti kertonut kämppiksistämme. Tässä vaiheessa tuvassa roikkui vielä turkkilaismies joka tuli joka yö viimeisenä paikalle ja veti huoneen lattialla jonkin ihmeseremonian. Ehkä mekkaan päin? Pojat olivat nimenneet kaksi itämaalaista kämppistämme samsungiksi. "Näitkö Samsungin aamulla?". Lisäksi Rikun alapunkassa nukkuu omituisin hyypiö ikinä, espanjalaiskaveri joka näyttää jatkuvasti uskomattoman poissaolevalta. Se ei ikinä edes oikein poistu hostellilta - tässä onkin taas yksi asunnonhakija -friikki. Kämppään oli tullut myös jenkki, joka nukkui vielä poistuessani.
Riku ja Antti tulivat alas naureskellen. Kämppämme jenkkikaveri oli käynyt Suomessa moneenkin kertaan. Gordoniksi itsensä esitellyt nuorimies kertoi olevansa hyvä ystävä Joona Puhakan kanssa. Höpöttelimme niitä ja noita, ja kerroimme olevamme menossa Conaniin. Mies vallan innostui ja kertoi itsekin yrittävänsä sisään. Sovimme treffit NBC:lle kello kahdeksi. Aikaa oli mukavasti tapettavana aamupalan ja Conanin välissä.
Lähdimme hortoilemaan Central Parkin läpi auringon jälleen hemmotellessa meitä. Paljon lenkkeilijöitä, isolla urheilukentällä yksinäinen lahjaton jalkapallolija potki palloa tasaisella tahdilla maalin ohi. Pidimme taukoja ja fiilistelimme tasaisin väliajoin. Guggenheim piti käydä tsekkaamassa myös jälleen, oikein sisältä käsin. Poikia ei kauheasti vakuuttanut, vaikka kuinka yritin. Kävimme vilkaisemassa itäpuolen asuntoaluetta, jossa rikkaat asuvat. On kyllä todettava että asunnoissa on melkoinen ero. Kiinteistövälitystoimiston ohittaessamme katse kiinnittyi erään lower east siden kattokiinteistön hintaan: 11.300.000 dollaria.
Poikkesimme elektroniikkaliikkeesseen (Bestbuy) jossa pääsi testaamaan yhtä sun toista peliä, ja vaihteeksi hipelsimme kaikenlaista elektroniikkaa. Onneksi olemme rahattomia. Kello alkoi olla kohtuullisen paljon, ja hyppäsimme itäpuolen ainoalle metrolinjalle. Ostimme Rikun kanssa hot dogit matkalla kohti NBC:n studiota. Hodarimyyjä oli uskomatton kiihkeän kuuloinen arabimies. Hands Free on ihan kiva keksintö, mutta se hämmentää tietyissä tilanteissa kovasti. Myyjä tuntui olevan keskellä pahempaakin perhekriisiä samalla kun antoi meille vaihtorahaa.
Conanin jonossa olimme ensimmäisinä, mutta muita alkoi tippumaan tasaisesti. Seisoskelu on tylsää. Jonotussysteemi oli uudistettu totaalisesti, nyt ei tarvinnut seisoskella koko aikaa, meille annettiin 1 - varausnumero paikkoihimme ja lähdimme tutkiskelemaan Rockefeller Centeriä tarkemmin.
Tottapuhuen olimme melkoisen eksyksissä, mutta lopulta löysimme tiemme oikeaan paikkaan, kahviteltuamme. Studioemäntä naurahti tuntevansa mut jostain, mutta ei ollut varma mistä. Kerroin hänelle ja hän peräti muisti mikä jakso vuosi aiemmin oli tehty. Täällä tehdään kuitenkin viikossa 4 ohjelmaa, mikä on suunnaton määrä työtä käsikirjoittajille ja muulle henkilökunnalle.
Vanha kunnon Preparation - X -Raymondin näyttelijä loikkasi lämmittelemään yleisöä ja oli melkoisen liekeissä. Conankin tuli poikkeamaan, ja ohjelma pyörähti käyntiin hyvillä alkuvitseillä ja Celebrity Surveylla. Ensimmäisenä vieraana oli valloittavan rivopuheinen Alec Baldwin, jonka olimme jo nähneetkin The Departed - leffassa. Hauskaa sinänsä että vieras oli juurikin sama Baldwin johon viimeisessä Conan -vierailussani viitattiin garden Staten ohjaajan toimesta.
John Cena oli toinen vieras, ja oli turha. Turha, turha vapaapainija, jolla oli turha, turha leffa esiteltävänä. Vieraskatraan iloisin yllätys mulle oli Demetri Martin, Daily Show:n kautta mulle tutuksi tullut nuori koomikko jolla on todella omintakeinen, vähäeleinen tyyli. Kuvausten päätyttyä halusin viedä pojat syömään tyylikkäästi. Siksi Hootersiin.
Pitihän tuo Amerikkalaisuuden nokkakoriste (vaiko puskuri?) käydä näyttämässä jätkille. Seurasimme huvittuneena kuinka ravintolan häikäilemättömin nuori naistarjoilija vei kaikkia yksinäisiä miesasiakkaita 100-0. Likka mahtaa tehdä tippiä hyväisesti. Ruoka oli hyvää, ja mä pakotin jätkät poseeraamaan meidän tarjoilijan kanssa. Mä oon mulkvist, ja Antti mökötti hetken. Columbus Circle käytiin vilkaisemassa.
Piti oikein pysähtyä ihmettelemään, oli jotenkin niin valtavan nättiä taas. Luonto on nätti, mutta kyllä ihminenkin osaa tehdä hienoja asioita. Lentokoneita suhisi hiljaisesti yli. Mietin itsekseni mikseivät ne muka ikinä vahingossa osu rakennuksiin. Palasimme hostellille ja menimme nukkumaan.
OSA 6 >
Wednesday, October 11, 2006
Osa 4:
New York 11.10.2006
Maananatai 9.10.2006
Huonon päivän jälkeen voi aina todeta itselleen seuraavan olevan varmasti parempi. Ja maanantai oli.
Nukuimme kahdeksaan asti ja menimme nauttimaan perinteisen aamupalasetin. Hostellin kahvilan tiskin takana työskenteli tuttu herraspari aiemmalta vuodelta, jotka tervehtivät kuin vanhaa kaveria. Tunnistivatkohan?
Tällä kertaa otimme ja soitimme varman päälle Abe's of Maine -liikkeeseen, ettei tulisi toista turhaa reissua. Rikun halajama kamera oli hyllyssä, ja itse liikekin oli peräti auki. Brooklynia kohti siis. Metroreissu sujahti taas nopeasti pitkästä kestostaan huolimatta - musiikkia kuunnellessa ja uutta Rolling Stonea selaillessa.
Aurinko paistoi tosi nätisti kirkkaalta taivaalta kun kävelimme Abe's of Mainia kohti pitkin Coney Island avenueta. Pääsimme sisään liikkeeseen, ja sen halvat hinnat selvisivät. Liiketilaa ei paljoakaan ollut, mutta tuotteita sitäkin enemmän. Laatikoissa. Kyseessä on ilmiselvästi jonkinlainen tukkuriliike. Rikun halajama kamera maksoi 329 dollaria (saksassa halvin nettikauppa myi kameran 379 eurolla). Eli melkoinen säästö oli kyseessä - lopuksi Riku osti setin johon kuului yhtä sun toista lisävarustetta, ja kokonaishinta oli himpun yli 400 dollaria.
Nykykurssilla todella hyvä kauppa. Negatiivinen puoli? Antille iski kamerakuume. Poikkesimme matkalla takaisin turkkilaiseen kahvilaan nautiskelemaan kaupantekokahvit. Riku ei koskenutkaan kahviinsa ensimmäiseen 20 minuuttiin, vaan kokosi innokkaana kameraansa. Maistoimme turkkilaista karpalojäätelöä, joka oli mielenkiintoinen sekoitus jugurttia ja meidän käsitystämme jäätelöstä. Hyvää oli kovin!
Paristoja hakiessamme paikallisella kulmakioskilla, rupesi kassalla olevaa nuortamiestä kovasti kiinnostamaan mistä olemme. "From Finland? I like Scandinavians because they're never picking a fight with anyone". Itsetunto kunnossa suuntasimme takaisin metroon ja kaupungille. Osoitteena oli Virgin Megastore, josta kävin vilkaisemassa Kivelälle Ipodin lisäosaa.
Kallista - liian kallista. Levy - ja dvd-paratiisi viivytti meitä tunnin verran, ja kassalla sähläys hiukan lisää: kassaneiti otti multa 30 dollaria liikaa ja ravattiin takaisin pitkän matkaa hakemaan rahat pois. Päätimme kokeilla ruokapaikaksi erästä yliopiston ravintolaa Union Squaren läheisyydessä.
Jätkät tilas spagettia lihapullilla (Riku ei ota enää riskejä) ja mä otin kanafilettä. Hyvää oli, ja fiksun hintaistaki. Tähän väliin on sanottava: Jumalauta tässä kaupungissa on kauniita naisia. Olit sitten hostellilla tai kaupungilla, katse kääntyy usein. Riku ja Antti on ruvennu kutsumaan sitä mun osaltani skannaamiseksi. Ihan varmasti iteki kattelevat, mokomat. Tää olis Toni Nevanpään paratiisi just nyt kun ilmatki on näin komeet.
Lähdimme tsekkaamaan battery parkin ja vapaudenpatsaan. Omalta osaltani tämä reissu luonnollisesti sisältää paljon toistoa, koska pojille reissu on ensimmäinen. Osa kohteista on ihan hienoa nähdä uudestaan, mutta osaan (kuten luonnontieteen museoon) vuosi oli liian lyhyt väli. Vapaudenpatsaalle oli mukava lauttailla kun aurinkokin paistoi niin hienosti.
Pojat purkivat uuden kameran viehätystään kovasti, heiltä saatavasta materiaalista vapaudenpatsaasta pystyisi varmaan tekemään täydellisen kolmiulotteisen mallin. Sen verran monta kuvaa näppäsivät.
Manhattan on todella omituinen näky ilman valtavia eteläkärjen tornejaan - se näkyi varsinkin Liberty Islandilta. Näköalapaikalla oli kuva saaren profiilista tornien kanssa, jotka nousivat yli kaksi kertaa (!!) korkeammalle kuin mikään näkyvä rakennus täältä katsoen. Hullua, varsinkin kun ajattelee että jotkut olivat tällä saarella kun koneet osuivat.
Takaisin matkatessa kameralla räpsintä jatkui. Riku näki tarpeelliseksi kuvata mm. finnin mun niskassa todella suurella zoomilla. Nam. Battery Parkin loppuun tsekattuamme patikointi jatkui pohjoiseen, upean Trinity Churchin ohi. Päädyimme illan jo hämärtyessä Washington Square parkiin, jossa soitti huonoin katumuusikko ikinä. Siis heittämällä huonoin. Mä soittaisin paremmin kitaraa, ja mä en soita kitaraa. Tottakai se oli myös ainoa valkoinen katumuusikko.
Istuttuamme aikamme aloimme miettia mennäkkö jo hostellille vai mitä. Halusimme mennä korkealle, ja siihen on tätä nykyä New Yorkissa parikin vaihtoehtoa. Rockefeller Centerissä on 30 rock -näköalatasanne, joka ulottuu todella korkealle ja tarjoaa 360 asteen näköalan kaupungille. Toisaalta se ei ole Empire State, ja on hiukan kalliimpi.
Menimme siis Empire Statelle, jalkojemme alettua olla jo todella loppu. Jonoa ei ollut niin paljon kuin pelkäsimme, mutta kyllä jengiä riitti. Yönäköala Manhattanista varmasti kiinnostaa monia. Väsymyshuumori otti taas valtaa ja hihittelimme paljon. Tasanteella tuuli mukavasti, mutta jengiä oli taas hiukan liikaa. Lopulta sain itselleni hyvän paikan reunalta ja ihailin valomerta.
Central Park vaikutti suorastaan pelottavalta horisontissa ollen täysin musta suhteessa muuhun kaupunkiin. Vaivuin varttitunniksi täysin omaan maailmaani. Näköala on kyllä mahtava. Riku ja Antti ilmoittivat törmänneensä pariin suomalaiseen tasanteella, kertoivat häröilleensä heille yhtä sun toista. Otimme hissin alas ja menimme takaisin amsterdam avenuelle, joka tosiaan tuntuu jo kotoisalta. Huomenna taas.
Niin! Olimme tiistaina Conanissa. Siitä sitten.
OSA 5 >
Maananatai 9.10.2006
Huonon päivän jälkeen voi aina todeta itselleen seuraavan olevan varmasti parempi. Ja maanantai oli.
Nukuimme kahdeksaan asti ja menimme nauttimaan perinteisen aamupalasetin. Hostellin kahvilan tiskin takana työskenteli tuttu herraspari aiemmalta vuodelta, jotka tervehtivät kuin vanhaa kaveria. Tunnistivatkohan?
Tällä kertaa otimme ja soitimme varman päälle Abe's of Maine -liikkeeseen, ettei tulisi toista turhaa reissua. Rikun halajama kamera oli hyllyssä, ja itse liikekin oli peräti auki. Brooklynia kohti siis. Metroreissu sujahti taas nopeasti pitkästä kestostaan huolimatta - musiikkia kuunnellessa ja uutta Rolling Stonea selaillessa.
Aurinko paistoi tosi nätisti kirkkaalta taivaalta kun kävelimme Abe's of Mainia kohti pitkin Coney Island avenueta. Pääsimme sisään liikkeeseen, ja sen halvat hinnat selvisivät. Liiketilaa ei paljoakaan ollut, mutta tuotteita sitäkin enemmän. Laatikoissa. Kyseessä on ilmiselvästi jonkinlainen tukkuriliike. Rikun halajama kamera maksoi 329 dollaria (saksassa halvin nettikauppa myi kameran 379 eurolla). Eli melkoinen säästö oli kyseessä - lopuksi Riku osti setin johon kuului yhtä sun toista lisävarustetta, ja kokonaishinta oli himpun yli 400 dollaria.
Nykykurssilla todella hyvä kauppa. Negatiivinen puoli? Antille iski kamerakuume. Poikkesimme matkalla takaisin turkkilaiseen kahvilaan nautiskelemaan kaupantekokahvit. Riku ei koskenutkaan kahviinsa ensimmäiseen 20 minuuttiin, vaan kokosi innokkaana kameraansa. Maistoimme turkkilaista karpalojäätelöä, joka oli mielenkiintoinen sekoitus jugurttia ja meidän käsitystämme jäätelöstä. Hyvää oli kovin!
Paristoja hakiessamme paikallisella kulmakioskilla, rupesi kassalla olevaa nuortamiestä kovasti kiinnostamaan mistä olemme. "From Finland? I like Scandinavians because they're never picking a fight with anyone". Itsetunto kunnossa suuntasimme takaisin metroon ja kaupungille. Osoitteena oli Virgin Megastore, josta kävin vilkaisemassa Kivelälle Ipodin lisäosaa.
Kallista - liian kallista. Levy - ja dvd-paratiisi viivytti meitä tunnin verran, ja kassalla sähläys hiukan lisää: kassaneiti otti multa 30 dollaria liikaa ja ravattiin takaisin pitkän matkaa hakemaan rahat pois. Päätimme kokeilla ruokapaikaksi erästä yliopiston ravintolaa Union Squaren läheisyydessä.
Jätkät tilas spagettia lihapullilla (Riku ei ota enää riskejä) ja mä otin kanafilettä. Hyvää oli, ja fiksun hintaistaki. Tähän väliin on sanottava: Jumalauta tässä kaupungissa on kauniita naisia. Olit sitten hostellilla tai kaupungilla, katse kääntyy usein. Riku ja Antti on ruvennu kutsumaan sitä mun osaltani skannaamiseksi. Ihan varmasti iteki kattelevat, mokomat. Tää olis Toni Nevanpään paratiisi just nyt kun ilmatki on näin komeet.
Lähdimme tsekkaamaan battery parkin ja vapaudenpatsaan. Omalta osaltani tämä reissu luonnollisesti sisältää paljon toistoa, koska pojille reissu on ensimmäinen. Osa kohteista on ihan hienoa nähdä uudestaan, mutta osaan (kuten luonnontieteen museoon) vuosi oli liian lyhyt väli. Vapaudenpatsaalle oli mukava lauttailla kun aurinkokin paistoi niin hienosti.
Pojat purkivat uuden kameran viehätystään kovasti, heiltä saatavasta materiaalista vapaudenpatsaasta pystyisi varmaan tekemään täydellisen kolmiulotteisen mallin. Sen verran monta kuvaa näppäsivät.
Manhattan on todella omituinen näky ilman valtavia eteläkärjen tornejaan - se näkyi varsinkin Liberty Islandilta. Näköalapaikalla oli kuva saaren profiilista tornien kanssa, jotka nousivat yli kaksi kertaa (!!) korkeammalle kuin mikään näkyvä rakennus täältä katsoen. Hullua, varsinkin kun ajattelee että jotkut olivat tällä saarella kun koneet osuivat.
Takaisin matkatessa kameralla räpsintä jatkui. Riku näki tarpeelliseksi kuvata mm. finnin mun niskassa todella suurella zoomilla. Nam. Battery Parkin loppuun tsekattuamme patikointi jatkui pohjoiseen, upean Trinity Churchin ohi. Päädyimme illan jo hämärtyessä Washington Square parkiin, jossa soitti huonoin katumuusikko ikinä. Siis heittämällä huonoin. Mä soittaisin paremmin kitaraa, ja mä en soita kitaraa. Tottakai se oli myös ainoa valkoinen katumuusikko.
Istuttuamme aikamme aloimme miettia mennäkkö jo hostellille vai mitä. Halusimme mennä korkealle, ja siihen on tätä nykyä New Yorkissa parikin vaihtoehtoa. Rockefeller Centerissä on 30 rock -näköalatasanne, joka ulottuu todella korkealle ja tarjoaa 360 asteen näköalan kaupungille. Toisaalta se ei ole Empire State, ja on hiukan kalliimpi.
Menimme siis Empire Statelle, jalkojemme alettua olla jo todella loppu. Jonoa ei ollut niin paljon kuin pelkäsimme, mutta kyllä jengiä riitti. Yönäköala Manhattanista varmasti kiinnostaa monia. Väsymyshuumori otti taas valtaa ja hihittelimme paljon. Tasanteella tuuli mukavasti, mutta jengiä oli taas hiukan liikaa. Lopulta sain itselleni hyvän paikan reunalta ja ihailin valomerta.
Central Park vaikutti suorastaan pelottavalta horisontissa ollen täysin musta suhteessa muuhun kaupunkiin. Vaivuin varttitunniksi täysin omaan maailmaani. Näköala on kyllä mahtava. Riku ja Antti ilmoittivat törmänneensä pariin suomalaiseen tasanteella, kertoivat häröilleensä heille yhtä sun toista. Otimme hissin alas ja menimme takaisin amsterdam avenuelle, joka tosiaan tuntuu jo kotoisalta. Huomenna taas.
Niin! Olimme tiistaina Conanissa. Siitä sitten.
OSA 5 >
Monday, October 09, 2006
Osa 3: New York 10.10.2006
Sunnuntai 08.10.2006
Aika hyvin nukutun yön päälle hyökkäsin alas kirjoittelemaan tätä blogia, ja sällit jäivät vielä nukkumaan. Reilun tunnin päästä jätkät tulivat alas, ja ilmiselvästi halusivat vielä samaa jenkkiläistä aamupalaleipälaatua - välitön hitti.
Riku oli jo pidemmän aikaa tiiraillut erään tietyn kameramallin perään jonka sai reilusti halvemmalla paristakin Brooklynissä sijaitsevasta elektroniikkaliikkeestä. Otimme liikkeiden osoitteet ylös ja lähdimme metrolla ajelemaan Brooklyniin. Tämä on aluetta missä lähinnä kerran vahingossa poikkesin aiempana vuonna hypättyäni väärään metroon. Metrolla ajelu hostellilta Brooklynin eteläkärkeen (yht yli 30 km) meni mukavasti musiikkia kuunnellessa.
Oli ainut metro tähän mennessä joka ei ollut läkähdyttävän kuuma. Hyppäsimme ulos mielestämme parempaa liikettä mahdollisimman lähellä, ja lähdimme hortoilemaan. Alue oli keskiluokkaista esikaupunkialuetta, täynnä, suorastaan mustanaan juutalaisia. Aloimme ihmetellä miksi kaikki kulkivat juhlapuvut päällä (sunnuntai on täällä päin kauppapäivä, lauantai selkeästi enemmän vapaapäivä), ja kyselimme ohjeita Abe's of Maine -kameraliikkeeseen.
Itsekin juhlapuvussa ollut juutalaisherrasmies totesi meille lopuksi kyseisen sunnuntain olevan juutalaisten juhlapyhä, ja ottaen huomioon seudun yrittäjien yleisimmän uskonnollisen suuntauksen, epäili ettei liike ole auki. Piti mennä katsomaan kuitenkin. Oikeassa oli perkele. Lähdimme etsiskelemään toista kameraliikettä jonka osoitteen Riku oli bongannut netistä (nimeä en en muista).
Noin tunnin etsittyämme pääsimme liikkeen ovelle - suljettu sekin. Kaiken lisäksi naapurin yrittäjä kertoi kyseisen yrityksen muuttavan tulevan viikon alussa muualle. Grreat. Tässä vaiheessa tuntui jo siltä ettei sunnuntaista tule meidän päivämme. Päätimme lähteä takaisin Manhattanille. Nyt metrokaan ei ollut enää sopivan vilpoinen, vaan jääkylmä, ja kaikilta loppuivat puhelimista ja mp3 - soittimista akut.
Otimme kohteeksi World Trade Centerin. Mitähän uutta siitä olisi sanottavaa... ei paljoakaan. Edelleen raunio, ei siinä kummempaa. Kävimme murkinoimassa Burger Kingissä ja keskusta kutsui meitä jälleen Käppäilimme katsomaan Sonyn ihmeelliseksi kehuttua Wonderlabia, jossa liikejätti esittelee uusimpia keksintöjään.
Liikekompleksissa aikamme hortoiltuamme pääsimme labin ovelle. Joka sulkeutui oikeastaan eteemme. Näyttely sulkeutui minuutilleen siinä vaiheessa kun pääsimme sen ovelle. Mahtavaa. Tässä vaiheessa muistin omistavani lipun broadwaylle kyseiselle päivälle, musikaaliversioon leffasta Wedding Singer.
En vain muistanut alkuunkaan monelta teatterille oli mentävä. Soitin äidilleni ja pyysin tsekkaamaan ajan. Sain pian netissä käyneeltä äidiltä viestin: esitys alkaa 3 pm - tai siis oli ilmeisesti alkanut. Kello oli 4. En mä siitä lipusta paljoa ollu maksanu.
Nieleskelin ketutustani hiljaa, ja esitin sälleille kävelyreissua Rockefeller Squarelle. Matkalla Riku halusi käydä tsekkaamassa jonkun vaateliikkeen (näitä en muista ikinä), ja Antti kävi kaverina mukana. Itse istuuduin toipumaan huippusunnuntaista kadun varteen. Poikain serkku Harri oli ilmoittanut että mitä todennäköisimmin pääsee tulemaan New Yorkiin perjantaina, on vapaata lätkätreeneistä koulussaan.
Pääsimme jatkamaan matkaa, ja vilkaisimme St. Patrick's Churchin ihan sisältä käsin (messu oli käynnissä). Rockefeller squaren jää oli taas laitettu kuntoon, ja oli täynnä luistelevia, onnellisen näköisiä perkeleitä. Teki mieli heitellä niitä kivillä. NBC:n krääsämyymälä oli mukava paikka piipahtaa taas. Väsynyt katkeruushuumori lensi, jopa hymyilyttikin. Mikko sai pojat suostuteltua leffaan.
Tiedän, New Yorkissa voisi tehdä muutakin kuin olla elokuvateatterissa, mutta mulle se on paras rentoutumistapa. Valitsimme elokuvaksi Martin Scorsesen uusimman The Departedin. Mä tykkäsin niin suotanasti. Jack Nicholson oli kasvattanut itelleen taas ilkeän jätkän hampaat ja Leo Dicaprio, Matt Damon sekä Mark Wahlberg potkivat niin lujaa munille ettei mitään tolokkua... ja veri lensi. Ihan varma oscarleffa muuten. Siis paras leffa vuonna 2006. Mistä vetoa.
Anttia kiinnosti kyseinen leffa nokkaunien verran, Riku piittas jonkin verran. Lähdimme raahaamaan väsyneitä, haisevia raajojamme kohti hostellia, vaihtamatta sanaakaan. Kaikkia vitutti. Paska päivä. Nopeesti vain nukkumaan. Ennen kuin painoin pää tyynyyn, katsoin The Wedding Singerin varauslapun laukustani. Näytös oli alkanut 7:30 pm. Vittu. (maanantai oli paljon mukavempi, siitä pian.)
OSA 4 >
Sunnuntai 08.10.2006
Aika hyvin nukutun yön päälle hyökkäsin alas kirjoittelemaan tätä blogia, ja sällit jäivät vielä nukkumaan. Reilun tunnin päästä jätkät tulivat alas, ja ilmiselvästi halusivat vielä samaa jenkkiläistä aamupalaleipälaatua - välitön hitti.
Riku oli jo pidemmän aikaa tiiraillut erään tietyn kameramallin perään jonka sai reilusti halvemmalla paristakin Brooklynissä sijaitsevasta elektroniikkaliikkeestä. Otimme liikkeiden osoitteet ylös ja lähdimme metrolla ajelemaan Brooklyniin. Tämä on aluetta missä lähinnä kerran vahingossa poikkesin aiempana vuonna hypättyäni väärään metroon. Metrolla ajelu hostellilta Brooklynin eteläkärkeen (yht yli 30 km) meni mukavasti musiikkia kuunnellessa.
Oli ainut metro tähän mennessä joka ei ollut läkähdyttävän kuuma. Hyppäsimme ulos mielestämme parempaa liikettä mahdollisimman lähellä, ja lähdimme hortoilemaan. Alue oli keskiluokkaista esikaupunkialuetta, täynnä, suorastaan mustanaan juutalaisia. Aloimme ihmetellä miksi kaikki kulkivat juhlapuvut päällä (sunnuntai on täällä päin kauppapäivä, lauantai selkeästi enemmän vapaapäivä), ja kyselimme ohjeita Abe's of Maine -kameraliikkeeseen.
Itsekin juhlapuvussa ollut juutalaisherrasmies totesi meille lopuksi kyseisen sunnuntain olevan juutalaisten juhlapyhä, ja ottaen huomioon seudun yrittäjien yleisimmän uskonnollisen suuntauksen, epäili ettei liike ole auki. Piti mennä katsomaan kuitenkin. Oikeassa oli perkele. Lähdimme etsiskelemään toista kameraliikettä jonka osoitteen Riku oli bongannut netistä (nimeä en en muista).
Noin tunnin etsittyämme pääsimme liikkeen ovelle - suljettu sekin. Kaiken lisäksi naapurin yrittäjä kertoi kyseisen yrityksen muuttavan tulevan viikon alussa muualle. Grreat. Tässä vaiheessa tuntui jo siltä ettei sunnuntaista tule meidän päivämme. Päätimme lähteä takaisin Manhattanille. Nyt metrokaan ei ollut enää sopivan vilpoinen, vaan jääkylmä, ja kaikilta loppuivat puhelimista ja mp3 - soittimista akut.
Otimme kohteeksi World Trade Centerin. Mitähän uutta siitä olisi sanottavaa... ei paljoakaan. Edelleen raunio, ei siinä kummempaa. Kävimme murkinoimassa Burger Kingissä ja keskusta kutsui meitä jälleen Käppäilimme katsomaan Sonyn ihmeelliseksi kehuttua Wonderlabia, jossa liikejätti esittelee uusimpia keksintöjään.
Liikekompleksissa aikamme hortoiltuamme pääsimme labin ovelle. Joka sulkeutui oikeastaan eteemme. Näyttely sulkeutui minuutilleen siinä vaiheessa kun pääsimme sen ovelle. Mahtavaa. Tässä vaiheessa muistin omistavani lipun broadwaylle kyseiselle päivälle, musikaaliversioon leffasta Wedding Singer.
En vain muistanut alkuunkaan monelta teatterille oli mentävä. Soitin äidilleni ja pyysin tsekkaamaan ajan. Sain pian netissä käyneeltä äidiltä viestin: esitys alkaa 3 pm - tai siis oli ilmeisesti alkanut. Kello oli 4. En mä siitä lipusta paljoa ollu maksanu.
Nieleskelin ketutustani hiljaa, ja esitin sälleille kävelyreissua Rockefeller Squarelle. Matkalla Riku halusi käydä tsekkaamassa jonkun vaateliikkeen (näitä en muista ikinä), ja Antti kävi kaverina mukana. Itse istuuduin toipumaan huippusunnuntaista kadun varteen. Poikain serkku Harri oli ilmoittanut että mitä todennäköisimmin pääsee tulemaan New Yorkiin perjantaina, on vapaata lätkätreeneistä koulussaan.
Pääsimme jatkamaan matkaa, ja vilkaisimme St. Patrick's Churchin ihan sisältä käsin (messu oli käynnissä). Rockefeller squaren jää oli taas laitettu kuntoon, ja oli täynnä luistelevia, onnellisen näköisiä perkeleitä. Teki mieli heitellä niitä kivillä. NBC:n krääsämyymälä oli mukava paikka piipahtaa taas. Väsynyt katkeruushuumori lensi, jopa hymyilyttikin. Mikko sai pojat suostuteltua leffaan.
Tiedän, New Yorkissa voisi tehdä muutakin kuin olla elokuvateatterissa, mutta mulle se on paras rentoutumistapa. Valitsimme elokuvaksi Martin Scorsesen uusimman The Departedin. Mä tykkäsin niin suotanasti. Jack Nicholson oli kasvattanut itelleen taas ilkeän jätkän hampaat ja Leo Dicaprio, Matt Damon sekä Mark Wahlberg potkivat niin lujaa munille ettei mitään tolokkua... ja veri lensi. Ihan varma oscarleffa muuten. Siis paras leffa vuonna 2006. Mistä vetoa.
Anttia kiinnosti kyseinen leffa nokkaunien verran, Riku piittas jonkin verran. Lähdimme raahaamaan väsyneitä, haisevia raajojamme kohti hostellia, vaihtamatta sanaakaan. Kaikkia vitutti. Paska päivä. Nopeesti vain nukkumaan. Ennen kuin painoin pää tyynyyn, katsoin The Wedding Singerin varauslapun laukustani. Näytös oli alkanut 7:30 pm. Vittu. (maanantai oli paljon mukavempi, siitä pian.)
OSA 4 >
Osa 2: New York 09.10.2006
Lauantai 07.10.2006
Heräsimme Rikun kanssa molemmat yöllä kerran mielestämme aamulla. Siis Suomen aikaa, eli 2-4 välissä aamuyöllä huolimatta valtavasta väsyn tunteesta. Päänsisäinen kello sekaisin. Pikaisen suihkun jälkeen jätkien kanssa alhaalle, etsimään aamupalan näköistä.
Pojat jähmettyivät aamupalatiskin eteen. "Onko täällä edes leipää?" Onneksi löysimme jonkinlaiset leipämallit kun tarpeeksi kauan tiirailimme, väliin luonnollisesti kinkkua, juustoa ja puoliraaka kananmuna - ja tietysti kaikki lämpiminä. Oli muuten hyvää. Antti on jo ihastunut paikalliseen hasselpähkinäkahviin, litkii sitä innolla aina kun pystyy.
Pakolliset nettirutiinit pois alta ja lähdimme kaupungille, tarkemmin sanottuna kohti luonnontieteen museota. Tuollahan kävin viime vuonna, ja ihastuin kovasti. Kolmen jätkän porukalla kokemus ei ollut niin kummoinen, ja mä nyt olin käytännössä nähnyt jo paikan - vuosi oli liian lyhyt aika väliä.
Varmaankin kierroksen mielenkiintoisin osa oli uusi Cosmic Collisions - leffa museon upeassa kupoliteatterissa. Kun kolme miestä raahautuu peräjulkkaa museossa, ja jokaisella olisi varmaan omia mielijuttujaan + osittainen matkaväsymys, rupesi elämys loppua kohden maistumaan pakkopullalta.
Jätkät olivatkin enemmän kuin innoissaan vaihtoehdosta käydä Central Parkissa hodarilla. Tästä kulinaristisesta elämyksestä oli puhuttu jo etukäteen, ja sällien tuomiot paikalliselle herkulle: JikuH: "ihan niinku ok." Siliveri: "se oli vähä niinku tosi pikasesti tehty puoliraaka hampurilainen johon lyötiin litra ketsuppia." Metroon ja takaisin alas Times Squarelle.
Menimme paikkaan josta eräskin meksikaani mulle hehkuttaen kertoi aikaisempana vuonna - ESPN Zoneen. Ensimmäiset pari kerrosta liiketiloista olivat krääsämyyntiä ja ruokatiloja, mutta ylimmässä kerroksessa oli miesparatiisi (okei, ehkä vähän nuoremman miehen paratiisi) - valtava "pelihalli" joka oli täynnä urheilusimulaattoreita (futista, lätkää, korista, moottoriurheilua, baseballia, pingistä [?!]).
Vietimme reippaan tunnin hikoilemassa futiksen, koriksen ja lätkän parissa. Luonnollisesti mä hävisin kaikki koriksen heittoskabat. Ihan vieressä oli Hard Rock Cafe, jonne en ollut aikaisempana vuonna poikennut ollenkaan. Rikun idea käydä tsekkaamassa paikka oli hyvä, osti itse klassisen HR Cafe -paidan ja mä löysin pari tuliaista. Maha alkoi kurnia, ja hamppariravintola oli pois neuvottelupöydältä.
Ihan 42 kadun parhaimmilla liikepaikoilla kököttää iso Applebees -ravintola, johon yksin tuumin päätimme suunnata. Palvelu oli oikein mukavaa jälleen, koska tälläisessä paikassahan tunnetusti pitää antaa sitä perkuleen tippiä. Hienoa että jätkät on mukana, koska tuskin olisin tälläiseen aina täyteen perheravintolaankaan yksin rohjennut tulla pöytää valtaamaan. Ruoka tuli pienen odottelun jälkeen ja oli perkeleen hyvää.... paitsi Rikulla. Rikun aterian ryydittämiseksi sämpylään oli lyöty sitä samaa ihmeellistä maustevoita joka sai multa melkein yrjön (anteeksi, Georgen) lentämään aiempana vuonna kun eräässä kahvilassa tilasin kanasämpylän. Tököttiä ei ollut mahdottomasti, mutta Riku ei pystynyt kauhomaan ruokaa loppuun asti. Ruokailun aikana keskuuteemme nousi pieni erimielisyys seuraavasta osoitteesta.
Antin kanssa halusimme tsekata leffan viereisessä Empiressä, Riku halusi käydä vilaisemassa maailman suurimman tavaratalon Macy'sin. Kompromissina Riku otti karttakirjan ja lähti itsekseen tutustumaan keskikaupungin ihmeisiin. Loppujen lopuksi New York on todella simppeli kaupunki kunhan hahmottaa pari maamerkkiä. Menimme Antin kanssa tsekkimään The Illusionist -elokuvan, pääosassaan Edwart Norton. Oli muuten aika kovaa kamaa, Slaiverinkin tykkäs.
Päästyämme katutasolle, Riku siellä jo venailikin, ja valitti jalkojaan. Jonnekin pitäis päästä istumaan. Korttelin päästä löysimme komiikkaklubi Laugh Factoryn, jota olin tiiraillut jo viime reissullakin, mutta ajattelin ettei näin keskeisellä paikalla voi oikein olla muuta kuin rahastusmielessä rakennettu paikka. Päätimme ottaa riskin ja käydä tsekkaamassa koomikkoja.
Antti pääsi alaikäisenä mukaan sillä ehdolla että mun pitäis vartioida sen alkoholin ottoa. Reissun kovin haaste tähän mennessä, muuten. Eikai. Istuimme alas ja alkuperäinen epäilykseni pienimuotoisesta rahastuksesta osoittautui todeksi. 20 dollarin lipun lisäksi oli klassinen 2 drink minimun per asiakas, eli Anttikin oli velvoitettu ostamaan kaksi alkoholitonta juomaa. Itse komiikka puolestaan yllätti mut todella postitiivisesti, aidosti kovan kaliiperin koomikkoja (osa tuttujakin) hyppäsi lavalla (yht. 6-7 koomikkoa). Antti on muuten uskomaton kivikasvo.
Minä ja Riku melkein pissittiin housuihimme, mutta Silveri on viilee kuin elohopea. Ei hymynkaretta. Kaikkien jalat olivat taas aika loppu kun pääsimme takaisin hostellille puoli yhdentoista aikaan. Unta palloon.
OSA 3 >
Lauantai 07.10.2006
Heräsimme Rikun kanssa molemmat yöllä kerran mielestämme aamulla. Siis Suomen aikaa, eli 2-4 välissä aamuyöllä huolimatta valtavasta väsyn tunteesta. Päänsisäinen kello sekaisin. Pikaisen suihkun jälkeen jätkien kanssa alhaalle, etsimään aamupalan näköistä.
Pojat jähmettyivät aamupalatiskin eteen. "Onko täällä edes leipää?" Onneksi löysimme jonkinlaiset leipämallit kun tarpeeksi kauan tiirailimme, väliin luonnollisesti kinkkua, juustoa ja puoliraaka kananmuna - ja tietysti kaikki lämpiminä. Oli muuten hyvää. Antti on jo ihastunut paikalliseen hasselpähkinäkahviin, litkii sitä innolla aina kun pystyy.
Pakolliset nettirutiinit pois alta ja lähdimme kaupungille, tarkemmin sanottuna kohti luonnontieteen museota. Tuollahan kävin viime vuonna, ja ihastuin kovasti. Kolmen jätkän porukalla kokemus ei ollut niin kummoinen, ja mä nyt olin käytännössä nähnyt jo paikan - vuosi oli liian lyhyt aika väliä.
Varmaankin kierroksen mielenkiintoisin osa oli uusi Cosmic Collisions - leffa museon upeassa kupoliteatterissa. Kun kolme miestä raahautuu peräjulkkaa museossa, ja jokaisella olisi varmaan omia mielijuttujaan + osittainen matkaväsymys, rupesi elämys loppua kohden maistumaan pakkopullalta.
Jätkät olivatkin enemmän kuin innoissaan vaihtoehdosta käydä Central Parkissa hodarilla. Tästä kulinaristisesta elämyksestä oli puhuttu jo etukäteen, ja sällien tuomiot paikalliselle herkulle: JikuH: "ihan niinku ok." Siliveri: "se oli vähä niinku tosi pikasesti tehty puoliraaka hampurilainen johon lyötiin litra ketsuppia." Metroon ja takaisin alas Times Squarelle.
Menimme paikkaan josta eräskin meksikaani mulle hehkuttaen kertoi aikaisempana vuonna - ESPN Zoneen. Ensimmäiset pari kerrosta liiketiloista olivat krääsämyyntiä ja ruokatiloja, mutta ylimmässä kerroksessa oli miesparatiisi (okei, ehkä vähän nuoremman miehen paratiisi) - valtava "pelihalli" joka oli täynnä urheilusimulaattoreita (futista, lätkää, korista, moottoriurheilua, baseballia, pingistä [?!]).
Vietimme reippaan tunnin hikoilemassa futiksen, koriksen ja lätkän parissa. Luonnollisesti mä hävisin kaikki koriksen heittoskabat. Ihan vieressä oli Hard Rock Cafe, jonne en ollut aikaisempana vuonna poikennut ollenkaan. Rikun idea käydä tsekkaamassa paikka oli hyvä, osti itse klassisen HR Cafe -paidan ja mä löysin pari tuliaista. Maha alkoi kurnia, ja hamppariravintola oli pois neuvottelupöydältä.
Ihan 42 kadun parhaimmilla liikepaikoilla kököttää iso Applebees -ravintola, johon yksin tuumin päätimme suunnata. Palvelu oli oikein mukavaa jälleen, koska tälläisessä paikassahan tunnetusti pitää antaa sitä perkuleen tippiä. Hienoa että jätkät on mukana, koska tuskin olisin tälläiseen aina täyteen perheravintolaankaan yksin rohjennut tulla pöytää valtaamaan. Ruoka tuli pienen odottelun jälkeen ja oli perkeleen hyvää.... paitsi Rikulla. Rikun aterian ryydittämiseksi sämpylään oli lyöty sitä samaa ihmeellistä maustevoita joka sai multa melkein yrjön (anteeksi, Georgen) lentämään aiempana vuonna kun eräässä kahvilassa tilasin kanasämpylän. Tököttiä ei ollut mahdottomasti, mutta Riku ei pystynyt kauhomaan ruokaa loppuun asti. Ruokailun aikana keskuuteemme nousi pieni erimielisyys seuraavasta osoitteesta.
Antin kanssa halusimme tsekata leffan viereisessä Empiressä, Riku halusi käydä vilaisemassa maailman suurimman tavaratalon Macy'sin. Kompromissina Riku otti karttakirjan ja lähti itsekseen tutustumaan keskikaupungin ihmeisiin. Loppujen lopuksi New York on todella simppeli kaupunki kunhan hahmottaa pari maamerkkiä. Menimme Antin kanssa tsekkimään The Illusionist -elokuvan, pääosassaan Edwart Norton. Oli muuten aika kovaa kamaa, Slaiverinkin tykkäs.
Päästyämme katutasolle, Riku siellä jo venailikin, ja valitti jalkojaan. Jonnekin pitäis päästä istumaan. Korttelin päästä löysimme komiikkaklubi Laugh Factoryn, jota olin tiiraillut jo viime reissullakin, mutta ajattelin ettei näin keskeisellä paikalla voi oikein olla muuta kuin rahastusmielessä rakennettu paikka. Päätimme ottaa riskin ja käydä tsekkaamassa koomikkoja.
Antti pääsi alaikäisenä mukaan sillä ehdolla että mun pitäis vartioida sen alkoholin ottoa. Reissun kovin haaste tähän mennessä, muuten. Eikai. Istuimme alas ja alkuperäinen epäilykseni pienimuotoisesta rahastuksesta osoittautui todeksi. 20 dollarin lipun lisäksi oli klassinen 2 drink minimun per asiakas, eli Anttikin oli velvoitettu ostamaan kaksi alkoholitonta juomaa. Itse komiikka puolestaan yllätti mut todella postitiivisesti, aidosti kovan kaliiperin koomikkoja (osa tuttujakin) hyppäsi lavalla (yht. 6-7 koomikkoa). Antti on muuten uskomaton kivikasvo.
Minä ja Riku melkein pissittiin housuihimme, mutta Silveri on viilee kuin elohopea. Ei hymynkaretta. Kaikkien jalat olivat taas aika loppu kun pääsimme takaisin hostellille puoli yhdentoista aikaan. Unta palloon.
OSA 3 >
Sunday, October 08, 2006
Osa 1: New York 08.10.2006
Perjantai 06.10 - Lauantai 07.10.2006
Niin, täällä tosiaan ollaan taas, eikä ihan yksin tällä kertaa.
Mukana matkalla on serkkupojat Riku (18 v - a.k.a. Letkujiku) sekä Antti (17 v - a.k.a. Tarzan). Siis huhhuh. 8 tunnin lento, enkä noussu kertaakaa ylös. Hikos perse ihan pikkasen (Rikulla selekä).
Lennettiin semmosella Finnairin lippulaivalla jossa on 3 riviä penkkejä. Mä olin ikkunan vieressä, mun vieressä oli sähäkän näköinen minkki joka osoittautui liettualaiseksi (sähäkkyys katos kun se otti kamaa ylähyllyltä ja näin että sillä on napaviiva) sekä kolmannella penkillä perusylipainoinen jenkkimies. Aina kun se kampes ittensä ylös siitä penkistä kuulu semmonen viinipullon korkkiääni. Ja tottakai sen likan piti hypätä vessassa KOKO ajan.
Sitten se äijä aina ahto ittensä alas, ja hoki "sorry, sorry". Lentokentälle päästiin ja ruvettiin jännittämään tullia. Jono oli pitkä ja mutkikas, ja tasaisin väliajoin kohdallemme tuli Ellen Jokikunnaksen, Hanna Pakarisen sekä lievästi homohtavan tuottajahahmon seurue jolla oli ihan uskomattoman hauskaa. Olivat ilmeisesti nauttineet lisähappea koneessa.
Anssi Kukkosella meni kauan tullissa. Eivät vissiin tunnistaneet täällä päässä. Oma tullitarkastukseni oli tällä kertaa todella pikainen. Ukrainalaissyntyperäinen tullitarkastaja melkein taittoi niskansa kun kääntyi katsomaan Ellen Jokikunnaksen poistumista portaisiin. Kerroin hänelle "She's a former miss Finland contender", ja se olikin sitten ainut puheenaihe josta keskustelimme. Tullimies oli ollut ihan varma että kyseessä on itäeuroopasta Suomeen ostettu pakettivaimo.
Rikulla ja Antilla menikin vähän kauemman tarkastuksessa. Jostain syystä Riku herättää jokaisen virkamiehen kiinnostuksen - turvatarkastus joka paikassa. Jo Suomen päässä siis. Mielestäni mies näyttää kovin hyväntahtoiselta. Aloin jännittää serkkupoikien puolesta tosissani kun olin aulassa odottanut jo reilun 10 minuuttia. En myöskään löytänyt heidän laukkujaan nauhalta joten luonnollisesti oletin että heidän äitinsä oli hyväntahtoisesti laittanut matkatavaroiden sekaan salaa jotain elintarvikkeita jotka olivat pikalippu rektaalitarkastukseen. Helpottuneena katsoin lopuksi poikien tulevan alas portaita.
Antin laukkua ei löytynyt millään. Huvittavinta tilanteessa oli se että kaikilla oli niin kauhea kusihätä ettei meinannut pystyä olemaan - ja nyt piti ruveta selvittämään missä yhden laukku on. Onneksi Riku löysi pienen paniikin päälle laukun ihan väärästä paikasta. Mutta löysi kuitenkin. Nousimme taksiin lentokentällä, ja suuntasimme kohti Manhattania. Olin koko loppumatkan vakuuttanut että taksi kentältä maksaa kiinteän n. 30 dollaria. No, hinnat olivat nousseet. New Yorkissahan oli laaja taksikuskien lakko viime marraskuussa, joka oli ilmiselvästi tuottanut tulosta. Nyt reissu maksoi 45 dollaria + tulli. Eli tommosen viiskymppiä.
Taksikuski oli - yllättävää kyllä - intialainen. Mies jutteli mukavia koko matkan ja helpotti poikien oloa kertomalla kaikki New Yorkin vaarallisimmat kulmat. On todella mukava tulla kaupunkiin ja kuulla luento sen vaaroista. Hostelliin saapuminen aiheutti itsessäni lämpimän reaktion. Väki tuntui olevan tuttua, oli mahtavaa että oli jotain turvallista mihin tulla. Pääsimme poikain kanssa samaan huoneeseenkin, vaikkakin kahdeksan hengen. Mikäs tuossa.
Kamojen purkamisen jälkeen päätimme mennä käymään Times Squarella, eihän kello ollut vielä juuri mitään (paikallista aikaa). Metrossa törmäsin vanhaan tuttuun edelliseltä vierailulta, metrovaunuun astui itseään HIV -positiiviseksi kehunut herra joka tanssi oman rutiininsa läpi. Oli pukeutunut huomattavasti kalliimpiin vaatteisiin kuin viime vuonna. Kerjäysibisnes toimii hyvin.
Välkkyvät valot pysäyttivät edelleen kovasti. Hortoilimme keskustassa aikamme ja poikien kehotuksesta menimme 42. kadun jättimäiseen MacDonaldsiin syömään. Uskomaton kompleksi sekin, ja palvelu oli uskomattoman nopeaa. Hauskinta kyseisessä rakennuksessa oli henkilökunnan keski-ikä joka oli lähempänä neljää- kuin kahtakymppiä. Pöytiä tyhjäämässä mäkkärivormuissa oli kaksi n. 60 -vuotiasta papparaista. Olimme aikamoisen puhki, ja jätkistä huomasi että informaatiomäärä oli yhdelle päivälle täyttynyt. Olihan päivä ollutkin jo reilusti 20 -tuntinen. Suuntasimme takaisin.
Hostellihuoneemme muut asukkaat olivat saapuneet. Uusiseelantilainen, Washingtonissa opiskeleva nuorimies tuli juttelemaan kanssamme, ja arvasi syntyperämme Skandinaaviseksi. Huoneeseen saapui myös itämaalainen kaveri, ja jostain syystä uusiseelantilainen arvasi hänet Korealaiseksi. Miten ihmeessä voi erottaa ulkonäön perusteella korealaisen japanilaisesta?! Pikaisen koneellakäynnin jälkeen painuimme pehkuun.
Lauantaista lisää.. pian.
OSA 2 >
Perjantai 06.10 - Lauantai 07.10.2006
Niin, täällä tosiaan ollaan taas, eikä ihan yksin tällä kertaa.
Mukana matkalla on serkkupojat Riku (18 v - a.k.a. Letkujiku) sekä Antti (17 v - a.k.a. Tarzan). Siis huhhuh. 8 tunnin lento, enkä noussu kertaakaa ylös. Hikos perse ihan pikkasen (Rikulla selekä).
Lennettiin semmosella Finnairin lippulaivalla jossa on 3 riviä penkkejä. Mä olin ikkunan vieressä, mun vieressä oli sähäkän näköinen minkki joka osoittautui liettualaiseksi (sähäkkyys katos kun se otti kamaa ylähyllyltä ja näin että sillä on napaviiva) sekä kolmannella penkillä perusylipainoinen jenkkimies. Aina kun se kampes ittensä ylös siitä penkistä kuulu semmonen viinipullon korkkiääni. Ja tottakai sen likan piti hypätä vessassa KOKO ajan.
Sitten se äijä aina ahto ittensä alas, ja hoki "sorry, sorry". Lentokentälle päästiin ja ruvettiin jännittämään tullia. Jono oli pitkä ja mutkikas, ja tasaisin väliajoin kohdallemme tuli Ellen Jokikunnaksen, Hanna Pakarisen sekä lievästi homohtavan tuottajahahmon seurue jolla oli ihan uskomattoman hauskaa. Olivat ilmeisesti nauttineet lisähappea koneessa.
Anssi Kukkosella meni kauan tullissa. Eivät vissiin tunnistaneet täällä päässä. Oma tullitarkastukseni oli tällä kertaa todella pikainen. Ukrainalaissyntyperäinen tullitarkastaja melkein taittoi niskansa kun kääntyi katsomaan Ellen Jokikunnaksen poistumista portaisiin. Kerroin hänelle "She's a former miss Finland contender", ja se olikin sitten ainut puheenaihe josta keskustelimme. Tullimies oli ollut ihan varma että kyseessä on itäeuroopasta Suomeen ostettu pakettivaimo.
Rikulla ja Antilla menikin vähän kauemman tarkastuksessa. Jostain syystä Riku herättää jokaisen virkamiehen kiinnostuksen - turvatarkastus joka paikassa. Jo Suomen päässä siis. Mielestäni mies näyttää kovin hyväntahtoiselta. Aloin jännittää serkkupoikien puolesta tosissani kun olin aulassa odottanut jo reilun 10 minuuttia. En myöskään löytänyt heidän laukkujaan nauhalta joten luonnollisesti oletin että heidän äitinsä oli hyväntahtoisesti laittanut matkatavaroiden sekaan salaa jotain elintarvikkeita jotka olivat pikalippu rektaalitarkastukseen. Helpottuneena katsoin lopuksi poikien tulevan alas portaita.
Antin laukkua ei löytynyt millään. Huvittavinta tilanteessa oli se että kaikilla oli niin kauhea kusihätä ettei meinannut pystyä olemaan - ja nyt piti ruveta selvittämään missä yhden laukku on. Onneksi Riku löysi pienen paniikin päälle laukun ihan väärästä paikasta. Mutta löysi kuitenkin. Nousimme taksiin lentokentällä, ja suuntasimme kohti Manhattania. Olin koko loppumatkan vakuuttanut että taksi kentältä maksaa kiinteän n. 30 dollaria. No, hinnat olivat nousseet. New Yorkissahan oli laaja taksikuskien lakko viime marraskuussa, joka oli ilmiselvästi tuottanut tulosta. Nyt reissu maksoi 45 dollaria + tulli. Eli tommosen viiskymppiä.
Taksikuski oli - yllättävää kyllä - intialainen. Mies jutteli mukavia koko matkan ja helpotti poikien oloa kertomalla kaikki New Yorkin vaarallisimmat kulmat. On todella mukava tulla kaupunkiin ja kuulla luento sen vaaroista. Hostelliin saapuminen aiheutti itsessäni lämpimän reaktion. Väki tuntui olevan tuttua, oli mahtavaa että oli jotain turvallista mihin tulla. Pääsimme poikain kanssa samaan huoneeseenkin, vaikkakin kahdeksan hengen. Mikäs tuossa.
Kamojen purkamisen jälkeen päätimme mennä käymään Times Squarella, eihän kello ollut vielä juuri mitään (paikallista aikaa). Metrossa törmäsin vanhaan tuttuun edelliseltä vierailulta, metrovaunuun astui itseään HIV -positiiviseksi kehunut herra joka tanssi oman rutiininsa läpi. Oli pukeutunut huomattavasti kalliimpiin vaatteisiin kuin viime vuonna. Kerjäysibisnes toimii hyvin.
Välkkyvät valot pysäyttivät edelleen kovasti. Hortoilimme keskustassa aikamme ja poikien kehotuksesta menimme 42. kadun jättimäiseen MacDonaldsiin syömään. Uskomaton kompleksi sekin, ja palvelu oli uskomattoman nopeaa. Hauskinta kyseisessä rakennuksessa oli henkilökunnan keski-ikä joka oli lähempänä neljää- kuin kahtakymppiä. Pöytiä tyhjäämässä mäkkärivormuissa oli kaksi n. 60 -vuotiasta papparaista. Olimme aikamoisen puhki, ja jätkistä huomasi että informaatiomäärä oli yhdelle päivälle täyttynyt. Olihan päivä ollutkin jo reilusti 20 -tuntinen. Suuntasimme takaisin.
Hostellihuoneemme muut asukkaat olivat saapuneet. Uusiseelantilainen, Washingtonissa opiskeleva nuorimies tuli juttelemaan kanssamme, ja arvasi syntyperämme Skandinaaviseksi. Huoneeseen saapui myös itämaalainen kaveri, ja jostain syystä uusiseelantilainen arvasi hänet Korealaiseksi. Miten ihmeessä voi erottaa ulkonäön perusteella korealaisen japanilaisesta?! Pikaisen koneellakäynnin jälkeen painuimme pehkuun.
Lauantaista lisää.. pian.
OSA 2 >
Subscribe to:
Posts (Atom)